30.6.2010 Sagada Guesthouse, Sagada

Vuoristoseikkailuja

Jep. Innin edellisen postauksen jälkeen alkoi Friendlysissä jokalauantainen viinitarjoilu, joka tietysti sopi meille erinomaisesti. Oli oikeastaan yllättävän vaikeaa irtautua kotoisesta common roomista, viinipullojen äärestä ja suunnata kadulle taksia etsimään; telkkarista olisi taas tullut futista ja kisakatsomo oli ehkä jopa vielä hieman vapautuneemmalla tuulella kuin aikaisempina iltoina, kiitos neljän nurkassa maanneen viinilaatikon. Noh, suunnitelmissa on pysyttävä ja pian sitä viittoiltiinkin sateessa taksia läheisessä kadunkulmassa. Ensimmäinen taksi johon astuttiin osoittautui yllättävästi iloista matkatunnelmaa latistavaksi kokemukseksi, koska kuski oli ensimmäinen moneen viikkoon, joka yritti suoranaisesti kusettaa tyhmiä turisteja. Bussiasema oli kuulemma liian kaukana ja mittari rikki ja vaikka mitä. Ei auttanut muu kuin hypätä typerän kuskin estelyistä huolimatta ulos ja viittoilla seuraava heppu paikalle. Toisenkin auton shafööri itki jotain pitkästä matkasta ja paljosta liikenteestä, mutta kun tuli aika astua taas kadulle seuraavaa taksia viittoilemaan, hemmo suostui muitta mutkitta ehdotettuun hintaan, joka oli siis 1/3 kuskin esittämästä. Loistokasta. Auto suuntasi määrätietoisesti kohti Sampalocin kaupunginosaa, mutta kun päästiin oikeille kulmille, huomattiin välittömästi ettei kuskilla ollutkaan mitään tietoa siitä, mistäpäin kyseistä mestaa haluttu bussi lähtisi. Ei, vaikka meillä oli tarkka katuosoitekin paperille kirjoitettuna.

Manilan bussisysteemit ovat ehkä jopa vieläkin sekavammin ”järjestetyt” kuin muualla maassa; kaikki kymmenet eri dösätyhtiöt lähtevät omista ”terminaaleistaan”, jostain päin kaupunkia ja tällaisena ”terminaalina” saattaa hyvinkin toimia esimerkiksi kadunkulmassa seisova työmaaparakki. Niin nytkin, eikä sitä oikeaa meinannut millään löytyä. Etsintöjen jatkuessa värikkään suomalaisen kielenkäytön kannustamana selkeästi paniikkiin joutunut, itku silmässä, hätävilkut päällä ajanut kuskinplanttu yritti pudottaa meitä jos jonkinnäköisen moottoriajoneuvon viereen hokien ”this the right place, you wrong address”. Moinen käytös ei ainakaan yhtään helpottanut kiristynyttä ilmapiiriä ja kuski saikin osakseen lisää melko rankkaa kielenkäyttöä ja muutaman universaalin, väkivaltaa huokuneen käsimerkin, jotka tietysti suistivat onnettoman ajurin yhä syvemmälle epätoivon kuiluun. About puolen tunnin päämäärättömän ajelun jälkeen taksin eteen ilmestyi kuin tyhjästä oikean bussiyhtiön, Autobussin dösä ja tunnelma taksissa helpottui kummasti. Vihdoin perillä ja vielä ajoissa, jeah!



Rinkat lastattiin bussin tavaratilaan ja matka kohti pohjoista ja Banauen vuoristokylää alkoi yllättävän tarkasti aikataulun mukaan kymmeneltä illalla. Pohjoiseen ei ollut menossa pariakymmentä matkustajaa enempää ja dösässä olikin yllättävästi tilaa vaikka muille jakaa, mikä tietysti sopi meille pitkäjaloille loistavasti. Ainoana selkeänä miinuksena oli liiankin toimiva ilmastointi; matkustamo oli hetkessä hyytävän kylmä ja hampaat kalisivat ihan jokaisella. Paikalliset olivat tietysti varustautuneet asiaankuuluvasti takeilla, hanskoilla ja pipoilla, mutta eihän meillä ollut mitään käsitystä siitä, että pohjoiseen matkattaisiin jääkaapissa. Hyr.

Kahden aikaa yöllä bussi pysähtyi keskelle vuoristotietä, valtavaan autojonoon, koska sateiden aiheuttama maanvyörymä oli vienyt puolet edessä siintäneestä tiestä ja kapeikosta mahtui läpi vain yksi auto kerrallaan. Vastaantulijoilla oli jostain syystä etuajo-oikeus. Odottelusta syntyneellä tauolla, hyytävät olosuhteet vaativat epätoivoisia tekoja ja kuski suostuikin erittäin vastentahtoisesti avaamaan riippulukoilla ja teräslangalla suljetun tavaratilan lisävaatteiden etsimistä varten. Pari kuukautta rinkan pohjalla käyttämättöminä makailleet takit ja villapaidat tulivat todellakin tarpeeseen ja loppumatka kului rattoisasti torkkuen. Huonommin asiat olivat australialaisella pariskunnalla, joka oli varustautunut matkalle pelkillä shortseilla, t-paidoilla ja släbäreillä. Molemmat olivat aamupäivällä Banaueen saavuttaessa sen verran siniseksi kangistuneita, ettei matkustushuumoria tainnut enää paljon löytyä. Reput pudotettiin People’s Lodgeen ja loppupäivä kului mukavasti päiväunien ja aterioiden ohella seuraavien päivien ohjelmaa suunnitellessa.

Banaue on about 3000 ihmisen pieni vuoristokylä, jonka suurin matkailuvaltti ovat valtavat, tuhansia vuosia vanhat, vuorenrinteeseen kaivetut riisiterassit ja ainoa aktiviteetti joka sunnuntaipäivään saatiin mahdutettua, oli läheiselle näköalatasanteelle ajelu tricyclen kyydissä. Vuoristossa ilma on selkeästi viileämpää kuin etelämmässä ja ulkona hengailu vaatikin, auringosta huolimatta pitkästä aikaa pitkähihaista paitaa ollakseen mukavaa. Näkymät vuorelta alas terasseille olivat silmiä hivelevät ja ylhäällä tavattiin vielä ikivanhoihin heimovaatteisiin sonnustautuneita Ifugao-heimon alkuperäisasukkaita, jotka eivät todellakaan olleet mitään Disney-yhtiöiden palkkaamia näyttelijöitä vaan ihan aitoja paikallisia aborginaaleja. Ihan loistokasta. Tricyclekuski Bongo-Bongon (v*ttu mikä nimi!) kanssa sovittiin vielä maanantaille päivävaellus riisiterasseille ja sunnuntai olikin sitä myöten täynnä.



Koko päivän rankin pettymys koettiin illalla kun majatalon telkkarista olisi pitänyt alkaa MM-skabojen ensimmäisen pudotuskierroksen ottelu Saksan ja Englannin välillä. ”There is no sports on tv” oli majatalonpitäjän tylyäkin tylympi tuomio ja meille selvisi karulla tavalla, etteivät paikalliset olleet koskaan kuulleetkaan mistään ihmeen jalkapallosta. Televisio oli täynnä toinen toistaan säälittävämpää teinibigbrotheria ja gaykaraokekilpailua, joita kaikki seurasivat suoranaisessa kiimassa, mutta kukaan ei ollut sentin vertaa kiinnostunut suomalaisturistien pyynnöistä tarkistaa vielä kerran olisiko joku kanava mahdollisesti juuri se, mistä tätä mystistä jalkapalloa tulisi. Ihmisten välinpitämättömyys suoraan sanoen vitutti suunnattomasti ja nukkumaanmeno olikin tällä kertaa aika kiukkuista hommaa.

Maanantai alkoi sitten jo heti kuuden jälkeen aamulla, koska riisiterassivaellus oli suoritettava ennen pimeän tuloa. Illan tullen säkkipimeässä vuoristossa ei olisikaan ollut kaikkein hienointa harhailla ja aikainen herätys oli kerrankin ihan järkevä vaihtoehto. Homma aloitettiin ajelemalla todellista kärrypolkua tunnin verran tricyclellä ja kun yllättävän rankkojenkin kivilohkareiden yli puskenut menopeli vihdoin kohtasi voittajansa, matkaa jatkettiin jalan. Opashemmon omaa oikoreittiä käyttäen seuraavalle levähdyspaikalle, ensimmäisen vuoren päälle kävely kesti arviolta hieman yli tunnin ja jalat meinasivat tehdä stopin matkanteolle jo heti tällä ensimmäisellä etapilla. Reitti oli paikoitellen lähes pystysuora, eikä parin kuukauden makoilu erilaisilla beacheilla ollut varsinaisesti valmistanut satunnaista trekkaajaa ihan oikeaan urheilusuoritukseen.



Seuraavaksi oli ohjelmassa tunnin laskeutuminen alhaalla siintäneeseen Batadin kylään, jossa oli mahdollisuus ruokailuun. Tiukan aamiaisen syöneinä jätimme kuitenkin ruokailun sillä kertaa suorittamatta ja jatkoimme riisiterassien läpi seuraavan vuoren päälle. Homma oli erittäin hikistä ja paikoitellen lyijymäisten jalkojen siirtelyyn ja väkinäiseen hengittämiseen keskittyessä unohtui jopa henkeäsalpaavien maisemien ihailu. Sen verran saatiin kuitenkin tehtyä havaintoja riisiterassien anatomiasta, että askelmat jotka vuoren huipulta katsottaessa näyttävät ihan normaaleilta portailta ovat yllättävästi läheltä tarkasteltuina kahdesta neljään metriin korkeita. Helvetin isoja siis.

Riisiterassivuoren toisella puolella odotti vielä yksi erittäin jyrkkä laskeutuminen ja neljän-viiden tunnin tauottoman kiipeämisen ja laskeutumisen jälkeen saavuttiin vihdoin trekin päätepisteeseen, komealle Tappian vesiputoukselle. Mesta olikin upea kuin elokuvissa; 40-metrinen vesisuihku tuli käsittämättömällä paineella kalliolta ala ja alapuolelle oli muodostunut aivan mahtavan näköinen pooli, joka suorastaan kutsui hikistä vaeltajaa uimaan. Opas kellahti välittömästi varjoon goisaamaan ja suomalaisturistit juoksivat kylmään veteen pulikoimaan. Putouksesta virtaava vesi oli todella kylmää ja ajoittain tuli mieleen elävästi jonkinlainen toukokuun alkupuolen mökkireissun, saunanjälkeinen pulahtaminen järveen. Toki, puitteet olivat lievästi sanottuna hieman eksoottisemmat kuin Saimaan rannoilla.



Ehkä puolen tunnin pulikoimisen ja kuivattelun jälkeen alkoi hikinen matka takaisin vuoren huipulle. Jalat meinasivat hyytyä useaan otteeseen ja matka takaisin puolimatkan kylään kesti ikuisuudelta tuntuneen ajan. Tuli mieleen että paikalliset riisinviljelijät ovat kyllä aivan käsittämättömässä kondiksessa; kuljettu reitti kun on ainoa ”tie” joka mestoille menee, eli kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet riisikilot, jotka terasseilla tuotetaan, on pakko kantaa käsipelillä ihmisten ilmoille. Opashemmonkin pohkeet olivat sellaiset joista monet ammattiurheilijatkin saavat vain haaveilla ja kundi koikkelehti varvassandaaleissaan vuorenrinteillä kevyesti kuin vuorikauris turistien raahustaessa ihan kunnollisissa kengissä kaukana perässä. Batadiin saavuttaessa jalat olivat jo pelkistä ylikypsistä spageteista ja pallonivelistä rakennetut. Kylässä nautitut lounasnuudelit sen sijaan maistuivat ehkä paremmalta kuin mikään koskaan.

Viimeinen vuorenylitys kesti vielä pari lisätuntia ja parkkiin jätetylle tricyclelle hoippuikin kaksi aivan kaikkensa antanutta matkailijaa. Kyyti kohti majatalon pehmeitä patjoja keskeytyi kuitenkin karulla tavalla about vartin ajelemisen jälkeen kun tie oli päivällä tapahtuneen maanvyörymän seurauksena kadonnut kokonaan juuri siltä kohdalta jossa olimme aamulla pysähtyneet täyttämään oppaan vesipulloa purosta. Vyörymän kohdalla oli kymmenittäin ihmisiä muodostamassa vuorenrinteeltä alas tulleesta kivikasasta siltaa ja ehkä tunnin odottelun jälkeen useita ajoneuvoja saatiin kuin saatiinkin läpi. Joku urpo vielä huuteli allekirjoittaneelle ”go get the showel and help them”, mutta koko päivän trekkaamisen jälkeen olisi ollut melkoista liioittelua kuvitella edes jaksavansa nostaa lapiota, saati sitten kaivavansa sillä jotain. Elämä vuoristossa tuntuu varsinkin näin sadekauden alkupuolella olevan melko hurjaa.



Eilen, tiistaina hypättiinkin sitten taas heti aamusta jeepneyhin ja lähdettiin ajelemaan vuorten yli kohti Bontocin kaupunkia. Matkaseurana kattoa myöten täyteen ahdetussa menopelissä oli mm. arviolta 7-vuotias pikkupoika, jonka ainoina matkatavaroina olivat läheisestä joesta löytynyt taskurapu ja elävä kana. Me sijoitimme rinkat jeepneyn katolle, poika sijoitti kanan penkin alle ja ravun taskuun. Että näin.

Jeepney horjui epävarmasti pitkin vuorenrinteitä muutaman tunnin verran ja voin kyllä tunnustaa olleeni useaan otteeseen aivan varma, että juuri tästä mutkasta mennään parisataa metriä alaspäin rotkoon niin että kolisee; hyvästi paha maailma. Maanvyörymät olivat vieneet välillä pitkiä pätkiä jo muutenkin kapeaa tietä rotkoon, mutta aika rennonlaisella otteella kiesiä ohjastanut kuski vain pureskeli betel-pähkinöitä ja lauleskeli ajaessaan huolettomana hengenvaaralliselta tuntuvia polkuja. En edes uskalla ajatella miltä ko. tiet näyttävät kunhan sadekausi ihan oikeasti alkaa.



Bontocissa vaihdettiin jeepneytä ja suunnistettiin kohti Sagadan vuoristokylää. Kanapoika jäi pois, mutta tilalle tuli ikivanha äijä, joka about tunnin ajelun jälkeen syöksyi aivan yllättäen jotain käsittämätöntä kiljuen liikkuvasta autosta ulos ja ylös vuorenrinnettä, tien sivussa näkyneen puolitoistametrisen monitoriliskon perässä. Länkkärituristit olivat tietysti moisesta actionista kuin puulla päähän lyötyjä, mutta paikalliset tyytyivät äijän kanssa jälkeenpäin harmittelemaan karkuun päässyttä liskoa. Erittäin omituista meininkiä.

Määränpää, eli Sagadan vuoristokylä on jopa vielä Banaueakin pienempi, mutta Lonely Planetin ja Tappia-trekillä tavatun liettualaismimmin mukaan erittäin paljon eläväisempi kuin edellisen parin yön majapaikka. Molemmissa on ”mountain provincen” käytännön mukaisesti virallisesti ulkonaliikkumiskielto yhdeksän jälkeen illalla, mutta Sagadassa on mahdollisuus kapakoissa istuskeluun vaikka kuinka myöhään jos ravintolan omistaja vain siihen suostuu. Kyseiseen sääntöjenvenyttämiseen tarjoutuikin loistava tilaisuus heti eilen illalla kun samasta majatalosta (Sagada Guesthouse) löytyneet brittiveljekset, jenkkimimmi ja hollantilainen kundi tuntuivat kaikki pitävän Red Horsesta ja hillitystä salonkihumalasta. ilta jatkui puoleen yöhön asti ja sisälsi melko paljon San Miguelin panimon tuotteita ja travelleritarinointia. Jossain vaiheessa toinen englantilaiskundeista meni jopa Bamboo House-ravintolan keittiöön yksinäistä kokkia auttamaan. Melko sekavaa meininkiä siis.

Tänään on ollut pitkästä aikaa ohjelmassa ”ei mitään”, mikä onkin hyvä asia, sillä toissapäiväisen vaelluksen jäljet tuntuvat reisissä vielä aivan liian kipeinä. Sitä paitsi, lento pois Filippiineiltä lähtee vasta vähän yli viikon kuluttua, eli mikäs tässä on hengaillessa. Huomenissa ehkä jaksetaan mennä katselemaan riippuvia ruumisarkkuja ja Echo Valleyta. Ehkä.


-Tomppa

26.6.2010 Friendly’s Guesthouse, Manila

Pikkaritarina ja kontrastien päivä

Eilen illalla Tompan edellisen postauksen jälkeen suunnistimme läheiseen Robinsons-ostoskeskukseen tarkoituksena ostaa ruoka-aineita ja kokkailla hostellin yhteiskeittiössä. Matkalla Tomppa muisti että voisi käydä samalla ostamassa parit bokserit lisää ja päätimme poiketa nopeasti ostarin tavarataloon. Helpommin sanottu kuin tehty. Ihan reilunkokoisen tavaratalon miestenosastolla oli kyllä alusvaatemerkkejä joka lähtöön mutta miltään valmistajalta ei tuntunut löytyvän mitään muuta kuin miesten pikkuhousuja. Pikkuhousuja?!?!? Tanga brief, bikini brief, hispter brief, modern brief, comfort brief, cool breeze brief, you name it. Mustia boksereita ei meinannut löytyä millään. Koko operaatioon eli vähiten huonojen valitsemiseen meni yli tunti ja tahatonta komiikkaa tilanteeseen lisäsivät joka telineellä parveilleet myyjätytöt jotka kyselivät alushousuja valitsevalta mieheltä jatkuvasti ”What size, sir? What size?” Olipahan hankalaa mutta loppu hyvin, ei löytynyt mustia eikä oikeanlaisia mutta bokserit kuitenkin. Mainittakoon vielä että alusvaateosastolla myytävissä t-paitapakkauksissa lukee ihan rehdisti lihaspaita, muscle shirt. Jepjep.

Erilaisen juhannuksen juhannuspäivä vietettiinkin sitten jälleen turistimeiningillä. Yöbussi pohjoiseen lähtee vasta kymmeneltä illalla, joten luovutimme aamulla huoneen, jätimme rinkat hostellille säilöön ja suuntasimme aamunuudeleiden jälkeen kohti Manilan toreja. Lonely Planet kertoo että torit ovat täydellistä vastamyrkkyä kliinisille ostareille ja halusimmekin mennä katsomaan missä paikallinen väki tekee ostoksensa, vaikka epäpaikalliseen tyyliin ajoimme paikalle taksilla. Manilan Central Market ympäröi kaupungin vankilaa ja siellä olikin kojuja ihan joka lähtöön. Ensimmäisessä kojussa myytiin hedelmiä ja vihanneksia, toisessa tekokukkia, kolmannessa armeijan univormuja ja niin poispäin. Keskiosa markkinoista oli lihatoria jossa pöydillä (joissa ei tosiaankaan ollut minkäänlaista viilennystä tai jäitä) pyöri erinäisiä sian ja kanan ruumiinosia, sen verran mitä kärpäsiltä pystyi erottamaan. Ja haju oli juuri sellainen kuin kuvitella saattaa. Väkisin sitä mietti että jostain tällaisesta paikasta meidänkin syömät ruoat varmaan tulee, mutta se ajatus piti karistaa nopeasti mielestä, muuten täällä reissaamisesta ei tule yhtään mitään.

Central Marketilta olisi tosiaan voinut ostaa monenlaista taloustavaraa ja kumileimasimia, mutta me tyydyimme vain katselemaan tarjontaa. Paljon tuli myös mietittyä ihmisiä jotka makoilivat kojuissa ja kadunvarressa, asuvatkohan siinä vai onko heillä joku kotikin. Lapset kirmailivat iloisena sinne tänne ja keksivät selvästi leikkejä vaikka kepistä ja kivestä, mutta väkisinkin sitä miettii mikä näiden lasten tulevaisuus on. Ja kuinkakohan kauan täällä pitäisi asua jotta kaikki kadulla notkuvat ihmiset, paskanhajuiset ojat ja muut ”epäkohdat” alkaisivat tuntua arkipäivältä.

Aikamme tallustettuamme tajusimme olevamme jo ihan paikallisen Chinatownin nurkilla ja päätimme katsastaa senkin samalla reissulla. Kiinalaiskortteleihin meidät johdatti F. Torres Street ja kohta alkoikin kiinalaisia kirjaimia näkyä joka puolella. Chinatownissa ei kuitenkaan ollut juuri nähtävää, ilmeisesti suurempi kiinalaisyhdyskunnasta kertova nähtävyys on kuitenkin kiinalainen hautausmaa eli kenties katsastamme sen viimeisellä Manilan visiitillämme juuri ennen Filippiineiltä poislähtöä. Tosin sanoen, Chinatown oli melko nopeasti nähty ja hyppäsimme jälleen taksiin. Kello ei vielä ollut kovin paljon joten pyysimme kuskia ajamaan vastavuoroisesti hienostokaupunginosa Makatiin, jossa sijaitsee useita ostoskeskuksia (tietty), pankkeja ja yritysten pääkonttoreita sekä fiinejä hotelleja ja ravintoloita.

Oli melkoinen kontrasti kun taksi lähti avoimen viemärin vierestä ja kaartoi reilun vartin päästä Pradan ja Hermesin liikkeiden väliin Makatissa. Kyseessä oli Greenbelt-ostarikompleksi josta näytti löytyvän ihan kaikki mahdolliset kaupat joissa voisi kuvitella haluavansa shoppailla. Ja jos ei asu meidän hostellikadun tapaisella, josta saa kaksi Omegan kelloa 1500 pesolla, niin täältä löytyi myös oma liike josta voi varmasti myös kysellä hyviä diilejä. Greenbelt oli tosiaan pienimuotoinen kulttuurishokki, vaikka palasikin ns. omille standardeille, suuri vehreä puistoalue jonka laidoilla terasseja ja terassein takana laatumerkkiä toisensa jälkeen. Täältäkään ei mitään ostettu, paitsi lounasta japanilaisesta Tokyo Tokyo –pikaruokalasta, mutta nähtiin lisää patsaita. Makatissa on nimittäin näköispatsas kansansuosikki Nino Aquinosta (sama tyyppi siis kenen mukaan Manilan lentokenttä on nimetty, ja lisäksi nykyisen pressan isä) juuri ennen hänen joutumistaan salamurhaajan ampumaksi. Täällä ei siis tosiaan tehdä mitään abstraktia lasiveistosta ja nimetä sitä Kekkosen kunniaksi.

Pällisteltyämme Greenbeltiä tarpeeksi jatkoimme matkaa länsimaisen turistin ”taksilla ostarilta toiselle” –tekniikalla ja siirryimme lähi-robinsoniin taas kerran ruokaostoksille. Friendly’sin väki oli nimensä mukaisesti luvannut että voimme hengailla hostellilla kunnes lähdemme bussille, vaikka emme enää varsinaisia asiakkaita olekaan ja pian laitetaankin pastaa tulemaan että saadaan tankattua yhdeksän tunnin bussimatkaa varten.

Bussi vie meidät toivottavasti sujuvasti Banauen pikkukaupunkiin josta pitäisi olla jo hienot näkymät riisiterasseille, maailmaan kahdeksanteen ihmeeseen. Ainakin jonkin listauksen mukaan. Banauesta jatkamme tämänhetkisen suunnitelman mukaan Sagadaan katsomaan roikkuvia ruumisarkkuja ja Echo Valleyta. Jännää.

-Inni

25.6.2010 Friendly’s Guesthouse, Manila

Erilainen Juhannus

Jep, eli täällä sitä vietetään erilaista Juhannusta Manilassa, Malaten kaupunginosassa. Meininki ei ole ihan niin rajua kuin perinteisissä Örinämattilan Juhannuskarnevaaleissa, mutta ihan siistiä on täälläkin…

Tiistai pyörittiin siis Innin kanssa kahdestaan Boracaylla, mutta uiminen ja auringossa rentoilu jäivät vähemmälle, kiitos pilvisen taivaan ja ajoittaisten sadekuurojen. Outo juttu, että kun kaikki muut suomalaiset olivat hävinneet mestoilta, aurinko hävisi taivaalta. Tultiin siihen tulokseen, että Sika-Nippe ilmeisesti varasti koko pallon lähtiessään. Lämpötiloissahan ei siis tietenkään ollut mitään valittamista, mutta puhtaassa rantamestassa hengailu sadesäällä oli kyllä kieltämättä vähän puuduttavaa. Sanotaanko näin, että riippumatto tuli vähän liiankin tutuksi. Illalla mentiin vielä viimeistä kertaa Calypsoon väijymään futista ja tarjoilijat olivat tietysti kovin pahoillaan, kun kerrottiin moottoritien olevan taas kuuma ja reissun jatkuvan keskiviikkoaamuna kohti Manilaa. Itse ottelussa rohkeasti hyökännyt Etelä-Afrikka voitti sysipaskan Ranskan ja nukkumaan mentiin tyytyväisinä kisoissa, niin kentällä kuin kentän ulkopuolellakin sekoilleiden patonginpurijoiden tappiosta.



Keskiviikkoaamuna nostettiin sitten taas reput selkään ja matka jatkui Boracaylta poispäin. Ensin ajeltiin tricyclellä satamaan, sitten bangkalla pääsaarelle ja siitä parin tuntia kestäneellä minivan-kyydillä Kalibon lentokentälle. Flygariasemalla oli tietysti taas ohjelmassa kunnon filippiiniläistä lentokenttäsekoilua, jonottelua useissa eri jonoissa ja lopulta lähdön viivästyminen neljällä tunnilla. Kalibossa ei tietenkään ollut juuri minkäänlaisia lentokenttäpalveluita, eli lounaana ja päivällisenä toimivat sari-sarista ohimennen ostetut pari mangoa, sipsipussi, kokistölkki ja Palawanilta asti mukana raahatut hätävarapähkinät. Kun kone sitten illalla kahdeksan jälkeen laskeutui Manilan Nino Aquinolle, olivat nälkä ja väsymys viikon verran rantaelämän humussa hyvinsyöneille matkalaisille tietysti ylitsepääsemättömät.

Suunnistettiin taksilla välittömästi pari kuukautta sitten El Nidossa tavatun itävaltalaisen Romanin ohjeiden mukaisesti Friendly’s Guesthouseen, jossa kamat pudotettiin erittäin hikiseen fan-roomiin ja suunnattiin kaupungille safkaamaan. Löydettiinkin helposti lähistöltä hyviä ruokapaikkoja ja täytyy kyllä sanoa, että näin reissussa rähjääntyneen silmään öinen Manilan katukuva ei näyttänyt enää yhtään niin pelottavan kaoottiselta kuin toukokuussa kun ensimmäistä kertaa saavuttiin kaupunkiin. Itseasiassa Malaten kaupunginosa tuntuu olevan täynnä mielenkiintoisia rafloja ja baareja, eivätkä kaduilla päivystävät piraattikamojen myyjät, kerjäläiset ja muut huijarit enää vaikuta niin omituisilta. Ehkä tässä on jotain kuitenkin oppinut.

Friendly’s Guesthouse on juuri sellainen kuin pitääkin; ”for backpackers, by backpackers”, kuten paikan slogan kuuluu. Erittäin rähjäisessä pytingissä on monikulttuurinen tunnelma ja kaikki vieraat tuntuvat olevan samalla asialla; tulossa jostain muualta ja menossa Manilan läpi jonnekin toiseen paikkaan. Siis aivan loistava mesta. Keskiviikkoilta päätettiinkin hostellin tilavassa common roomissa erittäin värikkäässä MM-kisakatsomossa ja hauskaa oli.

Eilen, torstaina, tutkittiin Manilaa ostoskeskuksissa pyörimällä. Sekä Robinsonissa, että valtavan kokoisessa SM Mall Of Asiassa olisi ollut vaikka millä mitalla mielenkiintoista shoppailtavaa, kaiken huippuna eräs suosikkihighstreetbrandestani Topman, mutta eihän sitä nyt vielä tässä vaiheessa reissua voinut alkaa rahaa tuhlaamaan ja kledjut jätettiin sydän verta itkien kauppojen hyllyille. Kaipa sekin on merkki jonkinlaisesta mielen lujuudesta. En kuitenkaan häpeä tunnustaa hetkellisesti himoinneeni kaikenlaisia kaupunkivaatteita kravateista päällystakkeihin ehkä enemmän kuin mitään muuta.



Mall Of Asiassa olisi ollut tarjolla myös luistelua ihan aidossa lätkäkaukalossa, mutta ainoa asia mihin lopulta fyrkkaa käytettiin, olivat leffaliput. Innin järkytykseksi Sinkkuelämää 2 ei enää pyörinyt teattereissa, eli tyydyttiin siis voimakaksikon Tom Cruise – Cameron Diaz tähdittämään toimintahassutteluun Knight And Day. Leffa oli tietysti puhdasta överiksi vedettyä aivotonta hömppää, mutta toimi kieltämättä rentoutumistarkoituksessa ihan mukavasti. Leffakokemusta eivät jostain syystä pilanneet edes ympärillä äänekkäästi keskustelleet ja kaikki tekstit ääneen lukeneet filippiinot. Sen verran täytyy kuitenkin antaa negatiivista palautetta paikallisesta leffateatterikäyttäytymisestä, että ilmeisesti filippiiniläiset virtsarakot eivät ole tarkoitettuja parin tunnin paikoillaan istumiseen; sellaista hetkeä ei elokuvan keston aikana löytynyt, ettei joku olisi ollut menossa vessaan tai tulossa vessasta. Toinen juttu joka jäi kaivelemaan, olivat ne hemmot, joiden oli muutamaa minuuttia ennen loppua aivan pakko päästä pois valtavan teatterin keskimmäisiltä riveiltä, mutta jotka kuitenkin jäivät ovensuuhun katsomaan elokuvan loppuratkaisun. Ja näiden sankareiden laskemiseen eivät muuten kahden käden sormet riitä. Omituista käytöstä.

Illalla toteutettiin jo monta viikkoa itänyt haave salaatin syömisestä. Oikeastaan missään raflassa ei ole pääruokalistalla kunnollista salaattia ja silloinkin kun on, ei kypsentämättömiä kasviksia ihan aina uskalla kilokaupalla itseensä ahtaa. Ongelman ratkaisu löytyi Robinsonin ruokakaupasta, josta raahattiin muovipussikaupalla salaattiaineksia Friendlysin yhteiskeittiöön. Illalla futiksen katselu oli siis ehkä vieläkin siistimpää kuin edellisinä päivinä. Bisseä, futista ja salaattia, ei ehkä ole se kaikkein tavallisin yhdistelmä, mutta toimi kuitenkin loistavasti.

Tänään puskettiinkin sitten heti aamusta katselemaan Manilan historiallisia mestoja ihan jalan. Ensimmäinen etappi löytyi Rizal Parkista, joka on siis Filippiinien kansannousua 1800-luvun lopussa johtaneen kansallissankari Dr. Jose Rizalin teloituspaikalle raivattu valtava puisto. Yllätyksenä ei tullut se, että suihkulähteet olivat paikalliseen tapaan ”not available”. Mesta oli kuitenkin mukava nähdä ja samalla oppi kätevästi valtavan palan Filippiinien lähihistoriaa; tätäkin kansaa ovat hallinneet yhdet jos toisetkin miehittäjät aikojen saatossa. Oltiin sitäpaitsi jo ehditty muutamankin kerran ihmetellä kuka tämä ”Rizal” on, jota esittävä patsas löytyy jokaisesta kylästä jossa on vierailtu. Itse puiston viereen oli vielä rakennettu pienempi puistikko, johon oli pystytetty Rizzen teloitusta yllättävän raadollisesti kuvaavia patsaita; ”tässä Rizalin perhe itkee tuomion julistamisen jälkeen, tässä heppua raahataan teloitettavaksi, tässä kundi ammutaan kuoliaaksi jne”. Omituisella tavalla kiehtovaa.



Rizal-puistosta suunnattiin Intramurosin (jep, hauska nimi) espanjalaiskaupunginosaan, jonka kivimuurit muistuttivat lähinnä Suomenlinnaa. Mesta on siis espanjalaisen hallitsijayläluokan 1500-luvulla itselleen rakentama kaupunginosa, jonka muurien sisäpuolelle ei arvatenkaan rahvaalla ollut asiaa. Nykyisellään Intramurosissa yhdistyvät vanhat, useaan otteeseen tuhoutuneet ja puhkipommitetut rauniot ja vanhaan loistoonsa uudistetut rakennukset. Siisti mesta sekin. Intramurosiin tutustumisen jälkeen dallailtiin vielä keskipäivän auringossa ympäri Manilan katuja, kunnes kuumuus vei voiton ja suunnattiin takaisin hostellille chillailemaan.



Tällä hetkellä aurinko juuri laskee ja Friendlysin common roomin kattoterassilta näkee mukavasti kuinka kaupungin elämä alkaa taas vilkastua. Päivällä kaduilla on minimaalisesti jengiä, mutta kun aurinko laskee, ryömivät ihmiset koloistaan ulos hengailemaan ja kuka mitäkin tekemään. Meidänkin taitaa olla aika lähteä etsimään jostain päivällistä. Hyvää Juhannusta vaan kaikille tasapuolisesti!

-Tomppa

21.6.2010 Orchids Resort, Boracay

Loma on loppu, eläköön vapaus

Noniin, saateltiin Niko juuri äsken tricycleen ja sitä kautta Suomea kohti. Kaveria odottikin sitten vaatimaton 30 tunnin yksinäinen reissailu Caticlanin, Kalibon, Manilan, Pekingin ja Stokiksen kautta Helsinkiin. Että tsemppiä vaan!



Innin edellisen postauksen jälkeen ei olekaan juuri mitään sen kummempaa tapahtunut. Päivät ovat lähinnä kuluneet kaavalla: aamiainen 3. Stationin reggae-baarissa, rannalle uimaan, johonkin syömään, Calypsoon väijymään futista, rannalle dokailemaan tai vaihtoehtoisesti goisaamaan ja sitä rataa. Ei huonompaa elämää siis.

Torstaina, Argentiina-Korea-matsin jälkeen siirryttiin kevyen kenttäruokailun kautta kotibungalowin terassille pitämään sadetta. Hommahan on niin, että kun täällä sataa, sataa myös kunnolla, eli kuin saavista kaatamalla, eivätkä Nurtsi ja Jussi halunneet kastua kotimatkalla aivan kokonaan. Tällä kertaa sade ei kuitenkaan lakannut ihan heti ja terassilla siemailtiinkin sivistyneesti suomentuliaisiksi saatua Jaloviinaa ja lauleskeltiin kitaran säestyksellä ehkä yhteen asti yöllä. Sade ja ukkosmyrsky olivat niin mahtavan näköisiä, että jossain vaiheessa oli vielä ihan pakko vetää tsimmarit jalkaan ja hölkkäillä rannalle koko komeutta katselemaan. Täytyy kyllä sanoa, että lähes suoraan pään päällä raivonnut ukkonen oli ehkä siisteimpiä näkyjä ikinä! Salaman iskiessä oli kirkasta kuin auringon valossa ja sade tuli alas niin kovaa että selkään sattui. Loistokokemus!



Suomi-jengistähän suurin osa häipyi maisemista aikaisin sunnuntaiaamuna, eli perjantaina rankan löhöilyntäyteisen rantapäivän jälkeen vietettiin viimeistä party-iltaa isommassa porukassa. Homma aloiteltiin perhe Tervojen resortin viereisessä Mojito-baarissa, jossa aikaansaadun laskun vielä Kari ”Gary” Tervo ystävällisesti kuittasi. Homma jatkui Red Horse-bucketteja nauttimalla läheisessä mestassa, jossa istuskeltiin rannalla säkkituoleilla alkuillan pimeydessä ja fiilisteltiin mahtavaa kuutamoa. Ko. raflan tyynyillä olisi voinut viettää varmasti koko illankin, mutta kun paikallisella volyymilla soitettu titityytekno alkoi häiritä jo omia ajatuksiakin, järjellisestä keskustelusta puhumattakaan, oli aika heilahtaa kuuntelemaan raspikurkkuista trubaduuriksia läheiseen beach-loungeen. Oltiin about ainoat asiakkaat koko paikassa ja niinpä lavalle huudellut Oasiksen toivebiisit olivat kovaa valuuttaa. Menoa ei haitannut edes se, ettei esiintyjä osannut monestakaan biisistä mitään lyriikoita ensimmäisen säkeistön ja kertosäkeen lisäksi. Meidän pöydässä kyllä osattiin. Vedettiin tietysti maailman kauheimman makuisella rommikolalla edellisiltana kotibungalowin terassilla suurelle yleisölle (Jussi, Nurtsi) opetettua Kapteeni Koukku-juomapeliä ja ensimmäisiä alkoi jo väsyttää. Mestan mentyä kiinni siirryttiin jonkinlaisella klubille hetkeksi heilumaan ja siitä vielä väijymään klo 02.30 alkanutta Englanti-Algeria-matsia läheiseen sporttibaariin. Englannin esitys oli surkea, eikä nukkumatin tuloa voinut estää edes yöuinti joskus viiden aikoihin. Päivä oli väkisinkin täynnä. Capu oli kuulemma kotimatkalla joutunut vielä leikkarien hyökkäyksen kohteeksi, mutta onnistunut pelastautumaan Nurtsin ja Lissun hotelliin odottelemaan nuoren suomalaisen läheisyyttä kaipaavien miesnaisten katoamista rantakadulta. Läheltä piti.



Lauantaina olikin sitten ohjelmassa lähinnä pizzaa, eikä oikeastaan mitään muuta. Krapulaa ainoastaan pahensi uusintana telkkarista näkynyt Englannin matsi, mutta päivä pelastettiin illalla fiilistelemällä Hollannin peliä ja nauttimalla tuoreista hedelmistä puristettuja mehuja ja pirtelöitä.



Trooppisen liskodiskon jälkeen oltiinkin sitten eilen Innin ja Nikon kanssa kolmistaan tutkimassa Boracayn nähtävyyksiä. Käytiin Bugalog-beachilla saaren toisella rannalla ja chillailtiin iltapäivä rannan toisessa päässä sijaitsevassa Filippiinien kansallisankarin, Manny Pacquiaon omistaman resortin bambuvarjojen alla. Mesta oli ehkä omituisin ja samalla siistein mitä tällä reissulla on vastaan tullut; kallionseinämälle rakennetut mökit on yhdistetty toisiinsa luolamaisilla kävelysilloilla ja aina sopivin välein meren päälle on rakennettu varjoisa löhöilytasanne, jossa suojautua auringon kuumuudelta. Suosittelen lämpimästi paikan tsekkaamista ihan jokaiselle joka tännepäin aikoo matkustaa.



Illalla olikin siiten taas ohjelmassa futista Calypsossa. Mestassahan tarjotaan aina matsien yhteydessä ilmaista bisseä jos pelissä tapahtuu joku etukäteen määritetty asia ja tällä kertaa San Miguelia olisi satanut päällä tehdystä maalista. Sitä ei tällä kertaa tapahtunut, mutta oikeastaan ensimmäistä kertaa näissä kisoissa matsi ihan oikeasti jännitti; pienen, mutta pippurisen Uuden Seelannin kamppailu Italian kuvottavasti pitkin kenttää heittäytynyttä limanippua vastaan oli kerta kaikkiaan mieltäylentävää katsottavaa. 1-1 tuloksella saatiin vielä tulosveikkauskin oikein, eikä parituntinen trilleri maksanutkaan loppujen lopuksi juuri mitään. Calypson sveitsiläinen omistaja makseli voittorahoja nyrpeänä ja huuteli kovaan ääneen, ettei meilläpäin kuulemma tiedetä futiksesta mitään. Ihan sama meille, voittajan on helppo hymyillä. Täytyy varmaan tänään mennä mestoille veikkaamaan Sveitsiä vastaan, niin eiköhän kundi menetä hermonsa lopullisesti.

Nippe oli tosiaan äsken viimeinen suomalaisdelegaation jäsen joka lähti Filippiineiltä kohti kylmempiä ilmanaloja. Lissu ja Nurtsi, sekä Tervojen klaani häipyivät maisemista eilen aamulla ja nyt ollaan siis taas Innin kanssa reissussa kahdestaan. Ja nimenomaan ”taas reissussa”, koska suomalaisvieraiden kanssa piti tietysti viettää aikaa vähän eritavalla kuin tähän mennessä on totuttu; lomalaisella kun on lomalaisen lomastressi ja koko ajan "pitää" suunnitella ja suorittaa. Oli kyllä tietysti helvetin hauskaa! Kiitos kaikille seurasta ja tulkaa ihmeessä johonkin muuhunkin mestaan meitä moikkaamaan! Nyt on sitten taas aikaa kuulostella omia fiiliksiä ja matkustaa sinne minne tuuli kuljettaa. Meilläkin on vielä muutama viikko Filippiineillä jäljellä ennen seuraavia etappeja, eikä oikeastaan mitään sen kummempia suunnitelmia ole vielä tehty. Tosin, ylihuomenna ollaan lentämässä täältä Boracaylta Manilaan, koska kyllä tähän rantameininkiinkin aina välillä kyllästyy. Katsotaan mitä keksitään.


-Tomppa

17.6.2010 Orchids Resort, Boracay

-Tiistaina, keskiviikkona ja Boracaylla-

Jesh. Mäkin oon täällä. Oon vaan käyttänyt viimeisen viikon aikana kaikki blogin kirjoittamiseen soveltuvat vapaahetket sen verran tehokkaasti nukkumiseen että raporttien taiteilu on jäänyt enemmän Tompan harteille. Joka tapauksessa, viime päivät ovat olleet melkoista aktiivimatkailua verrattuna meidän melko normaaliin olotilaan, ei-minkään tekemiseen.

Ollaan menty viime päivät Vilen ja CheChen häitä varten saapuneen suomalaisjoukon mukana ja hauskaa on riittänyt. Häät Boholilla menivät tosiaan kunnialla, molemmat tahtoivat ja vieraat tanssivat saippuakuplissa ja laulaa loilottivat niin kauan että rannan vesi nousi varpaisiin asti. Oli myös hauskaa olla ensimmäistä kertaa ”in the wedding” eli hoitaa jotain hommaa vihkikaavassa. Itseni vastuulla oli asettaa silkkinauhasta punottu kahdeksikon muotoinen rinkula morsiamen hartioille jonkun rukouksen ajaksi. Hyvin meni, en kaatunut tai tuhonnut kampausta. Ja häävierailla tuntui olevan erityisen hauskaa kun marssin seremonian alkajaisiksi kirkon käytävää ”cord partnerini” (CheChen serkku) kanssa, heppu kun oli kuitenkin puolitoista päätä lyhyempi. Niin ja mikä tärkeintä, saatiin Hannan kanssa ihan mahtavat ranteeseen kiinnitettävät kukkalaitteet! Ja tungettiin niitä tietysti joka kuvaan ja hihkuttiin ”corsage, corsage!”. Ehkä tyhmää, mutta se (ja kaikki muukin hääkaavassa) oli niin ”ihanan” jenkkiä että eihän sille mitään voinut.

Maanantaina käytiin tutustumassa Boholin ylpeyksiin, Chocolate Hills –kukkuloihin ja Tarsiereihin eli kummituseläimiin. Illalla hyvästeltiin Marcus ja Hanna jotka lähtivät kotimatkalle Hong Kongin kautta ja siirryttiin lautalla takasin Cebuun ja alettiin pakata kamoja. Pakkaamisessa oli pieniä haasteita, sillä Boracaylle tullessa ruumaan sai mennä ilman lisämaksuja vain 10 kg tavaraa ja käsimatkatavarareppuun tungettiinkin kaikkea puolen tunnin lennolla tarvittavaa, kuten seitsemän kirjaa, kahdet kengät ja farkut. Boracaylle pääsemiseen tarvittiin lento, vene ja pari tricycleä ja alkoi koko porukalla vähän hermot kiristyä kun täkäläiseen tyyliin tuntui että joka oviaukossa piti maksaa joko terminal fee tai environmental fee tai mikä ikinä olikaan. Hetkellisesti jo epäiltiin että lieneekö paljon etukäteen ylistetty Boracay nyt ollakaan kaiken sähellyksen arvoinen, mutta kun alettiin lähestyä White Beachia niin ei ärsyttänyt enää yhtään, olivat maisemat kuitenkin sen verran hienoja. Etukäteen varattu majapaikkamme Orchids Resort löytyi suhteellisen helposti rannan budjettipäädystä, asema kolmosen tuntumasta ja mökki oli oikein mainio, oma riippumatto omalla isolla kuistilla ja muutenkin oikein siisti paikka. Ei ihan rannalla, mutta minuutin kävelyn päässä ja varmasti yksi saaren halvimpia diilejä.

Asetuttiin kukin tiimi majapaikkoihimme ja meidän mökki suuntasi saman tien rannalle uimaan ja tutustumaan rantakatuun. Saaren pääranta, White Beach, on noin neljä kilometriä pitkä ja sen varrelta tuntuu löytyvän lähes kaikkea rantarolekseista manikyyriin ja zorb-palloon.(Tässä kohtaa meni sähköt, onneksi akkua vielä 67% jäljellä) Boracay tuntuu kyllä olevan koko maan ykköskohde, sillä aivan joka ikinen paikallinen on kysynyt joko olemme olleet Boracaylla ja kertonut sen olevan hieno paikka vaikka eivät olekaan itse aina välttämättä käyneet. Vähän tietysti yltiöpäinen turistimeininki sai päätä pyörälle kun ollaan totuttu kuitenkin tähän mennessä pienempiin paikkoihin ja ainakin puoliksi paikalliseen menoon. Rantakatua kävellessä kun metrin välein joku huutelee ”Ma’am Sir Massage, Sir sailing boat parasailing jet-ski snorkelling fishing ma’am sir raybans caps souvenirs” niin vuorotellen huvittaa ja menee hermot. Onneksi siihenkin tottuu eikä nyt enää ärsytä muuta kun silloin jos on syömässä ja joku tunkee nenän eteen Sinkkuelämää 2 –dvd:ta. Ei kiitos. (Ja tässä kohtaa Nikon päälle kakkasi gekko.)


Ekan Boracay-päivän eli tiistain päätteeksi kokoonnuttiin koko suomiporukalla yhdessä illalliselle Paradiso Grilliin rannalle jossa tarjoiltiinkin mereneläviä joka lähtöön. Ilta jatkui siitä Norsunluurannikko-Portugali - ottelulla ja kierroksella rannan lazer-diskoissa ja ennen kuin huomattiinkaan lilluttiin meressä aamuyön tunteina fiilistelemässä uskomattoman hienoa tähtitaivasta.
Keskiviikkona sitten tutustuttiin rannan tuntumassa olevaan kivikkoon snorklaamalla mutta eipä siellä ollut juuri mitään nähtävää lukuun ottamatta Nurtsin löytämää merirosvoaarretta, kolmea kultarahaa eli 15 pesoa. Samalla syntyi päätös siitä että joltain venettään kauppaavalta huutelijalta voisi ostaa snorklausreissun seuraavalle päivälle. Myöhäisen lounaan jälkeen löytyikin helposti hyvä diili veneestä ja snorklauskamoista ja sovittiin lähtö yhdeksäksi torstaiaamuna. Illalla jatkettiin World Cupin seuraamista ja löydettiin varmaankin rannan paras penkkiurheilubaari jossa oli ison screenin ja hyvän ruoan lisäksi olutkisailu jokaisessa ottelussa. Eilen talo tarjosi kierroksen jokaisesta Sveitsin maalista ja vaikka itse ainakin kannatin Espanjaa niin ei sitä kuitenkaan pannut liiaksi pahakseen kun tarjoilija toi kaikille kylmät San Miguelit.

Tänään sitten kerättiin aamulla yhdeksän hengen snorklausporukka kasaan ja lähdettiin veneellä tutustumaan Boracayn koralleihin. Ensimmäinen stoppi oli Crocodile Island (nimetty jälleen melko varmasti saaren muodon mukaan) jossa iskeydyttiin saman tien veteen ja kaloja oli paljon. En tiedä kuinka paljon osuutta asiaan oli venemiehen veteen heittelemillä suolakeksin palasilla. Itse kyllä katsoin pahalla silmällä kyseistä toimintaa ja uskon että nähtävää olisi ollut aivan varmasti ilman turhaa ruokintaakin. Jälleen bongattiin erilaisia kaloja, piikikkäitä ja pitkulaisia, ja osa näki veneen lähistöllä myös merikäärmeen ja hummerin.

Toinen stoppi oli Coral Garden, jonka niminen paikka tuntuu löytyvän lähes joka saarelta. Pakko sanoa että oli melkoinen pettymys. Lähinnä hiekkaa ja muutamia koralleja, eikä kummemmin kaloja, ainakaan verrattuna edelliseen paikkaan. Voi siis hyvinkin olla että parhaat korallit ja muut Boracaylla ovat kuitenkin sukelluspaikkoja tai sitten meitä johdettiin harhaan. Joka tapauksessa, Krokosaari oli hieno ja hauskaa oli. Hitusen hiipii mieleen kuitenkin ajatus että meitä taidettiin hieman hemmotella liikaa heti ensimmäisillä snorklaus- ja rantareissuilla Palawanilla, sillä ainakaan vielä ei ole tullut vastaan mitään mikä olisi ollut aivan niin hienoa vaikka mahtavia näkymiä on ollut senkin jälkeen.


Nyt odotellaan Korean toista maalia eli kierrosta talon piikkiin ja pelin jälkeen sitten syömään. Thanks much.

-Inni.

14.6.2010 Tagbilaran – Cebu –lautalla

-Hääkeikka Boholilla-

Perjantaiaamuna hypättiin tosiaan taas laivaan ja suunnattiin takaisin kohti Boholin saarta ja Vilen ja CheChen häitä. Laivana toimi tällä kertaa OceanJet, eli matka kesti sen tutumman viiden, kuuden tunnin sijasta ainoastaan kaksi. Koko suomalaisdelegaatiokin mahtui pitkine jalkoineen istumaan lähes mukavasti paikoillaan, kun onnistuttiin valloittamaan laivan etummaisin penkkirivi. Taaemmat rivit oli tietysti suunniteltu paikallisille kääpiöille, eivätkä ne olisi mahdollistaneet minkäänlaista istuma-asentoa. Botskilla oli kaiken muun hyvän lisäksi vielä ilmainen, lähes toimiva wi-fi, eli pari tuntia meni siis melko mukavasti interwebsin ihmeellisessä maailmassa.

Perillä Boholilla ahtauduttiin Vilen varaamaan minibussiin ja ajettiin kohti Alona Beachia, josta olimme varanneet tietysti halvimman ja parhaan majoituksen; Citadel Alonan. Majoituttiin Nikon ja Innin kanssa saunakuumuuteen lämmitettyyn fan-roomiin, Anderssonin perheen naapuriin ja lähdettiin rannalle syömään.



Rannalla vierähti ruokailun jälkeen mukavasti muutama tunti footbägiä pelaillessa ja hikoilun määrä oli tietysti infernaalinen. Suureksi onneksemme läheisillä terasseilla tarjoiltiin alkoholia ja akuuttia nestehukkaa karkotettiinkin välittömästi muutamilla San Mig Lighteilla. Illalla seuraan liittyi vielä loput Tervon perheestä (Kari, Ride, Pale ja Capu) ja koko valkonaamojen joukkio suunnistikin läheiseen saksalaisomisteiseen ravintolaan väijymään MM-skabojen avausottelua, Etelä-Afrikka – Meksiko. Tavallaan oli jotenkin outoa huomata, että fudiskabat eivät kiinnosta täällä juuri ketään muuta kuin turisteja; paikallisten omistamien baarien telkkarit pyörittivät tuttuun tyyliin karaokekanavia ja ihmiset olivat autuaan tietämättömiä jostain ihme ämmämkisoista. Suomen ja Kanadan lisäksi maailmassa on siis vielä ainakin kolmas maa, jossa fudis ei ole sille oikeutetussa kuningaslajin asemassa. Pitäisi varmaan olla jonkinlaiset riisinsyöntiskabat käynnissä, että paikallisia kiinnostaisi.



Matsin toinen puoliaika meni kyllä omalta osaltani vähän harakoille, kun seuraan liittyivät vielä CheChe ja hääkoordinaattorina toiminut superhomo, Archie, joilla oli allekirjoittaneelle melkoisen paljon selitettävää filippiiniläisestä hääprotokollasta. Bestman saikin sitten aika paljon enemmän tehtäviä kuin aikaisemmissa hääpalavereissa oli puhuttu. Noh, haasteet ovat tietysti aina tervetulleita, mutta kieltämättä nukkumaan mentäessä päässä pyöri melkoisen paljon terminologiaa ja tapoja, joista kuulin ensimmäistä kertaa 12 tuntia ennen h-hetkeä; oli ”ringbeareria” ja ”blessingiä” ja ”principal witnessejä” ja ”precidential peoplea” ja ”entrance of the entouragea”, ”moneydancea” ja ”kyyhkysten päästämistä vapaaksi” ja vaikka mitä sekularisoituneelle suomalaiselle outoa juttua. Täällä ei todellakaan ole käsitettä ”me pidetään meidänlaiset häät” ja kaiken oli siis kuljettava ikiaikaista katolista kaavaa noudattaen. Arvasin jo, että lauantaista olisi tulossa hikinen päivä.

Hikinen päivähän se sitten olikin. Ei kuitenkaan siitä syystä, että olisi jotenkin erityisesti jännittänyt tai muuta yhtä absurdia, vaan siksi, että ensimmäistä kertaa lähes viiteen viikkoon jalkoihin oli vedettävä pitkät housut ja kengät. Hikoilua mitattiin ämpäreillä heti minuutissa kamojen päällepukemisen jälkeen. Koko komeus kruunattiin vielä paikalliseen tapaan barongilla; pitkällä, edestä kirjaillulla paidalla, joka ei kyllä ollut minkäänlaista climacool-systeemimateriaalia, vaan varmaan jonkinlaista muovin ja kumin sekoitusta. Toisaalta, sulhanen ja sulhasen isä olivat päättäneet pukeutua perisuomalaisesti tummaan pukuun, eli olisivat asiat voineet huonomminkin olla. Taas kerran tuli mieleen, että mimmeillä ovat asiat vaan niin paljon paremmin; jos jonkinlaisen löyhän kesämekon päälleen pukeminen ei olisi loukannut kaikkia mahdollisia kirkolliskäytäntöjä, olisin aivan varmasti vetänyt sellaisen ylleni.



Kirkonmenot kestivät varmaan pari tuntia, mutta Vile ja CheChe saatiin kuin saatiinkin lopulta onnellisesti naimisiin. Protokollassa oli tietysti omaan makuuni aivan käsittämättömän paljon raamatun lukemista, aamenen huutamista, valan vannomista ja muuta kirkkohapatusta, mutta oli kyllä tietysti mielenkiintoista nähdä miten homma hoidetaan täälläpäin maailmaa. Onnistuin mielestäni nousemaan oikeissa kohdissa ylös penkistä ja auttamaan sormusten- ja raamatunkantajia ja avioliittosopimuksen allekirjoittajia tehtävissään. Sulhasen tärisevistä käsistä pudonneen sormuksenkin onnistuin nappaamaan kiinni ennen kuin se ehti vieriä minnekään viemäriin. Myös muut pohjoisen pallonpuoliskon vieraat pärjäsivät; Hanna sai kynttilän sytytettyä oikeaan aikaan, Nurtsi hunnun asetettua hääparin päälle, eikä Innikään onnistunut kuristamaan ketään seremoniallisella nauhallaan. Lissu ja Capu eivät kompuroineet groomsmanin roolissa ja valokuvaustiimi Niko ja Marcus taltioi koko hoidon jälkipolville ihailtavaksi. Loistavaa. Homma päättyi virallisiin ja huomattavan moniportaisiin valokuvauskuvaussessioihin alttarilla ja kun koko spektaakkeli oli ohi, olivat kaikki päällä olevat vaatteet, sukista boksereihin aivan läpimärkinä hikoilusta. Huh.



Kirkosta siirryttiin sitten hääjuhlapaikkaan Bohol Beach Clubille, jossa pienehköjen alkusekoilujen jälkeen sain kuulutettua kaikki hää-entouragen jäsenet lähes oikeassa järjestyksessä portista sisään. Paikalliset tietysti nauroivat loistavalle takaloginkielen ääntämiselleni, mutta huumorillahan homma oli jokatapauksessa otettava; kun viimeisenä sisään tulleet tuoreet herra ja rouva Tervo päästivät ilmaan ikuisen rakkauden symbolina kaksi valkoista kyyhkystä, oli siirappia valua jo korvistakin.



Kuten jo jossain aikaisemmassa postauksessa totesin, BBC:tä hienompaa mestaa hääjuhlan pitämiseen saa hakea. Ranta oli vain aivan vieressä ja kyllä tropiikin yössä, palmujen katveessa pidetyissä häissä herkistyy itse kukin. Kenenkään muun häitä yhtään aliarvioimatta, mieleen tuli väkisinkin, että miltäköhän seuraavat häät jossain hikisellä kunnantalolla, suomalaisessa tihkusateessa tuntuvat? Tarjoilutkin olivat yleisestä paikallisesta tavasta poiketen aivan viimeisen päälle kohdallaan. Loistokasta!

Bileet etenivät Archien suunnittelemalla minuuttiaikataululla, mutta kyllä bestmankin ehti hieman lechon baboyta (kokonaisena grillattua possua) maistamaan ja jonkun Red Horsenkin nauttimaan. Perinteiset filippiiniläiset hääohjelmanumerot tietysti ihmetyttivät meitä suomalaisia; esimerkiksi moneydancessa tuore aviopari tanssi häävieraiden keskellä muiden kiinnittäessä neuloilla fyrkkaa morsiuspukuun ja sulhasen asuun. Ja tietysti jengi naureskeli taas takaloginkielen ääntämiselleni kuuluttaessani ihmisiä vuorotellen rahankiinnitystalkoisiin, mutta kaikesta selvittiin kunnialla.



Suomalaispuolen yllätyksistä vastasivat oman puheeni päättyminen edellisenä iltana kootun ”The Angelic Nordic Voices”-yhtyeen esittämään kappaleeseen ”Ballad Of Vile And CheChe” ja kun loppujen lopuksi kuusi suomalaista futishuligaania vielä suoritti morsiamenryöstön, oli ilta täydellinen.

Bileet jatkuivat railakkaissa merkeissä Alona Beachin yössä. Baarien sulkeuduttua haimme Nikon kanssa paikalle vielä tarkoitusta varten varatut Tanduay-pullot ja kitaran ja ranta raikui iloisesti aina aamuseitsemään asti. Täytyy kyllä sanoa että oli mahtava päivä! Vielä kerran onnea Vilelle ja CheChelle!



Eilinen, sunnuntai olikin sitten taas sitä hiljaisempaa sorttia; poistuttiin Citadelista ainoastaan pekoniaamiaiselle ja myöhemmin illalla pizzalle ja futista katsomaan. Muuten päivä vietettiin erittäin tukevasti varjoisella takapihalla täristen ja koomaillen. Kunnollinen kuosittelu näissä trooppisissa ilmastoissa tekee kyllä ihmiselle pahaa.

Tänään puskettiinkin sitten heti aamusta matkanjohtaja-Vilen järjestämälle Boholin kiertoajelulle. Ohjelmassa olivat Chocolate Hills, Tarsierit (kummituseläin, peikkomaki) ja ruokailu Loboc-joen laivaravintolassa. Ongelmaksi muodostui tietysti koko remmin mahduttaminen samaan minivaniin; 13 suomalaista vie hieman enemmän tilaa kuin 20 paikallista ja pitkiä jalkoja ja terävä polvia tuntuikin olevan joka puolella ja jengiä välillä useassa kerroksessa. Sopu sijaa antoi ja homma toimi kuitenkin loppujen lopuksi mukavasti. Chocolate Hillsit olivat hienoja pyöreitä mäkiä, joiden katselua ei haitannut edes ilmaa onneksemme viilentänyt kevyt sade, tarsierit olivat erittäin omituisen näköisiä, nyrkinkokoisia, pitkähäntäisiä apinoita ja Loboc-joen Vietnam-leffoista tutut maisemat loistavia. Tunnelmaa ei haitannut edes jokilaivassa musisoinut hissimusabändi, eli mukavaa oli koko päivän ajan.



Nyt ollaankin sitten matkalla takaisin Cebuun, jossa Hanna ja Marcus hyvästelevät Filippiinit ja lähtevät Hong Kongin kautta kohti koti-Suomea. Loppuporukka suuntaa huomenissa Boracaylle, jossa olisi tarkoituksen viettää ainakin viisi päivää lokoisaa rantaelämää.

Päätän raporttini tähän. ”Thanks much”, kuten Powder Kegissä sanotaan…

-Tomppa

10.6.2010 Cebu City

-Rommia, merirosvomeininkiä ja polttareita-

Innin kukkotappeluraportointien jälkeinen ilta päätettiin huuruisissa merkeissä äärettömän kiihkeään fussball-turnaukseen malapascualaisessa ravintolassa. Suomi pelasi ainakin tanskalais-filippiiniläistä jengiä vastaan ja ilmeisesti Koreankin joukkue marssi jossain vaiheessa kentälle. Meininki oli kaoottista, Red Horsea ja rommia kului pullotolkulla, eikä turnauksen lopullinen voittaja tainnut selvitä oikeastaan kenellekään. Rafla meni kiinni joskus puolen yön aikoihin ja fussball-turnauksen jälkipelit jatkuivat tietysti rannalla. Joku paikallisista hommasi jostain muutaman pullon Tanduayta ja kitaran ja kulttuurivaihto pimeässä Malapascuan yössä jatkui rattoisasti. Meillä oli kuitenkin jo sovittuna snorklaustreffit bangka-kuskin kanssa aamuyhdeksäksi ja koska kalojen houkutteleminen oksentelemalla ei kiinnostanut, laitettiin kemuille omalta osaltamme piste joskus ennen kahta. Herätyskellon soidessa seiskan jälkeen aamulla olisi ehkä toivonut lähteneensä jopa hieman aikaisemminkin omaa bungalowia kohti, mutta minkäs teet. Ja tietysti asiat olisivat voineet olla huonomminkin; naapurimökin tanskalaismimmi kompuroi nukkumaan joskus puoli kahdeksan aikaan eikä askellus kuulostanut olevan sitä kaikkein vakainta laatua.

Snorklaushommat maistuivat taas parin viikon tauon jälkeen mukavasti pienestä rommin sivumausta huolimatta ja rentoa oli. Yhdellä spotilla käytiin väijymässä toisen maailmansodan melskeissä uponnutta japanilaista sotalaivanraatoa, josta filippiinot olivat tietysti pöllineet kaikki irtoavat metalliosat. Botskista oli juuri sen verran jäljellä, että laivan ääriviivat erottuivat. Aluksi raato oli kyllä kieltämättä pienehkö pettymys, mutta tarkemmin hommaa miettiessä tuli mieleen, että olisi sittenkin melko kohtuutonta odottaa 60 vuotta sitten uponneen laivan olevan mikään akuankkamaisen mahtavassa kuosissa, mastot ojossa makaava kaljaasi; ihan niin kuin jotain taikanappia painamalla merenpohjassa makaava Lentävä Hollantilainen siirtyisi purjeet puhkuen merenpinnalle. Tosielämä ei taida sittenkään olla niin siistiä kuin sarjakuvat.

Snorklauskeikan jälkeen olikin sitten aika lähteä erään edellisenä iltana tavatun filippiinon, Edzin kämpille synttärikemuihin. Mesta oli täysin eri puolella saarta mäellä, josta oli loistavat näkymät merelle. Pimeän tultua alkoi merellä raivota vielä mahtava ukkosmyrsky, jonka seuraaminen oli varmasti parempaa viihdettä kuin mikään ihmisvalmisteinen telkkariohjelma. Ihan mahtavaa!



Kemuissa oli arviolta parikymmentä tyyppiä ja tietysti me herrarodun edustajat olimme ihan kunniavieraina paikalla. Paikallisten suhtautuminen valkoihoisiin vieraisiin yllättää kyllä joka kerran; kaikki tuodaan eteen about hopeatarjottimella ja tasalaatuista kohtelua on kyllä melko vaikea ilman suurempia äänenkorottamisia saada. Toki, rommilasin jatkuva täyttäminen ei tälläkään kertaa ainakaan laskenut fiilistä; 65 Proof Tanduayta tuntuikin olevan ihan pohjaton varasto.

Ilta päättyi tietysti valtaviin videokejameihin ja kun oli meidän valkonaamojen aika laulaa, talon isäntä vielä videoi koko korvia särkevän tapahtuman. Yleensähän olen tiukasti karaoken taltiointia vastaan, mutta kundi tuntui olevan niin fiiliksissä valkoisista vieraista hoilottamassa omassa kodissaan, ettei sitä oikein kieltääkään voinut. Himaanpäin hoiputtiin taas joskus kahden maissa yhden vähän vähemmän rommia nauttineen paikallisen kyydissä. Vähän ehkä pelotti, mutta maassa maan tavalla, eikä sieltä olisi muutenkaan pois päässyt.



Aamulla olikin sitten taas aika hypätä bussiin ja lähteä puskemaan kohti Cebua. Muu suomalaisdelegaatio oli saapunut pikkuhiljaa kohti pelimestoja ja mekin hypättiin neljän tunnin hikisen bussimatkailun jälkeen dösästä suoraan taksiin ja huitaistiin Ayalaan, jossa Niko, Marcus ja Hanna jo tekivät tuttavuutta San Miguelin panimon tuotteiden kanssa. Ayalan terassialue tarjosi sopivan virikkeisen ympäristön seuraavaksi päiväksi (keskiviikko) suunniteltuja Vilen polttareita varten ja ideoita syntyi mukavasti iltaan asti. Nurtsi ja Lissu olivat jääneet jumiin Manilaan ja liittyivät Vilen ja CheChen kanssa seuraan vasta kymmenen maissa. Oli kyllä kieltämättä erittäin siistiä nähdä frendejä ja hengailla hetki suomalaisporukassa.



Keskiviikkona vietettiin sitten Vilen polttareita, mutta kuten tapana on, se mitä tapahtuu polttareissa, pysyy polttareissa. En nyt siis viitsi tähän blogiinkaan alkaa päivän tapahtumia sen tarkemmin taltioimaan. Sanotaanko nyt kuitenkin vaikka näin, että tänään on ollut vähän ns. hiljaisempi ja kalpeampi päivä. Ihan happitelttaa ei tällä kertaa tarvittu, mutta esimerkiksi hääbarongien ostaminen kundeille tuotti käsittämättömiä vaikeuksia ja bottomless-kokikset Pizza Hutissa maistuivat mukavasti. Trooppinen kankkunen on kyllä kauhea asia. Piste.



Kohta ollaan koko jengi matkalla illalliselle paikalliseen näköalaravintolaan; Mr. A:han ja huomenna sitten heti aamusta kohti hääsaarta, Boholia. Raportteja häähumusta seuraa parin päivän päästä.


-Tomppa

6.6.2010 Cocobana Beach Resort, Malapascua Island

-Omatoimimatkalla, ehkä liiankin-

Nyt ollaan päästy asettumaan rennosti oman pikkumöksän terassille, mutta ei se ollutkaan ihan niin helppoa. Eilinen päivä alkoi aamuneljän aikoihin poistumisella tähän mennessä hikisimmältä lautalta jossa känniset merimiehet ottivat tosiaan asiakseen parantaa englanninkielentaitoaan juttelemalla meidän kanssa rasittavuuteen asti ja varottelivat kovasti että täällä Filippiineillä teiltä varmaan varastetaan kaikki ja leikataan pää poikki. Hieman kärjistäen. Mutta ei siinä palon nukuttanut kun toinen kehuskeli olevansa koneen käyttäjä ja oli kännissä kuin käki. Vaikka laivan lähdettyä paljastuikin että he eivät tainneet olla vuorossa.

Tarkoituksena oli siis suunnata heti Cebu Cityyn rantautumisen jälkeen bussilla Cebun saaren pohjoisosaan, Mayan kaupunkiin josta pääsee laivalla Malapascuan pikkusaarelle. Bussit eivät kuitenkaan kulkeneet vielä niin aikaisin, mikä oli pieni ihme sillä busseja noin muuten tuntuu menevän ihan koko ajan. Jouduimme siis odottelemaan muutaman tunnin 24h auki olevassa Jollibee-pikaruokalassa, jossa piti olla myös nettiyhteys mutta se olikin mystisesti ”not available”, vaikka ulkona valtavat banderollit huutelivat ihan muuta. Noh, tällaista täällä. Seiskan jälkeen päästiin sitten väsyneinä ja liian monta kuppia pahaa kahvia juoneina jatkamaan matkaa bussilla Mayaa kohti.

Bussimatka oli vuorostaan tähän mennessä miellyttävin, auto ei ollut niin täynnä kuin aikaisemmilla reissuilla ja saatiin hyvällä omallatunnolla vallattua kolmenistuttava penkki kahdestaan (tähän voitte kuvitella minkä kokoinen täkäläinen kolmenistuttava on) ja onnistuin jopa nukkumaan osan matkasta kiemuraisesta tiestä huolimatta. Mayaan päästiin ja siitä puksutettiin bangka-veneellä puolisen tuntia Malapascuan saarelle, jonka odotimme Lonely Planetin esittelyn mukaan olevan pieni ja idyllinen (ei autoja jne.).



Tässä vaiheessa tähän asti hyvin palvellut Lonely Planet, johon olemme luottaneet lähes sokeasti petti ensimmäistä kertaa. Ei niinkään saaren idyllisyyden suhteen, vaan suunnistuksen. Kirjassa olevan kartan mukaan veneet Mayasta saapuvat suoraan päärannalle, Bounty Beachille jossa suurin osa majoituslaitoksista sijaitsee. Ja koska nyt on ns. low season, niin huoneen varaaminen etukäteen ei ollut tarpeellista ja tarkoituksenamme olikin käväistä muutamassa resortissa tutkailemassa huoneita ja vertailemassa hintoja. Tässä vaiheessa aloimme olla jo todella nälkäisiä ja väsyneitä parin tunnin nukkumisen seurauksena joten kaikki veneen rantautuessa huutelijat ja apuaan tarjoavat paikallisheput tuntuivat erityisen ärsyttäviltä ja kävelimme pontevasti rannasta etukäteen suunnittelemaamme suuntaan ja vastasimme huutelijoille että tiedämme kyllä minne olemme menossa. Jepjep. Vene olikin tullut eri rantaan ja kävelimme tehokkaasti metsään. Mutta emmehän me sitä vielä tässä vaiheessa tajunneet, ihmettelimme vaan kun vastaan tuli pari vasta rakenteilla olevaa lomakylää ja yksi todella limaisen näköinen resortti. Ja eikun takaisin rantaan. Ainoa vain että olimme jotenkin onnistuneet eksyttämään itsemme totaalisesti vaikka omasta mielestämme kävelimme vain pienen ympyrän. Puolen tunnin vaelluksen jälkeen vastaan alkoi tulla paikallista asutusta, pari koulua ja viimein kun pyysimme näyttämään kartasta missä kohtaa olemme niin olimme onnistuneet kävelemään aivan saaren vastakkaiseen päähän. Tässä vaiheessa ei enää niin naurattanut. Vaellettuamme kiroillen vielä tunnin verran pääsimme vihdoin Bounty Beachille joka ei sitten tosiaan ollut se mihin aluksi veneellä saavuimme, vaan aivan sen rannan vieressä, me vaan olimme kävelleet juuri väärään suuntaan. Huhhuh. Tässä vaiheessa oli jo pyörryttävä nälkä, mutta onneksi suht nopealla etsimisellä löysimme hyvän mökin ihan rannan tuntumasta, Cocobana Resortista jossa kaiken muun hyvän lisäksi on suihku josta tulee vettä ihan Suomen tasoisella paineella, luksusta täällä. Siispä suihkuun ja syömään.


Ruoan jälkeen alkoi jo vähän naurattaa oma pontevuus ja avun torjuminen. Itse kun on kuitenkin tottunut melko suureen ”omaan tilaan”, ja täällä meno on ihan toisenlainen niin ainakaan ihan heti en ole pystynyt sopeutumaan siihen. Jo ennen kuin on maksanut taksikuskille niin joku avaa jo oven ja kyselee minne olet menossa, tarvitsetko apua ja voinko kantaa laukkusi. Pikkuhiljaa alkaa tajuta että suurimmaksi osaksi avun tarjoaminen on lähes vilpitöntä, sillä meiltä ei ainakaan vielä ole kukaan oma-aloitteisesti pyytänyt maksua ohjeista tai opastuksesta, vaikka ilmeisesti joissain muissa maissa ollaan useammin käsi ojossa jos kysyy esim. neuvoja jonnekin. Mutta varsinkin kun on nukkunut kaksi tuntia ja syönyt viimeksi 26 tuntia sitten ja joku nykii hihasta niin ei aina jaksa hymyillä ihan kaikille.

Loppu hyvin kaikki hyvin, lauantai-iltana päikkäreiden jälkeen käytiin läheisessä ravintolassa (jossa ihan oikeasti oli se wi-fi) postaamassa edellinen blogikirjoitus ja katsomassa sähköpostit. Koko illan oli horisontissa välähdellyt komea ukkonen ja yhtäkkiä alkoi Malapascuallakin sataa aivan kaatamalla. Ja täällähän kun sataa niin se ei ole mitään tihkua. Meillä ei kuitenkaan ollut enää intoa hillua ravintolassa ja päätimme uhmata sadetta ja juosta mahdollisimman lujaa takaisin Cocobanaan. Ystävällinen tarjoilija antoi meille vielä lainaksi sateenvarjon ettemme me ja erityisesti läppäri kastuisi liikaa. Kiitokset hänelle, vaikka vettä oli tässä vaiheessa jo nilkkoja myöten ja viimeiset puhtaat vaatteet kastuivat kuitenkin aivan totaalisesti.

Tänään sunnuntaina olimme päättäneet tehdä pitkästä aikaa ei-mitään ja asetuimmekin aamusta aurinkotuoleihin tarkoituksena hieman päivittää rusketusta viikon päästä olevia Vilen häitä varten. Siinä vierähtikin pari tuntia ja päätimme käväistä välillä uimassa. Itse kiljahtelin Tompalle että ”Katso, lentokaloja!” ja sain vastaukseksi tuskaista korinaa ja kiroilua. Kävi ilmi että Tomppa oli astunut ihan reippaasti merisiilin päälle ja jalkapohjasta törötti parikin isoa piikkiä. Nopeasti takaisin rantaan ja nypittiin piikit pois. Lähistöllä pulikoineet paikalliset lapset tulivat seuraamaan toimitusta ja hymyilivät sympaattisesti kun iso valkoinen murisee. Yksi pikkupoika myös tarjoutui auliisti pissaamaan jalan päälle jos se auttaisi desinfioinnissa. Saatiin piikit pois ja jalka toimii edelleen.

Lounaan jälkeen olimme juuri asettuneet viettämään siestaa tähän mökin kuistille kun saimme uuden naapurin, tanskalaisen tytön joka asuu Cebussa ja oli tullut tänne muutamaksi päiväksi lomailemaan. Hän oli täällä jo ties kuinka monetta kertaa ja pian saapuikin hänen paikallinen tuttunsa joka hetken päästä kysyi haluammeko lähteä katsomaan kukkotappelua. Lajihan on niin julma että meidän standardeilla kyse on silkasta eläinrääkkäyksestä mutta täällä tappelut kuuluvat sunnuntaipäivään yhtä vahvasti kuin kirkkoon meno aamulla. Eli uteliaisuus paikallista menoa kohtaan voitti ja lähdettiin katsomaan itse mistä on kyse.


Ja aikamoista menoahan se oli. Areena on viisi kertaa viisimetrinen aitaus jossa ensin kerätään reunoilla seisovilta katsojilta vedonlyöntipanokset ja sen jälkeen huudellaan jotain käsittämätöntä ja sitten usutetaan kukot toistensa kimppuun. Eikä siinä vielä kaikki. Molemmille kukoille on viritetty jalkaan kymmensenttinen terä, jolla saa oikeasti pahaa jälkeä aikaiseksi. Eli hävinnyt kukko vaikutti melko kuolleelta. Katsottiin pari kierrosta ja hieman alkoi valjeta vedonlyöntisysteemi vaikkakin huudot ja se mikä tekee kukosta hyvän tappelijan jäivät vielä hämärän peittoon. Enkä ole ihan varma haluanko edes tietää.


Nyt takaisin kuistilla, illalla syömään ja mikäli netti löytyy niin saan tämänkin kirjoituksen julkaistua. Huomenna aamusta lähdetään tämän tanskalaisen paikallisen tutun kanssa riutoille snorklaamaan, eli upouudet välineet pääsevät testiin. Raporttia sitten siitäkin.

-Inni.

4.6.2010, M/S Fiji 2, Bato (Leyte)- Cebu City – välillä

-Alfaron perhe, taistelukukko ja muita tarinoita Leyteltä-

Muutama päivä on nyt vietetty…

Ehdin kirjoittaa tasan sanaan ”vietetty” asti, ennen kuin sairaalloisen epämukavan yöhetken laivalla keskeyttivät kaksi paikallista hemmoa, jotka tulivat kertomaan meille tietoiskuja filippiinoista, Filippiinien vaaroista matkustajien kannalta, itsestään, rakkaudesta, elämästä, uskonnoista, laivoista ja oikeastaan aivan kaikesta mitä nyt suusta ulos tuli.” Mukava” öinen jutteluhetki kesti melkein pari tuntia ja toki on sanomattakin selvää, että kaverukset olivat ympäripäissään tubasta, eli paikallisesta palmupontikasta. Eikä liene myöskään yllätys, että kundit olivat laivalla duunissa; toinen konemiehenä ja toinen perämiehenä ruorissa. Yö oli varmasti yksi kuumottavimmista tällä reissulla tähän asti, ei pelkästään humalaisten merimiesten takia, vaan myös siksi, että taivaanrannassa riehui oikein kunnollinen ukkosmyrsky (varmasti ehkä siistein näky ikinä), matkustuspaikat olivat aivan törkeän hikisissä mestoissa, kolmosluokassa, kannen alla, konehuoneen vieressä (meteli oli mitattavissa Spinal Tap-asteikolla) ja luteiset nukkumakaukalot olivat pohjasta puhki. Tunnit laivassa olivat siis pitkiä, erittäin pitkiä. Nyt ollaan kuitenkin selviydytty hengissä laivamatkasta takaisin Cebun puolelle, kello on viisi aamulla ja tänään pitäisi puskea pohjoiseen päin Cebun saarella; kohti Malapasquaa. Kunhan nyt vain bussit muutaman tunnin kuluttua aloittavat kulkemisensa. Tällä hetkellä tuntuisi siis olevan mukavasti aikaa jatkaa sanasta ”vietetty”… tai sitten aloittaa jollain ihan muilla sanoilla…

5.6.2010 Jollibee, Cebu City

Viimeinen asia, jonka Inni tiistaina kirjoitti oli ”ei enää ostoskeskuksia”, eli totta kai puskettiin keskiviikkona heti ensimmäiseksi ostoskeskukseen. Tällä kertaa Robinsoniin, tekemään Western Union-rahansiirtoa parin viikon päästä varattuun majapaikkaan Boracaylla. Nettipankkiin ja luottokorttimaksuihin tottuneelle systeemi on kyllä kieltämättä mahtavan retro, mutta täällä tuntuu WU:n toimipisteisiin aina olevan valtava jono. Homma saatiin hoidettua suhteellisen kivuttomasti ja niinpä käytiin koppaamassa reput selkään kämpiltä ja matka jatkui kohti laivaterminaalia ja sitä kautta Leyten saarta.



Yölaiva Leytelle oli ihan mukava; mahduin makaamaan goisauskaukalossa melkein kokonaan suorassa ja paikat olivat mukavan rauhalliseen kulmaukseen sijoitetut. Muutama tunti meni siis lähes sikeästi nukkuessa. Perillä Leytellä oltiin kello kolmen aikoihin yöllä ja hypättiin suoraan bussiin kohti etelää ja San Bernardia. Onnistuttiin kuin ihmeen kaupalla jäämään parin tunnin ajelun jälkeen oikean kaupungin kohdalla ulos dösästä ja aivan suunnitelman mukaan Essi-serkkuni miehen, Michaelin äiti olikin meitä vastassa pysäkillä. Matka jatkui Alfarojen residenssiin, jossa tietysti oli jo puolet talon asukkaista hereillä meitä vastaanottamassa. Kaikki se kuhina mitä mestoilla kello viiden aikoihin oli, oli ehkä meille kolme tuntia nukkuneille vähän ”liikaa” siihen aikaan vuorokaudesta ja päätettiinkin mennä vielä hetkeksi goisaamaan meille varattuun vierashuoneeseen.

Kukkojen kiekuminen ja muut asiaan kuuluvat äänet herättivät torstaina viimeistään seitsemän aikoihin ja aamiaispöytä olikin jo katettu meitä varten. Brekkarin jälkeen lähdettiin about kymmenen hengen delegaatiolla käymään San Bernardin kylän keskustassa, kalatorilla, hakemassa eväitä päivän retkelle läheisille putouksille. Mukaan napattiin mukavan kokoinen tonnikala, sekä pussikaupalla jotain pienempää fisua, jota en tunnistanut. Takaisinpäin käveltiin vähän sightseeing-henkisesti eri katuja pitkin ja huomattiin, että ensivaikutelma oli tosiaankin totta; San Bernard oli täysin varmasti puhtain paikka mitä näillä saarilla on tähän asti nähty. Normaalioloissahan paikallinen tapa on heittää kaikki mahdollinen jäte (ja hakea ehkä vielä vähän lisää roskaa jostain lähimailta ja heittää nekin) mahdollisimman törkeästi ojien pohjille ja metsiin, mutta täällä ei ollut maassa karkkipaperin karkkipaperia. Kaikkien talojen edessä oli vielä kierrätystä varten eri roskikset biojätteille, muoville ja paperille. Isot pisteet San Bernardille; jos kaikkialla olisi noin puhdasta, olisi ihan satunnaisenkin matkailijan mielikuva Filippiineistä varmasti hyvin erilainen.

Kymmenen maissa ahtauduttiin pariin tricycleen lähes koko Alfarojen klaanin kanssa (äiti, isä, Dennis, Melodie, Melanie, Melissa, Mekim, Kimberly, Kim-Courtney, Kim) ja suunnistettiin kohti paikallisia vesiputouksia. Muutamalla muullakin perheellä tuntui olleen näin koulujen lomakauden päättymisen lähestyessä sama suunnitelma ja mestoilla olikin jo aika tuhdisti jengiä. Osa hengaili varjoisilla piknik-pöydillä, osa isojen hiiligrillien edessä valmistamassa paikallisia safkoja ja erittäin suuri osa pulikoi putouksien alle rakennetuissa altaissa. Loistava mesta! Meillekin riitti luonnonhelmassa tilaa ja tonnikala ja muut herkut heitettiin välittömästi grilliin. Lämmin päivä vaati tietysti ylikuumenevan, pohjoisella pallonpuoliskolla syntyneen kehon jatkuvaa viilentelyä, mutta onneksi putouksien virtaavassa vedessä oli tilaa myös meille. Lapset riehuivat omissa altaissaan ja suoraan putousten alla, yläjuoksulla oli syvempiä, luonnon muokkaamia altaita varttuneemmille. Michaelin vanhin pikkuveli, Dennis ei ainakaan näin ensitapaamisella vaikuttanut ihan tervejärkiseltä kaverilta; kundi roiski kallioiden jyrkänteiltä pää edellä about ämpärin kokoisiin pooleihin. Itse tyydyin lähinnä käsipohjaan ja muihin tutumpiin uintimuotoihin.



Oltiin Innin kanssa tietysti ainoat valkonaamat mestoilla, eli huomio ja kansansuosio oli taattu aina kun mentiin tsimmaamaan tai vaikka vaan tutkimaan putousten ympäristöä. Eikä siinä tietysti mitään, näissä pienemmissä paikoissa on jo vähän tottunut siihen näyttelyeläimen rooliin; ”americano, americano”-huutoja kuuluu kaikkialla ja joka toinen vastaantulija tulee kyselemään nimiä ja huutelemaan ”helouta”. Varsinkin lapsia tuntuu aina suuresti huvittavan jonkin karvaisen eläimen näköinen, jättiläisen kokoinen valkoinen kundi ja keskivertoa kookospuuta pidempi valkoinen mimmi. Tällä kertaa meillä oli toki erikoisetuna paikallisväriä ”suojelemassa” uteliailta ja selittämässä asioita puolestamme. Veikkaan, että päivän aikana kuulin varmasti useita satoja kertoja sanat ”essi”, ”michael”, ”cousin” ja ”finland”. Essi ja Mikke taitavat olla jonkinlaisia julkkiksia San Bernardin seuduilla.





Päivä putouksilla oli kaiken kaikkiaan aivan loistava; safkapuolena oli sitä grillattua tonnikalaa, kanaa, sillimäisesti raakana vedettäviä pikkufisuja, riisiä ja tietty Red Horsea. Alfarot osoittautuivat erittäin sydämelliseksi klaaniksi eikä aikaa olisi oikeastaan voinut mukavammin viettää. Illalla hengailtiin vielä perheen talolla ja juteltiin välillä elekieltäkin käyttämällä maidemme kulttuurieroista, muista kuulumisista ja oikeastaan kaikesta mitä nyt mieleen tuli tai mihin yhteisiä sanoja löydettiin. Perheen isä ja Kim vetivät vielä pienen kukkotappelunäytöksen talon pihalla (kummastakaan ei onneksi tullut paistia, vaikka toinen, erityisesti kukkotappelua varten koulutettu roikale olikin tiukasti niskan päällä) ja meille esiteltiin tietysti muutkin pihapiirin eläimet; neljä koiraa, kili ja lukematon määrä siipikarjaa. Iltaruokailun (jonkinlaista porsaan päästä valmistettua pataa) jälkeen pitkä päivä alkoi painaa silmäluomia ja nukkumatti tulikin kylään jo kymmenen maissa illalla.

Perjantai alkoi taas kukkojen kiekumisella ja kuin ihmeen kaupalla koko talon väki oli hereillä ennen meitä. Taas kerran tuli mieleen Vilen viime viikolla esittämä näkemys siitä, että filippiinot eivät varmasti nuku koskaan; täällä tuntuu aina siltä, että menet ensimmäisenä nukkumaan ja heräät viimeisenä. Ehkä se on se siestan viettämisen taito mikä meiltä tehokkuusajatteluyhteiskunnan lapsilta puuttuu.

Aamiaisen jälkeen puskettiin lähettyvillä sijaitsevalle Alfarojen kookosfarmille ja samalla napattiin myös lounaaksi muutama fisu kalalammikosta, joka tuntui olevan varsinkin perheen isälle suuri ylpeydenaihe. Ihan mukava, lähes ehtymätön ruoanlähdehän se tietysti onkin, ei siinä mitään. Mestoilla hengaili myös muutama lehmä, joka on kyllä melkoinen näky kookospuumetsässä. Paikalliset kiipeilivät puissa luonnollisesti kuin apinat ja hyvinkin nopeasti saatiin nauttia tuoretta kookosmaitoa ja –hedelmää suoraan pähkinästä. Loistavaa menoa!



Lounaan jälkeen, ennen bussin lähtöä tutustuttiin vielä siihen yhteen, tuiki tärkeään paikalliseen kulttuurinpalaseen, jota ei oltu vielä omakohtaisesti kokeiltu; videokeen. Koko jengi kerääntyi telkkarin eteen ja kukkojen kiekumisen peittivät hyvin nopeasti maksimivolyymilla vedetyt karaokeklassikot. Ihan kaikki lauloivat, pari-kolme-vuotias Kimberly mukaan lukien ja oli kyllä heti alusta asti selvää, että videoke kuuluu erittäin olennaisena osana filippiinojen elämään. Itsekin olin tietysti pakotettu mukaan talkoisiin ja kaikkien suureksi järkytykseksi korisin lähinnä Nirvanaa ja Oasista näillä leveysasteilla suurempaa kansansuosiota nauttivien Phil Collinsin ja Cris DeBurghin sijaan. Täällähän kaikkien, siis AIVAN kaikkien suosikkimusiikki on lyhyesti ja ytimekkäästi ”love songs” ja itselleni olikin suuri ilonaihe huomata raamatunkokoisen lauluvihkon miljoonan siirappibiisin seassa sellaisia klassikoita kuin ”Pennyroyal Tea” ja ”The Man Who Sold The World”.

Lauleskelu oli ihan hauskaa, mutta kolmen maissa iltapäivällä oli taas nostettava reput selkään ja hypättävä bussiin, joka vei kohti Batoa. Satamakaupungissa hypättiin sitten laivaan ja päästiinkin tämän blogitekstin alkulähteille; juopuneiden merimiesten seuraan. Valtava kiitos Alfaroille; saatiin taas kahmalokaupalla sellaisia kokemuksia paikalliskulttuurista, joita ei rahalla voi ostaa. Toivottavasti päästään lupauksiemme mukaan lähivuosina käymään uudestaan San Bernardin täysihoitolassa.

Nyt alkaa jo aurinkokin olla noussut ja matka jatkuu kohti Malapasquaa. Katsotaan mitä tapahtuu…


-Tomppa