28.8.2010 Popular Guesthouse, Siem Reap, Kambodza

Hyvästit Thaimaalle!

Keskiviikkona jätettiin sitten melkoisen leppoisa Chiang Main kaupunki taakse ja asetuttiin junaan alkuiltapäivästä varustautuneena kirjoilla, pelikorteilla, kännykkätetriksellä ja pahoilla suklaapatukoilla. Matkaa oli siis edessä aikataulun mukaan noin 14 tuntia ennekuin saapuisimme jälleen kerran Bangkokiin. Juna lähti ensimmäistä kertaa Thaimaassa aivan ajallaan ja muutenkin matkanteko oli jokseenkin iisiä, makuuvaunussa oli melkoisen väljää ja kelmuun pakattu kummallinen junaillallinenkin maistui mainiosti. Sehän oli sitten kuitenkin selvää että aikataulussa ei pysytty millään ja rullasimme Bangkokin päärautatieasemalle, Hualamphongille, noin kaksi ja puoli tuntia myöhässä seuraavana aamuna. On se vaan jotenkin käsittämätöntä kun itse on tottunut siihen että koko Suomi on lähes kriisissä kun VR:n rata-asetelmat venyvät ja paukkuvat, ja täällä sen sijaan tuntuu vallitsevan yleinen ymmärrys siitä ettei junalla kannata koskaan yrittää ehtiä mihinkään.



Meillähän ei tietenkään ollut mitään kiirettä ”päästä” jälleen kerran Bangkokin humuun ja perillä nappasimme tottuneesti taksin kohti Khao San Roadin turistikeskittymää, ennestään tuttua New Merry V Guesthousea ja toistaiseksi parhaaksi todettua katukeittiötä eli rottakioskia. Torstaipäivä Bangkokissa menikin päiväunien ja syömisen ohella muutaman käytännön jutun hoitamiseen, kävimme hommaamassa valmiiksi jälleen yhden uuden Lonely Planetin Vietnamin osuutta varten ja ostamassa lisää malarialääkkeitä. Apteekissa asiointi näytti hoituvan niin että menet sisään ja kerrot mitä haluat ja kuinka paljon, tai ainakin siltä tuntui että mukaan olisi saanut vaikka minkälaista pilleriä. Meille riitti kuitenkin eksotiikkaa jo kirkkaansinisissä antibioottikapseleissa joissa lukee kirkkaasti Bangkok Drug. Jepjep.

Pääkaupungille oli kuitenkin jo heti Thaimaahan saavuttaessa annettu tarpeeksi mahdollisuuksia eikä todellakaan ollut tarkoitus jäädä paikalle enää yhtään pidemmäksi aikaa kuin yhdeksi yöksi. Niinpä siis jälleen junaan.

Seuraavana etappina oli Aranya Prathetin kaupunki Kambodzan rajalla jonne suurin osa turisteista matkustaa ilmeisesti busseilla, mutta mehän olemme junan ystäviä ja lisäksi kun lipun hinta paikallisjunan kolmannessa luokassa oli vain kolmasosan bussilipusta oli valinta sillä selvä. Junaa kuuluteltiin saapuvaksi raiteelle vain noin puoli tuntia aikataulussa ilmoitetun lähtöajan jälkeen ja ehdin jo ajatella että näinköhän tässä ehditään perille jo ennen auringonlaskua mutta tällä kertaa tapahtuikin jotain mitä en todellakaan osannut odottaa. Juna puksutti laiturille yllättävän vauhdikkaasti, eikä siinä vielä kaikki, jatkoi matkaa reippaasti suoraan päin asemahallin seinää. Hetkellisen kiljunnan ja hämmentyneen palloilun jälkeen havaittiin ettei kukaan ollut onneksi jäänyt alle eikä asemakaan ollut romahtamassa, mutta olihan se nyt melko hurjan näköistä touhua. Lisäksi laiturin katoksen kattopalkit olivat menneet suoraan ekan vaunun ikkunasta sisään eli onneksi kyseessä oli tyhjä juna.



Sanomattakin selvää että tämä listi kaikki kuvitelmat päästä läheskään aikataulussa rajalle ja mielessä häilynyt mahdollisuus ehtiä sittenkin Kambodzan puolelle vielä samana päivänä piti unohtaa. Vaihdeltiin siinä kuitenkin raiteita ja junia pari tuntia ennekuin löytyi sopiva ja päästiin viimein matkaan, onneksi samassa veneessä eli junassa olleet paikalliset pitivät huolta että ainoat valkonaamat pysyivät mukana junavaihtoleikissä sillä mitään erikoiskuulutuksia ei tietenkään tullut muulla kielellä kuin paikallisella.

Itse matka etenikin sitten hitaammin kuin Oscar-gaala, ensimmäisen tunnin aikana olimme edenneet maksimissaan 15 kilometriä pysähdellen jatkuvasti mitä kummallisimmissa paikoissa ihmisten hyppiessä sisään ja ulos vähän missä sattuu. Alkoihan siinä hieman hermot kiristyä, mutta ei siinä auttanut muuta kun körötellä ja vakuutella itselleen että oli ainakin tehnyt hyvän travellerivalinnan matkustamalla aidolla paikallisten kulkupelillä.



Perille rajalle saavuimme vasta kahdeksan pintaan illalla ja kuin tilauksesta vaunuumme ilmestyi tuktuk-kuski myymään kyytiä keskustaan. Kuka lienee hänelle vinkannut että toiseksi viimeisestä vaunusta löytyy varma keikka. Aranya Prathetin mahdolliset nähtävyydet eivät rehellisesti sanottuna kiinnostaneet pätkääkään ja illan ohjelmassa olikin vain ja ainoastaan ruokailua sekä motellihuoneessa hengailua katsoen BBC:n uutisia. Ja kyllä, majapaikkamme oli ihan oikea motelli, aivan samaa tyyliä kuin viime kesän jenkkireissulla, ainoastaan petivaatteet olivat vähän vähemmän räikeät.

Edellisillan tuktuk-kuski oli jo kovasti ehdotellut että tulee aamulla kahdeksalta hakemaan meidät raja-asemalle mutta emme tietenkään halunneet sitoutua tiettyyn aikaan ja sanoimme lähtevämme sitten kun heräämme. Kappas vaan, kun menimme puoli yhdeksän aikaan aamiaiselle oli ukkeli respan edessä koisaamassa tuktukissaan. Sitkeä kaveri, mutta olkoon, seuraavaksi rajalle.

Meitä oli varoiteltu useaan otteeseen kaiken maailman viisuminhankintahuijauksista ja turhista ”matkatoimistoista” ja olimmekin jo lähes varmoja että nyt meidät vietiin moiseen kusetukseen kun heppu kaarsi moottorisohvansa jonkinlaisen eväskatoksen luokse jossa tarkoitus oli täyttää viisumipaperit ennen rajaa. Aikaisemmilla maarajojen ylityksillä kun moiset laput on täytetty ihan siinä rajalla. Viisumin hinta oli kaikesta huolimatta oikea, ja epämääräinen katos oli kuitenkin aivan Kambodzan Kuningaskunnan konsulaatin vieressä ja itse viisumi käytiin liimauttamassa ja maksamassa konsulaatissa, eli touhu vaikutti jokseenkin puolilailliselta. Muusta kun ei voinut tietää niin otimme sitten riskin ja kirkkaanvihreät viisumit passissa jatkoimme muutaman sata metriä itse rajalle.

Rajameininki oli juuri niin kaoottista kun olimme osanneet odottaakin, kyseinen ylityspaikka kun on suosituin maiden välillä ja erityisesti näin viikonloppuna täynnä thaituristeja jotka painuvat Poipetin kaupungin kasinoihin rajan toiselle puolelle hummaamaan rahojaan. Eli lauantaiaamupäivän ruuhka yhdistettynä kaakkoisaasialaiseen jonotustaidon puutteeseen synnytti melkoista hulinaa kuten arvata saattaa. Thaimaasta päästiin kuitenkin pois ja viisumitkin menivät ihan täydestä eli toistaiseksi kaikki sujui juuri niin kuin pitikin.



Rajan ylitettyä kimppuun liimautui erityisen innokas hellomister-mies joka esitteli itsensä Mr.Crazyksi (on kuulemma sinkku, kaikille suomalaisnaisille tiedoksi) ja opasti ihan asiantuntevasti mahdollisuuksista jatkoyhteyksiin Siem Reapiin, busseihin ja jaettuihin takseihin. Päätimme elää tänään hieman leveämmin ja investoida taksikyytiin, lähinnä siksi koska rajalla Thaimaan baht on vielä ihan käypä valuutta ja sitä oli jonkin verran jäljellä ja lisäksi edellisen päivän junaodottelun jälkeen arvostimme hyvinkin korkealle sitä että pääsimme lähtemään saman tien.

Matka Siem Reapiin eli kaupunkiin jonka kuuluisin nähtävyys ovat läheiset Angkor Watin temppelirauniot meni joutuisasti Toyotan takapenkillä, mutta ensivaikutelma Kambodzasta ei ollut ihan niin ruusuinen kuin olin etukäteen kehujen perusteella odottanut. Noin 50 kilometriä ennen kuin olimme perillä pysähdyimme jonkin sortin bussiasemalle tai taukopaikalle jossa autoa ”siivottiin” eli suihkuteltiin vesiletkulla. Myyjätyttö tuli ihan häpeilemättä sanomaan että tauko on 15 minuuttia, mutta jos ostatte jotain niin vain 5 minuuttia. Voitte vain arvata ostimmeko.

Lopullisesti hermot jatkuvaan rahannyhtämiseen menivät perillä Siem Reapissa kun taksi ajoi tuktukpysäkille ja sanoi että loppumatka, eli kuljetus majataloon, hoidetaan tuktukilla. Varmistin vielä että tämähän kuuluu siihen sovittuun hintaan ja heppu sanoi jeesjees ja ajoi nopeasti pois paikalta. Kun saimme kerrottua ja näytettyä kartasta mihin haluamme mennä ilmoitti tuktukkuskin parittaja hinnan olevan kolme dollaria, mutta jos menisimme hänen ystävänsä majataloon hinta olisikin vain yhden dollarin. No voi ”#%”#¤&%¤&¤%! Siinä sitten sanoimme ettemme halua hänen kaverinsa luukkuun emmekä maksaa kyydistä kuten oli aiemmin sovittu. No eihän se mitään auttanut, taksikuski oli jo paennut paikalta ja tuktukmies alkoi aasialaiseksi yllättävän aggressiiviseen tyyliin tivata oletammeko me hänen tekevän työtään ilmaiseksi. Eihän siinä voinut enää takaisin rajallekaan lähteä rähinöimään kun heput olisivat varmasti vain osoitelleet toisiaan; eikä meillä ollut mahdollisuutta tietää kenen pussiin kusetus loppujen lopuksi kilahti, Mr. Crazyn, taksikuskin, tuksumiehen vai heidän kaikkien.

Loppujen lopuksi suostuimme maksamaan kaksi dollaria kyydistä meidän valitsemaamme majataloon. Tosiasiahan on että kaksi dollaria ei kaada meidän matkabudjettiamme, mutta kysymyshän ei tietenkään ole siitä. Ymmärrän hyvin että maa on maailman köyhimpiä ja ihmisten olot todella kurjia, mutta toivon todella etteivät he onnistu pilaamaan hyvin alkanutta turismibisnestä liialla ahneudella ja epärehellisyydellä. Asenne kun tuntui olevan ”vain yksi dollari, kyllä sinulla on siihen varaa” . Niin onkin, mutta dollari vähän väliä sinne tänne on jo eri juttu.

Sanomattakin selvää että saavuimme majataloon melkoisen ärtyneinä, mutta onneksi tilaa löytyi ja huonekin vaikutti erinomaiselta joten päätimme lujasti antaa Kambodzalle uuden mahdollisuuden ja suuntasimme kaupungille positiivisin mielin. Siem Reapin kaupunki vaikutti päivänvalossa ihan symppikseltä, täynnä kivannäköisiä kahviloita ja ravintoloita ja pienet markkinat kuten jokaisessa kaupungissa tuntuu täälläpäin olevan. Illalla tutustuttiin sitten khmeriläisen keittiön antimiin ja paikalliseen Anchor-olueen ja Siem Reapin viehätys alkoi avautua. Keskustan eloisin katu on illalla suljettu liikenteeltä, ravintoloissa ihmisiä ja joissain livemusiikkia eikä tuktukin tai muun myyjiä sen enempää kuin Bangkokissa tai muuallakaan. Näin loppujen lopuksi kaupunki vaikuttaa siis melko kivalta, toivotaan ettei tätä fiilistä enää kääntäisi mikään rasittava kusetusyritys. Lisäksi Tompan parta ja viikset ovat herättäneet valtaisaa huomiota ja ihailua, onpa viiksiin viitattu jopa adjektiivilla beautiful. Uuh.

Huomenna emme varmasti matkusta mihinkään, ylihuomenna sitten ohjelmassa ne Angkor Watin rauniot joissa vapautan sisäisen Indiana Jonesini. Mitäköhän siitäkin tulee.

-Inni.

24.8.2010 Diva’s Guesthouse, Chiang Mai

Norsuja ja kärsimystä

Lauantaina herättiin Chiang Maissa siihen autuaaseen tosiseikkaan, ettei todellakaan tarvinnut matkustaa minnekään. Kolme edellistä päivää olivat menneet tehokkaasti erilaisissa julkisen liikenteen kulkuneuvoissa ja vaikka kysymys ei mistään ihan extreme-meiningistä ollutkaan, olivat kolme kokonaista päivää putkeen pelkästään ”matkalla” jonnekin, osoittautuneet aika kuluttavaksi hommaksi.

Aamiaista nautittiin guesthousen alakerran ravintolassa vasta puolen päivän aikaan ja koska jo edellisenä iltana oli huomattu, että mesta on halvaksi majataloksi aivan ensiluokkainen, ei minkäänlaista paremman majapaikan etsiskelyä viitsitty tällä kertaa suorittaa. Sijainti Chiang Main vanhassa kaupungissa oli loistava, hinta oli backpacker-ystävällinen, suihku toimi, kaikenlaisiin kyselyihin vastattiin ripeästi selkeällä englanninkielellä ja kaikki, guesthousen henkilökuntaa myöten, tuntuivat olevan jotenkin ”samalla aaltopituudella”. Ruokien ja juomien tilaaminen toimi erinomaisesti samaan tyyliin kuin muutama viikko takaperin Nong Khaissa; jokainen merkkaa omaan vihkoonsa mitä on jääkaapista tai ravintolasta nauttinut ja sillä hyvä. On erittäin siistiä kun joku luottaa ihmisten hyvään tahtoon ja rehellisyyteen. Matkallahan tässä ollaan kaikki.

Aamiaisen jälkeen lähdettiin raukeina dallailemaan ympäri Chiang Main vallihaudalla aidattua vanhaa kaupunkia ja edellispäivänä tehdyt havainnot kaupungin ”hyvästä meiningistä” todistettiin oikeiksi. Vaikka kyseessä onkin eräs Thaimaan suosituimmista turistikohteista, ei Bangkok-tyyppisiä turismin lieveilmiöitä hirveästi esiintynyt; ihan jokainen ei ollut myymässä jotain, ihan kaikki tuktuk-kuskit eivät yrittäneet kaapata meitä johonkin serkkunsa sikahalpaan supermarkettiin, eikä ihan jokainen vastaan tullut kerjäläinen puskenut vastasyntyneitä vauvojaan suoraan naaman eteen säälireaktion herättämiseksi. Poissa olivat myös möykkäävät brittituristit ja hollantilaiset suurperheet. Ihan siisti mesta siis.



Vanha kaupunki oli täynnä majataloja ja kivoja ravintoloita ja päivä kuluikin lähinnä syödessä ja chillaillessa. Mikäs siinä. Mestoilla oli tietysti viittä vaille perkeleesti erilaisia temppeleitä, mutta koska temppelikiintiömme oli tullut jo joitain viikkoja takaperin täyteen, niitä ihailtiin arvokkaasti ohi kävellessä vähän kauempaa. Kävellessä fiilisteltiin myös Chiang Main kirjakauppojen määrää; matkatessa tulee luettua ihan helvetisti kirjoja ja Laosin puolella oli poikkeuksetta jouduttu tyytymään niihin irtolehtisiin niteisiin mitä majatalojen book exchangeista löytyi. Nyt päästiin siis ihan hyllystä valitsemaan minkälaiseen proosaan teki mieli tutustua. Yllättävistä asioista sitä innostuu.



Illalla käytiin vielä väijymässä jokalauantaiset iltamarkkinat (Saturday Walking Street)ja todettiin myös siellä olevan erittäin hyvä fiilis. Tapahtuma oli vähän samanlainen kuin Bangkokissa koetut Chakuchakin viikonloppuhiminät, mutta pienempi. Pääpointti oli kuitenkin sama, eli siis se että mestoilla kaikenlaista käsityömateriaalia ja muuta sälää ostelemassa notkui runsaasti myös paikallista väkeä, eikä katua oltu suljettu vain ja ainoastaan turistien iloksi. Markkinahumua fiilisteltiin jonnekin yhteentoista asti illalla.



Sunnuntai meni aika pitkälti guesthousessa hengailuksi, koska ulkona satoi kaatamalla melkein koko päivän. Jossain vaiheessa kuitenkin päästiin vaeltamaan muutamaksi tunniksi vanhankaupungin muurien ulkopuolelle, mutta päätettiin melko nopeasti, ettei siellä ollut ihan hirveästi meitä kiinnostavia juttuja. Tavallaan sitä ei halunnut tuhota Chiang Maista saatua hyvää ja rauhallista kuvaa pyörimällä kantakaupungin liikenteen vilinässä, henkensä edestä peläten, tuhatta ja sataa ohiajavia autoja väistellen.

Päivällä majatalossa hengaillessa tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että maanantaiksi olisi kehitettävä jonkinlaista aktiviteettia pelkän chillailun sijaan. Chiang Maissa tuntuu nimittäin temppelien väijymisen lisäksi olevan mahdollisuus tehdä vaikka mitä extreme-urheilua, vaellusta, norsusafaria ja kokkikurssia. Olisin ehkä eniten halunnut mennä väijymään Jungle Flight-mestaa, jossa viidakon puiden latvoihin, kymmenien metrien korkeuteen, on usean kilometrin matkalle viritetty erilaisia köysiratoja, joita pitkin sitten ikään kuin ”lennetään” viidakon halki. Kuulostaa melko friikiltä. Kuitenkin, korkeanpaikankammoisessa matkaseurassa kun matkustan, niin se vaihtoehto oli hylättävä heti alkuunsa. Yhteistuumin päästiin lopulta siihen tulokseen, että halutaan ainakin vetää jonkinlainen trekkausretki ja ehdottomasti käydä huitomassa jonkin verran white water raftingia, eli siis koskenlaskua läheisessä joessa. Löydettiin onneksi aika nopeasti paketti jossa oli molempia, sekä vielä lisäksi Chiang Main ykkösjuttua, eli elefanttien kanssa pelleilyä. Ei siis muuta kuin nimiä listaan ja seuraavaa aamua odottelemaan.

Illalla jaksettiin kuitenkin vielä sen verran käydä ulkosalla, että mentiin väijymään sunnuntain iltamarkkinat (Sunday Walking Street), mutta koska suurin osa kojuista oli samoja kuin edellisenä iltana, suunnattiin hetken päättömän kuljeskelun jälkeen läheiseen baariin kaljoittelemaan ja seuraamaan markkinahumua vähän kauempaa. Ihan mukavaa oli sekin.



Eilinen, maanantai alkoikin sitten taas luvattoman aikaisella herätyksellä ja nopean aamiaisen jälkeen hypättiin hollantilaisen pariskunnan, kahden saksalaisen mimmin ja italiasta tulleen pariskunnan kanssa pick-upin lavalle ja lähdettiin köröttelemään kohti luonnon ihmeitä. Matkalla käytiin blokkaamassa mukaan vielä kolme espanjalaista mimmiä ja suunnattiin koossa olleella yhdentoista hengen retkueella urheasti kohti elefanttifarmeja. Tulihan päiväretkelle osallistumisesta tietysti vähän turhankin turistiolo, mutta aika mahdoton niitä norsuja olisi ollut päästä mitenkään omatoimisesti viidakossakaan näkemään, eli järjestetty retki luonnonpuistoon oli ihan paikallaan.

Ensimmäiset pysähdykset tehtiin kuitenkin erittäin masentaviin mestoihin; jollekin vitunaikaiselle orkideafarmille, joka vanhan suomalaisen sananparren mukaan ”kiinnosti kuin kilo paskaa” (Marcus olisi ehkä ollut fiiliksissä) ja ”autenttiseen” Karenin alkuperäisasukkaiden kylään, joka oli lähinnä ihmiseläintarha. Olihan aikoinaan Burmasta tulleilla inkkareilla tietysti hassun pitkät kaulat (Karen Longnecktribe), mutta jotenkin tuli erittäin tyhmä fiilis pällistellä ihmisiä näyttelyeläiminä. Opashemmo vielä selitti ylpeänä suureen ääneen kuinka sivistymätön heimo on aikoinaan tullut Burmasta paremman elämän toivossa Thaimaahan ja että osa ”ei edes puhu thai-kieltä”. Koko visiitti oli suoraan sanottuna ankea.



Onneksi seuraavaksi suunnattiin väijymään niitä elefantteja ja vaikka se ei nyt alun perin komeillut ihan toivomuslistan kärjessä, oli homma kuitenkin ihan siistiä. Hypättiin heti mestoille tulon jälkeen norsujen selkään viritettyihin istuimiin ja ratsasteltiin tunnin verran viidakossa. Elefantit pystyvät menemään yllättävän hankalistakin maastoesteistä läpi ja norsun selässä, useiden metrien korkeudessa keikkuminen oli oikeasti ihan jännittävää hommaa. Mukana olevasta ryhmästä ei kukaan ollut ikinä nähnyt elefantteja niin läheltä ja elikoiden sielunelämää tutkittiin lapsenomaisella innokkuudella parin tunnin ajan. Vaikka pelkäänkin kuollakseni esimerkiksi hevosia niiden suuren koon vuoksi, ei rauhallisesti käyttäytyvistä, hitaasti liikkuvista ja lempeänoloisista norsuista kuitenkaan välittynyt suuntaani samanlaista verenhimoisen tappajan fiilistä kuin Polle Koninkauluksen sukulaisista.



Elefantti-insidentin jälkeen vaelleltiin tunnin verran upeiden bambumetsien läpi, pienen joen vartta pitkin viidakkoon ja pulahdettiin komean vesiputouksen alle uimaan. Mesta ei ollut ihan yhtä mahtava tai ihan yhtä skutsissa kuin Filippiineillä nähty Tappia-vesiputous, mutta siisti oli tämäkin. Mukana olleet espanjalaismimmit kuitenkin osoittautuivat sen verran prinsessoiksi, että koko muulla porukalla, opasta myöten alkoivat hermot kiristyä ihan tosissaan. Tyttöjen oli pakko ylittää jokainen kivikko ja puronpätkä ryömimisvauhtia toisiaan kädestä kiinni pitäen ja tietysti kovaan ääneen kirkuen. Yritäpä siinä nyt sitten fiilistellä luonnon kauneutta ja tervehenkistä trekkailua kun yhtä porukkaa saa odottaa kymmeniä minuutteja jonkun hikisen ojapahasen ylityksestä. Eikä muuten oltu Innin kanssa ainoat, joita vitutti; erityisesti saksalaisilla tytöillä tuntui jatkuvasti palavan käämit spanskien hienosteluun. Loppujen lopuksi tytöt eivät edes uskaltaneet mennä putoukseen uimaan, vaan tyytyivät nyrpeinä valittamaan moskiitoista, sateesta, veden kylmyydestä ja aivan kaikesta muusta mahdollisesta loppuporukan fiilistellessä täysin palkein tropiikin ihmeitä. Takaisin päin otettiinkin sitten ihan omatoiminen pikamarssi ko. sankarittarista erossa ja saatiin kuin saatiinkin mukavan autenttisia luontokokemuksia.



Trekkailufarssin jälkeen olikin sitten aika vihdoin suunnata päivän päätapahtumaan, eli raftingiin. Kypärät päähän, pelastusliivit niskaan ja tyrskyjä päin! Varsinkin näin sadekauden aikaan joki oli aika hurjan näköinen jo rannalta käsin katsottuna ja adrenaliinitaso oli todella korkealla kuusipaikkaisten kumiveneiden kapteenien selittäessä varomääreitä ennen itse tapahtumaa. Oltiin jo hyvissä ajoin sovittu hollantilaisten ja sakemannien kanssa, että ollaan sitten kimpassa yhdessä veneessä ja antaa latinalaisen maailman ihmisten hoitaa keskenään omat hommansa. Kuinka ollakaan spanskimimmit eivät kuitenkaan uskaltaneet hypätä vesille, eli jouduttiin Innin kanssa seuraavina jonossa olleina italiaanojen veneeseen. Sergio ja Lila olivat onneksi kuitenkin ihan mukavan seikkailunhaluisia ja avoimia tyyppejä ja vaikka yhteistä kieltä ei juuri ollutkaan, siistiä oli ihan koko tunnin koskenlaskun ajan. Eikä siinä rytinässä olisi ihan hirveästi läppää pystynytkään heittämään, sen verran kiivastahtista meininkiä raftailu oli; suunnattiin tyrskyihin tyrskyjen perään, juututtiin kiviin, pudottiin monttuihin, kastuttiin täysin, melottiin eteen ja taaksepäin ja koetettiin henkemme edestä olla hukkumatta. Ihan törkeän siistiä hommaa!

Päivä oli kaiken kaikkiaan lopulta menestys ja illalla päätettiinkin mennä juhlistamaan tiukkaa aktiviteettipäivää Chiang Main yöhön. Harmiksemme löydettiin kuitenkin aluksi lähinnä vain mestoja, joissa hengailuun Inni oli liian vähän thai ja allekirjoittanut liian vähän vanha ja limainen. Näiden lisäksi olimme liian paljon pariskunta. Kaikkialla tuntui siis olevan vain thai-tyttöjä vanhojen limaisten länkkärimiesten kanssa, eikä suomalaisten backpackerien seuraa ihan hirveästi tunnuttu missään kaipaavan. Onneksemme löydettiin kuitenkin lopulta ihan mukava pubintynkä, jossa iltaa vietettiin johonkin puoleen yöhön asti, kunnes päivän rasitukset veivät voiton.

Tänään päätettiinkin sitten järjestellä lähipäivien aikana kyyti poispäin Chiang Maista ja vuokrattiin heti aamusta fillarit, joilla suunnattiin kohti juna-asemaa. Nimenomaan siis ”suunnattiin” ja ”kohti”, koska tietenkään meillä ei ollut tarkkaa tietoa siitä missä kyseinen steissi tarkalleen ottaen sijaitsee. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja aasialaistyyppisen kaaosliikenteen keskellä ei todellakaan ollut mukavaa tsygäillä, varsinkaan kun jostain kumman syystä kuolemanpeloissamme missattiin juna-asema ja puskettiin useita kilometrejä sen ohi. Epäilykset reitin oikeellisuudesta alkoivat kohota vasta joskus kolmen vartin polkemisen jälkeen, kun Chiang Main keskusta oli jo jäänyt kauas taakse ja joku ihan muu kaupunki alkoi. Paikallisilta elekielellä kyselemällä saatiin ohjeita kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin ja hermojen pettäminen ei taaskaan ollut kaukana; ensimmäinen opasti etelään 500 metriä, toinen pohjoiseen 15 minuuttia ja kolmas ei ymmärtänyt kysymystä, mutta halusi kuitenkin myydä käsitöitä, silkkipukuja ja tuktuk-kyytiä jonnekin ihan muualle. Lopulta kuitenkin palattiin omia jälkiämme takaisin kohti Chiang Main vanhaa kaupunkia ja sieltähän se juna-asemakin löytyi, ehkä vartin polkemisen päästä majapaikastamme. Että sellaista.

Fillariretkestä väsyneinä päätettiin käyttää loppupäivä rentoutumiseen ja mentiin edellispäivän retkeen sisältyneen thai-hierontalahjakortin kanssa majatalon läheiseen hieromalaitokseen. Perinteisestihän thai-hieronta on päässäni ollut lähinnä synonyymi prostituutiolle, mutta täällä tuntuu ihan oikeasti olevan paikkoja jotka keskittyvät hieromiseen eikä mihinkään hämyyn oheistoimintaan. Myös tämä, suomalaishenkisesti nimetty Saija Massage tuntui olevan ihan legitiimi mesta ja päästiinkin molemmat heti tunnin ajaksi runnottaviksi. Ja oikea sana on nimenomaan ”runnottaviksi”, kävi nimittäin ilmi että thaihieronta ei todellakaan ole mitään hellää lihastenhivelyä vaan omituista tökkimistä, puristelua, akrobatiaa, vääntelyä ja ennen kaikkea suunnatonta tuskaa.

Arvasin jo sisään astuttaessa, että tästä ei hyvä seuraa; Inni meni ihan normaalikokoisen ja kiltin näköisen aasialaistädin patjalle väänneltäväksi, mutta allekirjoittanutta varten takahuoneesta raahautui valtava murhanhimoinen tantta, joka näytti jo valmiiksi siltä, että kohta saa länkkärikundi tuntea nahoissaan koko about neljänkymmenen elinvuoden aikana miessukupuolta kohtaan patoutuneen raivon. Mamma osoittautuikin heti kättelyssä ihan ensiluokkaiseksi kivuntuottajaksi ja muutamaan otteeseen olin aivan varma, että nyt lentävät polvista ruuvit, hartioden pallonivelet irtoavat kuopistaan tai vähintäänkin lihaksille aiheutuu jonkinlaisia vakavia kudosvaurioita. Hyvä jos ehkä lokakuussa voin taas kävellä normaalisti. Koko tukirangasta kuului välillä valtavaa rutinaa ja pauketta ja kyynelten läpi oli erittäin vaikea pidätellä omia primitiivireaktioitaan; henkiinjäämisvietin ohjaamana olin nimittäin kaiken aikaa valmis pomppaamaan matolta ylös, lataamaan eukon oikealla suoralla kanveesiin ja pakenemaan paikalta. Väkivaltaan on vastattava väkivallalla. Tunti meni kuitenkin yllättävän nopeasti ja selvisin hommasta elävänä, edelleen auttavasti liikuntakykyisenä ja ihan oikeasti rentoutuneena. Olen kuitenkin tulevaisuudessa edelleen lihasongelmia kohdatessani ihan perinteisen hieronnan kannalla vaikka olihan tämä thaimeininkikin ihan mielenkiintoista.

Loppupäivä onkin nyt sitten mennyt lähinnä toipuessa ja huomenissa olisi tarkoitus taas hypätä stogeen ja suunnata kohti Bangkokia ja sitä kautta Kambodzan viidakoita. Katsotaan mitä sielläpäin maailmaa tapahtuu…


-Tomppa

20.8.2010 Vihreässä bussissa Chiang Khongin ja Chiang Main välillä

Vastavirtaan

Kuten edellisen postauksen lukeneet tietävätkin, matkaa päätettiin jatkaa hitaalla jokilaivalla Luang Prabangista Mekongia ylöspäin kohti Huay Xain rajakaupunkia ja edelleen sieltä kohti Thaimaata. Ja kun lähdön aika koitti niin olimme yhtä mieltä siitä että valitsemamme hidas vaihtoehto oli ehdottomasti paras; kahden päivän sateen jälkeen vuoristotiet yöbussissa tuntuivat melko kuumottavalta vaihtoehdolta, ja mitä siihen pikaveneeseen tulee, niin kaikki joukkoliikennevaihtoehdot joissa pitää käyttää kypärää pitäisi oikeastaan sulkea pois laskuista heti kättelyssä. Edessä oli siis kaksi pitkää päivää veneessä.

Päivä 1

Aamu alkoi herätyksellä epäinhimilliseen aikaan kello 5.45 ja juuri sopivasti kun saatiin kamat pakattua ja lähdettyä majatalosta alkoikin sitten sataa. Sateessa marssittiin kuitenkin urheasti kohti ruotsalaisomisteista Scandinavian Bakeryä, kahvilaa jonka tiesimme varmasti avaavan jo kuudelta aamulla, ja saimmekin hommattua aamiaiseksi tuhdit super-sandwichit. Sitten vain venelaiturille ja varaamaan paikkoja laivasta.

Vene muistutti sisältä puoliksi jonkinlaista sisävesiristeilijää, puolet penkeistä oli nimittäin pöytien ääressä olevia pieniä looseja, mutta loput paikoista sitten kovia puupenkkejä ja mattoja lattioilla. Jo tuttuun aasia-tyyliin mukaan lastattiin bensakanistereita, mopoja, kanoja ja keskimääräisesti noin neljä erillistä muovikassia per paikallinen matkustaja. Onnistuimme löytämään vapaat paikat pöydän äärestä ja ikkunan (eli laidan) vierestä eli ainakin maisemat olisivat hyvin näkyvissä tuijoteltaviksi ja valokuvattaviksi.



Kymmenen tunnin ajelu kuluikin samaan pöytään asettuneiden brittityttöjen kanssa niitä näitä jutellessa, heidän päiväkirjojensa kirjoitusta puolivahingossa vakoillessa, ulos tuijotellessa, lukiessa ja torkkuessa sen verran mitä kovaa laitaa vasten pystyi. Mutta maisemat olivat ehdottomasti kaiken tylsyyden arvoiset, niin montaa vihreän eri sävyä ei voi nähdä varmaan missään muualla kun sadekauden metsissä ja pelloilla Mekongin rannoilla. Ja jälleen kerran onnittelimme itseämme hyvän matkustustavan valinnasta, veikkaan että siitä pikaveneestä olisi näkynyt vain vihreää vilinää. Lisäksi joessa kellui paljon kaiken maailman risua ja puunrunkoa, ja näiden esteiden ohella Mekong tuntui olevan joiltain kohdilta hyvin kivikkoinen ja matala ja kapteeni ohjailikin paattia vähän väliä siksakkia rannalta toiselle.



Ehkä vielä luonnon vehreyttäkin suuremman vaikutuksen tekivät kuitenkin rannoilla olevat laosilaiskylät, jotka ilmestyivät rantaan yllättäen ja joihin ei todellakaan kulkenut minkäänlaista tietä, vaan joki oli selkeästi ainoa kulkuväylä sinne ja pois. Melko pian Luang Prabangista lähdön jälkeen ajettiin rantaan jättämään paikallinen pariskunta pois kyydistä ja aluksi näytti aivan siltä että siihen he nyt jäivät, keskelle viidakkoa Luis Viutton -kassi kädessä, kunnes huomasimme noin sadan metrin päässä ”kylän” eli kolme taloa. Kyllä siinä joutui katsomaan tarkasti että olisiko ylempänä rannassa joku isompikin taajama, mutta ei, kolmen talon jälkeen näkyvissä oli pelkkää peltoa ja metsää. Huhhuh.



Kahden päivän matkan välietapille Pak Bengin kylään saavuttiin juuri ennen auringonlaskua, ja pelkällä Pringles ja suklaapatukka -lounaalla ravittuina aloimme olla jo melko heikossa kunnossa. Monet matkaoppaat ja matkan varrella tavatut travellerit olivat varoitelleet siitä kuinka ei ole ollenkaan harvinaista että veneen miehistö tai rannassa odottelevat paikalliset kantajat varastavat länsimaalaisten matkatavaroita veneestä, ja tämä vaatikin erityistä tarkkuutta maihin noustessa. Kaikki oli kuitenkin tallella eikä kukaan yrittänyt juosta rinkka selässä karkuun, mutta nälkä, väsymys ja stressi kamoista saivat itselleni aikaan pienet raivarit aasialaista hymistelyä ja epäjärjestystä kohtaan. Onneksi löysimme hyvän majatalon mukavan (lue: ei liian päällekäyvän)hellomister-naisen avulla, ja kun pian sai vielä ruokaakin niin asiat alkoivat olla jälleen kohdillaan.

Pak Bengin kylä, tai ainakin sen rannassa oleva osuus, oli nopeasti kävelty läpi ja koska ihan kahdeksalta ei vielä viitsinyt mennä nukkumaankaan, päätimme mennä vielä yksille viereisen hotellin terassille. Ravintolaa pyörittävä nainen istui iltaa läheisessä pöydässä ja taisi olla jo hieman Beerlaoissa kun lähtiessämme tuli kuiskaamaan humalaisen kovaäänisesti meille uuden varoituksen varkaista ”Don’t leave anything in room, they have another key!”. Toki olimme ottaneet hieman tavallista enemmän arvotavaroita reppuun mukana kannettavaksi, mutta olihan se jotenkin huvittavaa, sillä itse ainakin pitäisin hotellia jossa ei ole kuin yksi avain per huone melkoisen amatöörinä. Loppu hyvin kaikki hyvin, kukaan ei murtautunut mihinkään ja kaikki arvokkaat ja arvottomat tavarat ovat edelleen rinkassa painolastina.



Päivä 2

Toinen päivä starttasi seitsemän aikoihin aamiaisella majatalon ravintolassa ja olivat siellä selvästi niin tottuneet yhden yön laivapysähtyjiin että heillä oli käytössä systeemi jossa seuraavan päivän eväät oli voinut tilata jo edellisenä iltana valmiiksi. Eli tälle päivälle meillä oli mukana lounaspatongit joka teki toisen päivän reissusta huomattavasti kivuttomamman.
Vene oli kuitenkin eri kuin edellisen päivänä; melkoisesti karumpi versio edellispäivän sisävesilaivasta, pelkkiä korkeita, kovia ja hyvin hataran näköisiä puupenkkejä sekä tyhjää tilaa lattialla. Loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin parempi, sillä nyt kun matkustajiakin oli vähemmän mahtui lattialla hyvin makoilemaan ja kävelemään paattia ympäri. Lisäksi matkatavaroille ei ollut erillistä säilytystilaa eli edellispäivän huolet tavaroiden kohtalosta olivat poissa ja rinkkoja pystyi käyttämään niin tyynyinä kuin tuoleinakin.



Muuten matkanteko oli hyvin samanlaista kun keskiviikkona, suurimpana erona se että aurinko paistoi koko päivän ja maisemat olivat, jos mahdollista, vieläkin vaikuttavammat. Ajelua kesti jälleen sellaiset noin 10 tuntia mutta kun alettiin saapua kohti määränpäätä, Huay Xaita, alkoi vene kummasti hidastaa vauhtia. Brittityttöjen Lonely Planetista löytyikin syy tälle, ovelat raja-asukit viivyttävät laivan tuloa sen verran että rajanylitys Thaimaan puolelle on jo suljettu ja matkaajat joutuvat jäämään vielä yhdeksi yöksi Laosiin. Eipä siitä sen suurempaa haittaa meille ollut, olisimme varmaan muutenkin ylittäneet rajan vasta seuraavana aamuna, mutta huvittavan läpinäkyvä temppu kuitenkin.

Seuraavan vuorossa oli luonnollisesti majapaikan ja ruoan etsintä. Huay Xai vaikutti erittäin uneliaalta pikkukylältä ja suuntasimmekin heti ensimmäiseen guesthouseen joka tuli vastaan. Huone oli ok ja hintakin kohdillaan joten jäimme sinne edes tutkimatta muita vaihtoehtoja, ja hetken päästä muitakin samassa veneessä olleita länkkäreitä tuli samaan paikkaan, pidemmällä ei kuulemma ollut mitään jäämisen arvoista majataloa. Ala-aulan rouvat olivat kaikki jo melkoisessa tuiterissa katselemassa telkkaria, ja hetken mietimmekin että tuleeko tästä mitään mutta onnistuihan se sisäänkirjautuminen ja avainten ja muiden tykötarpeiden haku. Syömään menimme myöskin oikeastaan ainoaan ravintolaan mikä näytti olevan auki, ja sielläkin oli viereinen pöytä täynnä melkoisessa hiprakassa olevia paikallisia. Joenvarsikaupungeista jäi siis yllättävästi melko humalainen muisto.

Tänään heräsimme jo tuttuun tyyliin kellon piippaukseen ja aloitimme matkanteon jälleen kohti Thaimaata ja tällä kertaa Chiang Main kaupunkia. Edellisiltana hieman heikommassa kunnossa ollut emäntä oli reippaana tarjoilemassa kahvia ja juoksi jopa peräämme muutaman sata metriä ja elekielellä käydyn keskustelun jälkeen selvisi että tuli siis varta vasten kertomaan kuinka oli edellisenä iltana unohtanut antaa meille kaukosäätimen telkkariin. Outoa ja samaan aikaan jotenkin herttaista.

Todellinen Huay Xai meille paljastui vasta käveltyämme rinkat selässä puolisen kilometriä kohti joenpenkkaa josta veneet Thaimaan puolelle lähtisivät. Pienen notkon jälkeen kaupunki jatkui paljon eloisampana ja monipuolisempana kuin olimme edellisiltana luulleet, eli olimme jääneet johonkin laiturin viereiseen pikkukaupunginosaan jossa kaikki tuntuivat olevan päissään. Aivan sama, emme olleet tulleet viettämään aikaa rajakaupungissa ja painuimmekin saman tien passit kourassa rajanylityspaikalle.

Venematka Mekongin yli toisen valtion puolelle kesti ehkä minuutin ja vaikka rajavartiosedällä olikin paperit sekaisin ja kynä hukassa, sujui ylitys kivuttomasti ja pian olimme pickupin lavalla matkalla kohti Chiang Khongin bussiasemaa. Mistään asemasta ei kuitenkaan ollut kyse ja olimmekin jo varmoja että nyt meidät on taas viety johonkin ”vain turisteille” -kuljetukseen, mutta tomera lipunmyyjärouva selitti että Chiang Maihin menee ainoastaan heidän yhtiönsä, Greenbusin, auto ja että bussi tulee toimiston eteen hakemaan matkustajat mukaan. Jaahas. Ja olimme vielä myöhästyneet edellisestä bussista noin seitsemällä minuutilla eli luvassa oli lisää istuskelu ja odottelua. Meidän lisäksi samassa jamassa oli pari muutakin samalla veneellä Luang Prabangista asti matkustanutta heppua eli ei siinä sitten auttanut muuta kun istuskella ja odotella.

Bussi lähti ajallaan ja olikin ihan normaali paikallisbussi, eli suurin osa matkustajista oli paikallista sakkia. Tämä oli ihan positiivista sillä vähän oli jo kuitenkin alkanut kaipaamaan normaalia paikallisliikennettä sen Etelä-Thaimaan ”tarrat rinnuksiin ja menoksi” -menetelmän sijaan. Miinuksena olivat kuitenkin uskomattoman ahtaat penkit, ruokatauon puute ja se että kun paikallisia tulee kyytiin ja jää pois pitkin matkaa niin matkan kestokin venyy, tässä tapauksessa noin puolellatoista tunnilla. Plussana se että Greenbusin auto oli oikeasti vihreä.



Perille Chiang Maihin päästiin juuri auringon laskiessa, eli seitsemän maissa, ja samaa matkaa tulleet muut länsimaalaiset reissaajat ja me jaoimme tuktuk-kyydin vanhaan kaupunkiin, jossa suurin osa guesthouseista ja muista palveluista ilmeisesti sijaitsee. Lonely Planetista jälleen arvottu majapaikka oli kuitenkin täynnä ja päädyimme kadun toiselle puolelle aivan yhtä hyvään ja kenties parempaankin kortteeriin. Seuraavina päivinä siis tiedossa Chiang Maihin tutustumista, eikä varmasti moneen päivään minkäänlaista matkustamista.

Parin viikon Pohjois-Laosin kierroksesta on sanottava vielä sen verran, että tuo alkuperäisestä matkasuunnitelmasta puuttunut maa osoittautui todella käymisen arvoiseksi. Kaunis vuoristoinen luonto ja se mahtava Mekong-joki, edullinen ruoka, olut ja majoitus, suhteelliset toimivat palvelut ja erityisesti ihmiset. Kuulostaa matkaopaskliseeltä, mutta Laosissa tapasimme useita paikallisia jotka halusivat aidosti jutella muutaman sanan ja olivat avuliaita yrittämättä myydä mitään, en edes ala vertaamaan heitä aiemmin tavattuihin thaiyrmyihin. Vaikkakin toistaiseksi Chiang Maistakaan ei ole kuin positiivisia kokemuksia. Katsotaan miten käy.

-Inni.

17.8.2010 Somjith Guesthouse, Luang Prabang, Laos

Ain't no mountain high enough...

Sabaidee! Sunnuntaina oli siis aika jättää Vang Viengin viinaämpärit, Frendi-baarit ja kaistapäisinä sekoilevat brittinuoret kelluttelemaan joelle omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä ja vaihtaa maisemaa parisataa kilometriä pohjoisemmaksi. Jengi lastattiin valtavalla kiireellä ulkonäöstä päätellen saletisti neuvostovalmisteiseen dösään joskus kymmenen aikoihin aamulla ja matka vuorten yli alkoi.



Ensimmäisen etapin köröttelyä kesti tuttuun tapaan ehkä kaksi minuuttia kunnes kuski vihdoin ymmärsi, että bussihan pitää myös tankata ennen kuin siirrytään sivistyksestä viidakkoon. On kyllä melko käsittämätöntä miten sama homma toistuu joka kerta, luulisi että tankkaus- ja muut huoltotoimenpiteet olisi mukavampi hoitaa dösän ollessa tyhjänä. Ainakin säästyttäisiin ylimääräiseltä hermojen kiristymiseltä matkustamossa; nytkin odoteltiin parisenkymmentä minuuttia saunalämpötiloissa, ilmastoimattomassa peltipurkissa kun mekaanikkopuolen kaverit sähläsivät ulkosalla peltilehmänsä kimpussa. Ihanaa.

Seuraavatkin stopit löytyivät ihan lähtökaupungin lähistöltä kun laiskat paikalliset eivät olleet jaksaneet kävellä muutamaa sataa metriä bussiasemalle, vaan odottelivat kotiensa pihoilla kätevästi ohi ajavaa kyytiä. Pidempiä ja lyhyempiä pysähdyksiä tehtiin siis varmaan kymmenkunta ensimmäisen kilometrin matkalla ja vasta ehkä puolentoista tunnin kuluttua bussin käynnistämisestä päästiin taajamasta ulos.

Laosin halki kulkeva päätie, eli enteellisesti nimetty tie numero 13. vaikutti ensin ihan mukavasti asvaltoidulta maalaistieltä, mutta kun päästiin nousemaan ensimmäiselle vuorelle, alkoi vaikuttaa siltä, ettei sitä ole fiksattu sitten Vietnamin sodan aikaisten pommitusten. Tie oli täynnä ihan kunnollisia kraatereita, eikä ruosteunelman iloluontoista kuskiakaan enää juuri naurattanut. Jotta navigointi olisi ollut vieläkin haasteellisempaa, tien laitamilla laidunteli kaiken aikaa lehmiä ja muita vapaana kulkevia eläimiä jännitystä lisäämässä. Kärrypolunkapeat vuoristotiethän nyt tarjoavat muutenkin jo ihan tarpeeksi jännitystä, kun ilmeisen jarruttomat mopot, kivikautiset rekat sekä monet sellaiset moottoriajoneuvot, joille ei suomenkielessä ole edes omaa sanaa, kolistelevat hurjaa vauhtia monisatametristen rotkojen reunamilla. Eikä fiilistä yleensä kohota sekään, että aina silloin tällöin laaksossa häämöttää joku karrelle palanut ajoneuvonraato.

Pari päivää aikaisemmin koettu rengasrikko matkalla tubingiin jyskytti tietysti takaraivossa varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu kun rengas puhkeaa täydessä vauhdissa; silloin tuktuk lähti melko tasaisella tiellä ja hiljaisessa vauhdissa aivan suoraan tangentin suuntaan renkaan yllättäen räjähdettyä, enkä edes halua arvailla mitä vastaavassa tapauksessa kävisi täyttä vauhtia vuoristopolkua pitkin kolistelevalla bussilla. Maisemat olivat kuitenkin taas kerran upeat, eli eipä siinä dösän muoviunelmapenkissä juuri muutakaan voinut tehdä kuin katsella ulos ja ihailla käsittämättömän vehreää vuoristonäköalaa.



Hetkittäisestä uskonpuutteesta huolimatta, menopeli jaksoi kuitenkin sitkeästi puskea vuorten yli ja Luang Prabangin kaupunkiin saavuttiin juuri ennen pimeän laskeutumista, kuuden jälkeen illalla. Paikalliselta bussiasemalta matka jatkui vielä muutaman kilometrin verran tuktuk-kyydillä keskustaan. Koko päivän paastoamisen jälkeen hermot alkoivat tietysti olla melko kireällä, mutta onneksi sopiva majatalokin löytyi melko kivuttomasti keskustan läheisyydestä.

Luang Prabang, eli Laosin entinen pääkaupunki osoittautui kaikeksi muuksi kuin mitä yksipuoluejärjestelmän hallitseman köyhän pikkumaan entiseltä pääkaupungilta voi odottaa; mesta oli jopa käsittämättömän idyllinen. Erittäin hyväkuntoiset, kaksikerroksiset talot hallitsivat kahden joen risteykseen muodostuvalle niemelle rakennettua pikkukaupunkia ja koko pääkadun matkalta rauhalliselle tielle avautui toinen toistaan siistimpiä kahviloita ja ravintoloita. Poissa olivat Vientianen harmaa betoniarkkitehtuuri ja Vang Viengin vahapintaiset Beerlao-pöytäliinat ja muovituolit. Oli kieltämättä ihan mukava välillä nauttia illallista valkoisten pöytäliinojen äärellä, kynttilöin valaistussa pöydässä. Fiilis oli vähän kuin jossain ranskalaisessa pikkukylässä tai vaikkapa tietyillä alueilla Barcelonassa. Ei ihme, että koko mesta on listattu Unescon maailmanperintökohteeksi.



Seesteisyydessä oli kuitenkin kääntöpuolensa; kymmenen aikaan illalla oli ohjelmassa Liverpoolin kauden avausmatsi, eikä koko kaupungissa tuntunut olevan sellaista baaria, jossa matsia olisi voinut seurata. Käytiin kyselemässä varmaan kymmenistä eri rafloista, olisiko illan ohjelmassa Valioliigaa, mutta kukaan ei oikein tuntunut ottavan asiaa vakavasti. Paniikkihan siinä alkoi tulla. Perkele.

Somjith Guesthousen respan kundi onneksi tuntui olevan futimiehiä ja lupasi, että voisin seurata matsia alakerrassa, eli siis käytännössä heidän perheensä olohuoneessa, mutta kun kello alkoi lähentyä kymmentä, ei kundia näkynyt missään ja respassa oli yövuorossa joku tyttö, jota futis tietysti kiinnosti yhtä paljon kuin riisin kasvamisen reaaliaikainen seuraaminen. Suunnittelin jo hetkellisesti kaappaavani kaukosäätimen väkivalloin, mutta koska samassa mestassa oli tarkoitus yöpyä pidempäänkin, eikä vallankumouspoliisinkaan kanssa tehnyt mieli tehdä sen lähempää tuttavuutta, juoksin välittömästi ainoaan lähialueiden ravintolaan jossa olin aikaisemmin tehnyt näköhavainnon televisiosta. Onneksi raflassa oltiin pienen suostuttelun jälkeen suostuvaisia avaamaan käyttämättömänä nurkassa kyhjöttänyt televisio. Ongelmia tuli kuitenkin taas ensimmäisen puoliajan jälkeen, kun tarjoilija tylysti löi laskun käteeni ja sulki telkkarin . Kaikki ravintolat kuulemma sulkevat viimeistään yhdeltätoista illalla. Minkäänlainen suostuttelu tai uhkailu ei tehonnut ja jouduin talsimaan Joe Colen epäreilusta punaisesta kortista jäänyt surullinen muistikuva päässäni takaisin lähtöruutuun. Onneksi majatalon yövartijamimmi oli kuitenkin jossain muualla ja mestoilla hääri joku vanhempi setä pyjamapuvussaan, jolle sain elekielellä selvitettyä kuinka tärkeästä asiasta oli kysymys. Lupa matsin katsomiseen loppuun heltisi siis käytännössä majatalon omistajaperheen olohuoneessa, yöksi sisään rahdattujen mopojen ja kotieläimien välissä. Ei nyt ihan sama kuin Anfieldin lehtereillä, mutta tarpeeksi kuitenkin. Score.

Eilinen käytettiin sitten kokonaisuudessaan kaupungin tutkimiseen ja täytyy kyllä sanoa, että edellisillan havainnot kaupungin siisteydestä osuivat oikeaan. Jos tietäisin mitä sana ”pittoreski” tarkoittaa, kuvailisin mestaa luultavasti juuri sillä, mutta koska en tiedä, joudun tyytymään sanaan ”kaunis”. Talot ovat loistokuosissa, kadut ovat puhtaita ja joka puolella on toinen toistaan siistimpiä temppeleitä. Katukuvassa näkyykin erittäin runsaasti oransseja munkinkaapuja. Toisella puolella niemeä, jolle kaupunki on rakennettu, virtaa mahtava Mekong ja toisella pienempi Nam Khan. Mekongin puolen rannalla sijaitsee vanha kuninkaan palatsi, jota käytetään nykyään museona ja keskellä kaupunkia kohoaa suuri kukkula, jonka päällä on sielläkin jonkinlainen temppeli. Näköala tältä Phu Si-kukkulalta on kuulemma aivan fantastinen ja eilistä auringonlaskua olikin tarkoitus seurata sieltä käsin. Sääolot kuitenkin tulivat suunnitelman tielle ja pilvisestä säästä johtuen treffit auringonlaskun kanssa päätettiin siirtää seuraavalle päivälle.



Eilisen operatiivinen päätehtävä oli kuitenkin selvittää miten täältä pääsee sitten aikanaan pois. Mehän ei missään nimessä haluttu lähteä omia jälkiämme takaisin Vientianen kautta Thaimaan puolelle, koska se tietäisi kolmen päivän bussissa istuskelua täsmälleen samoissa maisemissa jotka on parin edellisen viikon aikana jo nähty. Suunnitelmana oli siis selvittää kuinka Luang Prabangista pääsee Huay Xain rajanylityspaikalle Pohjois-Thaimaaseen.

Vaihtoehdot olivat jo ennakkoon tiedossa, eli 7 tunnin speedboat-ajelu Mekongia pitkin, kahden päivän risteily slow boatilla tai 18 tuntia bussissa seuraavien vuorten yli. Dösä vaikutti kaikkein halvimmalta vaihtoehdolta, mutta yön yli ajelu vuoristossa ei ihmeemmin houkutellut, kun jo päiväsaikaankin tiet välillä pelottavat. Speedboat-ajelu kypärineen ja suojalaseineen kuulosti mielenkiintoiselta extreme-vaihtoehdolta matkan taittamiseen, mutta oli vähän turhan tyyris verrattuna parin päivän rauhalliseen jokiristeilyyn slow boatilla. Niinpä valitsimme siis iiseimmän vaihtoehdon ja ostimme keskiviikoksi liput hitaimpaan kulkuneuvoon. Ehtiipähän sitten ainakin katselemaan Mekongin joenvarsimaisemaa.



Tänään onkin sitten satanut koko päivän, eikä olla voitu oikeastaan tehdä mitään muuta kuin lueskella ja syödä. Rankan sateen takia sitä kyllä kiittelee itseään siitä, ettei valinnut seuraavaksi kulkuneuvoksi bussia; näissä sateissa ei todellakaan ole harvinaista, että mutavyöry vie jonkun pätkän vuoristotiestä kokonaan mennessään. Toivottavasti sade kuitenkin iltaa kohden hieman laantuisi, että päästäisiin Phu Si-mäelle auringonlaskua katselemaan.

Huomenissa seikkaillaankin sitten ensimmäistä kertaa tällä reissulla jokilaivalla. Raporttia siitäkin sitten myöhemmin…

-Tomppa

14.8.2010 Malany Villa Guesthouse, Vang Vieng, Laos

Jokirotat

Nyt ollaan sitten siirrytty syvemmälle Laosiin, eli Vang Viengin pikkukaupunkiin.

Tiistaiaamuna päädyttiin sitten siihen että Vientiane, ehdottomasti tähän mennessä uneliain näkemäni pääkaupunki, alkoi olla nähty ja selvitettiin kuinka matka jatkuisi pohjoiseen. Bussiliput sai tuttuun tyyliin ostettua majatalon vastaanotosta ja minivan tuli hakemaan bussiasemalle suoraan ovelta sovittuun aikaan. Sinänsä kätevä ja helppo systeemi, mutta välillä tietysti vähän harmittaa kun tällä tavalla turistit pidetään hyvin tehokkaasti erossa paikallisesta kansasta. Huomaa myös että alkaa olla jo melko tottunut tähän aasialaiseen bussisysteemiin, sillä vaikka tämäkin minibussi pysähtyi vain johonkin epämääräiseen risteykseen eikä varsinaiselle asemalle odottamaan oikeaa autoa, ei herännyt mitään epäilyjä siitä etteikö bussi olisi kuitenkin tulossa. Joka tapauksessa, köröteltiin sataprosenttisesti länsimaalaisessa seurassa paikallisella VIP-bussilla nelisen tuntia 160 kilometrin matkaa mutkaisia ja paikoittain hyvinkin tulvivia teitä pitkin Vang Viengin kaupunkiin jonka suurin nähtävyys tuntui ainakin etukäteen olevan kreisibailaavan brittinuorison määrä.




Kaupungin keskusta koostuu joesta ja tasan kahdesta kadusta ja tajusimmekin nopeasti että karttaa täällä liikkumiseen tuskin tarvitaan. Majapaikka löytyi jo tuttuun tyyliin helposti ja plussana huoneessa on hyvän sängyn lisäksi toimiva telkkari satelliittikanavilla ja mikä uskomattominta, ihan oikea kuuma suihku! Siis ei sellainen englantilaistyylinen seinään kiinnitetty vedenkeitin, vaan kuumaa vettä suoraan hanasta, aivan loistavaa. Illan ohjelmassa olikin sitten vain ruokailua ja kun vielä huomattiin että suurin osa ravintoloista on täynnä löhöilypatjoja ja -tyynyjä ja pyörittää telkkarissa Frendejä päättymättömällä kasetilla, tiedettiin saman tien että täällähän viihtyy hyvin muutaman päivän.



Keskiviikkona kierrettiin koko kylä ympäri useampaankin kertaan ja todettiin useat ennakkokuvitelmamme oikeiksi. Paikka on täynnä turisteja. Turisteista ainakin 70% on brittejä. Briteistä 100% on täällä lomamatkalla ja juhlimassa ankarasti. Ja lähes kaikilla heistä on tubing-paita. Ja pian selvisi meillekin mitä tämä mystinen ”tubing” on. Kaupungin ykkösvetonauloja ovat siis isot traktorin sisäkumit joilla kellutaan jokea pitkin muutaman kilsan matka ja katsellaan vuoristomaisemia ja, mikä joissain tapauksissa varmastikin tärkeämpää, pysähdellään rantabaareihin ilkamoimaan. Varsinainen kaljakellunta siis. Illalla käytiin vielä tutustumassa paikalliseen iltaelämään ja Tomppa osallistui myös huimaan Killer Pool -turnaukseen, jossa viitisentoista osallistujaa nakkaili palloja pusseihin vaihtelevalla menestyksellä. Kaikeksi kummastukseksi illan bileet tuntuivat kuitenkin nuutuvan juuri kun meno alkoi lähteä käyntiin ja kaikki paikat sulkivatkin puolilta öin ja kansa valui yöksi koloihinsa. Tai kenties sitten johonkin jatkoille.



Torstaina sitten nukuttiin pitkään ja päivä kuluikin erittäin rennosti, jotenkin tämä pikkukaupungin hidas ja rento meininki on tehnyt vaikutuksen eikä oikein osaa hötkyillä mihinkään. Aamulla Discovery-kanavan hassuja ohjelmia lyijykynien ja suolakurkkujen valmistuksesta, aamiaislounas, naapurikuppilan löhöpatjoilla katsottu leffa (The Hangover, vaikkei kankkusta ollutkaan), vaeltelua kaupungissa ja päätepisteeseen saapuvien tubing-ajelehtijoiden bongailua, vähän lisää ruokaa jne. Eli todella löysää menoa. Parin äärimmäisen rennon päivän jälkeen alkoi kuitenkin taas tuttuun tyyliin tuntua pikkuhiljaa siltä, niin kuin aina muutaman päivän ei-minkään tekemisen jälkeen, että olisi aika taas aktivoitua ja kehittää jotain ohjelmaa. Siispä tubingiin.



Eli eilen oli vuorossa Vang Viengin kuuluisa jokikellunta. Majatalon respan poika tuntui olevan jopa vähän ihmeissään kun menimme vasta kolmantena päivänämme joelle lillumaan, vaikka aika monet ilmeisesti tulevat kaupunkiin vain ja ainoastaan sitä varten. Eikä siinä mitään vikaa ole, eihän täällä oikeasti ole muutakaan tekemistä. Ensimmäisenä oli vuorossa lyhyt kyyti tuktukilla joen yläjuoksulle josta tubing-reitti alkaa ja matkaan saatiinkin hieman lisäjännitystä kun menopelin toinen eturengas otti ja räjähti kesken matkan. Onneksi kuski sai pidettyä koslan tiellä eikä kupsahdettu ojaan, mutta harmittihan siinä kaikkia kun jouduttiin odottelemaan uutta rengasta vartin verran vaikka kaikki olisivat jo innolla heittäytyneet jokeen.

Rantaan päästiin kuitenkin pian ja heti aloituspisteeltä näkyi mikä oli meininki. Joella oli molemmin puolin lukemattomia baareja joissa jokaisessa oli oma ohittamaton tarjouksensa hyytelöshoteista tai viskiämpäreistä ja lisäksi monissa myös jonkinlainen liukumäki tai liaani jolla paiskautua mutaiseen ja ruskeaan veteen. Kelluttiin vähän matkaa Q-Bariin ja aurinkokin alkoi samalla paistaa ja hyvin nopeasti huomasi mikä tubingin viehätys oli; meno on rentoa kun festareilla, halpoja juomia joenvarsi täynnä ja onhan se renkaassa kelluminen aika hauskaa. Varsinkin kun virta vei sopivaa vauhtia eteenpäin. Niitä jo aiemmin mainittuja brittejä oli täällä tietenkin laumoittain, ja tyttöjen päällä näkikin helposti läpileikkauksen Primarkin ja Dorothy Perkinsin tämän kesän hittituotteista. Matkan varrella poikettiin paikkoihin joissa oli tarjolla niin ritsa-ammuntaa kun beer-pongiakin, sekä biljardia vanhalla pöydällä jossa oli reikiä muuallakin kun pussien kohdalla, ja saavuttiin takaisin kaupunkiin juuri ennen auringonlaskua. Ja kaiken lisäksi vuoristoiset maisemat olivat tosiaan erinomaiset.

Nam Songin mutaisessa vedessä koko päivän rellestettyämme seuraava etappi oli luonnollisesti suihku ja ruokailu jonka jälkeen katsastimme vielä muutaman aiemmin mukavaksi havaitsemamme baarin, vaikka tässä vaiheessa oli jo selvää että täällä parhaat bileet tanssitaan päivällä tubing-reitin varrella.

Tänään onkin vietetty suurin osa päivästä viereisessä Sakura Cafessa (jossa olemme viettäneet yhteensä varmasti lähes yhtä paljon aikaa kun huoneessamme) syöden, loikoillen ja katsoen leffaa. Huomiseksi aamuksi olemme kuitenkin ostaneet bussiliput pois täältä, alkaa taas olla aika vaihtaa paikkaa. Seuraavana siis vuorossa Luang Prabang, joka on Unescon maailmanperintökohdetta koko kaupunki, eli odotettavasti varsinainen kulttuuripläjäys. Ennen sitä vielä viimeinen illallinen Frendejä katsoen, eli ihan kuin kotona, kunhan saan Tompan irrotettua telkkarista ja Valioliigan ekasta kierroksesta.

-Inni.

9.8.2010 Lao Sakonh Guesthouse, Vientiane, Laos

Hiljaa virtaa Mekong

Perjantaina aamulla saavuttiin sitten kahden päivän junamatkustamisen jälkeen vihdoin Thaimaan pohjoisrajalle, Nong Khain rajakaupunkiin. Koska yö oli kulunut erittäin katkonaisesti junan kolinassa goisaten, hypättiin juna-asemalla samantien tuktukiin ja suunnattiin ilman sen kummempia viivyttelyjä täysin arpapelillä valittuun majataloon Mekong-joen rannalle.

Mut Mee Guesthouse löytyi komealta paikalta, aivan joen rannasta ja rennonoloinen brittireceptionisti, Liam opasti meidät nopeasti talon tavoille; Mut Mee on perinteisesti enemmänkin travelleriyhteisö, kuin pelkkä majatalo, eli esimerkiksi juomat otetaan puutarharavintolan jääkaapista itse ja kukin merkkaa omaan vihkoonsa mitä on milloinkin nauttinut. Vihkoihin raapusteltujen hintojen mukaan kutakin sitten laskutetaan kun poislähdön aika tulee. Samoja vihkoja ja omatoimista laskutusjärjestelmää käytetään kaikkien käytettyjen palveluiden laskemiseen, aina pyykinpesusta, fillareiden vuokraamiseen ja safkan tilaamiseen. Mestassa vallitsi siis aika suuri luottamus köyhien reppumatkailijoiden omaantuntoon.

Huone oli halpa, siisti, riittävän iso ja bonusta tuli erityisesti valmiiksi asennetusta reilun kokoisesta moskiittoverkosta. Oman virittelemiseen kun meinaa aina välillä mennä hermot. Myös Mut Meen muu ympäristö oli erittäin letkeä; aivan valtavana vieressä virranneen Mekongin rannassa, rantatöyräällä oli erittäin siisti puutarharavintola ja alhaalla joen päällä lautalla vielä ”kelluva ravintola”, sekä Gaia-niminen baari. Myös muu paikalla hengaillut jengi vaikutti heti kärkeen mukavan rennolta ja ilmapiiri siistin yhteisölliseltä. Ihan loistokas mesta siis. Parin yön junamatkailu oli kuitenkin vaatinut sen verran verojansa, ettei aivan välittömästi pystytty lähtemään tutkimaan Nong Khaita, vaan napattiin heti kärkeen ihan reilut, muutaman tunnin päiväunet. Zzzzz.

Iltapäivällä sitten testattiin vihkojärjestelmää ensimmäistä kertaa lounaan muodossa, jonka jälkeen lähdettiin kävelemään joen rantaan ja kaupungille. Nong Khai osoittautui mukavan rauhalliseksi pikkukyläksi, jossa ei epäthaimaalaiseen tyyliin tarvinnutkaan koko ajan olla hätistelemässä hellomistereitä pois kimpusta. Monen kilometrin matkalta Mekongin rannalle oli rakennettu erittäin siisti rantabulevardi, jossa jengi kalasteli, chillaili, istuskeli terasseilla ja tuijotteli virtaavan joen yli Laosiin. Meininki oli jopa suorastaan idyllistä. Koko iltapäivä kulutettiin siis haahuilemalla ranta-alueilla, kiinalaisilla markkinoilla ja muualla, eikä päivään mahtunutkaan enää juuri mitään muuta mainitsemisen arvoista. Aurinko laski erittäin komeasti Mekongin taakse, Laosin puolelle ja iltahetki Mut Meessä vierähti mukavasti ko. näkyä ihastellessa.



Lauantaina herättiin sitten hyvissä ajoin ja reilun aamiaisen jälkeen vuokrattiin fillarit, joilla oli tarkoitus suunnistaa kohti ainoaa paikallista nähtävyyttä, eli Sala Kaew Kun omituista veistospuistoa. Itse olisin tietysti halunnut vuokrata skootterin mestoille matkustamiseen, mutta Innikin halusi kuulemma välillä ajaa omatoimisesti, joten jouduin tyytymään tarjolla olleeseen lastenkokoiseen polkupyörään, jossa oli liian löysät kumit. Lienee sanomattakin selvää, että purnasin asiasta koko loppupäivän. Myönnettäköön, että komean aurinkoisessa säässä oli kuitenkin ihan hauska myös ajella fillarilla; ensin muutama kilometrin joenrannan bulevardia ja sitten kaupungin laitamien läpi veistospuistoon.

Itse puiston erotti jo melko pitkältä; korkealle puiden latvojen yläpuolelle kaartuvat omituiset betoniveistokset näkyivät varmaan parin kilometrin päähän, eivätkä näyttäneet läheltäkään yhtään enemmän selvin päin tehdyiltä. Betonista ja tiilistä koottuihin, valtaviin ja nyt jo erittäin kulahtaneisiin veistoksiin oli sekoitettu railakkaasti buddhalaisia vaikutteita, hindumytologiaa, sekä alueen alkuperäiskansojen metsäuskomuksia. Viisipäiset käärmeet kohosivat 35-metriä maanpinnan yläpuolelle, elefanttijumalaa jahtasivat autoilla ajaneet koirapatsaat ja joissain veistoksissa ihmiset hakkasivat päitä poikki valtavilta sammakoilta. Itse taiteilija oli kuulemma asunut useita vuosia metsässä Laosin puolella inspiraatiota etsimässä ja koonnut 60-70-luvun taitteessa veistotyöhön 300:n hengen vapaaehtoisen ”seurakunnan”, joka kaiken muun hyvän lisäksi uskoi kirkkain silmin ko. hemmon olevan puoliksi ihminen ja puoliksi eläin. En varmasti osu kovin kauas maalista jos väitän, että taiteilijan inspiraatiometsässä oli erittäin voimallinen sienikanta. Puisto oli kuitenkin kaikessa omituisuudessaan erittäin viihdyttävää katseltavaa ja mestoilla vierähti mukavasti muutama tunti.



Iltaa vietettiin taas seuraamalla auringon laskeutumista Mekongin taakse Mut Meen puutarhassa ja valomerkin aikoihin, kymmenen maissa siirryttiin muiden samanhenkisten mukana joenvarren lautan Gaia-baariin jatkamaan jutustelua. Mestoilla oli Youtube-night, eli kaikki saivat ilmoittaa omia suosikkibiisejään baarimikkona toimineelle englantilaiselle Amandalle, joka soitteli siis erittäin sekalaista musiikillista sillisalaattia iloiselle asiakaskunnalle. Esiteltiin muille tietysti parasta suomalaista osaamista Disco Ensemblestä, Hanoi Rocksiin, mutta illan kääntyessä puolen yön yli alkoivat levylautasen antimet koostua enemmänkin huumoripitoisemmista vaihtoehdoista. Yhdessä vaiheessa kaikki paikalla olleet; vanhempi kanadalaishemmo, Rob, sveitsiläinen Roland, nuorempi hollantilaispariskunta, me ja muutamat muut tanssivat villisti esimerkiksi Rick Astleyn ja Vengaboysin tahdissa. Noloa, mutta mukavaa. Lienee sanomattakin selvää, että alkoholilla taisi olla osuutta asiaan.



Jossain vaiheessa paikalle tuli myös ensimmäinen tällä matkalla tavattu suomalainen, eli turkulainen Laura, joka suureksi yllätykseksemme oli myös ehdottomasti kusipäisin tyyppi joka on vähään aikaan vastaan tullut. Mimmi oli ollut viitisen kuukautta Thaimaassa, ensin koulussa ja sen jälkeen duunissa, mutta oli jo esimerkiksi niin vieraantunut juntiksi katsomastaan suomalaiskulttuurista, ettei enää oikein edes osannut puhua omaa äidinkieltään. Ko. tsigu oli varmasti ensimmäistä kertaa elämässään ulkomailla sitten äidin ja isän kanssa koettujen Teneriffan porsasjuhlien vuonna 1990 ja oli nyt niin täynnä omaa kosmopoliittista haihatteluaan, ettei todellakaan pystynyt kommunikoimaan meidän kanssamme muuten kuin dumaamalla kaikkea suomalaista ja kaikkia suomalaisia. Kyseessä oli siis ylimmän tason urpo ja halveksittava idiootti. Käsittämättömän feikillä brittienglannilla suollettu vaahtoaminen Thaimaan ihanuudesta oli naiviudessaan jopa huvittavaa. Oli hän kuulemma käynyt yhden päivän ajan katsomassa meininkiä Laosin puolella Mekongia, mutta vihannut joka hetkeä ja tullut nopeasti häntä koipien välissä takaisin omaan taivaaseensa, Thaimaahan. Laura kyseli ihmeissään miksi olimme niin tyhmiä että halusimme mennä hirveään Laosiin, jossa ei mikään oikein toiminut, saati sitten aivan kauheana maana pitämäänsä Kambodzaan. Voi hellanduudelis. Yritettiin siinä selvitellä, että voi tyttökulta kun setä ja täti ovat tulleet tänne katselemaan maailmaa, eikä meitä kiinnosta kaiken aikaa hengailla tutuissa ja turvallisissa rantaresorteissa brittisikojen kanssa juopottelemassa. Kukaan muukaan ei oikein käsittänyt mimmin vihamieleistä asennetta matkustelua kohtaan ja niinpä Amanda ohjasikin sankarin melko nopeasti ulos baarista. On sitä sitten vaan kiva tavata sivistyneitä ja avarakatseisia suomalaisia.

Loppuilta vierähti mukavassa seurassa kuitenkin yllättävän pitkäksi ja herätys aamukahdeksalta, about kolmen tunnin yöunien jälkeen oli asiaankuuluvan jäätävä. Laosin rajavirkailijoiden kohtaamiseen tarvittavaa rohkeutta jouduttiinkin keräämään ihan tosissaan muutaman tunnin ajan ennen kuin olo oli riittävän stabiili maan vaihtamiseen. Ei siis muuta kuin tuktukilla rajalle ja kohti Laosin Demokraattista Kansantasavaltaa, eli siis ensimmäistä oikeasti kommunistista maata, jossa olen vieraillut. Hassua muuten, miten maan viralliseen nimeen on aina liitettävä ”demokratia” jos valtiomuoto on kommunismi.



Thaimaan puolella homma hoitui kätevästi ja departure-leimat lyötiin passeihin sen kummempia kyselemättä. Tämän jälkeen hypättiin dösään, joka kuljetti meidät mahtavassa YYA-hengessä nimetyn, kilometrin pituisen Thaimaan ja Laosin Ystävyyden Sillan yli Laosin puolelle. Kuuma päivä, tupaten täynnä oleva dösä, valtava rinkka ja jäätävä kankkunen eivät olleet omiaan keventämään tunnelmaa sillan toisen pään loputtomissa viisumijonoissa. Pari tuntia hikoilua ja tärinää, sekä kiihkeää virallisten lomakkeiden täyttämistä kuitenkin riitti ja Laosin toverilliset ovet ja paratiisin portit aukenivat meille kapitalistisen maailman poispilatuille lapsille ilman sen kummempia kuulusteluita. Huh.

Suurin osa reissaajista tuntui olevan menossa Vang Viengin kaupunkiin n. 150 kilometriä rajalta pohjoiseen, mutta meidän matkamme jatkui rajan lähettyvillä sijaitsevaan pääkaupunki Vientianeen. Fiilis oli kuitenkin sen verran raju, ettei jaksettu jäädä polttavan kuumaan aurinkoon odottelemaan bussia ja parinkymmenen kilometrin matka taitettiin laiskasti taksilla. Moottoritie oli omituisen tyhjä, eikä kaupunkikaan ensi näkemältä vaikuttanut miltään valtavalta metropolilta. Voimakkaan ranskalainen menneisyys koristeellisuudessaan ja vallitseva yksipuoluejärjestelmä betonisuudessaan tuntuivat vuorottelevan arkkitehtuurissa, eikä kaduillakaan vaikuttanut oikein liikkuvan kukaan. Sen enempää asiaa miettimättä painuttiin kuitenkin suoraan ensimmäiseen matkalle osuneeseen majataloon, Lao Sakonhiin ja goisattiin edellispäivän rasituksia pois pitkälle iltaan asti. Huoneesta poistuttiin illalla ainoastaan safkaamaan ja katsomaan läheisen brittipubin telkkarista englantilaisen futiskauden perinteisesti avaavaa Community Shield-matsia ManU:n ja Chelskin välillä.

Tänään herättiinkin sitten taas onneksi vähän virkeämmissä tunnelmissa ja lähdettiin innokkaina tutkimaan Vientianea. Aamiaisen jälkeistä fiilistä nosti myös miljonääriksi ryhtyminen; vaihdettiin nimittäin muutamia tuhansia Thaimaan Bahteja paikallisiksi Kipeiksi, joita vastaanotettiin kokonaiset 1,5 miljoonaa. Edellispäivän rajamuodollisuudet hoituivat vielä Ämeericän Döllareilla, mutta hintojen seuraamisen selkeyden vuoksi päätettiin, että yritetään maksella Kipeillä mitä pystytään. Nyt onkin sitten aina maksettaessa ohjelmassa tiukkaa nollien laskemista; ”onks tää satatonnia vai kymmenen tonnia?”

Vientiane osoittautui paljon sympaattisemmaksi kaupungiksi kuin edellispäivän lasittuneiden silmien läpi näytti; liikennettä on erittäin vähän, kuten myös jengiä ja elämänmeno tuntuu olevan sopivan rauhallinen. Laot olivat näin ensi näkemältä jotenkin ystävällisempiä ja välittömämpiä kuin esimerkiksi thaimaalaiset ja suostuivat mielellään juttelemaan ja hymyilemään jopa ilman ystävälliseen palveluun Thaimaan puolella tarvittavia setelipinoja. Score!



Käytiin katsomassa paikallista riemukaarta, eli hieman Pariisin vastaavan hengessä valettua, keskellä kaupunkia sijaitsevaa, valtavaa betonihirvitystä ja kansallismuseota (vallankumousmuseota), jossa esiteltiin asiaankuuluvasti valokuvin sankarillisten tovereiden taistelua amerikkalaisia valloittajia vastaan. Yllätykseksemme joka puolella näkyi myös ”sirppi ja vasara”-lippuja, vaikka Neuvostoliiton ajoista on jo parisenkymmentä vuotta. Ehkäpä paikallisille ei ole vielä kerrottu asiasta. Suihkulähteet ja muut nähtävyydet oli tietysti aina nimetty YYA-henkisesti ”kansojen ystävyyden”-lähteiksi ja -aukioiksi ja lahjoittaja oli useammin kuin kerran itseoikeutetusti isoveli Kiina. Aurinkoinen päivä kului siis rattoisasti repimällä kommunistisista aiheista mahtavaa camp-huumoria.



Pieni kaupunki (n. 150 000 asukasta) kuitenkin tuntuu jo nyt, yhden päivän intensiivisen kuljeskelun jälkeen melko nähdyltä, eli huomenissa olisi tarkoitus suunnata pohjoiseen kohti Vang Viengiä ja Unescon maailmanperintöluetteloonkin päätynyttä entistä pääkaupunkia Luang Trabangia. Katsotaan minkälaisia ystävyyden ja avunannon moottoriteitä sinne johtaa…


-Tomppa

5.8.2553 Bangkokin ja Nong Khain välisessä junassa

Ollaan vaan ja hengaillaan.

Nyt ollaan odotettu erinäisiä kulkuneuvoja jo niin paljon että tuntuu kuin olisi siirrytty jo thaimaalaiseen ajanlaskuun. Mutta onhan matka edennytkin tässä odottelujen välissä.

Mutta selostanpa nyt kuitenkin vielä viimeiset tapahtumat Koh Pha Ngangilta. Maanantai-iltana olimme perinteiseen tapaan syömässä viereisen mökkikylän, North Beachin, ravintolassa, jossa muutenkin tuli vietettyä melkoisen paljon aikaa ja paikalla oli myös toinen vakioasiakas, saksalainen Peter. Ja Peterhän oli siitä jännä tyyppi että hän oli tällä samalla Chaloklumin rannalla kahdeksannettatoista kertaa putkeen. Kertoili käyneensä muuallakin, mutta palanneensa sittemmin aina edes osaksi lomaansa samalle rannalle koska paikka on hänen mielestään paras omien patterien lataamiseen. Hepulla oli myös 43-vuotissyntymäpäivä jonka kunniaksi tarjoili omistajille ja meillekin kierroksen paikallista Sang Som -viskiä. Mikäs siinä. Mietittiin vaan että minkäköhänlaisia lomakuva-albumeita Peterin kotoa Frankfurtista löytyy kun otti edelleenkin niin innokkaasti kuvia rannasta ja itsestään rannalla. Eli erikoisia persoonia ainakin tulee vastaan.

Alun perinhän olimme yrittäneet saada junaliput Bangkokiin jo tiistai-illaksi, mutta kyseinen juna oli täynnä ja ”jouduimme” jäämään rannalle vielä yhdeksi päiväksi. Seuraavana aamuna ei siis ollut aikaista herätystä luvassa ja menimmekin vielä kurkkimaan minkälaista menoa rannan toisen pään kuppiloissa olisi tarjolla. No eipä juuri mitään, mutta osuimme kuitenkin Cafe del Mariin, selvästi hollantilaisomisteiseen ravintolaan sillä ovella olleen kyltin mukaan tarjolla oli ainakin ”brootjes” ja ”kaas”. Ja mehän tiedämme kuinka tärkeä asia juusto on joillekin hollannikkaille, että terveisiä vaan vanhoille kämppiksille. Joka tapauksessa, meidän ja omistajien lisäksi paikalla notkui noin meidän ikäinen amsterdamilaispariskunta joiden kanssa tuli siinä juteltua jonkin aikaa ja hauskastihan se ilta kului. Poika oli muutama päivä aiemmin katkaissut solisluunsa kaatuessaan motskarilla, mikä nyt ei ilmeisesti ole hirveän harvinainen onnettomuus näillä Etelä-Thaimaan saarilla, mutta toisen oluen aikana tunnusti kuinka oikeasti oli käynyt. Olivat olleet juhlimassa ja koska asia ei täällä taida olla ihan niin justiinsa myös päättäneet ajaa takaisin kämpille pienessä sievässä. Ja olivat päässeet ihan kunnialla oman mökin pihalle kunnes heppu oli neropattina yrittänyt laittaa pyörän jalkatukea alas istuessaan vielä motskarin päällä, kaatanut koko vehkeen ja katkonut luunsa. Onneksi ei käynyt kuitenkaan pahasti ja tarinaa kerrottiinkin samaan aikaan häpeillen mutta riemukkaasti. Stupid is what stupid does.

Tiistai käytettiinkin lähes yksinomaan auringonottoon ja yleiseen hengailuun oman mökin terassilla ja North Beachin ravintolassa. Keskiviikkona sitten aikaisin ylös, kamat kasaan ja tien päälle. Ja aikamoinen tie olikin jota North Beachin isäntä meidät ajeli kohti lauttalaituria, käsittämättömän jyrkkiä ylä- ja alamäkiä mutta jollain ihmeellä meidän pickuppi ja muutkin kotterot pääsivät niitä ylös alas. Laiturilla olikin perinteinen turistienpaimennusmeiniki, näytetään lippua ja saadaan tarra rintapieleen jonka mukaan ihmislaumaa sitten huiskitaan oikeaan suuntaan. Tällä kertaa saatiin neonoranssit tarrat joiden oli tarkoitus kuljettaa meidät mantereelle ja Surat Thanin rautatieasemalle. Ensin koukattiin Koh Samuin kautta, sitten rannalla meidät junaan haluavat lastattiin yhteen bussiin jossa oli kuskia ilahduttamassa radion lisäksi myös iloinen häkkilintu. Niitä tuntuu olevan täällä joka paikassa. Bussilla sitten köröteltiin pari tuntia juna-asemalle jossa odoteltiin sitten illan junaa syöden, lukien ja asemalaituria edestakaisin vaellellen. Junien lähtöajat oli koottu tauluun johon sitten kirjoiteltiin tussilla laitureita ja aikoja, ja pian selvisikin miksi taulussa oli omat sarakkeet lähtöajalle ja oikealle lähtöajalle. Aluksi meidän junamme ilmoitettiin olevan 60 minuuttia myöhässä, ja hetken kuluttua 100 minuuttia. Eikä ollut ainoa juna jonka kohdalle viivästyksiä merkkailtiin.



Lopulta päästiin matkaan, noin 134 minuuttia aikataulusta myöhässä, ja ovella vallinneesta voimakkaasta kusenhajusta huolimatta toisen luokan makuulaverit olivat kuitenkin siistit ja kutsuvat. Vastapäisen kerrossängyn hollantilaispojat ilmoittivat kuitenkin heti kättelyssä heillä olevan sekä konjakkia että vodkaa matkaeväänä eli eiköhän pidettäisi ajankuluksi pienet kekkerit. Noh, eipä siinä vielä väsyttänyt eikä seuraavaan kolmeentoista tuntiin ollut mitään ohjelmassa ja niinpä heput korkkasivat lokaalin Regency-konjamiinin jota sitten yhdessä naukkailtiin ja vaihdettiin matkavinkkejä ja -kokemuksia niin kuin asiaan kuuluu, ja julistivatpa hemmot myös syvää inhoaan ranskalaisia kohtaan (ihmisiä, ei perunoita). Regency-pullon kyljessä muuten kerrotaan että tuote on erinomainen ja voittanut myös ”International Europe Food Awardin”, huisia. Pikkupullo kului nopeasti ja haettiin vielä juuri ennen ravintolavaunun sulkeutumista oluet ja jatkettiin juttua ennen kuin puolenyön aikaan vetäydyttiin kukin oman verhonsa taakse koisaamaan.

Oikeastaan yllättävänkin hyvien yöunien jälkeen juna alkoi rullailla kohti Bangkokia vaikka päärautatieasemalle puksuttelu tuntui kestävän ikuisuuden ja kaikenmaailman Nuppulinnan pysäkkiä tuli vastaan toinen toisensa jälkeen. Eipä meillä kiire ollut, toisin kuin joillain samassa vaunussa joilla oli jo hoppu lentokentälle. Asemalle päästyämme marssittiin sitten suoraan lipputiskille selvittämään olisiko saman illan junassa pohjoiseen vielä tilaa ja olihan siellä vielä muutama paikka. Ostettiin liput ja sitten olikin edessä jälleen yhdeksän tuntia hengailua ja tyhjäntoimittamista ennen uuden junan lähtöä.

Bangkok ei ole kaupunkina tehnyt minkäänlaista vaikutusta ja hirveän innoissamme jälleen yhdestä hengauspäivästä emme olleet mutta minkäs teet. Yhdeksän tunnin asemalla soittelu ja svengailu ei kuitenkaan sekään kiehtonut , joten kartasta umpimähkäinen suunta ja kohti National Stadiumia. Bangkok ei ole myöskään mikään kävelijäystävällinen kaupunki, piirre joka yhdistää suurta osaa omista suosikkikaupungeistani, ja kaiken maailman whereyougotuktukmiestä oli viittomassa joka nurkalla. Tiedän että se kuuluu täkäläiseen meininkiin, mutta niin rasittavaa. Stadion oli nopeasti nähty, vähän ränsistynyt rakennus jonka loiston päivät olivat olleet vuonna 1966 kun jotkut Aasian yleisurheilukisat oli pidetty kaupungissa. Jipii.

Vastapäinen kortteli koostui kuitenkin paikallisesta Tescosta, ja koska muutakaan tekemistä ei ollut niin seuraava nähtävyys olikin sitten englantilaisen supermarketin thaimaalainen serkku, Tesco Lotus. Ei ihan sitä mitä tältä reissulta tultiin hakemaan, mutta mukaan mahtuu aina myös näitä päiviä jolloin ei ole yksinkertaisesti mitään muuta tekemistä kuin odottaa. Rakennuksessa oli kuitenkin ensin kaksi kerrosta kaiken maailman ruokalaa ja myyntikojua ennen kuin itse marketti alkoi kolmannesta ja bongattiin melko nopeasti kahvila jossa oli ilmainen nettiyhteys ja suhteellisen uudet Elle ja Marie Claire eli siinä vierähtikin muutama tunti ihan leppoisasti.



Iltapäivästä sitten takaisin juna-asemalle, hieman lisää notkumista ja rinkkojen päällä istuskelua, ja jälleen junaan. Tällä kertaa veturia odoteltiin vain parikymmentä minuuttia virallisen lähtöajan yli ja nyt körötellään kohti pohjoista ja Nong Khain kaupunkia Mekong-joen rannalla. Kuljetaan siis kaksi peräkkäistä yötä junalla ihan Thaimaan pohjoisrajalle saakka, jossa on kyllä aivan pakko majoittautua johonkin ainakin yhdeksi yöksi että pääsee suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Seuraavana vuorossa Thai-Lao Friendship Bridge ja Laosin pääkaupunki Vientiane. Toivottavasti siellä ei tarvitse hengailla tyhjän panttina.



-Inni.