31.5.2010 Casa de Wile, Cebu City

-Red Horsea, Jope Ruonansuu ja bensalenkkaripuolen hommia-

Kuten Inni viimeksi kirjoittikin, perjantai tosiaan vietettiin vähän eri mestoissa; Inni aika tukevasti vessanpönttöä halaamassa Vilen luona ja allekirjoittanut SM:n ostoskeskuksessa mm. säätämässä hääseurueelle lauttalippuja parin viikon päähän. Operaation olisi luullut olevan helpompikin, mutta 13 Ocean Jet-lipun varaamiseen meni yhteensä kuutisen tuntia aikaa ja hermojenmenetys oli kyllä muutaman kerran melko lähellä. Tuohon kuuteen tuntiin sisältyi siis mm. satoja epäonnistuneita nimentavaamisyrityksiä ja muita akuutteja molemminpuolisia kommunikointiongelmia, viisi sähkökatkosta, paperi kerrallaan ladattava matriisiprintteri, tuhat kovaäänistä filippiinoa jonottamassa samalle tiskille, lippukojuntädin apinamaisen karvaiset jalat, rikkinäinen ilmastointi ja muuta sekavaa. Esimerkiksi Tino Nurnisen tai 27-vuotiaan Marcus Andersonin ei nyt sitten parin viikon päästä tarvitse kommentoida kontribuutiotani lauttalippujen kirjoitusasuihin millään tavalla, kyllä mä oikeasti tiedän teidän nimet ja kuinka vanhoja olette…

Jep. Liput saatiin kuitenkin loppujen lopuksi onnellisesti hommattua ja illalla oli aika suunnata kohti Vilen kantakapakoita; Sidelinea ja Brew’s Pointia. Ensimmäisessä nautittiin paikallisen keittiön antimia, sekä Red Horsea ja jälkimmäisessä pelkkää Red Horsea. Brew’s Pointissa soitti myös pari ihan hyvää kapakkabändiä, joista varsinkin Stagecrew-niminen puoliakustinen pumppu esiintyi ihan loistokkaasti. Vile ilmeisesti jotenkin tunsi ko. bändin hemmot ja muutama kundeista tulikin sitten settien välisellä tauolla meidän pöytään istuskelemaan. Syvällisissä pöytäkeskusteluissa käytiin läpi lähinnä Suomen ja Filippiinien eroja ja sitä, miksi Vilen ei kannattaisi mennä naimisiin. Laulaja kuulutti vielä lavaltakin toisen setin alkajaisiksi: ”we have our special friends from Finland here tonight, one of whom is getting married in two weeks. Don’t do it man!”.



Hauskaa oli ihan pikkutunneille asti, sillä seurauksella että tietysti missasimme sen suunnitelman mukaisen, lauantain ensimmäisen lautan Boholille. Menihän niitä muitakin lauttoja tietysti ja niinpä hyppäsimme heti seuraavaan mahdolliseen purkkiin; Kinswelliin. Boholin ja Cebun saaren välillä liikennöi toistakymmentä lauttayhtiötä melkoisen kaoottisissa merkeissä ja ainakin näin ulkopuoliselle vaikuttaa, ettei esimerkiksi aikatauluista oikein mitenkään voi etukäteen ottaa selvää. Halvimpien yhtiöiden lippuja ei tietenkään voi varata, eikä taida olla aina ihan selvää miltä laiturilta mikäkin paatti lähtee. Mitäs pienistä.

Kinswell ajeli väliä kolmisen tuntia, eikä kyydistä kuitenkaan jäänyt mitään valittamista. Tietysti hikinen kaljaasi oli ahdettu aivan tukkoon ja telkkarissa oli käsittämättömän huono kuva, mutta toisaalta pääsimme turvallisesti Boholiin ja töllössä pyöri legendaarinen Robin Hood – Varkaiden Ruhtinas. Leffan kaikkia kohtia ei ihan lumisateelta nähnyt tai vuorosanoja erottanut kohinasta, mutta about sata kertaa kyseisen rainan nähneenä pyrin näyttelemään Innille puuttuvat kohtaukset penkkirivien välisellä käytävällä. Ilmeisesti leffa onkin nykyään jonkinlainen kreisikomedia, hauskaa tuntui nimittäin olevan.

Boholissa, tarkemmin sanottuna Tubigonissa, hypättiin ensin tricycleen ja sitten minibussiin, joka vei meidät kohti Talibonia. Tietysti paku ahdettiin taas niin täyteen jengiä kuin olla voi ja meinattiinkin joutua rahastajahemmon kanssa vaikeuksiin yrittäessämme kertoa, ettei siihen takapenkille nyt vain mitenkään mahdu enää neljättä sälliä istumaan. Noh, mahtuihan siihen joku nälkiintynyt paikallinen ja seuraavat pari tuntia mentiinkin sitten aika hikisissä tunnelmissa. Vaikka miten on jo nähnyt paikallista julkista liikennettä, 20 ihmistä samassa vanissa on kyllä eurooppalaisiin standardeihin tottuneelle melkoisen paljon. Maassa maan tavalla, tietysti. Ehkä suurin innovaatio ko. matkalla oli Jope Ruonansuun biisiin viritellyt uudet sanat; ”kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen, pieneen Hiaceen, filippiinoja…”

Talibonissa oli käynnissä Fiesta, juhla siis. Kukaan ei oikein osannut selittää minkä takia juhlaa vietettiin, mutta eihän se meitä tietenkään mitenkään haitannut. Eikä näemmä haitannut paikallisiakaan; jengiä oli joka puolella aivan mielettömästi ja hauskaa tuntui olevan. Taliboniin saavuttaessa koettiin myös jänniä hetkiä kun tavattiin ensimmäistä kertaa tuleva Rouva Tervo, CheChe, äitinsä kera. Ensivaikutelma oli heti positiivinen, koska seuraava kysymys välittömästi virallisten esittelyjen jälkeen oli ”are you hungry”. Tottakai meille nyt aina ruoka maistuu ja niinpä seuraavaksi hypättiin taas tricycleen ja ajeltiin jonkun kaupungin lähettyvillä asuneen random-hemmon luokse syömään. Kyseessä oli kuitenkin varmaan joku CheChen perheen tuttu, koska ainakin mimmin veli oli paikalla, ehkä muutakin sukua. Jengiä siellä jokatapauksessa oli ja paljon. Eikä meitä tietenkään haitannut vaikka kaikki sukulaissuhteet ja muut virallisuudet eivät aivan välittömästi selvinneetkään, olihan pöydällä paikalliseen tapaan grillattu kokonainen sika ja kaikki ihmiset (ketä siis ikinä olivatkaan) olivat iloisia ja mielettömän ystävällisiä.



Ruokailun jälkeen ahtauduttiin miniatyyrikokoisen Suzukin pick-upin lavalle ja lähdettiin matkaan kohti Trinidadia; CheChen kotikylää. Reissu kesti ehkä parisenkymmentä minuuttia ja perillä meitä odotti taas vähän samantyylinen näkymä kuin edellisessä talossa johon meidät vietiin; mestoilla pyöri ainakin pari-kolmekymmentä ihmistä. Oli siskoa, veljeä, talonmiestä, siivoojaa, lapsia ja vaikka mitä. Kaikki olivat taas mielettömän ystävällisiä ja vaikka olimme tietysti ihan valmistautuneet nukkumaan sohvalla, oli meille pedattu jopa oma sänky vierashuoneeseen. Loistavaa.

Paikallisten luona hengailu, nukkuminen ja syöminen oli kyllä mahtavan autenttinen kokemus ja ihan lähtökohdittainkin käsittämättömän paljon mielenkiintoisempaa kuin jossain muovisissa resorteissa makoilu. Ollaanhan me tietysti asusteltu jokunen yö Vilen kämpillä Cebussa, mutta ko. mesta on kuitenkin aika kaukana ihan tavallisesta filippiinokodista. Tässä oli sitä jotain mitä täältä ollaan etsimässä. Iso kiitos Petarcon perheelle.



Iltaa vietettiin ensin Trinidadin katuja kävellen (kylässä on yksi risteys, joka on tietysti suuren ilon ja ylpeyden aihe) ja myöhemmin talonmies heitti meidät takaisin Taliboniin, jossa oli tietysti edelleen fiestat käynnissä. E-Square-nimisessä baarin, ladon ja suuren, keskeneräisen talon epäpyhässä ristisiitoksessa soitti bändi, jonka laulaja oli CheChen tuttu. Paikalle valui illan mittaan varmaan koko Talibonin nuoriso ja loppuillasta mesta olikin aivan tupaten täynnä. Kymmenhenkinen bändi oli vakuuttava ja illan hauskin läppä oli tietysti, kun keksittiin että paikalla notkuneesta, about parinkymmenen hengen leikkariryhmästä, jollekin pitäisi käydä sanomassa ”sä näytät aika ärjylt’ ootko varma että oot nainen”. Ymmärtää kuka ymmärtää. Hauskaa oli taas yömyöhään, mutta vaikka miten olisi tehnyt mieli ladygagata pilkkuun asti (onkohan täällä edes sellaista?), oli illan päätyttävä edes jotenkin järkevään aikaan, koska seuraavana päivänä oli hääjuttuja säädettävänä pitkin Boholia.



Sunnuntaina herättiinkin sitten taas hyvissä ajoin, syötiin riisiä aamiaiseksi (no rice, no power) ja lähdettiin parin tunnin minidösäreissulle kohti Tagbilarania. Ko. kaupungin keskusaukiolta jatkettiin jeepneyllä seuraavaan mestaan, joka suureksi järkytyksekseni oli skootterivuokraamo. Tähänastisen elämäni ainoa kaksipyöräisiin moottoriajoneuvoihin liittyvä kokemus oli ollut vanhan lahtelaiskaverini, Osen (jos luet tätä, olen edelleenkin katkera) poljettavalla Jawalla, vuonna 1994 tapahtunut hieman alle 50 metrin testiajo, joka päättyi kohdallani jarrujen lukkiutumiseen ja ohjaustangon yli lentämiseen. Olihan Vile hieman varoitellut, että Boholilla vuokrataan skootterit ja ajellaan ympäri mestoja, mutta jotenkin ajatus itsestäni minkäänlaisen mopedin selässä oli liian absurdi edes etukäteen pelättäväksi. En siis mitenkään suoranaisesti ollut valmistautunut iskeytymään filippiiniläiseen liikennekaaokseen huiman 125-kuutioisen ajokin selässä. Noh, periaatteessahan homma toimii tietysti melko samalla lailla kuin autolla ajettaessa ja onhan tässä jo muutama viikko seurattu sivusta täkäläistä ajokulttuuria, joten ei muuta kuin hyppy suoraan syvään päähän ja Vilen ja CheChen perässä uhmaamaan varmalta vaikuttanutta kuolemaa.



Ensimmäisten tuntien aikana toiminta oli vielä luvalla sanoen aika jäykähköä; pää pyöri kuin pöllöllä, risteykseen saapuminen aiheutti aina pienehköjä sydänkohtauksia ja kaasukahvaa tuli puristettua rystyset aivan vitivalkoisina. Eivätkä siinä takatuhdollakaan hermot ihan teräksestä olleet; meinasin menettää muutaman kylkiluun Innin tiukentaessa ”mukavasti” otettaan aina tiukan paikan tullen. Eli siis koko ajan.

Mitä pidemmälle päivä kuitenkin kului, sitä varmemmaksi oma otteeni ajeluun tuli ja iltaa kohden mentäessä saatoin jo nähdä sieluni silmin itseni easyrider-tyyppisenä teiden kapillisena joka kiitää etelän yössä vapaana kuin taivaan lintu. Alkaa tuota reissupartaakin jo sen verran olemaan. Todellisuus taisi kuitenkin olla lähinnä ”kaksi pelokasta turistia, kattilat päässä”.

Koko päivä ajeltiin siis ympäri Boholia ja odoteltiin ihmisiä, käytiin tsekkaamassa mestoja, allekirjoitettiin papereita, maksettiin kukkia ja kaikkea mitä sitä nyt aurinkoisena sunnnuntaipäivänä voisi kuvitella haluavansa tehdä. Tai siis, eihän me mitään tehty, kunhan hengailtiin tulevan avioparin mukana menossa. Vilen ja CheChen asioidenhoitoa koko päivän seuranneena voin kyllä sanoa ettei täällä ole ilmeisesti mitenkään helppoa mennä naimisiin; pappi on nukkumassa, jotain kolme viikkoa sitten täytettyjä papereita ei ole vielä leimattu, bändi ei olekaan sovitusti esiintymässä tänään, jotain hemmoa jonka pitäisi tehdä jotain ei löydy jne. Suomeksi sanottuna; v*ttu mitä säätöä!

Kaiken säätämisen lomassa käytiin muuten myös tulevalla hääpaikalla, BBC:lla joka tulee kyllä varmasti olemaan siistein mesta missä olen häissä ollut; mahtava hiekkaranta, palmuja ja muuta asiaan kuuluvaa. Huh.



Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan ja niinpä mekin hypättiin illalla Trans Asian yölaivaan ja matkustettiin takaisin Cebuun. Yölaivan jäätäviksi viilennetyissä, SA-Int:mäisissä nukkumakammioissa oli jokaiselle matkustajalle oma bunkka, eli meno oli ihan siedettävän mukavaa. Tietysti ko. unikaukalo oli about pinnasängyn kokoinen, mutta pääsihän siinä sentään lähes täydelliseen makuuasentoon ja niinpä päivän koitoksista uupuneena nukuin koko neljän tunnin matkan.
Katsotaan mitä uusi viikko tuo tullessaan.


-Tomppa

28.5.2010 Vilen luona Cebu Cityssä

No nyt ollaankin jo sitten ihan uudella saarella, nimittäin Cebussa. Eilinen lento Manilasta oli tunnin verran myöhässä, mutta eipä sillä ollut väliä. Hypättiin taksiin ja köröteltiin saamiemme ohjeiden mukaan Banawan kaupunginosaan ja tarkemmin ottaen paikalliseen pikaruokalaan Jollibeehen. Siellä tapasimme sitten Vilen ja nautimme ”herkulliset” kanaa ja riisiä –annokset. Isäntä lähti vielä takaisin töihin ja me nautittiin ilmastoinnista kämpillä ja hoidettiin parit arkiset asiat kuten Visalaskut.

Illaksi tehtiin treffit Ayalan ostoskeskukseen joka olikin valtava kompleksi ravintoloita, kauppoja, leffateattereita ja pelihalleja. Perusjenkkiostarin tyylinen, mutta me oltiin hetken aikaa ihan sormi suussa kun ollaan kuitenkin tässä parin Filippiineillä vietetyn viikon aikana oltu ihan maaseudulla ja kaupungin vilinä tuntui taas uudelta. Tai jotenkin hassulta, kun nurkissa vilkkuu Topshop (pysyin lujana, en mennyt), Benetton ja muut tutut kaupat. Ostari on kuitenkin aina ostari, meni oikeastaan minne vaan.

Pyörittiin parissa kaupassa katselemassa snorkkelointivälineitä ja muuten haahuiltiin vaan pitkin käytäviä. Nälkä ei ehtinyt yllättämään sillä Vilen kokemuksen perusteella menimme mahtavasti nimettyyn Teriyaki Boy:hin syömään kreisisushia. Tarjolla oli sekä perinteisiä rullia että niiden rinnalla myös kreisirullia joihin oli pyöritetty mukaan vesimelonia, mangoa ja ties mitä. Hyviä, joskin joidenkin rullien kassa tarjottu majoneesi-barbeque –kastike oli uusi ja omituinen tuttavuus.

Tässä vaiheessa kello alkoi olla jo sen verran että hypättiin taksiin (tässä kaupungissa ei trisykkelimopoja ole juuri näkynyt) ja ajeltiin takasin Vilelle. Taksikuski olikin sitten omaa luokkaansa, kyseli osataanko hiihtää, mitä tarkoittaa sana ”steep” ja oli myös vakuuttunut Tompan olevan ammattiskeittari. Kaipa hänelle näistä muodostui joku järkevä kokonaisuus. Hauska veikko.

Sitten viriteltiin vaan patjat ja kellahdettiin nukkumaan. Huomenna olisi tarkoitus suunnata naapurisaari Boholille ja tutustua kaupungin fiestaan. Kuulostaa mahtavalta, toivottavasti tämä ruokamyrkytys taittuu siihen mennessä. Damn you Jollibee.

-Inni.

Huomiota:

- Taksiasemalta otettuun taksiin astuessa saa mukaan kupongin johon voi raksia kuljettajan virheet ja raportoida ne eteenpäin.
- Vaalimainoksia on täälläkin liimattu ihan käsittämättömän paljon jokaiseen mahdolliseen pintaan. Tokkopa niitä kukaan kerää pois…
- Ostarilla liikkuneet vauraammat paikalliset on paksumpia kuin kalastajakylän tyypit . Mikä yllätys.
- Alamme olla ruskettuneita. Jee.

27.5.2010 Puerto Princesa – Manila – Cebu –lennoilla

Muutama päivä on taas vierähtänyt ja juuri nyt, istuessani polvet suussa Cebu Pacificin tukevien siipien suojissa tuntuisi olevan mukavasti aikaa päivittää viimeaikaisia toimiamme. Vaikka olisihan tällä lennolla toki muutakin viihdykettä kuin kirjoittaminen; esimerkiksi juuri nyt lentoemot arpovat jonkinlaisessa tietovisassa ”Cebu Pacific Summer Basketteja, jotka siis ovat keltaisia muovikoreja, joihin on painettu lentoyhtiön nimi. Myötähäpeä on sanoinkuvaamaton, eikä henkilökunnankaan hymy ole sitä kaikkein aidointa sorttia…

Asiaan siis. Toissapäivänä herättiin Badjao Innistä ihan kunnollisten kymmenen tunnin koomansekaisten yöunien jälkeen. Ei siis tietoakaan siitä, että pelätty Puerton pääkadun tricycle-kakofonia suoraan ”ikkunan” takana olisi millään lailla haitannut unen laatua. Ei siis edes allekirjoittaneen, jonka on kuitenkin lähes mahdotonta nukkua edes laboratorio-olosuhteissa paria tuntia pidempään heräämättä välissä.

Päivä kulutettiin ”pakollisten” asioiden hoitoon, joka siis kuulostaa teoriassa erittäin rankalta, mutta käsitti tasan majoituksen järjestämisen parin viikon päästä Boholilla, Cebu-lennon e-ticketin printtaamisen ja matkan Sabangin maanalaiselle joelle järjestämisen. Ei siis mitään ylitsepääsemätöntä edes meidän viimeaikaisella, kieltämättä erittäin rauhallisella elämänrytmillä. Operaatio vei parin tunnin siivun aamupäivästä ja kulutti tietysti energiavarastot nolliin, mutta oli ehdottomasti kaiken ”vaivan” arvoinen; vastoin ennakko-odotuksia, kaikki toimet saatiin hoidettua. Niinpä loppupäivä vietettiinkin tehokkaasti siestaa. Päivä oli tosin niin kuumakin, ettei mitään valtavia urotekoja olisi pystynyt suorittamaan; celciukset pyörivät siellä neljänkympin tuntumassa, joka on kyllä kaltaiselleni pohjoisen pallonpuoliskon arktiselle hylkeelle vähän liikaa. Onneksi Puertoa oli jo tutkittu edellisenä päivänä ihan tarpeeksi, eikä ”pelkkä” hotellissa lööbailu, kirjojen lueskeleminen ja lähibaareissa hengailu jäänyt sinällään harmittamaan. Suosittelen muuten lämpimästi Len Brownin kirjoittamaa ”Meetings With Morrissey”-kirjaa kaikille Mozzer-faneille. Illan aktiiviohjelmasta vastasi sitten läheisillä vuorilla riehunut ukkosmyrsky, joka oli kyllä erittäin komeaa tarkkailtavaa illallispöydän ääressä.

Eilinen olikin siiten taas ohjelmaa täynnä, kun heti aamusta hypättiin minibussiin ja lähdettiin kohti Sabangin maanalaista jokea. Oltiin edellispäivän selvitystyön tuloksena päädytty siihen, että mestoille kannattaa tehdä puhdas päiväretki Puerto Princesasta käsin, eikä esimerkiksi puskea omin päin Sabangiin ja ostaa erillistä lupaa joelle. Majoitus kaupungissa olisi ollut ainakin puolet kalliimpi ja koska paikka on Puerton lähialueiden suurin turistinähtävyys, mesta vaikutti aika muoviselta.

Hyppäsimme siis matkanjärjestäjä Ellen Travelsin minidösään joskus yhdeksän aikoihin aamulla. Matkaseurana meillä oli hulvaton transvestiittiopas, Jasper, hiljaisen oloinen kanadalaispariskunta, sekä viisi tai kuusi helvetin kovaäänistä ja kieltämättä melko ärsyttävää paikallisturistia, jotka noudettiin messiin jostain ökyresortista Puerton lähettyviltä. Homma tuntuu nimittäin olevan niin, että ne paikalliset jotka matkustavat ja asuvat resorteissa, rikkaat siis, eivät vaan yksinkertaisesti osaa käyttäytyä. Nämäkin sankarit olivat tunnin verran myöhässä sovitusta lähtöajasta ja vielä löytyi aikaa mennä vaihtamaan vaatteita ja kampaamaan tukkaa ennen kuin herrasväki suvaitsi astua vaatimattomaan kulkuneuvoomme. Yrittivät vielä kierosti viedä meidän varaamat takaosan etummaisen penkin paikat, jotka ovat ainoat joissa meikäläisten kokoiset ihmiset pystyvät mitenkään istumaan. Perkele! (toim. huom. Ettei kenellekään tulisi väärää kuvaa mielipiteestäni filippiinoista, voin vakuuttaa että 99% tapaamistamme paikallisista on ollut erittäin rentoa, ystävällistä ja muutenkin mukavaa sakkia)

Reissu Sabangiin kesti parisen tuntia ja piti sisällään yhden lyhyen pysähdyksen jonkinlaisella näköalapaikalla joka, kuten asiaan kuuluu, oli saatu pystytettyä Pormestari Pekonin, eli Ed Hagerdornin mahtavien ponnistelujen ja henkilökohtaisten taisteluiden kautta. Ko. hemmon kuva ja vastaava teksti on muuten läntätty Puertossa ja sen lähettyvillä oikeastaan ihan kaikkeen mahdolliseen; ”tämä puhelinpylväs on saatu pystytettyä kunnianarvoisan pormestarin ponnisteluiden vuoksi”, ”tämä hotdog-koju toimii mahtavan ja oikeamielisen pormestarin sietämättömien taisteluiden tuloksena” jne. Aika huvittavaa oikeastaan. Meidän oli muuten tarkoitus ostaa kundin elämänkerta (saatu painettua upean ja kunnioitettavan pormestarin periksiantamattoman työn tuloksena), mutta ei vain jostain syystä saatu hommaa hoidettua. Harmi.


Perillä syötiin lounasta Jasperin johdolla ja odoteltiin vuoroamme päästä joelle. Odotellessa tietysti sosialisoitiin kanukkien kanssa ja selvitettiin, että syy ko. pariskunnan hiljaisuuteen oli ihan puhdas koti-ikävä. Olisi kyllä pitänyt arvata jo esim. pariskunnan naisosapuolen korujen ja meikin määrästä, ettei kyseessä ole mikään ihan kaikkein seikkailuhenkisin ryhmärämä. Noh, ihan mukavia olivat kuitenkin ja aika kului rattoisasti.

About puolentoista tunnin odottelun jälkeen tuli vihdoin meidän vuoromme heittäytyä turismikoneen rattaisiin. Homma on nimittäin niin, että maanalaisen joen suulle on Sabangin kylästä vielä parinkymmenen minuutin bangka-ajelu ja kun olet vihdoin bangkaan päässyt homma rullaa kuin huvipuistossa; bangkalla perille, ripeä kävely luolan suulle, lupapapereiden täyttämistä liukuhihnatyylillä, odotusalueelle venttailemaan omaa ”hard-hatia” ja pelastusliivejä, ekaan veneeseen jossa on tilaa, sisään luolaan, ulos luolasta, bangkaan ja takaisin kaupunkiin. Koko hommaan meni arviolta tunnin verran aikaa; nopeaa ja kivutonta siis.




Joki oli kyllä erittäin komea batcave; muistaakseni veneen soutaja sanoi että mestoilla on arviolta 400 000 lepakkoa, eli moskiittojen määrä oli kyllä aika nollissa. Joen kokonaispituus on about kymmenen kilometriä, mutta ihan perusturistibotskilla pääsee parin kilometrin matkan tutkailemaan maanalaisen joen ihmeitä. Kosteaahan siellä luolassa oli ja nyrkkisääntö onkin, että ylöspäin katsottaessa on suu pidettävä kiinni; jos katosta kuitenkin tippuu jotain, kylmä vesi on kalkkikivestä tihkuvaa vettä, lämmin taas lepakon jätöksiä. Että näin. Paikalliset olivat tietysti löytäneet luolasta mielettömästi raamatullisia kivimuodostelmia (jeesus, neitsyt maria, 3 tietäjää, katedraali yms.), mutta myös muutaman meitä maallistuneempia viehättävän yksityiskohdan; ”look at that stone formation, looks like a perfect female ass. We call it Sharon Stone). Jepjep.



Matkalla luolalta takaisin bangkalle nähtiin vielä parimetrinen monitorilisko ja muutama kilpikonna, eli siivettömiäkin luonnonihmeitä päästiin ihailemaan.

Minibussikyyti takaisin Puertoon oli mukavan hiljainen, koska ilmeisesti kaikki (varsinkin filippiinot) olivat käyttäneet kaiken energiansa joella ja allekirjoittanutta lukuun ottamatta kaikki goisasivat lähes koko matkan. Välillä luulin, että myös kuski…

Ilta päätettiin Puerton ykkösseafoodmestassa, KaLuissa, jossa nautittiin kaikkea limaista merilevästä squidiin ja simpukkakeittoon. Ehdottomasti parhaat safkat tähän mennessä!

Tänään oli sitten aika taas vaihtaa maisemaa ja lähteä puskemaan Manilan kautta kohti Cebu Cityä. Katsotaan minkälaisen vierasvuoteen Vile on meille pedannut…
Ei muuta.

-Tomppa

24.5.2010 Badjao Inn, Puerto Princesa, Palawan

Jeah, pystyttiinhän mekin vihdoin vaihtamaan asemapaikkaa ja irrottautumaan El Nidon raukeasta rantameiningistä; täällä siis ollaan, Puerto Princesassa.

Eilen päätettiin jatkaa hyvin alkanutta aktiivilomailuputkea ja vuokrattiin kajakki. Kyseessä ei ollut todellakaan mikään sellainen länsimaisen sivistynyt, siro ja kevyt kajakki, vaan jonkinlaisesta massasta valettu banaaninnäköinen, varmaan sata kiloa painanut keltainen purtilo, jonka eteenpäin kuljettamiseksi olisi tarvittu ehkä mieluummin kunnolliset airot kuin sirot melat. Noh, sillä nyt jokatapauksessa mentiin eikä meinattu.



Melottiin kotirannasta ulos ja oikealle ja noin puolen tunnin päästä saavuttiin Seven Commandoesin viereiselle täysin autiolle rannanpätkälle, jossa snorklailtiin ja relattiin parin tunnin verran. Aallokon takia snorklaaminen oli ehkä hieman työläämpää kuin rankan soutu-urakan jälkeen olisi toivonut, mutta minkäs teit. Näin mm. barracudan silpomassa pikkukaloja päivälliseksi ja halkaisijaltaan varmaan puolen metrin kokoisen meduusan. Koralli ei kuitenkaan ollut ihan niin eläväistä kuin viereisellä rannalla ja niinpä ”kajakki” suunnattiin kohti seuraavaa rannanpätkää, jossa olikin sitten jo paljon enemmän katseltavaa. Myös siinä mielessä, että nyt meillä oli myös seuraa; jo tutuksi tullut japanilaisturistiryhmä se siellä kellutteli pelastusliivit päällä, kuin jonkinlaiset sairaaseen muodostelmaan asetetut verkonmerkit. Eihän se tietysti meitä haitannut ja pari tuntia kului taas mukavasti kalojen elämää tutkiessa. Takaisin suunnattiin joskus neljän aikoihin iltapäivällä eikä myötätuuli yhtään haitannut kivireen, eli siis kajakin hinaamista kotirantaan.

Ilta kuluikin sitten parin viikon aikana ympäri bungalowia levitettyjen kamojen rinkkaan ahtamisessa ja yritettiinhän siinä myös juoda jäljelle jääneet oluetkin pois vaikka väkisin. Lore-isäntä hengaili menossa mukana ja tuntui olevan erittäin kiinnostunut oudosta maasta nimeltä ”Finland” ja siitä miltä tuntuu kun lämpötila on "negative thirty". Sanoi vielä lopuksi ettei halua ikinä mennä talvella Suomeen. Selvä se.

Päivällistä käytiin nauttimassa viimeistä kertaa El Nidossa. Tällä kertaa jonkinlaisessa taidegallerian ja ravintolan ristisiitoksessa, jossa vielä kaiken muun hyvän lisäksi soitti paikallinen rokkibändi ”Reggae & Carlos Santana”-shownsa. Chicken Adobo oli hyvää ja kun vielä orkesteri avasi settinsä Sublimen ”Smoke 2 Joints”-biisillä, viihdyimme paikalla vielä parin ylimääräisen San Miguelin verran. Hyvä päivä.

Tänään herätys oli sitten taas viiden jälkeen ja reput nostettiin pitkästä aikaa selkään. Matka jatkui kohti Puerto Princesaa, mutta tällä kertaa olimme haaskanneet fyrkkaa minibussikuljetukseen, El Nidoon mentäessä käytetyn paikallisdösän sijaan. Hintaa tuli hiukan enemmän, mutta matka-ajasta putosi yli kolme tuntia pois ja kärryssä oli lähes toimiva ilmastointi. Myös penkkien pehmeys oli sanoinkuvaamaton verrattuna edellisen menopelin valurautaihmeisiin. Tottakai kiesi oli ahdettu ääriään myöten täyteen ja penkkirivien etäisyydet suunniteltu kääpiöille, mutta kaiken kaikkiaan kokemus oli positiivinen ja ihan hintansa arvoinen.



Oli jotenkin omituista huomata, että täällä ”isommassa” kaupungissa pätevät taas aivan eri lait kuin maaseudulla; esimerkiksi tricycle-kyytien hintojen tinkiminen oli aloitettava heti bussiterminaalissa, kun El Nidossa ajelulle oli aina se yksi ja sama hinta, eikä siitä ikinä tarvinnut sen enempää keskustella. Kyllähän se tietysti vituttaa kun joku hampaaton bensalenkkariapina yrittää nyhtää kyydistä viisinkertaista hintaa välittömästi kun olet bussilaiturille jalkasi laskenut. Noh, ihan hyvin siitäkin taas selvittiin, vaikka Inni meinasikin yhdessä vaiheessa lyödä yhtä yritteliästä Mikon meille perinnöksi jättämällä reissukitaralla päähän.

Nyt ollaan kuitenkin jo puoli päivää palloiltu Puertossa, joka on kyllä vilinässään aivan eri kategoriaa kuin raukea El Nido. Ei täälläkään ihan hirveästi turisteja katukuvassa näy, mutta ihmisiä ja ajoneuvoja sitäkin enemmän. Seuraavan yön majoitus on Badjao Innissä, jonka meluisuudesta meitä on varoiteltu; huoneen ikkunat ovat suoraan tuohon pääkadulle ja ainakin näin kuuden aikoihin meteli on vielä melkoinen. Katsotaan pitääkö huomenissa siirtyä hyväksi havaittuun Casa Lindaan.



Päätän raporttini tähän. Kiitos.

-Tomppa

22.5.2010 Lorenzo’s, El Nido, Palawan

Hello. Lorenzolla ollaan edelleen. Eikös olekin tapahtumarikas blogi? Eilen kuitenkin aktivoiduttiin hitusen viime aikojen ei-minkään tekemisestä ja pyydettiin isäntä Lorea järkkäämään meille kalaretki lauantaiaamuksi.

Aamulla sitten herättiin viideltä ja lähdettiin kuudelta paikallisen kalastajan kyytiin. Heppu asuu tässä lähistöllä ja oli aikamoinen merien mies, ei todellakaan mikään turistiopas. Parkkeerattiin jo tutuksi tulleen Seven Commandos-rannan edustalle ja nakattiin siimat veteen. Siinäpä se sitten oli, ei muuta tekniikkaa kuin rulla siimaa (paksua ja venyvää) ja sen päässä paino ja koukku. Syöttinä palaset jonkun sortin mustekalaa. Eli ei sen kummempaa hienostelua, kun kala nyki niin kiskottiin parikymmentä metriä siimaa veneeseen ja katsottiin tarttuiko. Ja tarttuihan sitä. Saatiin useampia outoja punertavia kaloja (mahi-mahi?) ja Tomppa sai myös ainoana ruskean lapu-lapun.

Istuskeltiin siinä varmaan pari-kolme tuntia ja saatiinkin melko hyvin kaloja. Retkestä oli puhuttu parin tunnin reissuna ja oltiinkin siitä syystä jätetty aamiainen silloin viideltä väliin eikä myöskään oltu otettu extra-aurinkorasvaa mukaan. Eipä mitään, kun laitettiin siimoja kasaan ja kysyttiin kalastajalta että nytkö mennään niin vastaus oli vain ”other place”. Ja jatkettiin muutama sata metriä eteenpäin kohti Helicopter Islandia. Siitä sitten muutama kala lisää ja itse aloin olla jo kypsä lähtemään takaisin kotirantaan. Mutta vielä mentiin, kohti ”pientä kiveä”. Tässä vaiheessa alettiin jo leikitellä ajatuksella veneen kaappaamisesta päästäksemme pois, vaikka eipä siinä muuta hätää ollut kuin kurniva nälkä.

Pienen kiven jälkeen suunnistettiin sitten takasin kohti kotirantaa ja matkalla kalastaja heitti vielä veteen paikallisen uistinsysteemin, siiman jossa oli monta koukkua ja lelulentokoneen näköinen palikka pitämässä sitä pinnalla. Sillä tulikin sitten pientä tonnikalaa ihan solkenaan. Oltiin jo ajateltu että saaliista saadaan varmasti mukavat illalliskalat, mutta kun aluksi saamamme kalat makasivat ämpärissä auringossa viidettä tuntia eivät ne enää houkutelletkaan samalla tavalla. Näistä kotiinpaluumatkalla nostetuista pienistä tonnikaloista otettiin kuitenkin pari illallista varten ja laitettiin saman tien jäihin odottamaan grillausta. Lorenzolle tuntuivat kuitenkin kelpaavan myös ne auringossa muhineet kalat, mutta emme kuitenkaan uskaltaneet ottaa riskiä.

Takaisin saavuimme puolen päivän maissa, eli heppu esitteli meille kyllä paikallista kalastusta ihan koko rahan edestä. Seuraavana vuorossa oli maittava ja terveellinen nuudelibrunssi, suihku ja päiväunet.

Hetki sitten oli aika laittaa kalat grilliin ja saatiinkin kehitettyä niitä varten nuotioon hyvä hiillos. Naapurinmökin hollantilaispoika oli melko ihmeissään että aiomme oikeasti grillata kalan itse ja tulikin kiinnostuneena seuraamaan toimitusta. Hyvin meni.

Kohta voisi suunnata nukkumaan, kenties lukea vähän tai pelata shakkia. Uskokaa tai älkää, olen opetellut pelaamaan shakkia, joskin en selvästi osaa vielä keskittyä siihen niin paljon kuin olisi tarvis. Tällaista täällä, huomenna jatketaan ei-minkään parissa tai ehkä vuokrataan kajakki ja melotaan johonkin läheiselle saarelle. Maanantaina matka jatkuu… Niin, ja kalakisa päättyi siis lukemiin 5-5.

-Inni.

HUOMIOITA:

-Ranskikset jätti sittenkin resortin väliin, ja taitavatkin olla ihan rentoa porukkaa
- Kirkkobändi harjoitteli jälleen raikuvalla volyymilla sunnuntaiaamua varten ja vaikutti paremmalta kuin viikko sitten
- Mökkien piha-alue on siistiytynyt huomattavasti meidän täälläoloaikana, kaikki kuiva puu ja palmunlehti on poltettu tehokkaasti nuotiossa.
- Juuri nyt on blackout eli sähkökatko. Tai mahdollisesti brownout eli osa kaupungista pimeänä.
- Gekko on nyt väsynyt.

21.5.2010 Lorenzo’s, El Nido, Palawan

Muutama päivä on mennyt ihan puhtaasti riippumatossa loikoiluun ja erittäin lahjakkaaseen ”ei minkään” tekemiseen. Raukeaa mieltä ovat askarruttaneet ainakin seuraavat asiat:

-Sari-sarit, eli siis pienet kaupat joita tuntuu olevan jokaisen himassa ja jotka kaikki myyvät samoja tuotteita: elääkö sillä busineksella vai onko niillä ihmisillä muitakin duuneja? Meitä on näissä bungaloweissa nyt yhteensä kuusi ihmistä ja jos kaikki käyvät ostamassa vaikka jonkun askin spaddua, muutaman oluen ja pari litraa vettä päivässä en voi todellakaan uskoa että joku kymmenhenkinen perhe tulee myyntivoitoilla toimeen.

-Mikä ihmeen fetissi filippiinoilla on autuaasti unohdettuihin kasari- ja ysäridiskobiiseihin? Iltaisin, luonnollisten kukkojen kiekumisten ja koirien ulvontojen yli kantautuu vastustamattomalla volyymilla sellaisia biisejä, jotka rationaalinen itsesuojeluvaisto oli jo kokonaan sulkenut pois mielestä. Videoken pauhu tuntuu siis olevan aivan luonnollinen osa paikallisia yönääniä, mutta ne biisit!? C’mon!?

-Voiko paikallisilla todellakin olla kidukset? Esimerkiksi bungalow-isäntämme, Loren (Lorenzon, L-miehen) arviolta 2-vuotias Thomas-poika on varmasti puoliksi kala. Kundi osaa hädin tuskin kävellä, mutta ui silmänräpäyksessä avomerelle kilpikonnajahtiin. Samoin saariretkemme bangka-miehistön hemmot uivat noin kolme kertaa meitä nopeammin, vaikka meillä oli räpylät ja sadan metrin etumatka. Toisaalta, yksi kundeista kiipesi kyllä palmuunkin kuin apina, eli lienee turvallista päätellä että paikalliset ovat jonkinlainen ristisiitos kalojen ja apinoiden välillä.

-Miten muistaisin, että jos tuulee, pitää varoa ettei kookospähkinä putoa päähän?

-Kenelle gekko huutelee? Meidän kotibungalowin gekko kurnuttaa kahdesti ja kukkuu 5-8 kertaa. Tätä tapahtuu päättymättömällä kasetilla ja se kuulostaa aivan rikkinäiseltä koiran kumilelulta. Mitäköhän sekin toivoo moisella mesoamisella saavuttavansa; ottaisi iisisti vaan niin kuin kaikki muutkin.

-Koirat eivät sittenkään taida olla kulkukoiria. Ainakaan kaikki. Ainakin raihnaisen näköinen valkoinen on L-miehen koira ja musta on Rayn ja G:n ”Porch Dawg:in” kadonnut velipuoli…

-Minkä takia yhden kylällä liikkuvan tricyclen nimi on Denmark? Kaikilla niillä on nimi ja usein se on jonkinlainen uskontoon liittyvä, tyyliin ”Amazing Grace” tai jotain. Yhden nimi on kuitenkin Denmark… hmmm…

Eli siinä nyt ainakin kuusi päivän polttavaa ja mieltä hämmentävää kysymystä joihin en oikeastaan koskaan oleta saavani vastausta.



Kuten tuossa ylempänä kirjoitin, tässä ei olla muutamaan päivään todellakaan tehty yhtään mitään. Suurin tapahtuma on ehkä ollut se, että eilen meille tuli ranskalaisia naapureita Romanin vanhaan bungalowiin. Eivät tosin ole kovin seurallista väkeä ja tuntuvat kohtelevan matkustamista jonkinlaisena suoritteena. Oikeastaan ainoa meidän juttu josta ranulit kunnolla innostuivat oli Cadlaon laguunissa tekemämme apinahavainto. Kysymystulvaa ei voinut millään pysäyttää; ”minkä värinen se oli”, ”olisiko se voinut olla maki-apina”, ”vai simpanssi”, ”vai joku muu”, vähän niin kuin olisivat halunnet raksia jonkin tietyn ”apinahavainto”-kohdan yli ”must do”-listastaan. ”Jos se oli maki, ei meitä sitten kiinnosta, sellainen on nähty jo”. V*ttu, apina on apina ja jos se on vielä luonnollisessa ympäristössään, niin onhan se nyt siisti havainto. Toisaalta, samat ranskikset muuttavat huomenna jollekin saarelle, resorttiin joka maksaa 12 kertaa enemmän per yö kuin se koppi missä nyt asuvat. Juuri kolmanteen bungalowiin muuttaneet hollantilaiset vaikuttavat onneksi rennommilta.



Täten päätänkin ajatusvirtani tähän. Huomenissa olisi tarkoitus taas aktivoitua. Ehkä kalastuksen merkeissä…

-Tomppa

19.5.2010, Lorenzo’s, El Nido, Palawan

Tompan edellisen kirjoituksen jälkeen tapahtui siis seuraavaa:

Iltaa vietettiin sekalaisessa travellerijoukossa kuin kesäleirillä konsanaan ja tutustuttiin pikkuhiljaa paikalliseen eläimistöön, mikä ainakin mulla aiheutti ensin pieniä sätkyjä kun joku ötökkä liikkui varjoissa. Oli rapua, kotiloa, gekkoa ja kukkoa. Bussimatka ja sitä seurannut ilonpito painoivat kuitenkin sen verran että unta ei tarvinnut paljon houkutella ja nukahdinkin ihan sekunnissa ja herätyksenä toimi jo ennen kelloa perinteinen kukkokiekuu.

Seitsemältä hypättiin Mikon ja Kristan kanssa tricycleen (joka on siis mopo johon on viritetty sivuvaunu) ja hurautettiin kylille ostamaan viimeiset tarvikkeet kolmen päivän saarireissua varten. Lastattiin koko joukko, eli me neljä ja kolmihenkinen miehistö paikalliseen bangka-veneeseen ja lähdettiin kohti saaria. Oltiin vuokrattu mukaan snorkkelointivälineet ja niiden kanssa päästiin harjoittelemaan heti ensimmäisellä pysähdyksellä laguunissa. Oon aina ollut jotenkin sitä mieltä että minkäänlainen sukeltaminen ei oikein kiinnosta ja veden alla olo ahdistaa, mutta olihan se ihan mielettömän hienoa. Snorklaus siis, katsellaan vielä sen oikean sukeltamisen kanssa… Kuitenkin, kliseistä huolimatta, innostuttiin ihan tosissaan tosta snorklaamisesta, koralleista ja kaiken maailman kaloista mitä pystyi näkemään ihan vain lillumalla korallien päällä. Eli ostoslistalle maskit ja räpylät.
Pysähdeltiin pitkin päivää rannoilla ja laguuneissa ja jokaisessa vastaan tuli joku uusi nemo tai vastaava. Tuli samalla myös todistettua että ne jotka sanovat ettei neonvihreä ole luonnollinen väri ovat väärässä. Aivan upeita värejä ja rauhallista kuhinaa veden alla, heti kun laittoi pään veteen niin ei häirinnyt mikään, edes japanilaisturistit jotka ”uivat” pelastusliiveissään.

Iltapäivästä vene heitti meidät Cadlao-saarelle (jos muistan oikein) yöpymään. Ko. saari oli kuulunut alkuperäiseen matkasuunnitelmaan vaikkakin vielä aamulla kierroksen järjestäjät yrittivät saada meidät vaihtamaan yöpymispaikan kaupunkia läheisemmälle rannalle sillä syyllä, että rannalla saattaa olla käärmeitä, mutta kokeneemmat (eli Mikko ja Krista) olivat vakuuttuneita, että kyseessä oli vain keino yrittää saada meidät jäämään lähemmäs ettei bensaa kuluisi niin paljon tai mikä ikinä tuo oikea syy olikaan. Hieman tietty hirvitti kun pelkään kuitenkin käärmeitä enemmän kuin mitään, mutta sinne jäätiin ja vene puksutti pois jättäen meidät omalle pikku survivor-rannalle. Laskuvesi imaisi lähes koko laguunin tyhjäksi ja kun bongasimme toisella puolella rantaa apinoita, niin lähemmäs pystyikin jo kävelemään ja ottamaan kuvia. Melko villiä.
Siinä sitten keiteltiin nuudeleita ja ilta meni rattoisasti poikien kitaroidessa ja juotiin myös maistiaiset paikallisesta number one –rommista, Tanduaysta. Aika pahaa mutta yllättävän hyvää Spritella. Ei näkynyt käärmeitä mutta apinat äityivät röyhkeiksi ja yksi jopa hiippaili lähikivelle varastamaan sinne unohtuneen mangon. Pirulainen. Uni tuli nopeasti ja nukuin onneksi sikeästi aamuun asti ettei tarvinnut kuunnella kauhulla jokaista teltan ulkopuolelta kuuluvaa rasahdusta.

Aamulla jatkettiin kiertelyä saarilla ja pysähdyttiin lounaalle jonkinlaiseen pyhäkköön, sydämen muotoiselle saarelle rakennettuun Matinloc Shrineen jossa oli Jeesus ja Maria –patsaita joka lähtöön. Veneporukka kokkasi lounasta ja me snorklailtiin ihan laiturin vieressä jonka alla oli varmastikin miljoona kalaa, ja upea pudotus syvänteeseen jonka laidalta löytyi meritähtiä ja taas uusia värikkäitä kaloja.

Illaksi majoituttiin suhteellisen lähelle ”kotirantaa”, paikkaan nimeltä Seven Commandos Beach, joskaan kukaan ei tuntunut tietävän mistä moinen nimi tulee. Nyt ainakin itselläni oli jo varmempi olo viidakkotelttailusta ja leirinuotiota pystytetiin jo lähes rutiinilla. Illalliseksi tehtiin samat herkkunuudelit ja muutenkin vietettiin aikaa melko samoin kuin edellisenäkin iltana. Tällä kertaa lisämausteena nautittiin Suomesta asti tuotua Pantteri Mix –pussia ja saatiin nuotiolla vielä hiki pintaan mielettömällä räpyläjuoksukisalla. En enää muista kuka voitti, mutta hauskaa oli eikä ketään äänestetty ulos saarelta.
Kolmas päivä island hoppingia piti sisällään parikin erilaista luolaa, Cathedral Caven, joka oli korkea ja kieltämättä muistutti jonkinlaista kirkkoa, mutta johtuen lepakoista ja niiden tuomasta mojovasta hajusta, toi lähinnä mieleen batluolan. Toiseen luolaan mentiinkin ihan ryömimällä kivien välisestä aukosta sisään, mutta sisus oli sen arvoinen vaikka sisällä haisikin jälleen lepakko.

Takaisin kaupunkiin tultiin sitten neljän maissa iltapäivällä ja kun saavuttiin Lorenzolle oli Romanilla jo kalat tulilla päivällistä varten. Hieno reissu oli ja tuli nähtyä niin paljon kaikenlaista uutta että kaikesta kirjoittaminen olisi mahdotonta.

Huomiona mainittakoon vielä että filippiiniläisillä tuntuu olevan jännä tapa nimetä saaria niiden muodon mukaan, sillä vastaan tuli ainakin Helicopter Island (kuin kopteri ilman sitä ropellia)ja Homer Simpson Island (joka ainakin mun mielestä oli jo todella kaukaa haettua) ja samoin saaren päällä olevan kiviröykkiö joka oli kuin ilmetty Maria ja Jeesuslapsi (no joo, jos sen oikein haluaa nähdä).

Siinäpä saarireissusta, oli kyllä kivaa. Myöhemmin lähdetään kaupungille syömään ja etsitään netti niin saadaan näitä postauksia eteenpäin. Muuten totutellaan island timeen ja siihen ettei ole kiire yhtään mihinkään. We’ve got a lot of nothing to do.


-Inni.

19.5.2010, Lorenzos Cottages, El Nido, Palawan

Näin keskipäivän kuumuudessa ei jaksa oikein mitään muutakaan tehdä, eli taidanpa päivittää viime päivien seikkailuja blogiin.

Edellisen postauksen jälkeen kone laskeutui turvallisesti Puerto Princesaan ja nappasimme tricycle-kyydin keskustaan. Kaupunki tietysti näytti harjaantumattomaan silmään kaoottiselta hökkelikylältä ja liikennejärjestelmä oli jo Manilan kokemuksista tutun epäturvallinen, sillä erotuksella että perusautoja ei oikeastaan näkynyt missään ja katukuvaa hallitsivat tricyclet, mopot ja jeepneyt. Merta ei näkynyt missään, mikä oli kieltämättä hienoinen pettymys. Ihmisiä ja eläimiä sen sijaa juoksenteli kaduilla ja makaili kaikkialla iltapäiväauringon varjoissa, mutta siihen näkyynhän täällä toki on tottuminen.

Jälleen Lonely Planetista randomisti arvottu yösija (Casa Linda Inn) osoittautui loistavaksi ja helvetin rauhalliseksi mestaksi. Kaiken lisäksi sisäpihalla sijainnut lukaali oli superhiljainen verrattuna Puerton pääkadun vilinään. Lautalattiat, käsittämättömän iso huone ja ilmastointi takasivat saletin viihtymisen. Hintaakin tietysti oli lähes puolet enemmän kuin edellisessä yösijassa, mutta eurooppalaisessa valuutassa laskettuna kuitenkin naurettavan vähän.

Ilta vietettiin Puertoa tutkien; syötiin kanaa ja riisiä (tietty) ja juotiin muutamia oluita poissa pääkadun hälinästä, jonkinlaisessa puutarhassa sijainneessa baarissa. Nukkumaanmenoaika tuli kuitenkin harmittavan aikaisin, koska meille oli kerrottu että bussikyydit El Nidoon lähtisivät klo 5.00, 7.00 ja 9.00, eikä niiden lisäksi paljon muita tiukan budjetin vaihtoehtoja olisi. Tietysti olisi mahdollista hypätä minibussiin, mutta mehän halusimme tietysti autenttisen kokemuksen vuoksi matkustaa peruskaduntallaajien kanssa paikallisdösässä. Kello viiden bussi oli tietysti meille aivan liian aikainen ja Casa Lindasta asiaa kyselemällä selvisi, ettei ”bussiterminaaliin” todellakaan kannattaisi puskea ennen kuutta. Bussit nimittäin noudattavat ”island timetablea”, eli lähtevät sitten kun ovat täynnä tai siten kun kuski on tarpeeksi selvinpäin ajaakseen autoa. Paikalliskonsultaatioon luottaen päätettiin siis lähteä mestoille kuuden maissa, mikä osoittautuikin oikeaksi ratkaisuksi, koska päivän ensimmäinen bussi lähti matkaan siinä seitsemän aikoihin ja me siinä messissä.

Oli omalla tavallaan siistiä, mutta toisaalta myös pelottavaa kävellä kukonlaulun aikaan Casa Lindasta ulos ja huomata, että muutamakin tricyle-kuski oli jo odottelemassa meitä. Sana siitä, minne länkkärit ovat matkustamassa ja mihin aikaan, kulkee näemmä nopeasti. Tricycle-kuski myös tiesi tasan tarkkaan mihin bussiin oltiin loppujen lopuksi menossa, koska en ollut vielä ehtinyt edes kaivamaan lompakkoa esiin maksaakseni, kun hemmo oli jo lastannut rinkat dösään, jossa luki ”El Nido”. Ehkä se olikin ihan hyvä juttu, sillä ”bussiterminaalin” kaaoksessa olisi voinut aamu-unisena vaikka hypätä vahingossa väärään bussiin.



Kulkuneuvo näytti juuri siltä kuin pitikin; varmasti aikaisintaan 60-luvulla rakennettu dösänraato, jossa ei ollut ilmanvaihdon takaamiseksi laseja ikkunoissa ja sisään oli puskettu penkkejä niin paljon kuin nyt vain mitenkään oli mahdollista. Jotkut kundit vaihtoivat hengenvaarallisen näköistä rengasta vähän vähemmän hengenvaarallisen näköiseen ja katolle kasattiin ainakin viiden metrin korkuinen kasa matkatavaroita. Bussiin puski sisään laskujeni mukaan ainakin sata ihmistä, joista osa siis tietysti seisoi käytävällä tai roikkui bussin sivurakenteissa. Osa porukasta otti taas suosiolla rennosti matkatavaroiden päällä, dösän katolla. Suureksi harmikseni kenelläkään ei näyttänyt aluksi olleen minkäänlaisia kanaeläimiä messissä, mutta melko nopeasti terminaalista lähdön jälkeen bussiin hyppäsi kundi, jolla oli kuin olikin kasuaalisti komea kukko kainalossaan. Heppu horjahti vielä hetkeksi allekirjoittaneen syliin istumaan bussin heilahtaessa ja sain todellakin tehdä lähempää tuttavuutta kanalan kingin kanssa.

Matka kohti pohjoista alkoi melko tarkasti seitsemän aikoihin ja jonkinlaisista betonilaatoista rakennettu tie vaikutti aluksi ihan mukiinmenevältä. Arvioisin, että matkavauhti ensimmäisen tunnin ajan oli ainakin 60 km/h, mikä tietysti herätti ihmetystä, koska meille oli sanottu, että n. 180 kilometrin matka Puertosta El Nidoon kestäisi ainakin 9 tuntia.

Noh, kuten arvata saattaa, kestihän se. Tie muuttui hyvin nopeasti käsittämättömäksi kärrypoluksi ja dösä piiputti ylämäissä kuin painonvartija Mäkkärin portaissa. Parinsadan metrin ylämäkeen saattoi kulua helposti vartti aikaa. Kuski poltti röökiä ketjussa, kolikoita korvassaan säilyttänyt rahastajahemmo apulaisineen kiipeili välillä katolle tuulettumaan ja palasi taas kohta takaisin keräämään matkustajilta fyrkkaa jonkinlaisen sairaan kaaosjärjestelmän perusteella. Matkanteko oli jokatapauksessa aivan jumalattoman hidasta, mielettömän hikistä ja helvetin pölyistä; avonaisista ikkuna-aukoista nimittäin tuli kilokaupalla hiekkaa sisään ja kaikilla olikin jonkinlainen rätti naaman edessä hengityssuojaimena.

Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan, niin myös ko. bussimatka ja saavuimme hieman yli 9 tunnin matkustamisen jälkeen El Nidoon; hiekkaa oli aivan joka paikka täynnä ja istumalihakset tuntuivat siltä kuin joku olisi hakannut 9 tuntia pesäpallomailalla pakaroihin. Kokemus oli kuitenkin autenttisin mahdollinen ja niitähän tässä oltiin hakemassa. Aikaisemmin saatujen ohjeiden mukaan tricycle-kuskia ohjeistettiin viemään meidät välittömästi Lorenzo’s Cottagesiin. Tämäkin hemmo tietysti tiesi, että mestoilla on yksi suomalainen pariskunta sekä itävaltalainen kundi ja kyseli kovasti kummankohan tuttuja mahdollisesti ollaan. Kuten sanoin, tavallaan siistiä, tavallaan hieman pelottavaa.



Lorenzon majoilta (kolme bungalowia rannalla) löysimmekin Mikon löhöilemästä riippumatosta ja vähän ajan kuluttua ”keskustassa” hieronnassa käynyt Kristakin saapui rentoutuneena mestoille. Kolmannen bungalowin asukki, itävaltalainen Roman tarjosi kylmälaukkuviileää San Miguelia ja maailma alkoi taas kirkastua. Myöhemmin illalla mukaan seurueeseen liittyi vielä vähän matkan päässä asunut jenkkipariskunta ja bungalowien eteen tehdyssä nuotiossa paistettiin ilta-ateriaksi muutamia kalastajilta ostettuja white snappereita, pieni tonnikala, sekä lapu-lapu-niminen fisu. Olutta kului tietysti korikaupalla, ympäristöstä kerättiin muutamia kookospähkinöitä, joita terästettiin rommilla ja kitarointi, ukulelen soitto ja nuotiolaulut jatkuivat puoleen yöhön asti. Pidempäänkin olisi tietysti voinut valvoa, mutta aamulla matka jatkui taas kohti uusia seikkailuja about seitsemän aikoihin, eikä ketään huvittanut olla huonovointinen kun bangka-veneen keula suunnattiin kohti rannalta näkyneitä saarirykelmiä.



Inni saa seuraavaksi dokumentoida seuraavien päivien tapahtumia. Itse ajattelin kellahtaa riippumattoon…

-Tomppa

14.5.2010, Manila – Puerto Princesa –lennolla

Eilen illalla siis saavuttiin vihdoin Manilaan, väsyneinä mutta onnellisina ja jopa rinkat olivat tulleet perille asti. Terminaalirakennuksen pohjapiirustuksessa ei ollut paljon hienosteltu ja baggage claimin jälkeinen ovi johtikin suoraan ulos huumaavan kuumaan yöilmaan. Tuntui tosiaan kuin olisi kävellyt päin jonkinlaista pehmeää seinää; ulkona oli kuitenkin edelleen reippaasti yli 30 astetta lämmintä, eikä farkut jalassa ja rinkat selässä tarvinnut kauan seisoskella niin kledjut olivat jo täysin läpimärät. Hypättiin lentokentältä taksiin (mittarilliseen) ja pyydettiin hemmoa ajamaan kohti Lonely Planetista täysin randomisti arvottua majapaikkaa. Meille oli toki suositeltu muutamaa mestaa, mutta tiedot niistä olivat onnellisesti sähköpostin uumenissa eivätkä Manilan lentokentän ulkopuoliset alueet houkutelleet wlaninetsimistalkoisiin. Jokaisella vastaantulijalla kun tuntui olevan asiaa ja suosituksia ja myytävää ja vaikka mitä tarjolla.

Taksi ajeli valitsemaamme hostellinloukkoa kohti varmaan tunnin verran ja siinä sitä riitti ihmettelemistä länsimaisen sivistysvaltion lapsille, minkä jaksoi vain ikkunoista ulos tuijotella. Manila tosiaankin näyttäytyi juuri sellaisen kuin meille oli kerrottu; äärimmäisen kaoottisena, likaisena, ylikansoitettuna, rähjäisenä, mutta samalla tietysti elämää sykkivänä, aitona ja mielenkiintoisena. Ja se liikenne! Liikennejärjestelmä, tai paremminkin –epäjärjestelmä, oli ehdottomasti kaoottisin mitä olen ikinä todistanut; autoja, mopoja, skoottereita, jeepneytä, rekkoja ja kaikkea mahdollista mihin nyt vain on moottori saatu kiinnitettyä, sinkoili täysin holtittomasti jokaiseen mahdolliseen suuntaan, torvet soivat ja pellit kolisivat. Mielenkiintoa riitti kyllä...

Hassua miten se kulttuurishokki iski kuitenkin, vaikka miten oli asiaan yrittänyt valmistautua. Jotenkin vain aistit täyttyivät salamannopeasti kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, eikä pienehköiltä, hetkellisiltä paniikkiajatuksilta oikein voinut välttyä. Ensireaktiot kuitenkin menivät nopeasti ohi ja homma alkoi toimia ihan mukavasti.

Yöpymispaikaksi valikoitui siis aivan kaaosteorian mukaan mesta nimeltä Stone House, Malaten kaupunginosassa. Paikka oli erittäinkin kelvollinen yhden yön yösija, mitä nyt tietysti umpihomeessa ja nukkumaloossi niin pieni etteivät rinkat meinanneet mahtua sisään ovesta. Kopissa oli kuitenkin loistokas tuuletin siirtelemässä tulikuumaa ja homeista sisäilmaa tuulenvireenomaisesti, eikä alakerran baarissa nautittujen illallisoluiden jälkeen tarvinnut paljon unta houkutella.

Erittäinkin hikisen, mutta sikeäunisen yön jälkeen syötiin aamiaista hostellin vieressä sijainneessa kahvilantapaisessa; riisiä ja jonkinlaista palapaistia. ”No rice, no power”, niin kuin paikalliset sanovat. Riisin lisuke kuitenkin siis maistui aivan lapsuuden mummolalle, mikä oli kyllä kieltämättä melkoinen yllätys.
Kuumuus oli aivan käsittämätön, eikä kaduilla tehnyt mieli paljon hengailla. Eikä kyllä paljon ollut aikaakaan hengailla, koska mehän oltiin edelleen ”matkalla” kohti Palawanin saarta ja siellä El Nidoa. Hengailun aika koittaa joskus lähitulevaisuudessa. Niinpä kadulta viittoiltiin taksi ja hetkellisten hintaneuvotteluiden jälkeen retkue suunnattiin kohti Manilan lentoaseman kotimaanterminaalia.

Ko. terminaalin ulkoinen odotusalue oli ihan rehellinen suuri telttakatos, eikä itse rakennuskaan varmaan mitään vuoden lentoaseman titteleitä ole voittanut. Muotoseikat eivät tietenkään haitanneet ja olihan sisällä tietysti ilmastointikin. Ei siis muuta kuin about miljoonan filippiinon sekaan jonottelemaan check-inniin. Muita länkkäreitä ei ihan hirveästi näkynyt, mikä oli tietysti ihan mukava juttu; meillä kun ei parin päivän reissusta ole vielä hirveästi traveller-kredibiliteettiä ja seikkailutarinoita kertynyt. Ja olihan se muutenkin autenttisempaa jonottelua kun oltiin ainoat valkonaamat. Puuttui vain että jollain olisi ollut se hartaasti odotettu kanahäkki messissä.

Inni vähän pelkäsi että Puerto Princessaan lentäisi joku kentällä lojuneista potkurikoneenraadoista, mutta muutaman tunnin odottelun jälkeen meidät lastattiin ihan normaalin ryanairin näköiseen vehkeeseen ja näillä mennään…

-Tomppa

13.5.2010, Singapore – Manila -lento

Unetonta, mutta sekavaa…

En tietenkään saa goisattua, eli tässä taitaa olla hyvää aikaa aloitella blogia myös omalta osaltani; matkaa on tehty kolmisenkymmentä tuntia ja sanotaanko nyt suoraan, että sen kyllä tuntee istumalihaksissaan. Matkanteon rasitukset tuntuisivat varmaankin myös jaloissa, mutta koska kaikki tuntoaistiärsykkeet loppuvat about tuohon pakaroiden seudulle, jalat roikkuvat penkin reunalta velttoina ja autuaan tietämättöminä minkäänlaisista tuntemuksista. Kaikki ne ”matka on määränpää”-lässytykset voi kyllä jo pikkuhiljaa lakaista romukoppaan. Lentokentillä ja –koneissa liian pitkien aikojen viettäminen ei ole edelleenkään yhtään hauskaa. Piste.

Jokatapauksessa, eilen siis lähdettiin reissuun heti kukonlaulun aikaan ja reitti kulki Lontoon Heathrown ja Singaporen Changin kautta tähän tällä hetkellä alla olevaan pulkkaan, jonka olisi tarkoitus täräyttää Manilaan joskus neljän tunnin kuluttua. Matka-aika on venynyt pariin vuorokauteen siitä syystä, että Heathrowlla vierähti eilen sellainen kepeä seitsemän - kahdeksan tuntia ihan silkkaan hengailuun ja äsken Singaporessakin muutama. Heathrow oli toki vähän liiankin tuttu mesta lattioilla levyttelyyn, mutta koska rinkat piti tullessa tsekata ensin ulos ja heti uudestaan sisään, ei Cityynkään olisi ehtinyt kuin muutamaksi tunniksi käymään. Jätettiin siis väliin ja tyydyttiin syömään tuttuja ja turvallisia Mark’s & Spencerin kolmioleipiä päivälliseksi ja lukemaan aina yhtä laadukkaita Mirroreita ja Suneja homeisilla kokolattiamatoilla goisaillen.

Heathrowlta Singaporeen hypättiin sitten Singapore Airlinesin siivin ja täytyy kyllä sanoa että kuulemani kehut ko. lentoyhtiön meiningistä eivät ole täysin tuulesta temmattuja, kaikki toimi koko ajan erinomaisesti; safkat olivat melkeinpä syömäkelpoisia, juomapuoli pelasi moitteetta ja leffavälineistöt olivat kuosissa. Erityismaininta myös lentoemännille; jonkun aasialaisfetisistin olisi voinut olla hankalaa saada unta ko. emojen pyöriessä ympärillä.

Singaporessa olisi tietysti ollut mielenkiintoista pysähtyä vähäksi aikaa, mutta koska moottoritie on kuuma ja meillä on aikataulu, hoidetaan ko. mestan tutkiminen joskus tulevaisuudessa. Lentokentän ikkunoista katsottuna ulkona näytti siistiltä ja aivan helvetin vihreältä.

Matkanteko on tähän asti ollut jotenkin täydellisen lobotomista; torkkumista, lentokoneaterioita, lukemista, lehtien selailua, leffojen katselua. Tai siis, kaiken tämän ”aloittamista”, yhtään mitään en ole tietenkään onnistunut lukemaan tai katsomaan loppuun asti. Jotenkin ne silmäluomet vaan aina tuntuvat niin raskailta. Tosin vain hetken; minkäänlaisesta syväunesta ei kyllä ole minkäänlaista pelkoa ja about vartin pätkissä mennään. Inni sen sijaan tunnetusti pystyy nukkumaan kokonaisia vuorokausia yhteen putkeen ja sekös aiheuttaa pienehköä kateutta allekirjoittaneessa.

Vielä muutama tunti Manilaan, jossa olisi tarkoitus yöpyä joko lentokentällä tai jossain lähialueilla ja huomenna matka jatkuu heti kohti Palawania ja Puerto Princessaa. Eli huominen pitäisi vielä jaksaa matkustaa pysähtymättä… eiköhän tämä tästä, kunhan päästään näkemään merta muualtakin kuin lentokoneen ikkunoista…

-Tomppa

Huomioita matkan varrelta:

1. Innin supervoima on yliluonnolliset unenlahjat. Kaipa niilläkin voi maailman pelastaa…

12.5.2010, Heathrow terminal 3 arrivals

How do you do!

Ja terkkuja Lontoosta. Tulee ihan Lincolniin lähtö mieleen kun hengaillaan täällä samassa terminaali kolmosessa missä silloin vietettiin yötä palohälytinten laulaessa. Vielä pari tuntia ja sitten päästään eroon rinkoista ja siirtymään transit-puolelle hengailemaan lisää. Lento tänne meni mukavasti, aamiaisena sämpylät pekonilla ja ketsupilla. Njamslurps, eikun ei.

Nyt blogi siis viimein kunnolla pystyssä, oon pari viime viikkoa vaan rankuttanut ihmisille että lukekaa, lukekaa mutta en suostunut kertomaan osoitetta. Arvatenkin melko ärsyttävää. Lähtö ei ole vielä oikein iskenyt kunnolla, kenties kunhan päästään Singaporeen ja ihan uusiin paikkoihin. Ehkä sen iskun mukana tulee sitten se haikeus ja ikäväkin eri tavalla, nyt oon ollut vain niin innoissani lähdöstä ja stressaannut järjestelyistä että en oo oikein tajunnut että nyt ei nähdä pitkään aikaan. Mutta sittenhän se on vielä hauskempaa.

Kaikki pakkaaminen suoritettiin eilen, ja yhdessä vaiheessa mulle meinasi tulla ahdistuspaniikki että onkohan sitä nyt kaikki ja mitä jos on hirveästi liikaa. Todennäköisesti on. Ainakin oon haaveillut että shortseilla, bikineillä ja flipflopeilla pärjää melko pitkälle. Yllättävästi sitä kertyi kuitenkin tavaraa, ei niinkään vaatteista mutta kun mukana on myös ainakin lenkkarit, otsalamppu, moskiittoverkko, riippumatto ja keskikokoisen apteekin verran Capital Soleilia.

Tästä jatketaan illalla Singaporeen ja sieltä suoraan Manilaan. Manilassa luvassa olisi lisää hengailua lentokentällä tai jonkin majoituksen etsiminen (ei olla ihan päätetty vielä) ja perjantaina Zestairin siivet kantaa (?) meidät sitten Palawanin saarelle pääkaupunki Puerto Princesaan josta jatketaan bussilla El Nidoon mutta se onkin varmasti jo toinen tarina. Odotan vähintäänkin kanaa häkissä.

Tervetuloa siis lukemaan, toivottavasti blogi viihdyttää aamukahvin juontia työkoneen äärellä tai muita sopivia hetkiä. Nähdään täällä ja feissarissa!

-Inni.

ps. mä osaan nää kaikki security announcementit ulkoa. arkh.