Näin keskipäivän kuumuudessa ei jaksa oikein mitään muutakaan tehdä, eli taidanpa päivittää viime päivien seikkailuja blogiin.
Edellisen postauksen jälkeen kone laskeutui turvallisesti Puerto Princesaan ja nappasimme tricycle-kyydin keskustaan. Kaupunki tietysti näytti harjaantumattomaan silmään kaoottiselta hökkelikylältä ja liikennejärjestelmä oli jo Manilan kokemuksista tutun epäturvallinen, sillä erotuksella että perusautoja ei oikeastaan näkynyt missään ja katukuvaa hallitsivat tricyclet, mopot ja jeepneyt. Merta ei näkynyt missään, mikä oli kieltämättä hienoinen pettymys. Ihmisiä ja eläimiä sen sijaa juoksenteli kaduilla ja makaili kaikkialla iltapäiväauringon varjoissa, mutta siihen näkyynhän täällä toki on tottuminen.
Jälleen Lonely Planetista randomisti arvottu yösija (Casa Linda Inn) osoittautui loistavaksi ja helvetin rauhalliseksi mestaksi. Kaiken lisäksi sisäpihalla sijainnut lukaali oli superhiljainen verrattuna Puerton pääkadun vilinään. Lautalattiat, käsittämättömän iso huone ja ilmastointi takasivat saletin viihtymisen. Hintaakin tietysti oli lähes puolet enemmän kuin edellisessä yösijassa, mutta eurooppalaisessa valuutassa laskettuna kuitenkin naurettavan vähän.
Ilta vietettiin Puertoa tutkien; syötiin kanaa ja riisiä (tietty) ja juotiin muutamia oluita poissa pääkadun hälinästä, jonkinlaisessa puutarhassa sijainneessa baarissa. Nukkumaanmenoaika tuli kuitenkin harmittavan aikaisin, koska meille oli kerrottu että bussikyydit El Nidoon lähtisivät klo 5.00, 7.00 ja 9.00, eikä niiden lisäksi paljon muita tiukan budjetin vaihtoehtoja olisi. Tietysti olisi mahdollista hypätä minibussiin, mutta mehän halusimme tietysti autenttisen kokemuksen vuoksi matkustaa peruskaduntallaajien kanssa paikallisdösässä. Kello viiden bussi oli tietysti meille aivan liian aikainen ja Casa Lindasta asiaa kyselemällä selvisi, ettei ”bussiterminaaliin” todellakaan kannattaisi puskea ennen kuutta. Bussit nimittäin noudattavat ”island timetablea”, eli lähtevät sitten kun ovat täynnä tai siten kun kuski on tarpeeksi selvinpäin ajaakseen autoa. Paikalliskonsultaatioon luottaen päätettiin siis lähteä mestoille kuuden maissa, mikä osoittautuikin oikeaksi ratkaisuksi, koska päivän ensimmäinen bussi lähti matkaan siinä seitsemän aikoihin ja me siinä messissä.
Oli omalla tavallaan siistiä, mutta toisaalta myös pelottavaa kävellä kukonlaulun aikaan Casa Lindasta ulos ja huomata, että muutamakin tricyle-kuski oli jo odottelemassa meitä. Sana siitä, minne länkkärit ovat matkustamassa ja mihin aikaan, kulkee näemmä nopeasti. Tricycle-kuski myös tiesi tasan tarkkaan mihin bussiin oltiin loppujen lopuksi menossa, koska en ollut vielä ehtinyt edes kaivamaan lompakkoa esiin maksaakseni, kun hemmo oli jo lastannut rinkat dösään, jossa luki ”El Nido”. Ehkä se olikin ihan hyvä juttu, sillä ”bussiterminaalin” kaaoksessa olisi voinut aamu-unisena vaikka hypätä vahingossa väärään bussiin.
Kulkuneuvo näytti juuri siltä kuin pitikin; varmasti aikaisintaan 60-luvulla rakennettu dösänraato, jossa ei ollut ilmanvaihdon takaamiseksi laseja ikkunoissa ja sisään oli puskettu penkkejä niin paljon kuin nyt vain mitenkään oli mahdollista. Jotkut kundit vaihtoivat hengenvaarallisen näköistä rengasta vähän vähemmän hengenvaarallisen näköiseen ja katolle kasattiin ainakin viiden metrin korkuinen kasa matkatavaroita. Bussiin puski sisään laskujeni mukaan ainakin sata ihmistä, joista osa siis tietysti seisoi käytävällä tai roikkui bussin sivurakenteissa. Osa porukasta otti taas suosiolla rennosti matkatavaroiden päällä, dösän katolla. Suureksi harmikseni kenelläkään ei näyttänyt aluksi olleen minkäänlaisia kanaeläimiä messissä, mutta melko nopeasti terminaalista lähdön jälkeen bussiin hyppäsi kundi, jolla oli kuin olikin kasuaalisti komea kukko kainalossaan. Heppu horjahti vielä hetkeksi allekirjoittaneen syliin istumaan bussin heilahtaessa ja sain todellakin tehdä lähempää tuttavuutta kanalan kingin kanssa.
Matka kohti pohjoista alkoi melko tarkasti seitsemän aikoihin ja jonkinlaisista betonilaatoista rakennettu tie vaikutti aluksi ihan mukiinmenevältä. Arvioisin, että matkavauhti ensimmäisen tunnin ajan oli ainakin 60 km/h, mikä tietysti herätti ihmetystä, koska meille oli sanottu, että n. 180 kilometrin matka Puertosta El Nidoon kestäisi ainakin 9 tuntia.
Noh, kuten arvata saattaa, kestihän se. Tie muuttui hyvin nopeasti käsittämättömäksi kärrypoluksi ja dösä piiputti ylämäissä kuin painonvartija Mäkkärin portaissa. Parinsadan metrin ylämäkeen saattoi kulua helposti vartti aikaa. Kuski poltti röökiä ketjussa, kolikoita korvassaan säilyttänyt rahastajahemmo apulaisineen kiipeili välillä katolle tuulettumaan ja palasi taas kohta takaisin keräämään matkustajilta fyrkkaa jonkinlaisen sairaan kaaosjärjestelmän perusteella. Matkanteko oli jokatapauksessa aivan jumalattoman hidasta, mielettömän hikistä ja helvetin pölyistä; avonaisista ikkuna-aukoista nimittäin tuli kilokaupalla hiekkaa sisään ja kaikilla olikin jonkinlainen rätti naaman edessä hengityssuojaimena.
Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan, niin myös ko. bussimatka ja saavuimme hieman yli 9 tunnin matkustamisen jälkeen El Nidoon; hiekkaa oli aivan joka paikka täynnä ja istumalihakset tuntuivat siltä kuin joku olisi hakannut 9 tuntia pesäpallomailalla pakaroihin. Kokemus oli kuitenkin autenttisin mahdollinen ja niitähän tässä oltiin hakemassa. Aikaisemmin saatujen ohjeiden mukaan tricycle-kuskia ohjeistettiin viemään meidät välittömästi Lorenzo’s Cottagesiin. Tämäkin hemmo tietysti tiesi, että mestoilla on yksi suomalainen pariskunta sekä itävaltalainen kundi ja kyseli kovasti kummankohan tuttuja mahdollisesti ollaan. Kuten sanoin, tavallaan siistiä, tavallaan hieman pelottavaa.
Lorenzon majoilta (kolme bungalowia rannalla) löysimmekin Mikon löhöilemästä riippumatosta ja vähän ajan kuluttua ”keskustassa” hieronnassa käynyt Kristakin saapui rentoutuneena mestoille. Kolmannen bungalowin asukki, itävaltalainen Roman tarjosi kylmälaukkuviileää San Miguelia ja maailma alkoi taas kirkastua. Myöhemmin illalla mukaan seurueeseen liittyi vielä vähän matkan päässä asunut jenkkipariskunta ja bungalowien eteen tehdyssä nuotiossa paistettiin ilta-ateriaksi muutamia kalastajilta ostettuja white snappereita, pieni tonnikala, sekä lapu-lapu-niminen fisu. Olutta kului tietysti korikaupalla, ympäristöstä kerättiin muutamia kookospähkinöitä, joita terästettiin rommilla ja kitarointi, ukulelen soitto ja nuotiolaulut jatkuivat puoleen yöhön asti. Pidempäänkin olisi tietysti voinut valvoa, mutta aamulla matka jatkui taas kohti uusia seikkailuja about seitsemän aikoihin, eikä ketään huvittanut olla huonovointinen kun bangka-veneen keula suunnattiin kohti rannalta näkyneitä saarirykelmiä.
Inni saa seuraavaksi dokumentoida seuraavien päivien tapahtumia. Itse ajattelin kellahtaa riippumattoon…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti