Kuten Inni viimeksi kirjoittikin, perjantai tosiaan vietettiin vähän eri mestoissa; Inni aika tukevasti vessanpönttöä halaamassa Vilen luona ja allekirjoittanut SM:n ostoskeskuksessa mm. säätämässä hääseurueelle lauttalippuja parin viikon päähän. Operaation olisi luullut olevan helpompikin, mutta 13 Ocean Jet-lipun varaamiseen meni yhteensä kuutisen tuntia aikaa ja hermojenmenetys oli kyllä muutaman kerran melko lähellä. Tuohon kuuteen tuntiin sisältyi siis mm. satoja epäonnistuneita nimentavaamisyrityksiä ja muita akuutteja molemminpuolisia kommunikointiongelmia, viisi sähkökatkosta, paperi kerrallaan ladattava matriisiprintteri, tuhat kovaäänistä filippiinoa jonottamassa samalle tiskille, lippukojuntädin apinamaisen karvaiset jalat, rikkinäinen ilmastointi ja muuta sekavaa. Esimerkiksi Tino Nurnisen tai 27-vuotiaan Marcus Andersonin ei nyt sitten parin viikon päästä tarvitse kommentoida kontribuutiotani lauttalippujen kirjoitusasuihin millään tavalla, kyllä mä oikeasti tiedän teidän nimet ja kuinka vanhoja olette…
Jep. Liput saatiin kuitenkin loppujen lopuksi onnellisesti hommattua ja illalla oli aika suunnata kohti Vilen kantakapakoita; Sidelinea ja Brew’s Pointia. Ensimmäisessä nautittiin paikallisen keittiön antimia, sekä Red Horsea ja jälkimmäisessä pelkkää Red Horsea. Brew’s Pointissa soitti myös pari ihan hyvää kapakkabändiä, joista varsinkin Stagecrew-niminen puoliakustinen pumppu esiintyi ihan loistokkaasti. Vile ilmeisesti jotenkin tunsi ko. bändin hemmot ja muutama kundeista tulikin sitten settien välisellä tauolla meidän pöytään istuskelemaan. Syvällisissä pöytäkeskusteluissa käytiin läpi lähinnä Suomen ja Filippiinien eroja ja sitä, miksi Vilen ei kannattaisi mennä naimisiin. Laulaja kuulutti vielä lavaltakin toisen setin alkajaisiksi: ”we have our special friends from Finland here tonight, one of whom is getting married in two weeks. Don’t do it man!”.
Hauskaa oli ihan pikkutunneille asti, sillä seurauksella että tietysti missasimme sen suunnitelman mukaisen, lauantain ensimmäisen lautan Boholille. Menihän niitä muitakin lauttoja tietysti ja niinpä hyppäsimme heti seuraavaan mahdolliseen purkkiin; Kinswelliin. Boholin ja Cebun saaren välillä liikennöi toistakymmentä lauttayhtiötä melkoisen kaoottisissa merkeissä ja ainakin näin ulkopuoliselle vaikuttaa, ettei esimerkiksi aikatauluista oikein mitenkään voi etukäteen ottaa selvää. Halvimpien yhtiöiden lippuja ei tietenkään voi varata, eikä taida olla aina ihan selvää miltä laiturilta mikäkin paatti lähtee. Mitäs pienistä.
Kinswell ajeli väliä kolmisen tuntia, eikä kyydistä kuitenkaan jäänyt mitään valittamista. Tietysti hikinen kaljaasi oli ahdettu aivan tukkoon ja telkkarissa oli käsittämättömän huono kuva, mutta toisaalta pääsimme turvallisesti Boholiin ja töllössä pyöri legendaarinen Robin Hood – Varkaiden Ruhtinas. Leffan kaikkia kohtia ei ihan lumisateelta nähnyt tai vuorosanoja erottanut kohinasta, mutta about sata kertaa kyseisen rainan nähneenä pyrin näyttelemään Innille puuttuvat kohtaukset penkkirivien välisellä käytävällä. Ilmeisesti leffa onkin nykyään jonkinlainen kreisikomedia, hauskaa tuntui nimittäin olevan.
Boholissa, tarkemmin sanottuna Tubigonissa, hypättiin ensin tricycleen ja sitten minibussiin, joka vei meidät kohti Talibonia. Tietysti paku ahdettiin taas niin täyteen jengiä kuin olla voi ja meinattiinkin joutua rahastajahemmon kanssa vaikeuksiin yrittäessämme kertoa, ettei siihen takapenkille nyt vain mitenkään mahdu enää neljättä sälliä istumaan. Noh, mahtuihan siihen joku nälkiintynyt paikallinen ja seuraavat pari tuntia mentiinkin sitten aika hikisissä tunnelmissa. Vaikka miten on jo nähnyt paikallista julkista liikennettä, 20 ihmistä samassa vanissa on kyllä eurooppalaisiin standardeihin tottuneelle melkoisen paljon. Maassa maan tavalla, tietysti. Ehkä suurin innovaatio ko. matkalla oli Jope Ruonansuun biisiin viritellyt uudet sanat; ”kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen, pieneen Hiaceen, filippiinoja…”
Talibonissa oli käynnissä Fiesta, juhla siis. Kukaan ei oikein osannut selittää minkä takia juhlaa vietettiin, mutta eihän se meitä tietenkään mitenkään haitannut. Eikä näemmä haitannut paikallisiakaan; jengiä oli joka puolella aivan mielettömästi ja hauskaa tuntui olevan. Taliboniin saavuttaessa koettiin myös jänniä hetkiä kun tavattiin ensimmäistä kertaa tuleva Rouva Tervo, CheChe, äitinsä kera. Ensivaikutelma oli heti positiivinen, koska seuraava kysymys välittömästi virallisten esittelyjen jälkeen oli ”are you hungry”. Tottakai meille nyt aina ruoka maistuu ja niinpä seuraavaksi hypättiin taas tricycleen ja ajeltiin jonkun kaupungin lähettyvillä asuneen random-hemmon luokse syömään. Kyseessä oli kuitenkin varmaan joku CheChen perheen tuttu, koska ainakin mimmin veli oli paikalla, ehkä muutakin sukua. Jengiä siellä jokatapauksessa oli ja paljon. Eikä meitä tietenkään haitannut vaikka kaikki sukulaissuhteet ja muut virallisuudet eivät aivan välittömästi selvinneetkään, olihan pöydällä paikalliseen tapaan grillattu kokonainen sika ja kaikki ihmiset (ketä siis ikinä olivatkaan) olivat iloisia ja mielettömän ystävällisiä.
Ruokailun jälkeen ahtauduttiin miniatyyrikokoisen Suzukin pick-upin lavalle ja lähdettiin matkaan kohti Trinidadia; CheChen kotikylää. Reissu kesti ehkä parisenkymmentä minuuttia ja perillä meitä odotti taas vähän samantyylinen näkymä kuin edellisessä talossa johon meidät vietiin; mestoilla pyöri ainakin pari-kolmekymmentä ihmistä. Oli siskoa, veljeä, talonmiestä, siivoojaa, lapsia ja vaikka mitä. Kaikki olivat taas mielettömän ystävällisiä ja vaikka olimme tietysti ihan valmistautuneet nukkumaan sohvalla, oli meille pedattu jopa oma sänky vierashuoneeseen. Loistavaa.
Paikallisten luona hengailu, nukkuminen ja syöminen oli kyllä mahtavan autenttinen kokemus ja ihan lähtökohdittainkin käsittämättömän paljon mielenkiintoisempaa kuin jossain muovisissa resorteissa makoilu. Ollaanhan me tietysti asusteltu jokunen yö Vilen kämpillä Cebussa, mutta ko. mesta on kuitenkin aika kaukana ihan tavallisesta filippiinokodista. Tässä oli sitä jotain mitä täältä ollaan etsimässä. Iso kiitos Petarcon perheelle.
Iltaa vietettiin ensin Trinidadin katuja kävellen (kylässä on yksi risteys, joka on tietysti suuren ilon ja ylpeyden aihe) ja myöhemmin talonmies heitti meidät takaisin Taliboniin, jossa oli tietysti edelleen fiestat käynnissä. E-Square-nimisessä baarin, ladon ja suuren, keskeneräisen talon epäpyhässä ristisiitoksessa soitti bändi, jonka laulaja oli CheChen tuttu. Paikalle valui illan mittaan varmaan koko Talibonin nuoriso ja loppuillasta mesta olikin aivan tupaten täynnä. Kymmenhenkinen bändi oli vakuuttava ja illan hauskin läppä oli tietysti, kun keksittiin että paikalla notkuneesta, about parinkymmenen hengen leikkariryhmästä, jollekin pitäisi käydä sanomassa ”sä näytät aika ärjylt’ ootko varma että oot nainen”. Ymmärtää kuka ymmärtää. Hauskaa oli taas yömyöhään, mutta vaikka miten olisi tehnyt mieli ladygagata pilkkuun asti (onkohan täällä edes sellaista?), oli illan päätyttävä edes jotenkin järkevään aikaan, koska seuraavana päivänä oli hääjuttuja säädettävänä pitkin Boholia.
Sunnuntaina herättiinkin sitten taas hyvissä ajoin, syötiin riisiä aamiaiseksi (no rice, no power) ja lähdettiin parin tunnin minidösäreissulle kohti Tagbilarania. Ko. kaupungin keskusaukiolta jatkettiin jeepneyllä seuraavaan mestaan, joka suureksi järkytyksekseni oli skootterivuokraamo. Tähänastisen elämäni ainoa kaksipyöräisiin moottoriajoneuvoihin liittyvä kokemus oli ollut vanhan lahtelaiskaverini, Osen (jos luet tätä, olen edelleenkin katkera) poljettavalla Jawalla, vuonna 1994 tapahtunut hieman alle 50 metrin testiajo, joka päättyi kohdallani jarrujen lukkiutumiseen ja ohjaustangon yli lentämiseen. Olihan Vile hieman varoitellut, että Boholilla vuokrataan skootterit ja ajellaan ympäri mestoja, mutta jotenkin ajatus itsestäni minkäänlaisen mopedin selässä oli liian absurdi edes etukäteen pelättäväksi. En siis mitenkään suoranaisesti ollut valmistautunut iskeytymään filippiiniläiseen liikennekaaokseen huiman 125-kuutioisen ajokin selässä. Noh, periaatteessahan homma toimii tietysti melko samalla lailla kuin autolla ajettaessa ja onhan tässä jo muutama viikko seurattu sivusta täkäläistä ajokulttuuria, joten ei muuta kuin hyppy suoraan syvään päähän ja Vilen ja CheChen perässä uhmaamaan varmalta vaikuttanutta kuolemaa.
Ensimmäisten tuntien aikana toiminta oli vielä luvalla sanoen aika jäykähköä; pää pyöri kuin pöllöllä, risteykseen saapuminen aiheutti aina pienehköjä sydänkohtauksia ja kaasukahvaa tuli puristettua rystyset aivan vitivalkoisina. Eivätkä siinä takatuhdollakaan hermot ihan teräksestä olleet; meinasin menettää muutaman kylkiluun Innin tiukentaessa ”mukavasti” otettaan aina tiukan paikan tullen. Eli siis koko ajan.
Mitä pidemmälle päivä kuitenkin kului, sitä varmemmaksi oma otteeni ajeluun tuli ja iltaa kohden mentäessä saatoin jo nähdä sieluni silmin itseni easyrider-tyyppisenä teiden kapillisena joka kiitää etelän yössä vapaana kuin taivaan lintu. Alkaa tuota reissupartaakin jo sen verran olemaan. Todellisuus taisi kuitenkin olla lähinnä ”kaksi pelokasta turistia, kattilat päässä”.
Koko päivä ajeltiin siis ympäri Boholia ja odoteltiin ihmisiä, käytiin tsekkaamassa mestoja, allekirjoitettiin papereita, maksettiin kukkia ja kaikkea mitä sitä nyt aurinkoisena sunnnuntaipäivänä voisi kuvitella haluavansa tehdä. Tai siis, eihän me mitään tehty, kunhan hengailtiin tulevan avioparin mukana menossa. Vilen ja CheChen asioidenhoitoa koko päivän seuranneena voin kyllä sanoa ettei täällä ole ilmeisesti mitenkään helppoa mennä naimisiin; pappi on nukkumassa, jotain kolme viikkoa sitten täytettyjä papereita ei ole vielä leimattu, bändi ei olekaan sovitusti esiintymässä tänään, jotain hemmoa jonka pitäisi tehdä jotain ei löydy jne. Suomeksi sanottuna; v*ttu mitä säätöä!
Kaiken säätämisen lomassa käytiin muuten myös tulevalla hääpaikalla, BBC:lla joka tulee kyllä varmasti olemaan siistein mesta missä olen häissä ollut; mahtava hiekkaranta, palmuja ja muuta asiaan kuuluvaa. Huh.
Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan ja niinpä mekin hypättiin illalla Trans Asian yölaivaan ja matkustettiin takaisin Cebuun. Yölaivan jäätäviksi viilennetyissä, SA-Int:mäisissä nukkumakammioissa oli jokaiselle matkustajalle oma bunkka, eli meno oli ihan siedettävän mukavaa. Tietysti ko. unikaukalo oli about pinnasängyn kokoinen, mutta pääsihän siinä sentään lähes täydelliseen makuuasentoon ja niinpä päivän koitoksista uupuneena nukuin koko neljän tunnin matkan.
Katsotaan mitä uusi viikko tuo tullessaan.
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti