26.2.2011 Cozy Kiwi Backpackers, Auckland

Auckland, tuo purjeiden kaupunki.

Kia ora! Aucklandissa siis ollaan, eli onneksi kaukana murentuneesta Christchurchista. Hurjaa uutiskuvaa tulee telkkarista, sillä kaikki rakennukset ja kadunkulmat ovat ihan tuttuja, eihän siitä ole kuin muutama viikko kun oltiin siellä. Lisäksi kuultiin että Stonehurstin hostellialue, jossa yövyttiin viimeksi, on romahtanut ja ainakin yksi ihminen siellä kuollut. Huhhuh. Toivottavasti ei jatku tämä meininki, että aina ennen kuin me ollaan lähdössä jostain maasta, julistetaan kansallinen hätätila.

Maanantaina oltiin siis jo heti aamusta Coromandelin niemimaalla Hot Water Beachin liepeillä, mutta koska tuo outo geothermaalinen ilmiö oli luvassa vasta laskuveden aikaan iltapäivällä, oli meillä oikeastaan koko päivä aikaa odotteluun. Syötiin siis aamiaista kaikessa rauhassa leirintäalueella katsellen mitäpä muutakaan kuin paikallista TV-Shopia (ei tule maanantaiaamunpäivänä täälläkään mitään telkkarista) ja poistuttiin paikalta vasta puolen päivän jälkeen.

Ja koska vieläkään sinne rannalle ei voinut mennä kaivamaan, päätettiin poiketa viereisessä Hahein kylässä, jossa asukkaita on talvella 290 ja kesällä 7 000. Eli valtavasti taloja, mutta vain yksi kauppa, joka selvästi tuntui toimivan myös postina/pankkina/videovuokraamona/ravintolana ja huoltoasemana. Meillä oli onneksi Bertassa lounastarpeet mukana, ja asetuttiinkin rannan tuntumaan kokkailemaan ja tankkaamaan ennen iltapäivän kaivuoperaatiota.

Itse Hot Water Beachille suunnattiin kolmen maissa, ja rannalla näkyikin olevan jo melkoinen määrä porukkaa viuhtomassa lapioineen. Mekin toki vuokrasimme lapion ja liityimme joukkoon iloiseen. Ja olihan se omituista. Jo muutaman lapiollisen kaivuun jälkeen kuoppa alkoi täyttyä maan alta pulppuavasta vedestä joka ei ollut pelkästään lämmintä, vaan ihan oikeasti kuumaa. Koetettiin kunnon hiekkalaatikkoinsinööreinä myös viritellä kuoppaamme kanavia jotka toisivat merestä hieman viileämpää vettä sekaan, mutta se idea ei ollutkaan käytännössä ihan yhtä hyvä kuin ajatuksena. Joka tapauksessa, lilluteltiin jalkojamme jonkin aikaa ikiomassa kuumassa lähteessä, olisi varmaan pitänyt malttaa odottaa pidempään että vesi olisi viilentynyt sen verran että siinä olisi voinut ihan makoilla, kuten jotkut tekivät.

Lapioinnista riitti riemua tunnin verran, jonka jälkeen otettiin saman tien suunta kohti Aucklandia. Illaksi päädyimme Thames-nimisen kaupungin laitamille luonnonpuistoon jossa oli peräti kahdeksan leiriytymisaluetta joista asetuimme toki heti ensimmäiselle mahdolliselle. Vähän nolottaa kun ei olla tosiaan aina maksettu niitä leiriytymismaksuja, vaikka ovatkin hyvin kohtuullisia, ja niillä kuitenkin pidetään yllä tosi hyviä palveluita ympäri maata. Yritän uskotella itselleni että koska ollaan täällä kuitenkin melko pitkään, niin tuodaan muuten perusturistia enemmän rahaa paikalliseen talouteen, mutta aika köykäistä lohdutteluahan tuo on.

Illalla viritettiin pitkästä aikaa jälleen Paavo Pallogrilli tulille ja saatiinkin aikaan todella herkullinen pihvi-illallinen. Ja kulutettiin viimein loppuun se kahdenkymmenen kilon säkki niitä maailman huonoimpia kivihiiliä. Jei.

Tiistaina matka jatkui Aucklandiin, jonne oli Thamesista vielä noin sadan kilometrin matka, joka taittui kuitenkin nopeasti ihan kunnollista moottoritietä pitkin. Lähiöissä pysähdyttiin vielä outlet-ostarille lounaalle ja samalla katsastamaan nopeasti olisiko saatavilla uudet bikinit Fijiä varten, edelliset kun alkaa olla jo niin virttyneessä kunnossa. Yleensähän uikkareiden ostaminen ei ole nopeaa eikä helppoa, mutta nyt oli kai jonkun naistenlehden shoppailuhoroskoopin mukaiset tähdet oikeassa jonossa tai jotain, kun löytyi kahdet. Ja kympillä. Mahtavaa.

Illemmalla karautettiin sitten Bertalla ihan Aucklandin keskustaan ja parkkiin ihan Sky Towerin viereen. Paikallinen torni on muuten korkein koko eteläisellä pallonpuoliskolla, ja näyttää ihan pystyssä sojottavalta injektioruiskulta. Syy tähän välivisiittiin kaupungissa oli illallissuunnitelmat Tervojen kanssa, jotka ovat myöskin maailmanympärysmatkalla, ja sattuivat samaan aikaan samaan paikkaan. Matkakokemuksia ja muita kuulumisia vaihdettiin malesialaisessa ravintolassa ja kauhisteltiin tietysti yksissä tuumin Christchurchin tilannetta.

Ja koska Bertalla oli melko hyvä parkkipaikka jossa se voisi olla aamuun asti, mentiin vielä kulmapubiin parille tuopille ja seuraamaan koko illan jatkunutta uutislähetystä maanjäristyksestä. Onneksi meidän tutut Christchurchissa olivat kaikki ehjinä ja turvassa. Puolenyön tienoilla luikittiin sitten kunnon urbaaniselviytyjinä Berttaan nukkumaan ja huristettiin pois aamulla ennen kahdeksaa, eli ennen kuin parkkimittariin olisi pitänyt laittaa rahaa.

Aamiaista nautittiin mahtavasti nimetyssä One 2 One -kahvilassa Ponsonbyn kaupunginosassa, joka tuntuu täällä olevan se joka paikasta haettu hipsterihubi. Matkaa ei kuitenkaan päästy vielä jatkamaan, sillä koska olin ulkoilmaelämän tuoksinassa lennättänyt viimeisen piilolinssini tuuleen, oli hankittava uusia. Tai olisi niitä muutenkin pitänyt hommata.

Olin jo kysynyt muutamilta pikkukaupunkien optikoilta mahdollisuudesta ostaa linssejä, mutta saanut vaan vastaukseksi paasausta uusiseelantilaisesta reseptistä ja tiedon että ei heillä niitä kuitenkaan ole varastossa. Eli kaikki toivo oli nyt Aucklandin isommissa optikkoliikkeissä. Käveltiin ensimmäiseen, ja myyjä kertoi että heillä myydään enimmäkseen rillejä, mutta jos menisin heidän toiseen liikkeeseensä, niin Rochelle-niminen piilolinssiasiantuntija auttaisi mielellään. Kun päästiin paikalle, oli ensimmäinen myyjä jo soittanut heille asiasta, ja tarkistettuaan varastonsa pyysivät tulemaan iltapäivällä uudestaan, niin heillä olisi linssit valmiina. Loistavaa palvelua, vaikka mukana olikin vain ryppyinen Instrun resepti vuodelta 2008.

Kulutettiin muutama tunti keskustan kaduilla ja puistoissa, ja heti kun sokealle myyrälle oli saatu lisää apuvälineitä, lähdettiin suorinta tietä Aucklandista pohjoiseen. Oltiin suunniteltu katsastavamme vielä Pohjoissaaren pohjoisosan Bay of Islands ja mahdollisesti jopa pohjoisin kärki Cape Reinga, mutta matkaväsymys otti tässä vaiheessa voiton. Bay of Islands on yksi maan suosituimpia kohteita, mutta oltiin kuultu hieman varoittelua siitä että se saattaa olla myös aivan yliarvostettu. Cape Reinga, ja Tasmanianmeren ja Tyynen Valtameren kohtaamispaikka kuulostivat jännittäviltä, mutta koska oli jo keskiviikkoiltapäivä ja kartan laskurin mukaan matkaan pohjoisimpaan kärkeen menisi ainakin kahdeksan tuntia, päätettiin se jättää myös väliin. Takaisin Aucklandissa kun piti olla jo perjantaina.

Päädyttiin siis lähimpään vaihtoehtoon, Shakespearin luonnonpuistoon noin 40 km Aucklandista ylöspäin. Edelleenkin on epäselvää mistä tuo kirjoitusvirheeltä vaikuttava nimi tulee. Paikka oli kuitenkin erinomainen, ja selvästi suosittu kiteboarding-paikka, sillä juuri ennen auringonlaskua rantavesissä huristi parikymmentä lautailijaa. Yöksi alueelle ei jäänyt meidän lisäksemme kuin viitisenkymmentä luokkaretkeläistä jotka heiluivat taskulamppuineen pitkin metsiä. Niin, ja vaelteli puistossa vielä villejä riikinkukkoja, ei ihan niin hyvin säilyneitä kuin Korkeasaaressa.

Torstaina ei pidetty sitten mitään kiirettä, makailtiin auringossa lueskellen ja siivoiltiin vähän Berttaa palautuskuntoon. Välillä käytiin lähikylällä lounaalla ja kirjastossa netissä, ja palattiin sitten puistoon tekemään ei-mitään.

Seuraavana aamuna oli sitten kunnollisen loppusiivouksen aika, eli kaikki kamat ulos Bertasta, mukaan lähtevät rinkkaan ja roskiin menevät pussilakanasta askarreltuun jätesäkkiin. Pakko sanoa että ei ollut enää ihan niin haikea fiilis kun muinoin Swarlosta siivotessa, ilmeisesti ihmisen autossa asumisellekin on hyvä laittaa joku raja. Meillä se on näköjään vähän yli kolme kuukautta.

Eli Berttaa lähdettiin palauttamaan ihan hyvällä mielellä, ja päätettiin jättää vielä ”paskoja vihanneksija” -teksti seuraavan käyttäjän iloksi. Heitettiin ensin rinkat hostellille ja etsittiin sen jälkeen Wickedin Aucklandin toimisto jostain teollisuusalueelta, josta sompailtiin sitten paikallisjunalla takaisin keskustaan. Tai juna on ehkä liikaa sanottu perienglantilaistyylisestä raidebussista joka jurnuttaa hirveällä metelillä kerran tunnissa keskustaan. Noh, päästiin kuitenkin perille.

Cosy Kiwi -hostelli on ihan keskustassa, ja meillä on jopa oma huone. Vaikka huonekin on oikeastaan liioittelua, väliseinillä erotettu nukkumakoppi jossa katonrajassa parinkymmenen sentin aukot käytävälle. Joka tapauksessa, suihku toimi ja se oli tässä vaiheessa tärkeintä. Illansuussa mentiin sitten kaupungille pyörimään ja paikallisesta thaikiskasta saatiin vielä hyvät edustajat meidän suosikkiruoista, eli tom yam -keitosta ja massaman currysta. Ja Auckland vaikutti muutenkin ihan mukavalta kaupungilta.

Illalla vielä kellaripubissa katsottu Liverpool-Sparta -ottelu, ja viereisessä Father Ted -pubissa esiintyneen akustisen duon ihastelu, ja ensimmäinen Auckland-päivä alkoi olla siinä. Jostain syystä iskenyt hillitön väsymys sai siis vetäytymään nukkumaan jo ennen kymmentä.

Tänään oltiin liikkeellä hyvissä ajoin ja Father Tedin viereisessä Remedy-kahvilassa saatiin erinomaista kahvia jota tulikin nautittua ihan useampi kupillinen. Samalla tutkittiin mahdollisuutta mennä johonkin parhaillaan meneillään olevan Documentary Edge -leffafestivaalin näytökseen, tarjolla oli dokkaria laidasta laitaan, mukana myös suomalainen Steam of Life. Eli Miesten vuoro.

Pääkatu Queen Streetiä eteenpäin tallustellessa huomattiin illalla olevan tarjolla myös Auckland Fringe-poikkitaidefestariin liittyvää stand-upia. Eli leffa sai kilpailijan. Vaelleltiin läntisten kaupunginosien poikki jotka olivat täynnä secondhand-kauppoja ja kahviloita ja muutenkin mukavannäköistä seutua. Viihdyttiin Ponsonbyn kulmilla sen verran hyvin että kallistuttiin illan standupin puolelle, sillä leffaa varten olisi pitänyt jurnuttaa taas raidebussilla hieman keskustasta ulos. Ja esiintyjän lisänimi on Pervert. En sitten tiedä onko se hyvä vai huono juttu.

Muuten täällä on kovasti End of summer -alennusmyyntejä ja muuta back to school -meinikiä, eli vuodenajoista ollaan jo ihan iloisesti sekaisin. Huominen vielä heilutaan Aucklandissa, ennen kuin siirrytään hengailemaan lentokentälle ennen aikaista aamulentoa Nadiin. Rantaelämä täältä tullaan!

-Inni.

20.2.2011 Hot Water Beach Holiday Park

Rikinkatkua geothermaalisessa ihmemaassa

No eihän sitä vuorta sitten näkynyt! Eli kuten Inni viimeksi kertoili, tarkoitus oli torstaiaamuna valloittaa Lounarin kannessa niin helvetin hienolta näyttävä Mt. Taranaki, mutta koska herättäessä ei edelleenkään ollut sumun vuoksi tarkkaa tietoa siitä missä suunnassa ko. nyppylä sijaitsee, jouduttiin koko touhu skippaamaan. Oltaisiin tietysti voitu ihan hyvin mennä samoilemaan vuorenrinteen poluille sumussakin, mutta koska näköalaahan täältä oltiin hakemassa, päätettiin suunnistaa takaisin alas, Stratfordin kaupunkiin ja sieltä suoraan mystisesti nimettyä ”Forgotten World Highwayta” koilliseen. Kyseinen tienpätkä vie omituisen kukkulamaaston halki Eteläsaaren länsipuolelta aina itärannikon Bay of Plentylle ja sen suurimpiin kaupunkeihin, Taupoon ja Rotoruaan asti. Mistään mielettömästä motarista ei tietysti taaskaan ollut kysymys vaan vähän yli parinkymmenen kilometrin matka sadasta viidestäkymmenestä oli ihan rehellistä hiekkatietä ja se loppuosakin melko kyseenalaisella asvaltilla päällystettyä vuoristoserpentiiniä. Ainakin kuskin mieli pysyi virkeänä.

Mietittiin siinä ajellessa, että oltiin kyllä väärässä ajatellessamme, että täällä Pohjoissaarella olisi sen vulkaanisuuden takia jotenkin karumpaa maastoa kuin Eteläsaarella. Forgotten World Highwaykin kulki niin vehreiden kukkuloiden läpi ettei mitään järkeä. Omassa mielessäni ainakin esimerkiksi Milford Soundin vuonot ja Arthur’s Passin vuoret olivat kaikessa graniitinharmaassa jylhydessään miljoona kertaa karumpia kuin Pohjoissaaren loputtoman vehreä mäkimaasto. Niin sitä vaan voi olla väärässä, ellei itse käy paikanpäällä asiaa tarkistamassa.

Unohdetun maailman moottoritien varrella päästiin käymään myös Uuden-Seelannin ainoassa tasavallassa; Republic of Whangamomonassa. Kyseinen kylä on julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi vuonna 1989, oltuaan vaarassa joutua kunnallispoliittisista syistä liittymään naapurikylään. Kun vielä kunnanisät ehdottivat samalla myös kylien rugby-joukkueiden yhdistämistä, nousivat whangamomonalaiset kapinaan, jonka seurauksena siis syntyi itsenäinen tasavalta. Presidentti valitaan kahden vuoden välein demokraattisesti ja virkaa on vuosien varrella pitänyt hallussaan niin Billy Gumboot-vuohi kuin Tai Poutu-puudelikin. Tällä hetkellä virkaa pitää hallussa Murt Kennard-niminen sälli ja näin ollen siis presidentti on pitkästä aikaa ihminen. Berttaa ei rajavartiolaitoksella tarkastettu, eikä matkustajiston passeja uhkailuista huolimatta yytsitty, eli ainakaan whangamomonan tasavallan rajalla ei mitään turhaa natsimeininkiä ollut. Itse kylä ohitettiin noin minuutissa. Fiilis oli vähän sama kuin Luxemburgin läpi ajettaessa; ”welcome to Luxemburg” ja heti perään ”thank you for visiting Luxemburg”.



Forgotten World Highwayn ajelemiseen meni nelisen tuntia ja iltapäivän loppupuolella saavuttiin vihdoin Taupoon. Ko. kaupunki on komean, valtavaan kraateriin syntyneen järven rannalla ja on matkaoppaan mukaan erittäinkin idyllinen ajanviettopaikka. Ei kuitenkaan jaksettu enää koko päivän ajeluiden jälkeen turhia lähteä ryntäilemään ja päätettiin vain käydä kaupassa ja majoituttua aivan Taupon keskustan viereen, Huka Fallssin leiriytymisalueelle. Perinteiseen Uuden-Seelannin tyyliin kuvankaunis joenvarren leiripaikka ei tietenkään maksanut mitään ja taas kerran tuli naureskeltua Australian ”you will be prosecuted, if you camp here”-kylteille. Kyllä voi kahden maan leiriytymiskäytännöissä olla paljon eroa! Ilta meni rattoisasti Bertan ympärillä hengailuun ja vaikka naapurileirin demonilapsi tulikin kitaransoiton riivaamana kummittelemaan auton ympärille illan pimetessä, ei fiiliksessä ollut kyllä taaskaan mitään valittamista. Hyvää elämää!

Tarkoituksena oli viettää pari päivää Taupossa ja jatkaa sitten matkaa Rotoruaan, mutta vaikka perjantaiaamuna sää oli loistokas ja Bertan miehistö täynnä energiaa, ei oikeastaan mikään Taupon tarjoamista aktiviteeteista tuntunut kiinnostavalta. Koko Bay of Plenty on erittäin vulkaanista aluetta ja mestojen suurin viehätys ovat erilaiset kuumat lähteet, mutakraaterit ja muut omituiset maaperän epästabiiliuteen ja tuliperäisyyteen liittyvät meiningit, joita mekin, Euraasian mannerlaatan keskustan turvassa kasvaneet pohjoisen lapset oltiin tietysti tultu katsomaan. Taupossa kuitenkin vaikutti kaikki olevan vähän huonommin kuin Rotoruassa; alueella oli kuumia lähteitä, mutta ei niin komeita kuin Rotoruassa. Alueella oli geysireitä, mutta ei niin isoja kuin Rotoruassa. Alueella oli kävelyreittejä, mutta koska järvimaisema ei eksoottisuudellaan suomalaista ihan vähällä sykähdytä, ei niissäkään kai mitään ihmeellistä ollut tarjolla. Kylä oli ihan kiva, mutta koska ”ihan kiva” ei ole tarpeeksi, päätettiin skipata Taupon tarjonta ihan kokonaan ja suunnata suoraan Rototuaan, eli Rotovegasiin, kuten paikallinen matkailuvirasto kaupunkia kutsuu.

Rotoruan haistoikin sitten ennen kuin näki; vulkaanisuudesta johtuva rikinkatku alkoi jo kymmeniä kilometrejä ennen kaupungin rajoja, mutta siitä huolimatta mesta on Pohjoissaaren suosituin yksittäinen turistikohde. Eräänlainen Pohjoissaaren Queenstown. Ja mikä ettei olisi; vulkaanisia nähtävyyksiä on tosiaan vaikka muille jakaa. Itseasiassa, Taupon ja Rotoruan välinen tiekin on nimeltään Thermal Explorer Highway. Alue on kuulemma yksi maailman tuliperäisesti aktiivisimmista; muut samalle tasolle yltävät alueet löytyvät Islannista, Venäjän Kamtsatkasta, sekä Jenkkien Yellowstonesta.

Majoituttiin pienen mietiskelytuokion jälkeen vähän keskustan ulkopuolelle, Kiwi Pakan leirintäalueelle ja puskettiin keskustaan suunnittelemaan mitä haluttaisiin seuraavina päivinä tehdä. Vulkaanisten juttujen lisäksi toinen Rotoruan suuri matkailuvaltti on sen suuri maoriväestö; n. 35% paikallisista on maoreita, eli perinteistä hangi-illallista ja maorikulttuuriin tutustumista oli ainakin tarjolla tarpeeksi. Kyllähän me tietysti tiedettiin, että kyseessä ei sinällään ole Torremolinoksen koskenkorvankatkuisia porsasjuhlia autenttisempi kokemus, mutta koska ei noiden Uuden-Seelannin alkuperäisasukeiden kulttuurista juuri muutenkaan voi omakohtaisia kokemuksia saada, jouduttiin hankkimaan piletit Mitai-heimon illalliskesteihin. Valittiin kuitenkin sellainen pulju joka on maorien omistuksessa, eikä pääsymaksu siten valunut ainakaan suoraan minkään länkkäripohatan sijoitussalkkuun. Homma on nimittäin niin, että positiivisista odotuksista huolimatta, maorien asema ei täällä Uudessa-Seelannissa tunnu olevan juuri Australian aboriginaaleja kummallisempi; suuri osa ko. väestöstä on lohduttoman syrjäytynyttä, eikä valkoisten ja alkuperäiskansojen välillä vallitse kovinkaan lämmintä sidettä. Ok, on myönnettävä, että NZ:ssa edes osa maoreista tuntuu olevan ihan hyväksyttyjä yhteiskunnan jäseniä ja tekevän töitä, mutta kolmeen kuukauteen Ausseissa ei kyllä mahtunut ainoatakaan aboriginaalikohtaamista, jossa ”blackfellow” ei olisi ollut ihan rehellinen metsien mies. Surullista, mutta totta.

Hangi-iltamat saatiin järjestettyä vielä samalle päivälle ja hommaan kuulunutta bussikuljetusta odotellessa ehdittiin vielä tutustua aivan Rotoruan keskustassa sijaitsevan Kuirau-puiston thermaalinähtävyyksiin. Kyllähän se tietysti vähän omituiselta näytti kun about Kaivopuiston kokoisella viheralueella nousi joka puolelta vesihöyrypatsaita. Vähän kuin koko mesta olisi ollut täynnä pieniä nuotioita. Lähempi tutustuminen toki osoitti höyrypatsaiden olevan lähtöisin kiehuvista lähteistä ja väkivaltaisesti kuplivista, tulikuumista mutalammikoista. Kuten siis jo sanoin, erittäin omituista.

Illalla päästiin sitten taas pitkästä aikaa todellisen turismin ytimeen ja hypättiin muiden ET-lehden iloisten lukijamatkalaisten kanssa bussikuljetukseen kohti Mitai-heimon muinaiskylää. Onneksi mestoille oli eksynyt muutama muukin alle eläkeikäinen, eikä meitä siten niin käsittämättömästi hävettänyt moisesta huvista maksaminen. Ja sitäpaitsi, mehän oltiin jo päivällä päätetty ettei tästä maorihommasta oikein muutenkaan voi tietoa saada, eli ihan turha nyt enää katua kun rahat on jo maksettu. Ei muuta kuin tulta päin.

Ja olihan homma tietysti aikamoista jonossa kulkemista ja samoille, tuhat kertaa kerrotuille vitseille nauramista. Välillä jonotettiin valtavaan ruokailutelttaan ja ajoittain lausuttiin maorien kielellä jotain peruskohteliaisuuksia kuorossa. Joskus seremoniamestari heitti kömpelön stand-up-koomikon tavoin läppää vieraiden kotimaista ja toisinaan taas ajoi meitä karjalauman tavoin läheiseen metsään väijymään maorisotureiden soutamista kanootilla. Jossain vaiheessa vieraista valittiin heimonjohtaja joka sitten esitti puheen paikallisen maoriheimon johtajalle jne. Aikamoista myötähäpeämeininkiä kyllä.



Noh, olihan illassa tietysti hyviäkin puolia; maorikulttuurista kerrottiin tanssien ja laulujen avulla ihan runsaasti, eivätkä esitykset sortuneet vakuuttelemaan, että ”näin me elämme edelleen”, vaan ihan rehellisesti heimon johtajaa esittänyt maorinäyttelijä kertoi olevansa ko. produktiossa duunissa, asuvansa kerrostalossa keskustassa ja ajavansa ihan kohta omalla autollaan Mäkkäriin hakemaan iltapalaa. Eli jotkut läpät olivat jopa hyviä. Myös maakuopassa kokattu hangi-illallinen oli maukas; varsinkin lammas, sekä ”kumara” (joku bataattityyppinen juures) tekivät tehtävänsä. Safka oli kaiken muun hyvän lisäksi vielä tarjolla seisovassa pöydässä, eikä köyhiä backpackereita tietysti moisessa tarjoilumallissa tarvitse kahta kertaa kehottaa santsaamaan sydämensä kyllyydestä. Vedettiin niin paljon kuin napa veti ja suoraan sanottuna kierittiin mestoilta ulos joskus yhdeksän jälkeen. Loppujen lopuksi meillä oli itse asiassa jopa ihan hauskaa. Varsinkin kun samaan pöytäseurueeseen sattui vielä vanhempi englantilaispariskunta, jonka herran perienglantilaisen kuivakka vittuilu ja rouvan miljoonan Silk Cutin ja gintonicin polttamalla äänellä kerrotut tarinat pitivät mukavasti seuraa koko ruokailun ajan.

Hangi-ilta ei kuitenkaan mitenkään päässyt turhia venymään ja niinpä lauantaina oltiin heti aamusta valmiina valloittamaan Rotoruan lähistöllä, Wakarewarewan upeassa metsässä risteilevän maastopyöräpuiston reittejä. Homma ei todellakaan ollut millään putkikamelilla sotkemista pururadalla, vaan vuokravarusteet olivat viimeisen päälle kunnossa ja merkittyjä reittejä yli sadan kilometrin verran, tasaisista metsäpoluista louhikkoisiin jyrkänteisiin. Kyllä siinä kelpasi sotkea edellisillan kaloreita ulos kehosta.



Seikkailtiin poluilla kolmisen tuntia ja vaikka välillä ei oltukaan ihan yhtä mieltä siitä onko homma hauskaa vai ei, toimivatko molempien pyörien vaihteet vai eivät ja onko reittikartta oikeassa vai ei, niin ainakin liikunnan iloa päästiin kokemaan ihan koko rahalla. Välillä toki kiroiltiin päättymättömissä ylämäissä ja välillä kannettiin fillareita alas pystysuorissa, louhikkoon päättyvissä dropeissa reitillä jonka piti olla ”vihreä”, mutta kaiken kaikkiaan homma oli supersiistiä. Itse kävin välillä myös ilmalennon jälkeen ottamassa nenällä tuntumaa polun ulkopuoliseen kasvillisuuteen, mutta koska luunmurtumilta säästyttiin, jatkettiin seuraavaan hallitsemattomaan pudotukseen ihan yhtä kovaa kuin siihen edelliseenkin. Adrenaliinipiikit olivat välillä valtavia, mutta siitähän moisissa extreme-lajeissa onkin kyse. Ehkä se meidän tietty päättämättömyys siitä, onko kivikkoisten mäkien ylösalas sotkeminen jousitetulla fillarilla hauskaa vai ei, johtui juurikin tästä osallistujien erilaisesta näkemyksestä siitä mikä on hauskaa ja mikä ei.

Vaikka välillä siis vähän oltiinkin eri mieltä asioista, kilometrejä jäi taakse ihan kunnioitettava määrä ja takaisin leirintäalueelle palasi kaksi aivan kaikkensa antanutta matkalaista. Loppupäivä menikin sitten aika pitkälti Kiwi Pakan kuumavesialtaassa lilluessa ja Bertan vieressä bisseä ja kirjallisuutta nauttiessa.

Tänään sitten herättiin Bertan kätköistä lähes halvaantuneina; hanuri ja reidethän noissa fillarijutuissa ovat aina kovilla ja niiden lisäksi lihakset olivat aivan jumissa niin niskassa kuin käsivarsissakin. Sen siitä saa kun kerran viikossa tekee jonkinlaisen fyysisen harjoitteen ja loppuajan viettää hyvän ruoantäyteistä leirielämää. Noh, ei auttanut itku markkinoilla, vaan puskettiin heti ennen kymmentä kohti Wai-O-Tapun ”thermal wonderlandia”. Ennen kymmentä siksi, että vartin yli kymmenen oli ohjelmassa mestan isoimman geysirin, Lady Knoxin purkautumisen seuraaminen. Ihmeteltiin vähän, että miten ko. kuuma lähde voi purkautua joka päivä täsmälleen samaan aikaan, mutta homma tietysti selvisi sillä kaikkein karuimmalla tavalla kun paikalle päästiin; tasan kello 10.15, joka päivä, geysiriin heitetään pala saippuaa joka saa Rouva Knoxin suihkuttamaan kuumaa vettä turistien iloksi aina 10-20 metrin korkeuteen. Vähän tietysti harmitti ettei homma ollutkaan 100%:sen luonnollista, mutta taustatarinassa hommaa seliteltiin paikallisten vankien aiheuttaneen ko. geysirin ensimmäisen ihmisten näkemän purkauksen pestessään paikalla saippualla pyykkiä ja että siten pesuvälineen heittämisellä lähteeseen on edes jonkinlainen historiallinen relevanssi. Eikä kyseessä sitä paitsi ollut mikään ”nyt väännän hanasta suihkulähteen päälle”-tyyppinen juttu vaan pienen pieni pala orgaanista saippuaa, joka laukaisi muuten ihan luonnollisen reaktion. Noh, oli miten oli, purkaus oli jokatapauksessa komeaa katseltavaa, vaikka alkua vähän keinotekoisesti autettiinkin, eikä hommasta jäänyt mitenkään pettynyt fiilis.



Lady Knoxin jälkeen puskettiin tutkimaan Wai-O-Tapun geologisen ihmemaan loppuosaa. Ja kyllähän siellä katseltavaa riitti; toisaalla mutakraaterit porisivat jopa pelottavan aggressiivisesti ja toisaalla vulkaanisen maaperän mineraalit värjäsivät lammikoita oransseiksi, vihreiksi tai keltaisiksi riippuen siitä minkälaista matskua ko. kraateri sisällään piti. Välillä maisema oli kuin kuvia kuusta ja välillä ei nähnyt eteensä rikinkatkuiselta vesihöyryltä. Kaiken kaikkiaan erittäin hämärä kokemus, eivätkä valokuvat varmaan ikinä riitä kertomaan väriloiston koko komeutta.



Tutkittiin Wai-O-Tapua kunnes kyllästyttiin omituisen maiseman katseluun ja rikinkatkuun ja päätettiin, että meidän aikamme Rotovegasissa on nyt tullut päätökseen. Käytiin siis muitta mutkitta tankkaamassa ja suunnattiin pohjoiseen tavoitteena saavuttaa Coromandelin Hot Water Beach vielä saman päivän aikana. Aikaa Bertan palautukseen on enää viikko ja siinä ajassa pitäisi vielä ehtiä Aucklandiin tapaamaan Tervon perheen vanhempia valtiomiehiä, sitten katselemaan maisemia Bay of Islandsilla, Pohjoissaaren pohjoisosassa ja lopuksi vielä ehtiä takaisin tutkimaan itse Aucklandin kaupunkia. Aivan ensimmäiseksi on ohjelmassa kuitenkin huominen päivä Hot Water Beachilla, jossa pitäisi päästä pienen kaivu-urakan jälkeen ihan ikiomaan kuumaan lähteeseen istuskelemaan. Kuulostaa sen verran omituiselta, että pakkohan sitä on kokeilla…


-Tomppa

16.2.2011 Taranaki-vuoren juurella, Egmontin luonnonpuistossa

What’s that coming over the hill, is it a monster?

Sunnuntaina startattiin siis reippaina tutulta wellingtonilaiselta parkkipaikalta ja pohdiskeltiin mitä pääkaupungissa voisi vielä tehdä ennen siirtymistä pohjoisempaan. Vaihtoehtoina olivat leffafriikkien Weta Cave, paikallista luontoa esittelevä Zealandia ja Wellingtonin ihan perinteinen eläintarha. Leffaluola oli kuitenkin sunnuntaisin kiinni ja Zealandiassa vierailuun olisi liittynyt pienimuotoista vaeltamista johon Tompan kuoriutunut varvas ei ehkä ihan olisi pystynyt, joten valitsimme eläintarhan jossa luvassa olisivat ne halutuimmat elikot eli paikallinen ykköstipu kiwi ja dinosauruksesta seuraava lisko, tuatara.

Wellington Zoo sijaitsi juuri ja juuri meidän karttamme ulkopuolella, mutta löysimme kuitenkin perille melko vähällä sompailulla. Parkkipaikan löytäminen olikin sitten hankalampaa. Itse puisto vaikutti kuitenkin heti alkuun sympaattiselta pikkupuistolta, ja paikka mainostikin pyrkivänsä olemaan maailman paras ”pieni eläintarha”. Ensimmäiset kaksi aitausta olivat kuitenkin tyhjää täynnä, ja alettiinkin miettiä että niinköhän tänne tulo oli vikatikki.

Kolmannesta lokerosta löytyi kuitenkin jotain hyvin hämmentävää, nimittäin white cheek gibbon (onko gibbonilla joku suomenkielinen nimi?), joka meidät nähtyään aloitti aivan käsittämättömän ryntäilyn ympäri aitaustaan. Gibboni oli keskikokoisen ihmisen kokoinen ja liikkui puissa roikkuen aivan kuin joku Spiderman-leffan stunttimies karvapuvussa, eli ihan ihmisen lailla. Käsittämätöntä. Ja juu, olin kyllä hereillä biologian tunnilla kun käsiteltiin ihmisen polveutumista apinoista, mutta tämä tyyppi oli niin ihmisen oloinen että jopa vähän hirvitti.

Seuraavana vuorossa oli Bush Hut, jossa olivat näytillä nämä Uuden-Seelannin suosituimmat vielä olemassa olevat eläimet. Tuatara oli yllättävän pieni lisko joka infotaulun mukaan paikallaan ollessaan hengittää vain kerran tunnissa, eli melko rauhallinen tyyppi. Siinä se nakotti lasin toisella puolella täysin hievahtamatta. Jostain käsittämättömästä syystä yhteen terraarioon oli survottu myös albiinorotta, jota kohti en luonnollisesti suostunut katsomaan. Kiwit ovat ”yölintuja”, ja tätä varten heille olikin rakennettu oma käytävänsä jossa vuorokaudenajat oli keinotekoisesti käännetty päinvastoin vierailijoiden iloksi. Vaikka eipä siitä mitään iloa ollut, yhtään karvalintua ei nähty.

Pyörittiin ympäriinsä katsellen kaiken maailman otuksia karhuista ja paviaaneista kirahveihin ja pelikaaneihin, ja osuttiin myös kohdalle eläinten koulutushetkeen. Vähän aluksi mietittiin että näinköhän tämä on juuri sitä härskeintä eläinten hyväksikäyttöä, mutta mentiin kuitenkin. Ja oikeastaan se oli ihan jees, eläintarhan lääkäri esitteli juurikin sieltä ekasta aitauksesta haettua saukkoa, Jackia, joka osaa tietyistä merkeistä nostaa tassuja ja kieriä vatsalleen jotta henkilökunta pystyy tarkistamaan onko kaikki kunnossa. Eli esiintyvä saukko oli aika hauskaa katsottavaa ja tuokiosta jäi silti ihan positiivinen kuva.

Ennen lähtöä vietettiin vielä puolisen tuntia kiwitalossa kuunnellen jokaista rasahdusta että josko tuo outo lintu suostuisi näyttäytymään, mutta tuloksetta. Nälkäisinä päätimme yksissä tuumin että moinen tyyppi on mielikuvitusolento, ja poistuimme keskustan Courtenay Placelle maleisialaisravintolaan mee gorengille.

Ja koska neljäs yö parkkipaikalla ei enää kiinnostanut, käytettiin hetki aikaa erinäisten karttojen ja matkaoppaiden tutkimiseen, ja suunnistettiin hieman Wellingtonista ulos paikallisiin nukkumalähiöihin jossa luvassa olisi myös jonkinlaisia leirintäalueita. Pohjoiseen ajettaessa vastaan tulee Hutt Valley, jonka liepeiltä löytyi piknik- ja leirintäalue joka tunnettiin myös Uuden-Seelannin ylpeyden, eli Taru sormusten herrasta -elokuvien kuvaspaikkana (näitä paikkoja on muuten merkattu ihan viralliseen maantiekarttaan). Ja koska oli mahdollisuus yöpyä Rivendellissä, käytettiin tämä toki hyödyksi.

Seuraavana aamuna alkoi sitten likaisuuden taso olla taas huipussaan eli oli ehdottomasti tarpeen löytää jostain suihku. Upper Huttin lähiökaupungista löytyikin jännittävästi nimetty vesipuisto H2O X-Stream, joka on siis suomeksi uimahalli. Paikalla oli meneillään eläkeläisten vesijumppa, mutta jätimme sen kuitenkin väliin, sillä allaspuolen nurkassa nökötti ihan oikea sauna. Kyllä, suomalainen kiuas ja tarpeeksi kuuma ja sai heittää vettä kiukaalle. Mahtavaa. Niin se vaan on, että joku primitiivisuomalainen herää eloon ja on sitä mieltä että nyt vasta on kunnolla peseydytty kun on ihan saunassa käyty. Ja matkaa jatkettiinkin sitten punaisina kuin ravut.

Edelleen leffaintoiluissamme päätimme palata vielä takaisin Wellingtoniin ja sinne edellispäivänä väliin jääneeseen Weta Caveen. Kyseinen luola on Peter Jacksonin ja kumppaneiden elokuvayhtiön minimuseo, joka sijaitsi keskustan ulkopuolella Miramarin kaupunginosassa, jossa muuten myös uuden Hobitti-leffan kuvakset alkavat ensi kuussa. Weta on erikoistunut useamman sortin tehosteisiin ja maskeerauksiin, ja luonnollisesti noussut maineeseen Sormusten herra -leffojen myötä, mutta ollut sen jälkeen mukana Hollywoodin joka toisessa isossa produktiossa kuten Narnioissa ja Avatarissa.

Itse museo oli nopeasti nähty, mutta lisäksi pääsimme katsomaan esittelyvideota jossa kerrottiin mitä kaikkea tämä Weta tekee ja kuinka hyvä meininki heillä sitä tehdessään on. Ja olihan se näin elokuvabisneksestä tietämättömille ihan mielenkiinoista katsottavaa, valtavia geelipukuja joihin näyttelijät solahtivat sisään, ja monen vuoden kehittelyn tuloksena syntynyttä muovihaarniskaa joka näyttää ihan aidolta ja keskiaikaiselta.

Leffanörtteilyn jälkeen oli aika jättää Wellington lopullisesti taakse ja lähteä huristamaan kohti Pohjoissaaren länsiosaa ja Taranaki-tulivuorta, joka näyttää ainakin Lonely Planetin kannessa todella vaikuttavalta. Maanantaipäivän aikana pääsimme lähes perille asti, eli Haweran kaupunkiin luonnonpuiston laitamille ja yöpaikka löytyi jälleen melko helposti lähirannalta taas kerran jonkin sortin scenic reservestä. Niin se kyllä on että camperillä yöpyminen on täällä noin sata kertaa helpompaa kuin Australiassa, missään ei uhkailla maksimisakoilla vaan päinvastoin oikein toivotellaan tervetulleeksi. Jotenkin hassua.

Tiistaina päätettiin pitää pitkästä aikaa ns. nettipäivä, sillä hoidettavien asioiden listalle oli kertynyt jo melkoinen määrä kohtia. Ja kun kaikeksi yllätykseksi Haweran kylän kirjastossa oli vielä melko laadukas nettiyhteys, asetuttiinkin heti aamupäivästä sinne lukusalin nurkkaan. Ja niinhän siinä kävi että liian pitkäksi venynyt tietsarintuijottelu ei saanut aikaan muuta kuin hermojen menetyksen ja koko projekti meinattiinkin jättää kesken. Onneksi löydettiin kuitenkin jotain järkeä siihen hommaan ja saatiin kuin saatiinkin hoidettua oikeastaan kaikki tarvittavat asiat; vika majoitus Aucklandiin, eka majoitus Nadiin, päivitettyä ESTA-luvat Jenkkeihin, varailtua erinäisiä USA:n sisäisiä lentoja jne. Mutta koko päivä siihen meni.

Juuri ennen sulkemista poikkesimme vielä turisti-infoon hakemaan seuraavalle päivälle esitteet ja kartat Egmontin luonnonpuistoon ja Taranaki-vuoren ympäristöön tutustumiseen, ja poistuimme kaupan kautta jälleen kartalta bongatulle leiriytymispaikalle.

Lake Rotorake olikin sitten hieman erilainen kuin aikaisemmat DOC-alueet, nimittäin jonkin paikallisen luonnonsuojelujärjestön pest-free zone jonne päästäkseen piti ensin ajaa yhden portin läpi, odottaa että se sulkeutuu, ja sitten toisen portin läpi. Tämä pitää opossumit, kissat, rotat ja muut tuholaiset loitolla. Jostain syystä porteista oli kuitenkin päässyt livahtamaan läpi kaksi saksalaista turistia.

Muuten alue oli aivan kelvollinen, vaikka tasaisen nukkumapaikan löytäminen olikin hieman haasteellista. Lisäjännitystä iltaan ja yöhön toivat ainoastaan läheisiltä pelloilta kaikuneet lehmien sotahuudot ja järjestön kartano, jonka uskoimme toki kuuluvat jonkin sortin lahkolaisille. Kenties nooalaisille. Eli hyvinkin tapahtumaköyhä ilta.

Tänään, keskiviikkona, aamu valkeni lupaavasta säätiedotuksesta huolimatta hyvin pilvisenä ja aloimmekin miettiä että näkyyköhän siitä Taranakista mitään. Päätimme joka tapauksessa tarkistaa asian ja ajelimme suoraan East Egmontin kylään josta lähtee useita vaellusreittejä ja näköalapolkuja kohti vuorta.

Perille päästiin hyvinkin nopeasti, mutta jo matkalla tajuttiin että jos kohteena on yli kahden ja puolen kilometrin korkuinen vuori, niin se varmaan näkyisi jonkin matkan päähän. Ja kun päästiin alueen parkkipaikalle eikä vielä silloinkaan ollut tietoa missä suunnassa vuori sijaitsee, oli pakko jättää leikki kesken.

Mutta koska tänne asti oli ajettu, eikä ihan vielä ollut hillitön kiire jatkaa matkaa, päädyttiin odottamaan vielä huomiseen jos keli vaikka hieman kirkastuisi. Päivä käytettiin siis jälleen käytännön juttuihin, eli eilen unohtuneiden nettijuttujen hoitoon, optikolla vierailuun ja grillihiilien etsintään. Iltapäivällä ajettiin sitten takaisin luonnonpuiston parkkikselle jotta olemme sitten aamusta valmiina valloittamaan Taranakin. Tai ainakin sen näköalapaikan.

Parkkipaikka on käytännössä pilvessä, ja usva heiluu alueella niin että välillä näkee toiseen päähän ja välillä ei. Tuossa kokkaillessa huomasin sitten yhtäkkiä taivaalla oudon kolmion, ja tajusin että hitto, siinähän se vuori on, aivan vieressä. Oli tosi outo tunne kun tajusi että siinä se vaanii sumun takana ihan kuin joku monsteri.

Nyt vaan toivotaan että aamulla on kirkasta ja lumihuippuinen Taranaki näkyvissä, muuten ei kyllä jäädä enää odottelemaan vaan jatketaan matkaa kohti Taupoa ja sen vulkaanisia ihmeitä. Sinne vie muuten tie nimeltä Forgotten World Highway, jonka varrella pitäisi olla ties mitä aavekaupunkia. Uuuu.

-Inni.

PS. Tänään sain myös Bertan tuunattua jo kauan suunniteltuun asuun:

12.2.2011 Wellingtonin satama-alueen parkkipaikalla

Abel Tasmanin kautta Pohjoissaarelle

Tiistaina tosiaan heräiltiin Abel Tasmanin luonnonpuiston tuntumasta, Old McDonaldin leirintäalueelta loistokkaan auringonpaisteen vallitessa. Thorin myötämielisyys oli toki puhtaasti hyvä asia, koska koko päivä oli etukäteen allokoitu Uuden-Seelannin pienimmässä, mutta samalla suosituimmassa luonnonpuistossa patikoimiseen. Ko. pläntti sijaitsee aivan Eteläsaaren pohjoisosassa ja on saanut nimensä sen ”löytäjän”, hollantilaisen Abel Tasmanin mukaan. Itse vanha-Abel ei tosin ikinä astunut jalallaankaan puistoon vihamielisten Maorien ajettua paikalle Del Monte-miehen elkein saapuneet puukengät välittömästi pois rannikoiltaan, mutta nimi siis kuitenkin jäi elämään. Joskus näköetäisyydellekin pääseminen näyttää riittävän.

Itse luonnonpuistossa ei kulje minkäänlaisia teitä, vaan mestoille mennään omin jaloin, kajakilla tai vesitaksilla Marahausta joka on rannikkopolun alkupiste. Maksimissaan on mahdollisuus vaeltaa 51 kilometrin pituinen upea ”coast walk”, jonka varrella sijaitsevilla leiripaikoilla on mahdollisuus myös yöpyä jos telttaelämä innostaa. Suosituinta puuhaa tuntuu olevan vesitaksin ottaminen johonkin rannikkopolun pisteeseen ja kävely takaisin Marahauhun tai vaihtoehtoisesti yhdistetyn kajakki- ja kävelyretken järjestäminen, mutta koska meitä ei tällä kertaa melominen missään turistilaumassa kiinnostanut ja muutenkin olisi tuntunut tyhmältä maksaa taksimatkasta, päätettiin tutustua puistoon ihan perinteisellä apostolinkyydillä. Tavoitteeksi otettiin Anchoragen leiripaikka 12 kilometrin päässä Marahausta, laitettiin eväsleivät reppuun ja lähdettiin talsimaan.

Ensimmäiset kilometrit eivät luvanneet hyvää luonnonrauhaan tutustumisen kannalta, koska polulla oli arviolta miljoona muutakin turistia; jengiä oli släbäreissä laahustaneista lievästi krapulaisista englantilaisryhmistä, japanilaisiin suurperheisiin ja rinkat selässä selvästi koko coast walkia valloittamaan lähteneisiin vanhempiin hc-vaeltajiin. Noh, kyllähän kaikki ovat yhtälailla oikeutettuja luonnonpuistossa samoilemiseen. Keli oli onneksi mitä mainioin, eli eipä siinä auttanut muu kuin heilua joukon jatkona ja ihastella upeita maisemia. Onneksi suurin osa muusta jengistä jäi paistattelemaan päivää ensimmäisten kilometrien aikana vastaan tulleille upeille rannoille ja mitä pidemmälle mentiin, sitä autiommaksi rannikkopolku muuttui.



En kyllä yhtään ihmettele miksi Abel Tasman olisi näille seuduille halunnut leiriytyä; koko ranta oli aivan täynnä toinen toistaan hienompaa poukamaa, hiekkarantaa ja kirkkaan turkoosi vesi liplatteli iloisesti upeita kallionjyrkänteitä vasten. Horisontissa siinsivät taas jylhät Mordorin vuoret ja kaikkialla ympärillä viidakko oli läpitunkemattoman koskematonta. Tuntuu vähän hölmöltä kirjoittaa tässä Uuden-Seelannin blogiosuudessa joka kerta tämä sama lause, mutta koska totuudessa on pysyttävä, skrivaan sen tähän taas; maisema oli aivan käsittämättömän upea!

Käveltiin muutamassa tunnissa Anchorageen, jossa nautittiin aamulla tehtyjä eväsleipiä ja mietittiin maiseman ihailun lomassa, että miksi eväät aina maistuvat niin käsittämättömän hyvälle. Samat leivät saattavat aamukahvin kanssa nautittuna maistua ihan puulle, mutta kun ne pakkaa folioon ja kävelee 12 kilometriä metsään syömään, saattaa makujen sinfonia tuoda kyyneleet silmiin. Niin nytkin.

Toinen asia, joka meinasi tuoda kyyneleet silmiin, oli oikeaan jalkaani ilmestynyt valtava rakko, joka puhkesi yllättäen paluumatkan alkajaisiksi. Käytännössä koko pikkuvarvas ja sitä ympäröivä alue kuoriutuivat vereslihalle, eivätkä moiset ärsyttävät pikkuvammat koskaan ole tervetulleita. Koska meillä ei tietenkään ollut minkäänlaisia sidetarpeita messissä, oltiin kerrankin tyytyväisiä siitä että saksalaisia on joka puolella; polulla ohitetulla germaanipariskunnalla oli ihan kokonainen lääkelaukku messissä ja jalka saatiin paketoitua nopeasti kävelykuntoon. Vaelluskenkinä käyttämäni paskat vanhat Addut lähtevät kyllä roskikseen heti kun jostain löytyy jalkineet jotka eivät hankaa klabbeja sekunnissa aivan verille.



Paluumatka sujui menomatkan tavoin about kolmessa tunnissa ja Bertalle palailtiin iltapäivän kääntyessä illaksi väsyneinä, mutta onnellisina, 25 kilometrin kävelyn jälkeen. Oikeastaan ainoa juttu mikä upeassa Abel Tasmanissa vaeltelusta jäi puuttumaan olivat eläinhavainnot; Uudessa-Seelannissa kun ei mitenkään hirveästi eläinkunnan jäsenistöä ole, ei metsissä pääse havainnoimaan oikeastaan mitään muuta kuin lintuja. Päivän ainoaksi eläinbongaukseksi jäikin lopulta polulla hyppinyt kärppä, joka ei siis ole alkuperäinen paikallinen elukka, vaan ilmeisesti laivan salamatkustajana näille rannoille itsensä sniikannut tuholainen. Ko. otus kuulemma tuhoaa linnunpesiä ihan huolella ja siksi rannikkopolun varrella olikin koko sen matkalla nähtävissä linnunpöntön näköisiä kärppäansoja, joiden olisi tarkoitus hävittää jyrsijät sukupuuttoon tai ainakin harventaa kantaa niin paljon, että linnut saisivat edes jonkinlaisen pesimisrauhan.

Koska päivä oli siis kaiken kaikkiaan suuri menestys, päätettiin olla pilaamatta iltaa turhalla hötkyilyllä mihinkään suuntaan ja jäätiin edellisenä yönä hyvin toimineelle Old McDonaldin leirintäalueelle vielä toiseksi yöksi. Jostain syystä energiaa oli koko päivän patikoinnista huolimatta vielä jäänyt sen verran varastoon, että illalla jaksettiin vielä pestä hieman pyykkiä palautusjuomana toimineiden oluiden nauttimisen lomassa. Jottei iltahetki kuitenkaan olisi ollut liian idyllinen, raukeaa leirielämää saapuivat piristämään viitisenkymmentä luokkaretkellä ollutta yläasteikäistä tyttöä, joten mitenkään liian hiljaista alueella ei kyllä päässyt olemaan. Kirkumisen määrällä ei todellakaan ollut mitään rajoja.

Meidän oli myös tarkoitus tavata toiseen suuntaan maailmaa kiertävät Mersumatkat (www.mersumatkat.blogspot.com), mutta vaikka Pake ja Mervi olivat myös samoilla seuduilla vaeltelemassa, jäivät treffit huonojen puhelinyhteyksien takia tekemättä. Jotenkin se on vain edelleen suomalaiselle täysin käsittämätön ajatus, ettei kännykkä jossain kaupungissa toimikaan.

Keskiviikkona mietittiin hetki aamulla, pitäisikö ajella toiseen lähiseuduilla sijaitsevaan luonnonpuistoon, Kahurangiin kiipeilemään vuorille, mutta koska jalat olivat tiistain ponnisteluiden jälkeen käytännössä katsoen käyttökelvottomat, päätettiin toinen patikkapäivä jättää väliin. Otettiin siis iisisti koko aamu ja ajeltiin hitaan aamiaisen jälkeen Motuekaan ostamaan seuraavaksi päiväksi lauttaliput Pohjoissaarelle, väijymään sähköpostit ja muuten vaan hengailemaan. Samalla käytiin kaupassa hakemassa grilliin täytettä ja heti iltapäivän aluksi ajeltiin Pictonin lähistölle, Aussie Bayn DOC-alueelle chillailemaan. Mesta oli taas kuvankaunis; upean vuonon päässä, aivan merenrannassa ja valtavien vuorten välissä. Ei siis ollenkaan huono. Harmittavasti vain säiden jumalat lopettivat suosiollisen yhteistyönsä kanssamme heti kun Bertta kaartoi mestoille ja loppupäivä menikin aika pitkälti sisällä autoissa lueskeluksi. Toisaalta, alaraajat olivat kyllä edelleen niin lukossa tiistain patikointien jälkeen, ettei minkäänlainen liikkuminen olisi kiinnostanut senttiäkään.

Torstaina heräiltiin taas auringonpaisteiseen säähän ja ajeltiin välittömästi aamutoimien jälkeen parikymmentä kilometriä Pictoniin, josta lautat Pohjoissaaren Wellingtoniin lähtevät. Kaupunki oli luonnollisesti erittäin komeassa mestassa, Queen Charlotte-vuonon päässä ja vaikka lauttaliikenne tuntuukin olevan vilkasta (8 lähtöä päivässä, eli 4 per lauttayhtiö), oli tunnelma keskustan kahvilaterasseilla idyllinen ja raukea. Hengailtiin auringonpaisteessa muutama tunti kahvia juoden, kunnes ajettiin jonottelemaan päästäksemme Arahura-lauttaan.

Autojonon fiiliksestä tuli jopa pelottavan autenttisesti mieleen jokasyksyinen ja -keväinen ruotsinlaivalle (tai siis ahvenanmaanlaivalle) jonottelu. Odotin alitajuisesti hetkenä minä hyvänsä puhelimen soivan ja kummisetäni kertovan olevansa autokuntineen ”ihan vähän” myöhässä tai tapahtuvan jotain muuta yhtä kliseistä ahvisreissu-meininkiä. Ilmeisesti 25-vuoden perinteet jättävät ihmisiin jälkensä.



Noh, itse botski ei ollut ihan Mariella-tasoinen, vaan enemmänkin Brändön saaristolautta-tyyppinen menopeli. Kyseessä oli täsmälleen samanlainen purkki joka liikennöi Malmön kohdalla Ruotsin ja Tanskan väliä ja Flensburgin (terveiset Tim Schmidtmannille) kohdalla Tanskan ja Saksan, eikä päiväkaraokesta, seisovan pöydän katkaravuista tai nelirivihorisontaalibingosta voinut haaveillakaan. Harmi. Maisemat olivatkin sitten taas vaihtoehtoisesti astetta komeammat ja kun vielä ensimmäisen puolen tunnin aikana bongattiin laivan vierestä valtava parvi pieniä delfiineitä (Hector-delfiinejä?), kului muutaman tunnin laivamatka erittäin mukavasti merelle tähystellessä.

Wellingtonin päähän saavuttaessa päätettiin jyrätä kiesi mahdollisimman nopeasti sopivalle parkkipaikalle, jotta ehdittäisiin tutustumaan vielä torstaipäivän aikana mahdollisimman paljon itse kaupunkiin. Aivan sataman tuntumasta löytyikin Wellington Waterfront Motorhome Park, eli suomeksi sanottuna helvetin kallis vessoilla ja suihkuilla varusteltu parkkipaikka. Ei siis tällä kertaa mikään kaikkein idyllisin leiriytymisalue, mutta menetteli hyvien yhteyksiensä ansiosta. Ei siis muuta kuin suihkun kautta kävelemään keskustaan.



Windy-Wellien satama-alue vanhoine makasiineineen oli rakennettu aivan täyteen toinen toistaan siistimpiä ravintoloita ja terasseja ja vaikka näkymä kohti rahtilaivasatamaa ei ollutkaan se kaikkein hienoin, arvostettiin kyllä erittäin paljon alueen elävöittämiseksi tehtyä duunia. Näin pidetään huoli siitä, ettei keskustanäivettymistä pääse käymään! Terveisiä vaan Australiaan. Mestassa oli todellakin loistokasta fiilistä auringonpaisteisten terassien ja rantaesplanadille rakennettujen istuskelualueiden ollessa täynnä afterwork-jengiä. Sama meininki jatkui satama-alueelta poistuttaessa ja niin Courtenay Place, kuin Cuba Streetkin olivat täynnä toinen toistaan tyylikkäämpiä ravitsemuslaitoksia. Tottakai mekin päivällisen nauttimisen lomassa viihdyttiin terasseilla ja yllättävästi kello olikin yhtäkkiä yli puolen yön.

Seuraavana aamuna ei ollut kuitenkaan pelkoa liian pitkään goisaamisesta, siitä piti leirialueenamme toiminut parkkipaikka ja sen viereinen moottoritie huolen. Ja oikeastaan hyvä niin; koska Wellingtonin iltaelämä teki todella suuren vaikutuksen, oltiin molemmat innokkaina menossa selvittämään minkälaista meno olisi päiväsaikaan.

Ja toimihan pääkaupungin tunnelma päivälläkin; kauttaaltaan matala keskusta kätki sisäänsä siistejä kauppoja (erityisesti Cuba Streetillä) ja pienehkön ytimen sai mukavasti haltuun kävelemällä. Ihan ensimmäisenä käytiin Arty Bees Second Hand-kirjakaupassa myymässä luetut kirjat pois ja valitsemassa yli 120 000:nen kirjan joukosta lisää matkalukemista, jonka jälkeen palloiltiin päämäärättömästi pitkin katuja. Wellingtonista tuli jotenkin etäisesti sanfranciscomainen fiilis, mikä ei allekirjoittaneen kirjoissa ole ainakaan millään tavalla huono asia. Välillä nautittiin lounasta ja jatkettiin iltapäivällä loistokkaaseen (ja ilmaiseen!) Te Papa-kansallismuseoon tutkimaan Uuden-Seelannin kulttuurihistoriaa. Yllätykseksemme valtavan museon annista suurimman vaikutuksen tekivät lähihistorian siirtolaistarinat ja contemporary-puolen lyhytelokuvat, maori-juttujen jäädessä vähän taka-alalle. Jotenkin näyttelyt valkoisten sortamista alkuperäiskansoista vain tuntuivat niin kliseisiltä, etteivät ne jaksaneet Australian aboriginaalimuseoiden turruttamia reissaajia enää kiinnostaa.



Koska torstai-illan himinät olivat tehneet meihin suuren vaikutuksen, haluttiin ehdottomasti nähdä minkälaista meininki olisi viikonlopun ollessa ovella ja päätettiin jatkaa siitä mihin eilen jäätiin käymällä illan aikana mahdollisimman monessa eri soittoruokalassa. Löydettiin tyylikkäitä pubeja, mageita drinkkibaareja, siistejä pienpanimoita, monenlaista livemusaa, diskoa ja vaikka mitä ja yllättävästi ilta venyi taas kolmen pintaan. Eipä siinä mitään, hauskaa oli.

Tänä aamuna ongelmaksi kuitenkin muodostui Bertan siirtäminen pois ”leirintäalueelta” ennen kello kymmenen check out-aikaa. Vaikka Uudessa-Seelannissa onkin hieman Suomea korkeampi promilleraja (0,8), ei fiilis ollut ihan niin mairitteleva, että autonrattiin olisi hirveästi uskaltanut heti aamusta koskea. Asia kuitenkin ratkaistiin siirtämällä Berttaa parikymmentä metriä sivuun pois ”leirintäalueelta” tavallisen parkkipaikan puolelle.

Aamiainen nautittiin luonnollisesti Burger Kingissä jonka jälkeen palattiin takaisin autolle goisailemaan. Itse en tavalliseen tapaan pystynyt nukkumaan mitään päiväunia vaan hengailin ranta-alueella oikeastaan koko päivän Innin kuorsatessa huonovointisena Bertan uumenissa. Tällaisina hetkinä sitä kieltämättä aina etäisesti kaipaa kotisohvaa, televisiota ja kiinteää osoitetta johon sitä pizzaa voi tilata. Ehkä juuri tästä televisionkaipuusta johtuen päätin yksinään hengailuun kyllästyttyäni viihdyttää itseäni menemällä illansuussa leffaan. Marky-Mark Walhbergin tähdittämä The Fighter tarjosi ihan mukavaa ajankulua muutamaksi tunniksi, mutta hieman liian kliseisen tarinan huippukohdat olivat kyllä yhden käden sormilla laskettavissa. Christian Balen roolisuoritus entisenä huippunyrkkeiljänä ja nykyisenä narkkarina oli erittäin hyvä ja muutamat muutkin sivuhahmot olivat särmikkäitä ja monitahoisia ja 80-lukulainen ajankuva mukavaa katsottavaa, mutta kaiken kaikkiaan leffa jäi esimerkiksi muutama vuosi sitten ilmestyneen Russel Crowen Cinderella Manin jalkoihin niin että kolisi. Sanotaanko nyt vaikka 2 ja puoli tähteä viidestä.

Koska koko päivä meni enemmän tai vähemmän harakoille, päätettiin olla lähtemättä hosumaan mihinkään suuntaan sen enempää ja jäädä tähän parkkipaikalle yöksi. Huomenissa, kun molemmat seurueen jäsenet ovat toivottavasti toimintakunnossa, voidaan taas keksiä jotain järkeviäkin aktiviteetteja. Ehkä Weta Cave-elokuvamuseo, eläintarhan kiwi-linnut tai sitten jotain ihan muuta. Saas nähdä…


-Tomppa

7.2.2011 Marahaun telttailualueella, Abel Tasmanin luonnonpuiston tuntumassa

Monni Sirpa Leena

Huoli pois, kyllä tämä blogi on vielä olemassa, kulunut tapahtumarikas viikko on vaan estänyt asettumasta kunnolla koneen äärelle.

Viikko sitten maanantaina käytiin siis jälleen lääkärillä hakemassa Essille angiinanpoistotabletteja ja samalla tutustuttiin myös Balcluthan kaupungin apteekkiin ja selvästi ainoaan kahvilaan joka tarjoili lounasta. Kalalla ja ranskanperunoilla tankattuamme (Essi tyytyi päivän keittoon) matka jatkui kohti pohjoista jossa luvassa olisivat hartaasti odotetut Marlboroughn viinitilat ja viikonlopuksi suunniteltu Christchurch.

Eli Monnin keula kohti Dunedinia ja baanalle. Tai no, täällä nuo suurimmat tiet ovat sellaisia mutkittelevia ja kapeita eli mistään kunnon motarista ei taaskaan ole kyse. Mutta Monnilla kun pääsee just ja just kahdeksaakymppiä niin ei siinä millään sen kummempaa olisi tarvittukaan. Essi vaipui saman tien tyynyä halaten unille ikkunaa vasten ja me Tompan kanssa yritettiin viihdyttää itseämme bongailemalla tien varresta milloin mitäkin ja pohtimalla riittävätkö rahat tämän vuoden Ihmisten Juhlaan Törnävän luonnonkauniilla puistoalueella.

Dunedin oli sopivasti kohdalla oikeaan aikaan ja vuorossa oli luonnollisesti ruokakaupassa käynti. Kuvio on muodostunut melko poikkeuksetta niin, että lounas syödään jossain ulkona, mutta aamiainen ja illallinen Monnilla. Essin kurkku oli kuitenkin edelleen siinä kunnossa että keitto oli oikeastaan ainoa ruoan muoto jota pystyi harkitsemaan, joten New Worldista hommattiin ainekset tomaattikeittoon, joka noin normaalioloissa onkin ihan jokaviikkoista ruokaa. Jännästi sitäkin oli jo vähän ikävä. Niin, ja varastettiin vahingossa pussillinen luumuja. Ups.

Samoin jo vanhan tavan mukaan bongattiin yöpymispaikka Department of Conservationin (paikallinen ympäristöministeriö tai vastaava) vihkosesta johon on merkattu kaikki lukuisat alueet jossa voi telttailla tai yöpyä campervanissa ilmaiseksi tai ainakin halvalla. Loistokas systeemi muuten. Valitsemamme metsäaukea oli hieman Dunedinista pohjoiseen, ja olimme ensimmäiset paikalla. Illan mittaan alueelle saapui sitten muutama muukin autokunta, mutta ahdasta ei missään nimessä ollut. Illalla ohjelmassa ei ollut juuri muuta kuin että laitettiin keitto tulille ja heräteltiin Essi syömään chilillä ja valkosipulilla terästettyä soppaa.

Tiistain ohjelmassa oli jälleen tiukkaa ajoa että olisimme keskiviikkona tai torstaina saaren pohjoisosassa kiertelemässä niitä viinitiloja. Uuden-Seelannin ajo-ominaisuudet ovat tulleet siinä mielessä yllätyksenä, että vaikka maa on edelliseen eli Australiaan verrattuna ihan pikkuinen, tekevät joka puolella olevat vuoret ja kiemurtelevat merenrannat siihen omat viivytyksensä. Eli esimerkiksi 300km matkaan saa usein menemään ainakin kuusi tuntia. Noh, vaikka meillä olikin vähän aikataulua luvassa, ei silti ollut mikään kiire, ja aamulla nukuttiin kuitenkin ihan tarpeeksi pitkään ja laitettiin rauhassa aamiaista ennen lähtöä.

Pari tuntia päästiin eteenpäin, kunnes yhtäkkiä täysin suoralla tiellä kaikki edessä olevat autot löivät jarrut pohjaan ja niin toki Monnikin. Ainoa vaan että Monnin jarrut jämähtivät saman tien lukkoon ja kun auto vielä koukkasi hieman tienreunan soran kautta, oli edessä väistämätön kaatuminen. Juuri niin, Monni kellahti siihen keskelle kaistaa. Tässä vaiheessa vauhti oli onneksi kuitenkin sen verran hiljainen että mitään isompaa vaaraa tilanteesta ei meille aiheutunut ja nopean ”onhan kaikki kunnossa” -kyselyn jälkeen koko porukka kiipesi saman tien ulos kuskin ovesta. Mutta olihan se tietty tavallaan aika hurjaa.

Noh, meidän edessä olleen auton kuski oli jo ulkona ja puhelimessa poliisille kun päästiin ulos Monnista, ja liikennettä ohjaamaan tulleet tiemiehetkin saapuivat ihan silmänräpäyksessä. Poliiseilla meni hieman pidempään, syynä varmaan se että heille oli vakuuteltu puhelimessa että olemme kaikki kunnossa ja ambulanssia ei tarvita. Tai sitten syynä olivat donitsit. Joka tapauksessa, Monnia ei saatu kuitenkaan nostettua miesvoimin pystyyn ja odoteltiin siinä sitten poliiseja vartin verran selostaen tilannetta kaikille jotka pysähtyivät avuliaisuuttaan ja/tai uteliaisuuttaan paikalle.

Poliiseja saapui kolme kappaletta; ekalla viikset, tokalla vielä isommat, kolmas näytti Peter Crouchilta (ilman viiksiä). Kaikki olivat erittäin ystävällisiä ja asiallisia, ja varmisteltuaan jälleen että meillä ei ole hätää kyselivät tilanteen kulusta kuljettajaltamme ja paikalle oikeaoppisesti jääneeltä edessä olevan auton kuskilta. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä että kyseessä oli tosiaan puhdas onnettomuus, ns. single car accident, eli ei muuta kuin soittamaan paikalle hinausautoa. Poliisit hinasivat Monnin pystyyn ja tien sivuun ja soittivat hinauksenkin paikalle, eli meidän osaksemme jäi lähinnä seisoskella tienposkessa ja vilkutella takaisin ohiajaville kanssaturisteille.

Tässä vaiheessa tuntemukset vaihtelivat vuorotellen harmistuneesta (koska tästä tulisi hidastusta matkaan ja lisää selvittelyjä) siihen kuinka onnekkaita olimme, ettei kenellekään käynyt yhtään mitään (tai Essi taisi saada reiteen mustelman osuessaan ovenkahvaan). Ja totuushan on, että Monnin kaltainen Mazda Bongo on oikeastaan parempi kaataa kyljelleen kuin törmätä sillä mihinkään edes suht hiljaisella vauhdilla. Uskoisin että jos olisimme mäjäyttäneet edessä olevan maasturin perään, olisi tuloksena ollut varmasti useampikin murtunut alaraaja. Ja turvavyöt estivät ettei kaaduttu toistemme päälle. Ja onneksi oli otettu täysi vakuutus.

Hinausauto saapui myös vauhdikkaasti ja Monni vedettiin (käyntiinhän se ei tietenkään enää lähtenyt) lavalle. Me vuorostamme saimme (poliisi)autokyydin seuraavaan kaupunkiin, Ashburtoniin, jonka kamarille Monnikin sitten tuotiin. Odoteltiin siinä sitten edelleen hieman epäuskoisina asemalla kunnes viiksiherra tuli ilmoittamaan että olivat jutelleet autovuokraamon kanssa ja ilmeisesti varmistaneet vielä että olemme ihan ne ihan oikeat ja lailliset vuokraajat tai jotain. Sovittiin että hinausauto tulee seuraavana aamuna kahdeksalta viemään Monnin ja yhden meistä noin tunnin matkan päähän Christchurchiin josta meille luovutettaisiin uusi auto. Ashburtoniin oli siis jäätävä yöksi.

Ashburton, tuo Uuden-Seelannin Kouvola, ei tietenkään tarjonnut edullisinta majoitusvaihtoehtoa eli hostellia, mutta valitsimme ihan suosiolla yöpaikaksi motellin keskustan laitamilta. Poliisiaseman vastaanoton rouva jopa soitti Regency Moteliin josta tulivat ihan hakemaan perille. Erittäin hyväntahtoista toimintaa, erityisesti kun Essi ei oikein ollut siinä kunnossa että olisi jaksanut raahata rinkkaa parin kilsan matkaa motellille. Ja lupasivatpa vielä että saamme pitää huoneen siihen asti että Tomppa palaa Christchurchista uuden auton kanssa. Mahtavaa pikkukaupungin ystävällisyyttä!

Ihasteltiin motellikaksion tilavuutta, telkkaria ja ihan omaa suihkua kunnes tajusimme että kello on jo viisi ja nälkä alkaa olla jo ihan tajuton. Suunnistettiin Tompan kanssa kaupungille metsästämään pizzaa ja jätettiin Essi lepäämään telkkari seuranaan. Pizzaa ei löytynyt mutta kebabia kyllä, ja kun kerrottiin vielä meidän nyyhkytarinaa myyjätytölle, lupasi hän meille lisäkastikkeet samaan hintaan. Melko reilua.

Illalla otettiin tienkin kaikki ilo irti motellihuoneesta, katsottiin pari leffaa (Cast Away ja joku ihan tajuttoman huono kauhupätkä) ja lotrattiin suihkussa oikein ajan kanssa. Ja nukuttiin oikeassa sängyssä. Aamulla Tomppa joutui niin sanotusti ottamaan yhden tiimin puolesta ja heräämään aikaisin lähteäkseen hakemaan Wickediltä uutta camperiä. Me jatkettiin Essin kanssa leffojen parissa ja onnistuttiin katsomaan joku teinipläjäys ja puolet The Readerista ennen kuin Tomppa karautti pihaan.

Uusi camper oli omasta mielestäni heti tuttu, kyseessä kun oli jälleen Toyota Hiace eli ihan kuin Swarlos aikoinaan. Toki vanhempi ja huonompi. Mutta Monniin verrattuna huomattavasti tilavampi ja autona ehdottomasti parempi; painavampi ja muutenkin tukevampi, manuaalivaihteet ettei moottori huuda kuin pistetty sika joka ylämäessä (puhumattakaan bensankulutuksesta), ja mikä parasta, piuha jolla iPodin saa soimaan. Keskuslukitus ja ilmastointi puuttuvat, mutta mitäs pienistä.

Hetken aikaa uutta koslaa kierreltyämme heitettiin rinkat sisään ja jatkettiin matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan kohti Marlboroughia. Uutta autoa ei tietenkään voinut enää kutsua Monniksi, olihan se siirtynyt jo lunastusmaille, ja edessä oli nimen valinta. Loogisen ajatusketjun jälkeen nimeksi valikoitui Bertta. Uusi kaara on jytkympi kuin Monni, eli Robust->Roberta->Berta->Auto B->Bertta. Ihan selkeää, eikö?

Christchurchista huristettiin tässä vaiheessa suoraan ohi ja pysähdyttiinkin seuraavan kerran vasta Kaikourassa katselemaan rannalla köllötteleviä hylkeitä. Koko matka Christchurcista pohjoiseen on aivan upeaa rantatietä, joka olisi varmasti missä tahansa muualla maailmassa nimetty scenic routeksi tai tourist driveksi, mutta on täällä ihan tavallinen valtatie, noita upeita maisemia kun on ihan joka nurkalla. Meri oli kirkkansininen ja ennen Kaikouraa nähtiin jopa delfiiniparvi pomppimassa rantavedessä.

Keskiviikkoillan ja -yön viettopaikaksi valikoitui jälleen DOC:in vihkosesta leiriytymisalue hauskannimisen Puhipuhi-joen varrelta, ja nyt Essikin alkoi olla jo täydessä vedossa. Pienenpienelle alueelle oli jo eksynyt melko monta campervania, mutta mahduttiin vielä sekaan ja kokkailtiin pestopastaa Bertan suojissa (tiedoksi muuten että Dolmio-pesto on aivan kuraa). Illalla palattiin myös korttipelien maailmaan ja Essi olikin onnistunut hiomaan kipeänä ollessaan Shanghai-taitonsa aivan huippuunsa ja vei voiton. Höh.

Torstaiaamuna ajettiin suoraan Blemheimin kylään joka on tunnetuin sen ympäristössä sijaitsevista maailmankuuluista viinitiloistaan. Infopisteestä selvisi että tiloille voi mennä ihan omin päin vierailemaan, mutta jos haluaa nauttia useammankin maistelun antimista, on paras osallistua winetourille jossa kuskinhommat hoitaa joku muu. Yksi vaihtoehto olisi ollut myös polkupyörien vuokraus, mutta koko päivän polkeminen heti Essin kuumeen jälkeen ei olisi varmastikaan ollut hyvä idea.

Päädyttiin kuitenkin omatoimisiin vierailuihin, sillä viinikierroksilla ei ole takeita siitä millä tilalla käydään, eikä Berttaan olisi kuitenkaan voinut leiriytyä siihen turisti-infon pihaan. Itselläni ei ollut muuta tietoa tiloista kuin se että jotkut nimet kuulostivat tutuilta, eli valitsimme kaksi Essin, suuren Marlboroughn alueen Sauvignon Blancin ystävän, suosikkia.

Ensimmäinen stoppi oli Cloudy Bayn tila ja sen cellar door jossa viinejä oli mahdollista maistella. Koko paikka oli erittäin tyylikäs ja minimalistinen, hyvin kuvaavaa uuden maailman viineille. Listalla oli kymmenkunta viiniä joista maistoimme viittä aina skumpasta jälkkäriviiniin unohtamatta tietenkään sitä kuuluisinta eli Sauvignon Blancia. Olin ekaa kertaa minkäänlaisissa viininmaistajaisissa, ja oli hauskaa ja mielenkiintoista. Myymälän lisäksi tutustuimme vielä pieneen museontyyppiseen, joka esitteli tilan toimintaa ja viljelmillä viihtyviä haukkoja (nimeltään toki Goose & Maverick) ja pohdimme mitä viinitilan pikkujouluissa juodaan, jotain ihan erityisen hyvää viiniä vai kenties vaihtelun vuoksi olutta?

Toinen kohde oli Villa Maria, myöskin tunnettu Sauvignon Blancistaan, ja kartalla oikeastaan ihan vieressä, mutta totta kai jouduimme ajelemaan muutamien viinipeltojen ympäri päästäksemme sinne. Villa Marian aula ja maistelutilat eivät olleen ihan niin viimeisen päälle sisustettuja, mutta olimme ainoat sillä hetkellä paikalla ja paikalla ollut tyttö esitteli meille väsymättä useita viinejä ja kertoi paljon rypäleiden kasvuolosuhteista ja eri viinilajikkeista. Essille saatiin täältäkin matkamuisto mukaan, ja jatkettiin takaisin Belnheimin keskustaan lounaalle. Ruoan jälkeen harkittiin vielä visiittiä jollekin lähitilalle, mutta koska useat sulkivat kellarinovensa jo neljän ja viiden välillä, päätimme tyytyä näiden kahden tilan tuotteisiin tutustumiseen. Syömisen jälkeen pyörittiin vielä pieni hetki Blenheimin kaupoissa ennen lähes jokapäiväistä ruokakauppareissua.

Koska olimme päättäneet viettää perjantai-iltaa Christchurcissa, oli meillä jo hieman kiire samaa reittiä takaisin etelään. Mutta koska muutamat viime päivät olivat kuluneet lähinnä ajamiseen, päätimme hankkia illaksi herkkuruoat ja yöpyä tulomatkalla bongatulla Marfells Beachin leiriytymisalueella Tyynenmeren rannalla. Kaupasta siis grillintäytettä ja salaattiaineksia, ja pullo kolmannen paikallisen tilan, Mount Rileyn, valkkaria.

Marfells Beachille saavuttuamme aloimme onneksi heti virittämään grilliä sillä sen kuntoon saamisessa noilla meidän oudoilla kivihiilillä menee aina aikansa, ja nyt hankaluutta lisäsi mereltä puhaltanut kova tuuli ja alueen vastaavana toiminut rouva joka nosti valtavan äläkän muutamasta puunpalasta joilla oli tarkoitus saada hiiliä syttymään. On kyllä ikävä tuttua kotimaista lehtipuuhiiltä.

Kärsivällisyydellä saatiin lopulta grilli kuntoon ja ruoka valmiiksi, ja siinä odotellessahan olikin ehtinyt muodostua ja aivan valtava nälkä. Melkein kaikki meni, ja loput syötettiin paikalla pyörineelle kissalle jonka tuomittiin yksimielisesti olevan liian laiha. Tämän monen tunnin ruoanlaittoepisodin aikana tajuttiin myös, että suuri ja mahtava Tyynimerihän aukeaa suoraan itään, eli auringonnousu rannalla voisi olla melkoisen komea. Nukkumaan mennessä arvailtiin sitten monenkohan aikaan se nousisi, ja viriteltiin kelloja soimaan.

Seisoskeltiin sitten puoli kuuden maissa Bertan vieressä ja tuijoteltiin horisonttiin jossa näkyi vaan pientä kajoa. Taivas oli kuitenkin sen verran pilvinen että arvelimme aurigonmollukan puuttumisen johtuvan lähinnä siitä, ja kun alkoi olla jo melko valoisaa, painuimme takaisin Berttaan. Essi tarkasti asian myöhemmin netistä ja kävi ilmi että olimme olleet noin tunnin liian aikaisin kyttäämässä auringonnousua. Noh, uskottelen itselleni että ilma oli niin pilvinen, ettei se olisi ollut mikään taianomainen näky.

Kaikista viikon kommelluksista huolimatta olimme, alkuperäisen suunnitelman mukaan, matkalla Christchurchiin viikonlopuksi, ja onneksi se rantatie oli niin kaunis ettei yhtään harmittanut ajella takaisinpäin. Delfiinejä ei tällä kertaa nähty, mutta muutama hylje lekottelemassa auringossa ja kymmenittäin paikallisia märkäpuvuissa ja snorkkeleissa polskimassa rantavesissä. ilmeisesti keräävät sieltä jotain rapuja ja tai muuta merenelävää.

Christchurchissa majoituimme iltapäivästä Stonehurstin kortteliin ihan keskustaan. Kyseessä oli nimenomaan koko kortteli jonka sisältä löytyi hostellidormeja, sisustettuja asuntoja ja campervan-parkkipaikkoja, eli jokaiselle jotakin. Ja Essihän oli pyörinyt kaupungin liepeillä jo useaan otteeseen käymättä kertaakaan keskustassa, siispä suunta suihkuun ja kaupungille.

Käveltiin keskustan maamerkin, Cathedral Squren, kautta meidän vanhalle suosikkiaukiolle eli SOL Squarelle, jonka nimi ei viittaa meksikolaiseen olueen vaan sijaintiin South Of Lichfield (street). Oltiin paasattu Yellow Cross -ravintolan mahtavista pizzoista jo vaikka kuinka kauan, eli menimme suoraan sinne. Tällä kertaa valitsimme jaettaviksi kaksi ns. normaalipizzaa ja yhden hieman kokeellisemman brie-karpalo-kana -version (se olin minä, tunnustan). Kaikki maistuivat onneksi jokaiselle, samoin kuin ravintolan oman panimon tuotteetkin. Jonkin aikaa Yellow Crossissa istuskeltuamme ja todistettuamme maailman huonoimpia treffejä siirryimme myös viime kerralla visiteerattuun Carteliin ja muutamaan muuhunkin paikkaan, joista yhdessä istuimme aivan ullakolla ja paikalla oli jostain aivan käsittämättömästä syystä myös tuo ankea pariskunta. Mahtava paikka, ja koko aukio on aivan täynnä toinen toistaan hauskempia baareja.

Välillä palattiin Yellow Crossin isolle terassille ja ihan illan loppumetrit vietettiin diskoklubilla jossa suurinta hupia aiheuttivat leffarepliikkihokemien lisäksi valkopaitainen mies joka tanssi penkillä kuin duracell-pupu joka on juonut aivan liikaa Red Bullia. Eli hauska ilta kaiken kaikkiaan ja Bertalle palattiinkin vasta pilkun jälkeen.

Seuraavana aamuna tapahtui jotain niin uskomatonta että olin ensimmäisenä hereillä ja muistuttelin Essiä ja Tomppaa suunnitellusta shoppailupäivästä. Kaikki olivat hyvin kykeneviä lähtemään liikkeelle, ja maittavan pekoniaamiaisen jälkeen suuntasimmekin kohti keskustaa ja turistikauppoja. Vaatekaupoissakin pyörittiin, mutta niitä oli tarjolla sen verran vähän ja niissäkin harvoissa tarjolla hieman liikaa joustopitsiä meidän makuumme, että jätettiin ostokset suosiolla sinne matkamuistopuolelle. Essi saikin turistikaupasta hankittua paikalliset Ugg-saappaat joille olisikin käyttöä heti kotiin palattua.

Iltapäivästä katsastettiin vielä Art Centerin markkinat ja istuskeltiin nurmikolla vanhojen rakennusten välissä kunnes oli aika palata Bertalle pakkaamaan ja selvittämään matkavihkoon kertyneet kulut. Illalla lähdettiin vielä syömään Helsingistä tutun uusiseelantilaishepun Adamin ja hänen siippansa kanssa, ja edellisillan pizzafeastin jälkeen sushin syöminen olikin hauskaa vaihtelua. Illallisen ja kuulumistenvaihdon jälkeen saimme vielä Christchurch by night -kierroksen eli kyydin näköalapaikalle kaupungin ylle. Olenkin miettinyt että kuinka niin pienen oloisessa paikassa voi olla yli 300 000 asukasta, mutta nythän se selvisi. Kaupunki levittäytyy todella laajalle alueelle ja asuinlähiöitä riittää ihan merelle asti. Koko paikassahan on vain muutama yli kolmekerroksinen rakennus ja nekin taitavat olla kaikki hotelleja, eli väki tuntuu asustelevan oikeastaan yksinomaan omakotitaloissa.

Näköalat olivat pimeästä huolimatta komeat, aivan kuin olisi katsellut suurempaakin metropolia. Kukkulalla oli myös melko paljon muutakin porukkaa, on kuulemma nuorten suosima viikonloppuiltojen viettopaikka, mutta tänään nähtiin myös ilotulituksia, eli mutkaisista teistä huolimatta kannatti mennä ylös asti. Bertalle palattiin kymmenen jälkeen ja kaikkia väsyttikin jo melkoisesti. Essi pakkasi vikat kamat rinkkaan ja laitettiin kellot soimaan kolmen aikaan yöllä.

Kun herätys sitten piippasi epäinhimilliseen aikaan, vedettiin me Tompan kanssa vaan lähimmät vaatteet päälle ja ajettiin Essi lentokentälle. Mietittiin että näinköhän poliisit pysäyttävät graffiteilla koristellun camperin joka ajelee kaupungilla puoli neljältä sunnuntaiaamuna, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Kentälle päästiin ilman ruuhkia ja lähetettiin Essi pitkälle kotimatkalle Melbournen, Singaporen ja Lontoon kautta.

Ajeltiin Bertta vähin äänin takaisin Stonehurstille ja jatkettiin yöunia vielä puoli yhdeksään saakka jolloin oli aika startata jälleen sitä hienoa tietä kohti pohjoista ja Abel Tasmanin luonnonpuistoa, jossa odottivat seuraavat treffit. Sunnuntaipäivä oli mahtavan aurinkoinen ja olikin hieman harmi että meillä koko päivä meni autossa istumiseen, mutta päästiin kuitenkin lähes perille asti. Yöksi löytyi kuin tilauksesta jonkinlainen scenic reserve, ihan kuin nuo DOC-alueet, mutta jonkun muun tahon ylläpitämä. Joka tapauksessa, upea paikka ihan meren rannalla ja kaikki muukin oli kohdillaan.

Seuraavana onkin vuorossa maan pienin mutta eniten vierailtu kansallispuisto Abel Tasman (joka on nimetty sen ensimmäisenä 1600-luvulla täällä käyneen eurooppalaisen mukaan), jossa olisi tarkoitus harrastaa joko patikointia tai maastopyöräilyä ja ihastella jälleen kerran näitä maisemia. Loppuviikosta olisi sitten luvassa saaren vaihto ja oletettavasti aivan erilaiset luontoelämykset.

Kiitokset vielä Essille seurasta, ja kaikki muistaa sitten käyttää niitä turvavöitä!

-Inni.