Eilen illalla siis saavuttiin vihdoin Manilaan, väsyneinä mutta onnellisina ja jopa rinkat olivat tulleet perille asti. Terminaalirakennuksen pohjapiirustuksessa ei ollut paljon hienosteltu ja baggage claimin jälkeinen ovi johtikin suoraan ulos huumaavan kuumaan yöilmaan. Tuntui tosiaan kuin olisi kävellyt päin jonkinlaista pehmeää seinää; ulkona oli kuitenkin edelleen reippaasti yli 30 astetta lämmintä, eikä farkut jalassa ja rinkat selässä tarvinnut kauan seisoskella niin kledjut olivat jo täysin läpimärät. Hypättiin lentokentältä taksiin (mittarilliseen) ja pyydettiin hemmoa ajamaan kohti Lonely Planetista täysin randomisti arvottua majapaikkaa. Meille oli toki suositeltu muutamaa mestaa, mutta tiedot niistä olivat onnellisesti sähköpostin uumenissa eivätkä Manilan lentokentän ulkopuoliset alueet houkutelleet wlaninetsimistalkoisiin. Jokaisella vastaantulijalla kun tuntui olevan asiaa ja suosituksia ja myytävää ja vaikka mitä tarjolla.
Taksi ajeli valitsemaamme hostellinloukkoa kohti varmaan tunnin verran ja siinä sitä riitti ihmettelemistä länsimaisen sivistysvaltion lapsille, minkä jaksoi vain ikkunoista ulos tuijotella. Manila tosiaankin näyttäytyi juuri sellaisen kuin meille oli kerrottu; äärimmäisen kaoottisena, likaisena, ylikansoitettuna, rähjäisenä, mutta samalla tietysti elämää sykkivänä, aitona ja mielenkiintoisena. Ja se liikenne! Liikennejärjestelmä, tai paremminkin –epäjärjestelmä, oli ehdottomasti kaoottisin mitä olen ikinä todistanut; autoja, mopoja, skoottereita, jeepneytä, rekkoja ja kaikkea mahdollista mihin nyt vain on moottori saatu kiinnitettyä, sinkoili täysin holtittomasti jokaiseen mahdolliseen suuntaan, torvet soivat ja pellit kolisivat. Mielenkiintoa riitti kyllä...
Hassua miten se kulttuurishokki iski kuitenkin, vaikka miten oli asiaan yrittänyt valmistautua. Jotenkin vain aistit täyttyivät salamannopeasti kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, eikä pienehköiltä, hetkellisiltä paniikkiajatuksilta oikein voinut välttyä. Ensireaktiot kuitenkin menivät nopeasti ohi ja homma alkoi toimia ihan mukavasti.
Yöpymispaikaksi valikoitui siis aivan kaaosteorian mukaan mesta nimeltä Stone House, Malaten kaupunginosassa. Paikka oli erittäinkin kelvollinen yhden yön yösija, mitä nyt tietysti umpihomeessa ja nukkumaloossi niin pieni etteivät rinkat meinanneet mahtua sisään ovesta. Kopissa oli kuitenkin loistokas tuuletin siirtelemässä tulikuumaa ja homeista sisäilmaa tuulenvireenomaisesti, eikä alakerran baarissa nautittujen illallisoluiden jälkeen tarvinnut paljon unta houkutella.
Erittäinkin hikisen, mutta sikeäunisen yön jälkeen syötiin aamiaista hostellin vieressä sijainneessa kahvilantapaisessa; riisiä ja jonkinlaista palapaistia. ”No rice, no power”, niin kuin paikalliset sanovat. Riisin lisuke kuitenkin siis maistui aivan lapsuuden mummolalle, mikä oli kyllä kieltämättä melkoinen yllätys.
Kuumuus oli aivan käsittämätön, eikä kaduilla tehnyt mieli paljon hengailla. Eikä kyllä paljon ollut aikaakaan hengailla, koska mehän oltiin edelleen ”matkalla” kohti Palawanin saarta ja siellä El Nidoa. Hengailun aika koittaa joskus lähitulevaisuudessa. Niinpä kadulta viittoiltiin taksi ja hetkellisten hintaneuvotteluiden jälkeen retkue suunnattiin kohti Manilan lentoaseman kotimaanterminaalia.
Ko. terminaalin ulkoinen odotusalue oli ihan rehellinen suuri telttakatos, eikä itse rakennuskaan varmaan mitään vuoden lentoaseman titteleitä ole voittanut. Muotoseikat eivät tietenkään haitanneet ja olihan sisällä tietysti ilmastointikin. Ei siis muuta kuin about miljoonan filippiinon sekaan jonottelemaan check-inniin. Muita länkkäreitä ei ihan hirveästi näkynyt, mikä oli tietysti ihan mukava juttu; meillä kun ei parin päivän reissusta ole vielä hirveästi traveller-kredibiliteettiä ja seikkailutarinoita kertynyt. Ja olihan se muutenkin autenttisempaa jonottelua kun oltiin ainoat valkonaamat. Puuttui vain että jollain olisi ollut se hartaasti odotettu kanahäkki messissä.
Inni vähän pelkäsi että Puerto Princessaan lentäisi joku kentällä lojuneista potkurikoneenraadoista, mutta muutaman tunnin odottelun jälkeen meidät lastattiin ihan normaalin ryanairin näköiseen vehkeeseen ja näillä mennään…
-Tomppa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti