29.12.2010 Driver Reviver -pysähdyspaikka jossain A1-tien varressa

Tulvii Pohjanmaa

Jumituttiin sitten lähes kolmeksi päiväksi jonkun säälittävän pikkutien varteen noin 100 km säälittävän Charters Towersin kaupungin eteläpuolelle. Kyseinen ”highway” oli meidän kartassa merkattu yhtä isoksi kuin tämä rannikkoa pitkin kulkeva A1, joka nyt kuitenkin on yksi pääteistä (meidän standardeilla sellainen vanha Lahdentie), mutta kyseessä oli kuoppainen pikkutie joka tietenkin tulvi puolesta kymmenestä kohtaa. Riitti siitä ihmetystä kyllä ihan natiiveille ausseillekin kuinka tie on voitu rakentaa niin idioottimaisesti, että kun alla on joki tai jonkinlainen puro jonka tiedetään tulvivan käytännössä vuosittain, tehdään joen kohdalle tiehen kuoppa. Niin että tie vaan penkkaa alas ihan rantaan ja sitten ”silta” just ja just kymmenen senttiä normaalin vedenpinnan yläpuolelle. Ja kyltti ”Low level bridge” viereen. Kyllä otti päähän. Pitäisi varmaan tulla suomalaisten opettamaan kuinka tämäkin asia kannattaisi hoitaa.

Maanantaiaamuna tosiaan jymähdettiin siihen Cape Riverin kohdille jossa vettä oli 60 cm tien päällä ja jo muutamia autokuntia odottelemassa josko muutaman tunnin sisään joesta pääsisi yli ja jatkamaan matkaa. Päätettiin mekin sitten odotella ja kun mitään ei tapahtunut, jäätiin sitten siihen tienvarteen myös yöksi. Monet kääntyivät takaisin Charters Towersiin ja päättivät joko odottaa veden laskemista siellä tai suunnistaa vielä pidemmälle sisämaahan kuivan reitin toivossa, ja Swarloksen lisäksi paikalle jäivätkin ainoastaan Sykeröt (vanhempi pariskunta jonka herra näytti erehdyttävästi Tohtori Sykeröltä), Rekkajengi (rekkakuski perheineen jolla oli mukanaan tavaraa generaattorista leikkikehään) ja Pikkuautonainen (nainen pikkuhuyndaissa). Melko sekalainen seurakunta siis, mutta siinä sitten illan ratoksi vertailtiin mitä kukakin tietää suljetuista teistä ja Sykeröt huolehtivat että onhan kaikilla riittävästi ruokaa matkassa.

Oltiin jo päätetty että aamulla lähdetään takaisin tulosuuntaan ja kun rekkamies vielä kertoi ettei tilanne juurikaan parane etelässä Cape Riverin jälkeen vaan luvassa on vielä muitakin vastaavia jokia, olimme jo ihan valmiita poistumaan takaisinpäin. Parikymmentä kilsaa päästiin, kunnes vastaan tuli puronpätkä joka vielä edellisenä päivänä ei ollut isoa lätäkköä suurempi, mutta veden pinta huitelikin nyt jo noin 40 sentissä (näiden kuoppien kohdilla on siis mittarit joista tämän näkee). Eli ei muuta kun takaisin leiriin.

Paikalle saapui päivän mittaan muutamia muitakin autoseurueita; Maorit ja Reikäpäät. Ensimmäinen selittyy ulkonäöllä, toinen sillä että ajoivat pienellä henkilöautolla jokeen huuhtoutumista uhmaten sen 40 sentin veden läpi, mutta eivät sitten enää uskaltaneet lähteä takaisin. Päivää ja iltaa vietettiin sitten tappamalla aikaa; Maorit virittivät kepeistä kriketin, Pikkuautonainen teki sudokuja, Rekkajengin pikkupoika ajoi kolmipyöräisellä kaikki lätäköt läpi moneen kertaan, ja niin poispäin. Me viihdytettiin itseämme lähinnä lukemalla, nukkumalla ja allekirjoittanut myös jännittävällä pasianssilla.

Vielä ennen pimeän tuloa ajettiin se parikymmentä kilometriä takaisin purolle katsomaan josko se olisi laskenut, mutta samoissa lukemissa oli edelleen eli ei auttanut muu kuin palata vielä toiseksi yöksi outbackiin. Kyllähän se jälkikäteen tuntuu ihan hyvältä seikkailulta, mutta kun ei ole ihan varma kuinka moneksi päiväksi ruokaa ja vettä pitää säännöstellä ja vielä kun kännykässä ei ole kenttää, on olo ajoittain melko kuumottava. Liian peloissaan ei kuitenkaan tarvinnut olla, olihan paikalla muutakin porukkaa ja he olivat vielä varustautuneet satelliittipuhelimilla joilla saivat myös tarvittaessa yhteyden ulkomaailmaan. Oltiin muuten luettu jostain että vain noin 10 prosenttia koko Australiasta on kännykkäverkon ulottuvilla, mikä tuntui maan valtavasta koosta huolimatta omituisen pieneltä alueelta. Nyt se kuitenkin huomattiin, oltiin noin 100 km kaupungista ja alle 200 km tiheään asutusta itärannikosta eikä kenttää ollut mailla halmeilla. Itse kun on jo niin tottunut siihen että harvassa ovat ne kesämökit jossa vielä pitää kiivetä henkarin kanssa kalliolle että saa otettua NMT-yhteyden naapuriin.

Tiistai-ilta, kuten koko päiväkin, oli kirkas eikä vettä satanut yhtään lisää, mikä tietysti lupaili hyvää tulvimisen suhteen, ja lisäksi illalla näkyvissä oli aivan huikaisevan paljon tähtiä. Olihan siinä tietynlaista reissuromatiikkaa havaittavissa; auringonlasku äärettömän oloiseen outbackiin, tähtitaivas, nuotio, kitara ja niin edelleen. Väkisin kuitenkin välkkyi mielessä pääseekö aamulla yli ja takaisin ”sivistykseen”. Suihkukin alkoi olla tarpeen. Ja vieressä virrannut Cape River oli tässä vaiheessa kolminkertaistunut jo 1.8 metriin eli lähtösuunnasta ei ollut edelleenkään epäilystä.

Herätys tuli heti aamuviideltä kun kuulin Sykeröiden liikehtivän vieressä autollaan ja kun kurkkasin ulos näin myös että joku punainen henkilöauto starttasi takaisin kohti Charters Towersia eli oli selvästi päässyt meille asti samana aamuna. Tämä herätti tietysti toiveet läpi pääsemisestä ja kun Sykerötkin ilmoittivat lähevänsä heti aamiaisen jälkeen, päätimme lyöttäytyä heidän seuraansa ettei kummankaan tarvitsisi yksin suhailla veden läpi. Eihän 40 cm sinänsä kuulosta paljolta, mutta kun kyseessä on kuitenkin virtaus eikä seisova lätäkkö ja Swarley ei ole kuitenkaan ihan se kaikkein järein neliveto, otettiin kuitenkin kaikki varman päälle. Puhumattakaan siitä että autonvuokrafirmalle olisikin selittelemistä kun paku pitäisi nostaa jostain joenpenkasta.

Kolmas jumipäivä jäi kuitenkin tällä erää viimeiseksi, sillä kun Sykeröiden johdolla päästiin meitä piinanneelle Victoria Creekille asti, oli koko puro palannut takaisin uomaansa eikä tiellä ollut enää kuin maksimissaan kolme senttiä vettä. Oikeassa ne aussit olivat siitä että kun vedet alkavat laskea ne saattavat mennä yllättävänkin nopeasti. Siitä sitten saman tien kaupunkiin ja maauimalaan suihkuun.

Mutta kyllä meni iso osa jumiajasta ja koko matka takaisin sen ihmettelyyn kuinka voikaan olla niin että tiet on rakennettu niin typerästi että tulvivat lähes joka kevät . Myönnettäköön toki että tänä vuonna tulvaennätykset paukkuvat eri puolilla Queenslandia ja monessa paikassa vettä on enemmän kuin 50 vuoteen, mutta kuitenkin, olisi ollut 50 v. aikaa parantaa niitä teitä. Yhteen evakuoituun kaupunkiin kun on tullut jo yhtä paljon vettä kuin vuonna 2008. Eli mistään ihan maailman harvinaisimmasta luonnonilmiöstä ei kuitenkaan ole kysymys. Mur. Ehkä kuitenkin suurinta ärsytystä meidän tapauksessa aiheutti se, että joku Team Ahma oli kyllä tosiaan käynyt laittamassa sinne Cape Riverille sen Tie suljettu -kyltin, mutta olisihan se ollut hyvä laittaa myös jonnekin hieman aikaisemmin ettei ihan kaikkien olisi tarvinnut ensin ajaa sataa kilsaa metsään ja sitten takaisin jos se oli enää mahdollista. Varsinkin kuin tämä meidän tie oli ilmeisesti sen verran vähäpätöinen että sitä ei paikallisradion tulvainfoissa mainittu lainkaan.

Vielä ei voi sanoa loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä Brisbaneen on vielä matkaa ja pahimmat tulva-alueet siinä välissä, mutta Charters Towersista päästiin sujuvasti Townsvilleen jossa käytiin hakemassa kasa kirjoja tulevien päivien ajanvietteeksi ja sieltä edelleen etelään. Toistaiseksi tie on ollut auki ja tulvaton, mutta lähempänä Brisbanea ainakin vielä tällä hetkellä poikki, eli melko todennäköisesti joudutaan vielä odottelemaan jossain ennen kuin A1 aukeaa kyseiseltä pätkältä tai jokin kiertoreitti on mahdollinen. Huomenna ensimmäinen isompi kaupunki edessä on Rockhampton jossa olisi tarkoitus päästä nettiin ja tarkistamaan tietilannetta jatkoa ajatellen, radiouutiset kun ovat nykyään keskittyneet enemmän evakuointien raportointiin ja siihen pitäisikö Brisbanen uuden vuoden ilotulitusten rahat lahjoittaa avustusrahastoon. Mene ja tiedä.

Tämän avautumisen lisäksi kerrottakoon, että Englanti on vienyt Tuhkat, eli voittanut tämän huikean krikettiextravaganzan ennen viimeistä ottelua, ja Sydney-Hobart -venekisan voittajaa ei diskattu. Ja että vuoden 2011 alusta täällä lanseerataan käsite palkallinen äitiysloma. This is ABC Radio Queensland.

Plussaa Australialle annettakoon kuitenkin avuliaista kanssamatkustajista ja yli yön auki olevista autoilijoiden virkistyspisteistä.

Jatkoa seuraa.

-Inni.

27.12.2010 Charters Towersin ja Emeraldin välisellä moottoritiellä, Cape Riverin kohdalla

This is radio nowhere…

Heh. Ollaan just tällä hetkellä tulvan takia jumissa keskellä outbackia jossain Queenslandin keskivaiheilla, eikä voida tehdä mitään muuta kuin odottaa veden laskeutumista, eli kirjoitanpa tähän väliin vähän blogia. Tarina siitä, miten tähän jouduttiin löytyy tämän postauksen lopusta, mutta ensin asiaa toimistamme viime päivinä…

Jouluaatto valkeni rankkasateisena Cairnsin hyvin palvelleella leirintäalueella. Radiosta kuultiin sykloni Tashan olevan matkalla avomereltä rannikkoa kohti ja ihmisiä kehotettiin lähinnä hengailemaan kellareissa (jos ne eivät ole vielä tulvineet) ja muutenkin sisätiloissa. Swarloksen sisällä oli kuivaa, mutta muuten leirintäaluekin alkoi elävästi muistuttaa suoaluetta, eikä ulkosalla oikein voinut tehdä mitään. Vähän eri meininki kuin oltiin etukäteen odotettu, mutta mikäs siinä, normaalijouluun verrattuna erilaista tunnelmaa oli kuitenkin ihan roppakaupalla.

Campground oli lähes tyhjillään, koska kuten edellisessä postauksessa mainitsin, suurin osa jengistä oli lentänyt jouluksi kotiin, Eurooppaan ja meidän lisäksi mestoilla olikin ainoastaan italialainen pariskunta, kolme tanskalaista heppua, muutamia random-saksalaisia, leirintäalueen ikuisuusasukit (John In The Army Van ja pari muuta setää), sekä joulua Cairnsiin viettämään tullut suomalaisperhe. Aika hiljaista siis. Normaalirutiineista poiketen tarkoitus oli illalla mennä ihan oikeaan ravintolaan syömään, eli gourmet-kokkailuunkaan ei saanut tällä kertaa aikaa käytettyä, joten koko päivä kulutettiin lähinnä keittiökatoksessa muiden kanssa hengailuun ja Swarleyssa lueskeluun.

Illansuussa karautettiin oikein komeasti kumijalalla kaupunkiin ja puskettiin Raw Prawn-kalaravintolaan jo edellisviikolla varattuun pöytään nauttimaan jouludinneriä. Rafla vaikutti etukäteistiedustelun perusteella yhdeltä Cairnsin rantakadun, The Esplanadin parhaimmista ja ihan joulun kunniaksi päätettiin nauttia hyvällä ruokahalulla kokonaiset kolme ruokalajia viineineen ja kerrankin olla ajattelematta sitä loppulaskua niin kauheasti. Homma toimikin erinomaisesti alkuruoista valtaviin seafoodplattereihin ja vatsan tilanpuutteen takia jälkiruoaksi nautittuihin kahveihin asti. Tarjolla oli simpukkaa ja osteria ja jättirapua ja hummeria ja kalaa ja scampia ja calamaria ja vaikka mitä kaikkea, mitä kalastajat nyt jouluaaton aamuna olivat mereltä rannalle roudanneet. Ihan varauksettoman kingit safkat siis ja vaikka joulukinkkua vähän olikin ikävä, ei sinappihuntuisen siankaan puute pilannut tunnelmaa.

Muutaman tunnin safkailun jälkeen puskettiin paikalliseen tyyliin viereiseen pubiin jatkamaan illanistujaisia ja meno tuntuikin jo olevan ylimmillään. Jotenkin brittiläisen kansanyhteisön tapa lähteä radalle jouluaattona ei ihan istu omaan jouluperinteeseen, mutta koska ei tässä nyt paljon tehnyt mieli mennä takaisin leirintäalueellekaan, niin ihan hyvällä omallatunnolla mekin roudattiin pintteja pöytään ja nautittiin erilaisesta joulufiiliksestä.

Ilta jatkui jo edellisenä viikonloppuna tutuksi tulleessa Woolshed-baarissa, jossa miljoona tonttuhattuihin pukeutunutta backpackeria tanssi villisti pöydillä saman soittolistan tahtiin kuin viikko sitten. Men At Workin ”Down Under”, Whamin ”Last Christmas”, Dexy’s Midnight Runnersin ”Come On Eileen” ja Mariah Carreyn ”All I Want For Christmas” tekivät tälläkin kertaa selvästi tehtävänsä. Soittolistalla oli siis pelkkää klassista juustomateriaalia. Harmiksemme DJ skippasi viime viikolla suurimman vaikutuksen tehneet omat suosikkimme Kaiser Chiefsin ”I Predict a Riotin”, Hard-Fin ”Hard To Beatin” ja muut ”oikeat” biisit, mutta mitä muutakaan voi odottaa tiskijukalta joka selvästi soittaa joka päivä samat styget samassa järjestyksessä. Toisin sanoen, vittu mikä amatööri.

Meno oli villiä aina puoleen yöhön asti, kunnes yhtäkkiä ilmoitettiin baarin menevän kiinni. Ovimiehiltä asiaa tiedusteltuamme selvisi, että paikallisten lakien ja asetusten mukaan kaikkien baarien on mentävä kiinni puolilta öin, eli mikään muukaan soittoruokala ei enää olisi auki. Kaikki baarit siis tyhjensivät jouluhuumaisen asiakaskuntansa samaan aikaan Cairnsin keskustan kaduille ja näky oli kyllä melkoinen; tuhannet iloisen nousuhumalaiset ihmiset ryntäilivät juhla-asut päällään päättömästi kaatosateessa vapaata taksia etsien. Meille järjestyi mittari suhteellisen kivuttomasti ja ilta jatkui vielä hetken aikaa naapurin italialaisparinkunnan kanssa leirintäalueen keittiökatoksessa, kunnes jouluyön raukea tunnelma ajoi väsyneen juhlakansan goisaamaan. Jouluyö, juhlayö.

Jouluaamuna herättiinkin sitten aamuvarhaisella ilmeisen kellonlukutaidottomien perheenjäsentemme iloisiin joulupuheluihin. En ehkä pystynyt kommunikoimaan sitä kaikkein parasta joulufiilistä semi-krapulaisena juuri herättyäni, mutta toivottavasti toivotukset menivät perille toiselle puolella maapalloa kyllin uskottavina. Fiilis ei kuitenkaan yllättävän aikaisen illanlopetuksen takia ollut mitenkään käsittämättömän vaikea ja koska sadekin oli hieman heltynyt, päivän ohjelma koostui ihan silkkasta miellyttävästä rentoilusta; vähän uima-allasta, vähän päiväunia ja muutenkin chilliä oleskelua.

Illansuussa iskettiin kilo jättikatkatkarapuja grilliin ja haastettiin edellisillan kokit heidän tietämättään ruoanlaittokilpailuun. Ehkä ammattilaiset osasivat hommansa hieman paremmin kuin suomalaisturistit ruosteisen pallogrillinsä kanssa, mutta kyllä meidänkin suoritus mielestäni vähintäänkin kunniamaininnan ansaitsee. Aika äyriäispitoiseksi menivät siis kaikki meidän jouluruokailut tänä vuonna, mutta koska ainakaan vielä toistaiseksi ei olla missään hirveissä kolesteroliongelmissa, niin menköön nyt tämän kerran. ”Throw another shrimp in the barbie, mate”.



Eilen, tapaninpäivänä päätettiin sitten jatkuvista sateista huolimatta, tai oikeastaan lähinnä niiden takia, lähteä valumaan etelään päin. Lehdestä selvisi, että hirmumysrky-Tasha ei ollut koskaan rantautunut, mutta että loppuviikosta olisi uutta settiä luvassa, eikä meitä todellakaan kiinnostanut odotella mitään sykloneita seuraavan vuoden puolelle asti. Avulias respan rouva selvitti, että rantatie olisi jatkuvien sateiden aiheuttamin tulvien takia tukossa, mutta että outbackin kautta parisataa kilometriä koukkaamalla pääsisimme ehkä Townsvillen korkeudelle asti kohti etelää. Vallitseva suunnitelmissa oli mennä takaisin Airlie Beachille viettämään vuodenvaihdetta ja sen jälkeen ajaa kahdessa päivässä 1500 kilometriä Brisbaneen Sunset Sounds-festivaalia varten. Tiettömiä teitä pitkin ajeltaessa sorvattiin kuitenkin uusi suunnitelma ja päätettiin karauttaa, jos vain mahdollista, välipäivien aikana reilusti etelään, Gold Coastille asti ja viettää uutta vuotta vaikkapa Byron Bayssa tai Surfers Paradisessa. Eipähän tulisi niin kiire Brisbaneen, eikä tarvitsisi hengailla suoalueeksi muuttuneessa Pohjois-Queenslandissa ”turhaan” odottelemassa. Loistosuunnitelma ja käänteisesti siis vähän sama kuin se minkä varjolla alun perin näin ylös ajeltiinkin; kohti aurinkoa vaikka mitä maksaisi!

Valitsemamme tie alaspäin kulki siis aivan keskellä ei mitään ja välillä ajeltiinkin useita tunteja putkeen, näkemättä ketään muita. Herranjestas, mehän ei oltu rannikolta vielä kuin muutaman sata kilometriä sisämaahan päin, eikä täälläkään ollut enää ketään. Tien oikealla puolella aukesikin sitten vaatimattomat kuusi tuhatta kilometriä pelkkää aavikkoa, enkä usko, että populaatiotiheys sielläpäin ainakaan nousi. Jopa pelottavan autiota siis.



Yritettiin ajellessa kuunnella radion uutisista (silloin kun joku radiokanava kuului) mitkä kaikki tiet olisivat tulvien takia tukossa, mutta koska seudut eivät nyt ihan vielä ole mitenkään kotoisan tuttuja, menestys oli aika huonoa. Vähän sama kuin australialaiselle turistille kerrottaisiin, että ajellessasi Helsingistä pohjoiseen Jalasjärven kohdilla on tiessä muutamia tukoksia eikä Ylöjärven tai Kangasalan seuduille ole mitään asiaa. Kyllähän tulvivien teiden yleinen suuntima tuli ihan selväksi, mutta esimerkiksi teiden numeroista ei ollut mitään puhetta. Ja sitä paitsi, kyllähän me jo tiedettiin, että käytännössä kaikkien etelään päin johtavien teiden on mahdollista olla katki.

Päästiin ihan mukavasti kuivin jaloin viitisen sataa kilometriä eteenpäin, ennen kuin nähtiin ensimmäinen oikea tulvakohta; joku säälittävä pikku puro olikin yhtäkkiä laajentunut parisataa metriä leveäksi joenuomaksi ja rannalla päivystelikin jo muutama matalampi auto vedenpinnan laskemista odottelemassa. Mestoilla oli myös paikallinen superkyttä viiksineen ja peili-aviatoreineen (tietty) seuraamassa tapahtumia. Sälli arveli, että Swarlos saattaisi selvitä joen yli ehjin nahoin, eli jos halua ylitykseen löytyisi niin hiljalleen kundin neliveto-Range Roverin perässä ajelemalla olisi mahdollisuus olla muuttamatta Swarleyta katiskaksi ja päästä jatkamaan matkaa. No eipä meitä paljon kiinnostanut ainakaan odottelemaan jäädä, eli mentiin siis ihan skoudesaattueessa joen yli että heilahti.



Seuraava tulvakohta tuli vastaan heti vartin jälkeen, eikä tällä ylityspaikalla ollutkaan enää ketään robocopia neuvoja antamassa. Pohdittiin siinä sitten hetken aikaa uskaltaisiko veteen ajaa, mutta päätettiin backtrackata sen verran takaisin päin, että päästäisiin edellisen ylityspaikan jälkeen vastaan tulleelle talolle kyselemään mitäköhän neuvoja paikallisilla olisi tilanteeseen tarjota. Talo toimi myös jonkinlaisen huoltoaseman korvikkeena, eli ihan toisten ihmisten kotiovelle asti ei tarvinnut asiaa mennä tiedustelemaan. Mestoilta löytynyt hieman kokeneemman näköinen rekkamiessälli arveli Hiacen pystyvän ylittämään tulvakohdan jos tulvamarkkeri olisi about kolmeenkymmeneen senttiin asti asti näkyvissä. Hmmm. Päätettiin yhteistuumin, että kyllä se markkeri taitaa suunnilleen näkyvissä olla, eli ei muuta kuin yli vaan. Great Success.

Selvittiin vielä parista ylityksestä ja kuuden aikaan illalla saavuttiin Charters Towersin välietappiin. Kaupunki oli kukoistanut Queenslandin suurimmaksi asutuskeskukseksi joskus kultaryntäyksen aikaan, mutta oli tietysti näin vuonna 2010, tapaninpäivän iltana täydellisen kuollut. Kaupunkilaiset olivat joskus ammoisina aikoina antaneet mestalle lempinimen ”The World” siitä syystä, että mitä ei täällä ole, sitä ei tarvita. Noh, näin 2000-luvulla ei näemmä tarvittu mitään. Onneksi Mäkkäri sentään oli auki, eli saatiin suoritettua edes jonkinlaista ruokahuoltoa ja painuttiin saman tien läheisen puiston parkkipaikalle goisaamaan miettien sitä mistä seuraavana päivänä saataisiin jonkinlaista tietoa teiden kunnosta.



Tänään suunnistettiinkin sitten heti aamusta paikalliselle poliisilaitokselle kyselemään reittineuvoja. Siat olivat tietysti itsekin joulun vietossa ja seuraavan kerran virkavaltaa olisi tavattavissa uudenvuoden aattona, perjantaina. Koko kylässä ei tietenkään ollut saatavilla minkäänlaista internet-yhteyttä, eli viimeisenä oljenkortena painuttiin kyselemään turisti-infon vapaaehtoismummoilta, olisikohan arvon rouvilla mitään tietoa tulvarintamien liikkeistä. Mammat naureskelivat vittumainen virne naamallaan turistien tyhmille kysymyksille ja selittivät kaikkien teiden olevan poikki, mutta että nythän meillä olisi hyvää aikaa tutustua Charters Towersin upeaan historiaan ihan paikan päällä. Tämä upea historia tietysti vanhan sanonnan mukaan ”kiinnosti kuin kilo paskaa” ja koska tätien halu tuntui alusta asti olevan enemmänkin pitää meidät kylillä hengailemassa kuin jeesata eteenpäin, päätettiin yhteistuumin ajaa ainakin niin pitkälle eteenpäin kuin tieolot sallisivat. Mammat eivät uskoneet meidän päässeen edellisenä päivänä läpi Cairnsista, eivätkä vuoden 1956 tulva-aallon jälkimainingeissa eläneet, suloisen dementoituneet mielet muutenkaan tuntuneet ihan kaikkein vakavimmalle faktapohjalle reittisuosituksiaan perustavan, eli eipä meillä ainakaan ollut mitään hävittävää. Tuskinpa tädit sitä paitsi olisivat yhtään valistuneempia asioista seuraavinakaan päivinä, eli informaation saapumista kaupunkiin olisi odotettava ainakin skoudejen joululomien loppuun asti.

Noh, nyt ollaankin sitten tässä, pari sataa kilometriä Charters Towersista etelään, autojonossa odottelemassa, vedenpinnan laskemista. About metrin verran tarvitsisi olla kuivempaa ennen kuin Swarleylla uskaltaa alkaa yrittää yli. Vittu. Mietinpähän vaan, että mikseivät nämä kengurunkasvattajat osaa rakentaa siltoja jokiensa yli, jos näin kerran tapahtuu joka vuosi…


-Tomppa

23.12.2010 Cairns Holiday Park

Vettä maalla ja merellä

Maanantaina siis suunnattiin suurin toivein ja odotuksin kohti Suurta Valliriuttaa. Oltiin tosiaan valittu varmaan miljoonan eri riuttareissun valikoimasta se, jossa veneeseen mahtuu mahdollisimman vähän porukkaa ihan siitä syystä, ettei jouduta snorklaillessa tuijottelemaan pelkästään minkään valtavan saksalaisryhmän pöllyttämää pohjahiekkaa tai muutenkaan jouduta taistelemaan veneen kannella elintilasta satojen muiden kanssa. Yli sadan hengen reissujakin olisi nimittäin toki ollut tarjolla. Niinpä Reefdaytripper-katamaraaniin hyppäsikin kello seitsemän aikoihin aamulla meidän ja kolmen hengen miehistön lisäksi 18 muuta seikkailunhaluista; neljä brittiä, viisihenkinen puolalaisperhe, yksi jenkkimimmi, muutamia ausseja ja loput olivatkin sitten saksalaisia. Gynttereitä kun täällä on varmasti aivan yhtä paljon kuin ausseja, jos ei enemmänkin. Jopa toinen miehistön deckhandeista oli saksalainen; kuten yksi messissä ollut hapankaalinpurija sanoi ”we, Germans, are everywhere, just like pests”.

Keli oli mitä mainioin ja riutalle purjehdittaessa onniteltiinkin itseämme hyvästä valinnasta retkipäivän suhteen; +36 astetta, vieno tuuli ja meriveden lämpötila riutan päällä +31. Ei huono. Muu jengikin vaikutti rennolta ja siinä veneen lipuessa hiljalleen eteenpäin selviteltiin tietysti itse kunkin reissutausta juurta jaksain; oikeastaan kaikki olivat matkansa päässä, lähdössä jouluksi kotiin ja me oltiin vanhempien brittisetien, jotka olivat Ashes-matkalla Tapaninpäivänä alkavaan Melbournen testmatchin loppuun asti, kanssa ainoat, joilla oli vielä matkaa edessä. Euroopan lumitilanne siis kiinnosti meitä huomattavasti keskivertoa vähemmän.

Itse Valliriutta on kaiken kaikkiaan n. 700 kilometrin pituinen koralliriutta rannikon tuntumassa ja kaikkein lähimpänä kuivaa maata juuri täällä Cairnsin kohdilla. Purjehdus mestoille kestikin ainoastaan parin tunnin verran, mutta olisi siinä katamaraanin ponttoonien (tjtn.) väliin viritetyssä riippumattotyyppisessä verkossa voinut vaikka vähän kauemminkin makailla. Oli tavallaan vähän omituista, etteivät maisemat merellä olleet mitenkään erityisen mageat; aikaisemmilla hyvin mieleen painuneilla veneretkillä kun ollaan aina oltu jonkinlaisessa paratiisisaaristossa; El Nidossa, Boracaylla, Halong Baylla, Koh Phi Phillä tai muissa kuin suoraan matkaoppaan kuvaliitteestä repäistyissä mestoissa. Tällä kertaa silmien edessä oli vain turkoosin väristä vettä ja muutama suurehko saari.



Maisemat pinnan alla olivatkin sitten huippuluokkaa; koralli oli aivan helvetin hyväkuntoista ja värikästä ja sitä tietysti riitti silmänkantamattomiin. Erilaisia kaloja oli tietysti varmaan sata kertaa enemmän kuin pystyttiin mitenkään jälkeenpäin divebookista bongaamaan, mutta parhaiten mieleen jäivät parit rauskut (ainakin blue spotted lagoon ray), sekä valtavat buffalo parrotfishit, jotka olivat varmaan meikäläisen kokoisia, eli siis isoimpia mereneläviä mitä ollaan tähän mennessä lähietäisyydeltä nähty. Jotkut onnekkaat bongasivat myös mm. erilaisia kilpikonnia, mutta ne liukkaat pirulaiset pääsivät livahtamaan karkuun ennen kuin suomalaishylkeet ehtivät pelipaikoille. Kaiken kaikkiaan pinnanalaiset näkymät olivat ehkä parhaat ikinä, mutta kuten porukalla jälkeenpäin mietittiinkin, jos ei asia Great Barrier Reefillä näin olisi, niin missä sitten?

Parin tunnin pulikoimisen jälkeen nautittiin ihan maittavaa lounasta katamaraanin kannella ja roiskaistiin vielä iltapäivällä tunniksi, pariksi takaisin uiskentelemaan. Jos jotakuta ei räpiköiminen huvittanut, niin ei muuta kuin kylmälaukun kautta, olut kouraan ja kannelle makailemaan. Kaiken kaikkiaan lumessa kahlaamien, joululahjastressi ja muut jokavuotiset ongelmat tuntuivat olevan hyvinkin kaukana; kyllä niitä on synkeämpiäkin joulukuun päiviä vietetty.



Illalla käytiin vielä safkaamassa kaupungilla, mutta mitään sen kummempaa ei enää pitkän päivän jälkeen jaksettu alkaa säätämään. Leirintäalueella tuntui joka toisella auto- ja telttakunnalla olevan pakkaus- ja cämpperinsiivousoperaatiot käynnissä ja iltaoluita siemaillessa kuunneltiinkin värikästä sadattelua kun se matkamuistoista ja muusta krääsästä satakiloiseksi muodottomaksi möntiksi paisunut rinkka ei sitten ihan helposti mennytkään kiinni. Autolla ajellessa tuntuu nimittäin tuota tavaraa kertyvän vähän eri tavalla kuin silloin kun pitää joka päivä kantaa kaikkia kamoja niskassaan. Noh, meillä ei moisia pakkauskuumotuksia ole edessä kuin vasta kolmentuhannen kilometrin ja neljän viikon päästä, eli mikäs siinä oli hymyillessä muiden tuskalle.

Tiistaina poistuttiin hyvin palvelleesta Cairns Holiday Parkista tavoitteenamme päästä vähän samoilemaan läheisissä luonnonpuistoissa ennen kuin tultaisiin jouluksi takaisin. Ensin oli kuitenkin otettava härkää sarvista ja ajeltava läheiseen ExploreMoren toimistoon kyselemään, että minkähän takia Swarloksen jarrut kuulostavat aina jarrutettaessa siltä kuin epävireinen torvisoittokunta virittelisi instrumenttejaan konehuoneen puolella. Sadat saksalaiset olivat tietysti palauttelemassa autojaan samaan aikaan, mutta niin vain meillekin löytyi autotohtorin vastaanottoaika jostain välistä. Allekirjoittaneelle ei aivan täysin selvinnyt mikä niissä jarruissa oikein oli vikana (taisin olla juuri jarruja käsittelevältä mekaanikkokoulun tunnilta poissa), mutta korjausajaksi meille annettiin kolme tuntia siitä kun Swarlos pääsee rasvamontun päälle killumaan, eli ”ottakaa ihan iisisti vaan”. Palvelu oli taas kerran muutenkin erittäin asiallista ja kaiken muun hyvän lisäksi tiskin takana ollut mimmi tuli vielä ehdottamaan, että jos herrasväellä ei ole mitään sitä vastaan, niin voitte toki ajaa taksilla keskustaan hengailemaan muutamaksi tunniksi, ExploreMore palauttaa taksimatkaan kuluneet fyrkat kuitteja vastaan. Loistavaa! Eihän me itse asiassa edes ihan hirveästi haluttu mennä keskustaan pyörimään, mutta koska noin hienosti ja oma-aloitteisesti taksimatkaa tarjottiin, olisi ollut vähintäänkin epäkohteliasta jättää mahdollisuus käyttämättä. Niinpä me siis ajeltiin taksilla keskustan laguunille lueskelemaan muutamaksi tunniksi ja iltapäivällä takaisin.



Jarrujen korjaamisoperaatioon kului kuitenkin oikeastaan koko päivä ja illan ohjelmassa olikin pikaisen kauppareissun jälkeen vain ajella Cairnsista ulos ensimmäiselle reststopille ja leiriytyä siihen. Ensimmäinen mahdollinen spotti löytyi ehkä kymmenen kilometrin päästä kaupungin rajoista, Gordonvalen tienoilta ja Team Swarlos kaivoi keittovälineistön esiin ja siirtyi ruoanlaittoon. Mestassa oli kuitenkin jotain vähän omituista; muut paikalle leiriytyneet olivat oudon iäkkäitä, kaikkien muiden teltat vaikuttivat vähän liian syvälle maahan juurtuneilta, eivätkä seurueiden autot olleet puista pudonneiden lehtien määrästä päätellen ihan vähään aikaa liikkuneet mihinkään. Hetken oleskelun jälkeen metsistä valuikin jokunen laitapuolen kulkijalta vaikuttanut herrasmies uusia naapureita tervehtimään ja syy mestan hienoiseen outouteen selvisi; jengi koostui kokonaisuudessaan kodittomista, jotka asuivat teltoissaan levähdyspaikan viereisessä metsässä. Aboriginaalit toisella puolella ja valkoiset toisella puolella. Kaikki olivat kuitenkin ihan ystävällisiä ja mukavia metsien raneja ja pubien pirjoja, mutta koska meitä ei kiinnostanut ottaa selvää miltä meininki yöllä kiljubileiden alkamisen jälkeen vaikuttaisi, päätettiin pitää omat juomat visusti piilossa ja siirtyä ruokailun jälkeen seuraavalle levähdyspaikalle yötä viettämään.

Keskiviikkona herättiinkin sitten Babindan kylän turisti-infon pihalta, aivan psykedeelisesti jouluvalaistua poliisiasemaa vastapäätä ja heti ensitöiksemme ajeltiin Bouldersin kansallispuistoon keittelemään aamiaista. Keli oli harmittavasti huomattavan sateinen ja niinpä päätettiinkin heti kättelyssä jättää suunniteltu Walsh’ Pyramidin bushwalk tekemättä. Ko. mäki olisi vaatinut neljän tunnin kiipeämisen, mikä ei varmasti olisi trooppisessa sateessa ollut mitenkään herkullinen, saati sitten turvallinen kokemus.

Lähistöllä sijainneissa luonnonpuistoissa oli kuitenkin jos jonkinlaista luonnonihmettä pällisteltävänä ja niinpä koko päivä käytettiinkin ajelemalla Atherton Tablelandsien tarjoamien vesiputouksien, lookouttien ja muiden nähtävyyksien välillä. The Bouldersin valtavat, raivoavassa koskessa makaavat kivet olivat mahtavaa katseltavaa, Josephine Falls oli komea ja Innisfailin ”driver reviver”-taukopaikan eläkeläismummot tarjosivat hyvää (joskin tietysti liian laihaa) kahvia. Millaa Millaan lähistöllä oli tarjolla kokonainen vesiputousten sarja; Ellinjaa-, Zillie- ja Millaa Millaa Falls ja alueella sijainnut valtava The Great Curtain Fig Tree tosiaan näytti opaskirjan lupausten mukaan omituiselta lavasteelta Sormusten Herra-leffoista. Eli vaikka Walsh Pyramid jäikin väliin, komeita maisemia nähtiin silti, jopa siinä määrin, että muutama vesiputous skipattiin kokonaan. Ei makeaa mahan täydeltä. Itse Atherton Tablelandsit koostuivat vuorijonojen välisestä ylängöstä, jonka oudot nummimaiset mäet muodostivat matalalla roikkuvien pilvien alla ja tihkusateen seassa erittäin vinksahtaneen skotlantilaisnäkymän; läpimärät lehmät laidunsivat muuten ihan täydellisissä braveheart-maisemissa, mutta siellä täällä peltojen väleissä kasvoi palmuja. Omituista. Mestoilla olisi ollut mahdollista nähdä myös puissa asuvia treetop-kenguruita, mutta harmiksemme erikoiseläinten bongaukset jäivät taas tekemättä. Höh.





Yöksi jäätiin Athertonin kylän iloisen Rotary-kerhon tarjoamalle piknik-paikalle, aivan kaupungin keskustan tienoille ja toivottiin kaikki sormet ristissä, että seuraavana päivänä olisi tarpeeksi kirkasta bushwalkia varten. Noh, heräsin yöllä joskus kolmen aikoihin siihen kun Swarlos oli muuttunut trooppisessa kaatosateessa patarummuksi ja kuten kaikki jotka jostain syystä ovat rummun sisällä joskus nukkuneet tai esimerkiksi jonkinlaisissa reiveissä käyneet tietävät, ei niissä olosuhteissa selvin päin goisaaminen ole herkkäunisten hommaa. Huonon unenlaadun aiheuttaman harmituksen lisäksi jo yöllä oli selvää, ettei vuoristopoluille olisi aamulla mitään asiaa. Buu.

Tänään päätettiinkin sitten ajella jo ennakoitua aikaisemmin jouluasemiin tänne Cairnsin Holiday Parkiin. Ei kai sitä kukaan sateessa jaksa metsiä samoilla ja tuleehan sitä sitäpaitsi himassakin jouluna otettua vähän iisimmin. Kylmähän täällä ei ole vieläkään, eli keittiökatoksen alla on ihan mukavaa lueskella ja nauttia kylmälaukkukylmää bisseä grillauksen lomassa, salamointia katsellessa.

Huomenissa olisi sitten luvassa brittiläisen kansanyhteisön vuoden kovin bilepäivä ja vaikka armoton bailaaminen jouluaattona tuntuukin omiin jouluperinteisiin verrattuna aika kaukaiselta, on maassa toimittava maan tavalla. Sitä paitsi, harvoin sitä on päässyt viettämään joulua shotseissa, siten, että jalkojen alla narskuva valkoinen massa ei ole jäätävää lunta vaan vitivaloista rantahiekkaa…

Hyvää joulua kaikille!


-Tomppa

19.12.2010 Cairns Holiday Park, Cairns

Lintuja ja joulusuunnitelmia

Edellisellä pysähdyksellä Mission Beachilla ei sitten juuri muuta tehty kun seurailtiin jättiliskon möyrimistä rantapusikossa ja notkuttiin rannalla ja kunnon trailer trash -tyyliin retkituoleissa Swarlowskyn ulkopuolella. Leirintäalue oli tähän astisista ehdottomasti parhaimmalla paikalla eli aivan rannassa, mutta muuten paikassa ei ollut hurraamista vaikka palvelikin ihan moitteettomasti. Ja tiedoksi että niitä cassowary-lintuja ei olla vielä nähty, mutta silmä kovana seurataan tienlaitoja jos vaikka kävisikin niin hyvä säkä että moinen otus saataisiin vielä bongattua.

Seuraavaksi suunnistettiin sitten kohti Cairnsia ja tämän itärannikon turneen viimeistä etappia ennekuin käännytään takas alaspäin ja kohti Sydneytä. Onneksi joku ehti jo lohduttaa meitä että ei se ole niin kova ajomatka, se kun on alamäkeä. Hehhee. Mutta ollaan me vähän jätetty paluumatkallekin jotain mitä odottaa, ettei mene ihan masentavaksi ajeluksi, esimerkiksi Sunset Sounds -festarit Brisbanessa. Bongattiin kyseinen tapahtuma ihan sattumalta lehdestä ja huomattiin että sehän sattuu juuri sopivasti meidän reitille, kun auton palautus Sydneyyn on vasta 14. päivä tammikuuta. Itse ainakin odotan jo innolla että minkälaista festarointia täälläpäin maailmaa on luvassa, se kyllä vaikuttaa hieman oudolta että festaripäivät ovat keskiviikko ja torstai. Hmm.

Cairns osoittautui suurin piirtein sen kokoiseksi kun olin kuvitellutkin, ja tuntuu olevan pääsääntöisesti lomakohde, ainakin jos autovuokraamojen ja matkamuistokauppojen määrästä voi mitään päätellä. Varsinaista rantaa ei ole, mutta koska ei siellä näillä seuduilla pystyisi uimaankaan, on tännekin rakennettu laguuni eli julkinen uima-allas rannan tuntumaan. Ja tuntuu ainakin näillä helteillä tuntuu olevan hyvinkin suosittu paikka viettää aikaa. Perjantaina saavuimme tosiaan jo puolen päivän aikaan ja kiertelimme jonkin aikaa kaupungilla, mutta hillitön hiki veti meidät pian ostarin ilmastointiin ja melko pian myös majapaikan etsintään. Koska tällaisessa backpacker-keitaassa ei tietenkään pääse kätevästi majoittumaan mihinkään kadunkulmaan, valitsimme lähinnä keskustaa olevan leirintäalueen jossa ystävällinen resparouva etsi meille oikein varta vasten varjoisan paikan. Ystävällistä toimintaa. Lämpötilasta en ole varma, mutta merivesi on 29 asteista eli siitä voinee jotain päätellä. Mutta ei me edelleenkään valiteta, mitä nyt välillä on vähän tukalaa.

Perjantai-ilta muodostuikin aiottua vauhdikkaammaksi kun camping-alueelta pääsi ilmaisella kuljetuksella keskustaan ja perjantai-illan hulinaan. Päädyimme Woolshed-nimiseen juottolaan jossa kaiken pöydillätanssimishauskan lisäksi oli ohjelmassa tanssikilpailuja ja muuta mukavaa. Näihin ei osallistuttu, mutta meno oli kuitenkin sen verran hilpeä että kaiuttimista ilmoille kajahtanut Men at Workin Down Under ja etenkin suomiversion ”Tervetuloa länteen Andrei” muistelu ovat naurattaneet ihan tähän päivään saakka.

Lauantaina olikin vuorossa pitkästä aikaa trooppinen krapula, jonka seurauksena leirintäalueelta ei poistuttu ennen iltaa. Onneksi täällä oli etukäteen hankittua ruokaa ja uima-allas jossa viilennellä oloa päivän mittaan. Alueella on muuten niin paljon saksalaisia että välillä allas on yhtä hapankaalikeittoa kun kymmenkunta eri-ikäistä sakemannia killuu ja läiskytelee menemään, mutta mikäs siinä. Tuntuu vaan hieman heitä itseäänkin ärsyttävän kun maanmiehiä on joka puolella. Niin, ja myös joulupukki tuntuu asuvan täällä Cairns Holiday Parkissa; vanha heppu, valkoinen parta ja punaiset speedot. Eli jos ei tule lahjoja niin johtuneen ehkä siitä että pukki on lomalla.

Illalla käytiin vielä keskustassa katsastamassa paljon puhutut iltamarkkinat, jotka harmiksemme koostuivat kuitenkin vain matkamuistosälästä, hierontakojuista ja aasialaisesta ruoasta, joka olisikin ollut parasta antia ellei oltaisi juuri syöty ennen kylille lähtöä. Eli suunta kääntyi melko pian takaisin leiriin kirjojen pariin.

Tänään aamu oli hieman pilvisempi ja yllätykseksi heräsin vasta kahdeksan aikaan normaalin kuuden sijaan. Ja koska fiilis oli huomattavasti edellistä aamua parempi, oli hyvä aika ottaa itseä niskasta kiinni ja järjestää tulevan viikon ja joulun ohjelmaa.

Ihan ensimmäisenä etsittiin kuitenkin kirjavaihto josta käytiin hakemassa pari Jack Reacher -romaania lisää, ovat nimittäin osoittautuneet tämän reissun ehkä suosituimmaksi viihteeksi, ja koluttiin rantakadun ravintoloita joululounasta varten. Olin jotenkin ollut siinä uskossa että joulupäivän lounasta olisi tarjolla useissakin paikoissa, mutta joulupäivä onkin täälläkin se jolloin kaikki on kiinni, joten päädyimme sitten ulkona syömiseen jouluaattona. Eli perjantaina kello kuusi Team Swarley istuu nauttimaan mittavaa seafood-platteriä ja muutenkin viettämään jouluaattoa hyvin epäperinteiseen tyyliin.

Jouluun on kuitenkin vielä viikon verran aikaa ja koska Cairnsin ykkösvetonaulahan on tietysti Suuren Valliriutan läheisyys, oli meidänkin ihan pakko hommata itsemme veneretkelle kohti tuota snorklauksen ihmemaata. Oltiin jo oikeastaan päädytty kaikkein halvimpaan reissuun jolla pääsee riutalle ja takaisin, mutta kun menimme varaamaan reissua leirintäalueen respasta, puhui tiskin takana ollut tyttö niin pitkään ja hartaasti valitsemaamme retkeä vastaa ja muiden puolesta ettei oikein ehtinyt edes ajatella saati saada sanaa väliin. Osasi kieltämättä hommansa ja päädyimme kuitenkin parikymppiä kalliimpaan retkeen jonka pitäisi nyt olla sitten huimasti parempi. Saapa nähdä, mutta ryhmä on pieni ja vene söpö purkkari joten tunnelmaa on odotettavissa hienojen korallinäkymien ohella. Jos vielä lounas on yhtä hyvä kuin Whitsundaysin retkellä niin ei voi mennä vikaan.

Riutalle mennään siis huomenna, ja tiistaista perjantaihin olisi tarkoitus ajella lähialueiden luonnonpuistoihin muutamille bushwalkeille ja katselemaan lisää vesiputouksia. Vielä on myös toiveet korkealla sen cassowary-havainnon kanssa. Jouluksi sitten tosiaan takaisin Cairnsiin ja sen jälkeen nokka kohti etelää.

Kaikkien näiden mittavien järjestelyjen jälkeen ollaankin nautittu uusista jännärikirjoista sopivasti varjossa keskustan laguunilla ja leirintäalueella, joista jälkimmäisen lintuyhteiskunnassa asuu selvästi jonkinlainen ripulipulu joka kakki meidän päälle ei kerran, vaan kolme. Mutta vaikka kirjaimellisesti tulee paskaa niskaan, niin sunnuntai on ollut kuitenkin oikein leppoisa päivä. Peukut pystyyn että huomenna on hyvä sää ja ikimuistoinen reissu luonnonihmeeseen valliriutalle.

-Inni.

16.12.2010 Mission Beach Caravan Park, Mission Beach

Vesiputouksia ja foliohattuja

Noniin, täällä sitä ollaan Mission Beachilla, puolimatkassa Townsvillen ja Cairnsin välissä kulkevaa rantatietä. Mestalla on nimestä päätellen varmasti onnellinen ja iloluontoinen menneisyys alueen alkuperäiskansojen keskuudessa. Tai sitten ei. Aivan tropiikissa kuitenkin ollaan, koska juuri tälläkin hetkellä muutaman metrin päässä, palmussa killuu joku parimetrinen lisko. Aikamoista.

Mutta asiaan.

Maanantaina siis jätettiin hyvin palvellut Townsvillen rantakatu, The Strand taaksemme. Muutama yö oli mennyt mukavasti vähän urbaanimpaa leirielämää viettäessä ja mikäs siinä; kaikki fasiliteetit olivat ihan kuosissa kädenulottuvilla ja koska Townsvillessä ei sinällään minkäänlaista valtavaa backpacker-skeneä ollut havaittavissa, ei virkavaltaakaan tuntunut hirveästi kiinnostavan nukkuuko joku autossa vai ei. Ihan siisti juttu ja lompakkohan siinä erityisesti kiitti, koska yleensä kaupunkien rajojen sisäpuolella joudutaan kuitenkin maksamaan leirintäaluemaksuja tai sitten vaihtoehtoisesti sakkoja. Eli mieluummin leirintäaluemaksuja.

Päivällä hoidettiin vielä muutamia ”to do”-listan juttuja Internet Denissä ja nopean Woolworths-käynnin jälkeen suunnattiin kylmäkaappi täynnä tuoreita grillitarvikkeita rantaa pitkin pohjoiseen. Koko tämä viikko oli tarkoitus käyttää Townsvillen ja Cairnsin välisen rannikon tutkimiseen, eli mikään kiire ei taaskaan ollut mihinkään ja niinpä seuraavaksi leiripaikaksi napattiin oikeastaan ensimmäinen vastaan tullut levähdysalue.



Bluewaterin kylän reststoppi oli siitä omituinen mesta, että sen kylteissä oikein näkyvästi ilmoitettiin leiriytymisen olevan sallittua, niiden normaalien ”no camping”-, ”camping prohibited”- ja ”instant maximum penalties apply” ja ”camp here and you will die”-kieltomerkkien sijaan. Meitä todellakaan ei yhtään haitannut levittää leiriä kerrankin ihan luvallisesti ja grillata ilta-auringon paisteessa sallitulla alueella. Loistavaa. Illalla toki jäätiin käsittämättömän rajun trooppisen sadekuuron alle ja koko pelto muuttui hetkessä suoksi, mutta mikäs siinä, safkat oli jo saatu vedettyä huiviin ja Swarleyssa oli kuivaa.

Tuo säähomma on muuten täälläpäin melkolailla omituinen; sää vaihtelee ihan sekunnissa aurinkoisesta hirmumyrskyksi ja kaikki varoittelevat flashfloodeista, jotka voivat nostaa jokien pintaa hetkessä useita metrejä ylöspäin ja syklooneista, jotka heittelevät viime vuosituhannen puolella valmistettuja Toyota Hiaceja kuin kuoriämpäreitä ympäri sokeriruokopeltoja. Usein sitä unohtaakin, että vaikka sivistysmaassa ollaan, ollaan kuitenkin aivan selkeästi trooppisilla leveysasteilla. Pari hetkeä on kuitenkin käytetty sen pohtimiseen, että mitäköhän me tehtäisiin jos yhtäkkiä horisontissa näkyisi pyörremyrsky. Noh, sen näkee kai sitten.

Tiistaina otettiin aamu erittäin iisisti ja suoritettiin aamiaisen jälkeen jo kauan tehtävälistalla komeillut Swarleyn sisätilojen siivous. Hiekkaa oli tuotu ihan Sydneyn Bondi Beachilta asti ja useampikin kauan kadoksissa ollut tavara löytyi nukkumaosaston kätköistä. Siivoustoimien ohessa pohdittiin seuraavia etappeja ja ihan tsägällä Inni bongasi opaskirjasta n. 50 kilometriä rannalta sisämaahan sijaitsevan luonnonpuiston, jossa olisi mahdollisuus käydä väijymässä Australian korkeinta vesiputousta. Ei yhtään hullumpi nähtävyys siis, eli ei muuta kuin kamat kasaan ja Gorge Rangen vuorille, Girringunin luonnonpuistoon.

Lonely Planetin mukaan putouksien lähellä oli vielä Queensland Wildlife Parks and Services- organisaation ylläpitämä miehittämätön, mutta suihkuin ja vessoin varusteltu leiriytymisalue, joten seuraava yö päätettiin viettää vuorilla. Leirisafkaa käytiin hankkimassa Ignhamin kylästä, joka oli muuten alueelle tyypillinen yhden tien varrelle rakennettu taajama, mutta hyvin voimakkaasti italialaistaustainen. Aika monien kauppojen kyltit esimerkiksi oli kirjoitettu englannin lisäksi italiaksi ja paikallisessa supermarketissa kuuli enemmän välimerellisesti ruskettuneiden luigojen impulsiivisesti puhumaa italiaa kuin kengurunmetsästäjien leveää aussienglantia. Mestasta ja sen asukkaista tuli elävästi mieleen jonkinlainen elähtäneiden mafiosojen lomaviettopaikka Sisilian poliisivoimien ulottumattomissa ja olikin tietysti melko vaikeaa pidätellä itseään antautumasta huonoihin kummisetäimitaatioihin tai ”fruttidimarebellascusi”-feikki-italian käyttöön.

Onnistuttiin kuitenkin hankkimaan ruokatarvikkeita saamatta ”tarjousta, josta ei voitu kieltäytyä” ja suunnattiin kohti Gorge Rangen vuoristoa. Matkaa oli siis se 50 kilometriä sokeriruokopeltojen läpi ja alavalla pellolla näytti riehuvan muutamakin erittäin paikallinen trooppinen myrsky. Vähän tietysti kuumotti, että muodostuukohan juuri noista sysimustista pilvistä niitä pyörretuulia, mutta pelko oli aiheeton; vaikka välillä saderintamaan ajaessa tuntui kuin Swarlos olisi puskenut suoraan päin seinää, pysyttiin ihan mukavasti tiellä. Tai siis, asvaltoidussa puronuomassa. On kuitenkin melko omituista nähdä horisontissa useita erinäisiä myrskyrintamia ja koittaa luovia valtavalla pellolla niiden välistä läpi. Vähän kuin jenkkifutiskentällä juuri pallon saanut runningback katselisi linjasta aukkoa josta pääsisi juoksemaan yläkentälle ilman että joku kaksisataakiloinen hormonihirviö repii matkalla pään irti. Tai jotain.

Kun myrskyistä oli selvitty, oli edessä vielä tunnin kiipeäminen kakkosvaihteella vuoristotien yläosiin ja itse luonnonpuistoon. Onneksi maisemat olivat komeat, muuten olisi voinut alkaa moottorin lämpötilamittarin seuraamisen ohessa hivenen puuduttaa.

Girringunin luonnonpuiston erikoisin asukki on epäilemättä cassowary-lintu, joka on pari metriä korkea, värikäs ja lentokyvytön siipieläin. Grillintäytettä ko. elikosta ei kuitenkaan kannata napata, koska omituisen olemuksensa lisäksi se on erittäin uhanalainen; maailmassa on kuulemma jäljellä enää alle tuhat yksilöä. Kaikkialla vuoristoteillä olikin valtavia varoitusmerkkejä kasuaarien läsnäolosta ja olisipa linnun kanssa törmäämisestä rapsahtanut vielä tietysti ihan mojovat sakotkin. Yritettiin tietenkin silmä kovana bongata tätä luonnonoikkua, mutta koska nämä jäljellä olevat tuhat yksilöä laiduntavat pari sataa kilometriä kanttiinsa olevalla trooppisen sademetsän hallitsemalla vuoristoalueella, olisi näköhavainto tietysti ollut ehkä vähän liikaa vaadittu.

Ei siis kasuaarihavaintoa meille tällä kerralla, mutta sitäkin komeampi vesiputousboungaus kyllä; 268 metriä korkea Wallaman oli suoraan sanottuna erittäin pysäyttävää katseltavaa. Mehän ollaan varauksetta hehkutettu Filippiineillä kesäkuussa nähtyä Tappia-vesiputousta, joka oli muistaakseni 45 metriä korkea, mutta siitä mentiin nyt kyllä heittämällä horisonttiin. Tietenkään Wallamanin nähdäkseen ei tarvinnut kävellä ensin viittä tuntia viidakossa, eli tästä ei seurannut niin suurta onnistumisen tunnetta, mutta kyllähän parisataa metriä lisää korkeutta painavat jossain vaakakupissa melko paljon, vaikka viereen voikin ajaa autolla. Vesiputouksen katselutasanteelta lähti vielä muutaman kilometrin pituinen polku putouksen juurelle, mutta koska viidakossa ei viitsi harhailla enää pimeän tultua, päätettiin alas laskeutuminen suorittaa vasta seuraavana aamuna. Mihinkäs tässä on kiire?



Seuraavana aamuna goisailtiin rauhassa melko pitkään; yleensähän Swarlos lämpenee heti aamun ensiauringosta, kuuden aikaan reippaisiin saunalämpötiloihin, mutta vuorimaisemissa ilma oli ratkaisevasti viileämpää ja nukkuminen onnistui jopa kahdeksaan asti. Vedettiin siis aamiaisen jälkeen virkeinä lenkkareita jalkaan ja lähdettiin laskeutumaan Jinda-walkia Wallamanin juurelle. Harmiksemme laskeutumiselle tuli kuitenkin stoppi about puolen kilometrin jälkeen, kun raikuvanpunaiset sulkunauhat ilmoittivat maanvieremän vieneen koko polun mennessään jo marraskuun puolella ja vaikka tässä Oasiksen tahtiin ollaankin viimeaikoina elelty, ei tälläkään kertaa haluttu champaignesupernova-tyylisesti löytyä ”caught beneath the landslide”. Näkymä putoukselle alhaalta päin jäi siis väliin. Olisivat kuitenkin mielestäni voineet mainita polun katkeamisesta jo reitin alussa.

Koska trekkailemisesta ei siis tullutkaan mitään, päätettiin seuraavaksi matkakohteeksi ottaa Mission Beachin 14-kilometrinen rantakaistale alle sadan kilometrin päässä. Matkalla mestoille ajettiin Tully-nimisen kylän läpi, joka oli kaikkien hyvien pikkukylien tapaan halunnut nostaa profiiliaan matkailumarkkinoilla rakentamalla jotain pysähdyttävää turistien iloksi; mesta on nimittäin Australian suurimman kumisaapaspatsaan ylpeä koti! Tässä rannikkoa pitkin ajeltaessahan ollaan nähty niin suuri ananaspatsas, kuin valtava mangopystikin, isoa rapupatsasta unohtamatta ja Tullyssa oli siis päätetty panostaa seudun elävöittämiseen rakentamalla keskelle kylänraittia kahdeksanmetrinen kumisaapas. Kaikkea sitä markkinamiehet keksivätkin. Kylä on kuulemma Australian sateisin ja tuo mainittu kahdeksan metriä on kaikkien aikojen suurin sademäärä vuoden aikana. Vuosi oli muuten 1950, jos jotain ko. tärkeä yksityiskohta kiinnostaa. Kaiken muun hyvän lisäksi Tully on myös Australian ufopääkaupunki; paikallinen Des Moines, jonka asukkaat bongaavat lentäviä lautasia vuosittain. Niinpä mekin päätettiin sulautua joukkoon ja käydä katsastamassa suuri saapas foliohatut päässä. I come in peace.





Sykähdyttävän Tully-kokemuksen jälkeen puskettiinkin sitten suoraan tänne mission Beachille ja koska täällä näkyy katukuvassa campervan jos toinenkin, ja sitäkautta tietysti helvetin isot omatoimisen leiriytymisen kieltävät kyltit, päätettiin majoittua aivan rannan tuntumassa olevalle Mission Beach Caravan Parkille. Seuraavat pari päivää olisi tarkoitus viettää taas rantaelämää ennen Cairnsin värivaloihin siirtymistä, eli täällä sitä nyt ollaan, rannan tuntumassa bloggaamassa verenhimoisen tappajaliskon varjossa…


-Tomppa

13.12.2010 The Strand -rantakadulla Townsvillessa

Wild Things

Torstaina kuittasimme itsemme ulos hyvin palvelleelta Island Gateway -leirintäalueelta, ja hyppäsimme Ocean Rafting -nimisen puljun bussiin jonka oli tarkoitus kuljettaa meidät satamaan ja sieltä edelleen kohti Whitsundaysin saaristoa Airlie Beachin edustalla. Aina välillä sitä on mentävä mukaan retkille vaikka tuntuisivat kuinka superturistijutuilta, omin avuin kun sinne saaristoon ei kuitenkaan pääse.

Matkaan eri reiteille lähti yhteensä kolme pikavenettä, sellaista valtavan kumiveneen oloista paattia joilla kuulemma pääsi jopa 50 solmua, joka on ilmeisesti tosi kovaa. Meidän alus, nimeltään Wild Thing, lastattiin täyteen porukkaa ja noin 25 hengen ryhmään mahtui muutamia aussituristeja ja loput olivatkin sitten eri puolilta Eurooppaa. Miehistöä oli kaksi, kippari ja opas, jotka aloittivat päivän vaatimalla innostuneita riemunkiljahduksia, aplodeja ja jatkuvaa hymyilyä ja hetken jo ajattelinkin että hohhoijaa, taas saadaan kuunnella koko päivä valmiiksi käsikirjoitettuja vitsejä huonosti esitettyinä, mutta alkuspiikkien jälkeen heput rauhoittuivat hieman ja vitsitkin alkoivat olla hauskoja. Ehdottomasti plussaa oli myös se, että opas kertoili ihan oma-aloitteisesti alueen historiasta ja luonnosta, toisin kuin retkillä Aasiassa jossa oppaasta ei yleensä saa irti mitään tietoja kasveista tai eläimistä vaikka kuinka kyselisi ja huitoisi.

Aluksi ajettiin Wild Thingilla pitkien saaristoa ja näkymät olivat kyllä aivan mielettömiä, eikä sellaista maisemaa olisi millään nähnyt mantereelta käsin. Heitettiin ensin joku heppu töihin Hook Islandille ja jatkettiin vielä eteenpäin kapteenin ”salaiseen paikkaan”, jossa vuorossa oli snorklausta. Ja koska täällä Queenslandissa on tällä hetkellä erityisen otollinen aika kaiken maailman meduusoille ja muille pistelijöille, vedettiin snorklausta varten päälle mahtavat ninja-asut eli stinger suitit. Kansankielellä siis pitkälahkeiset ja -hihaiset uimapuvut. Sitten molskaistiin veteen kaloja ja korallia tuijottelemaan, ja olihan siinä pitkästä aikaa ihan mukavasti katseltavaa; melko paljon samoja kaloja mitä oltiin nähty jo aiemmillakin kerroilla, mutta mitäs siitä, ja korallikin oli värikästä hieman heikosta näkyvyydestä huolimatta. Ja snorkalaushetken mukavuutta lisäsi se että joukossa ei ollut yhtään kirkuvaa aasialaisturistia vaan kaikki osasivat suhtautua hommaan rauhallisesti ja liikaa metelöimättä ja pärskimättä. Erityisen reipas oli noin 6-vuotias lontoolaispoika joka oli niin ylpeä stinger suitistaan ettei suostunut riisumaan supermiesasuaan koko loppupäivänä.

Seuraava etappi oli lähellä koko Whitsundaysin, Australian ja lähes koko maailman hienointa rantaa Whitehaven Beachia, jossa tehtiin noin tunnin pieni bushwalk ylös näköalapaikalle. Ylhäältä avautuivat uskomattomat näkymät itse rannalle ja sisämaahan päin kulkevaan Hill Inletiin, jonka hulluista hiekkamuodostelmista olimme nähneet etukäteen kuvia, mutta emme uskoneet niitä todeksi. Alueella on voimakas vuorovesi joka on heilutellut vitivalkoista hiekkaan rannalta toiselle muodostaen koukeroisia kuvioita valkoisesta hiekasta ja kirkkaansinisestä vedestä ja vaikka nyt vesi olikin vielä melko korkealla eikä ihan uskomattoman kuvan näköistä maisemaa edessä ollutkaan, oli erilaisten sinisen sävyjen määrä kuitenkin todella huima. Paluumatkalla veneelle opas esitteli meille vielä muutaman puiden oksissa majailleen ison Golden Orb -hämähäkin, ja pääsimmepä maistamaan myös autenttista alkuperäisaustralialaista bush tucker -ruokaa, nimittäin murkkuja. Puissa vilisee näitä vihreitä muurahaisia joiden peräpää on herkullisen kirpeä ja kuulemma erinomainen proteiinin lähde, ja eihän sitä voinut jättää maistamatta joten pisteltiin parit yksilöt poskeen. Ei hullumpaa.

Itse Whitehaven Beach on seitsemän kilometriä pitkä ja Wild Thing huristeli koko rannan pituuden toiseen päähän jossa hengailtiin sitten rannalla ja bongailtiin isoja monitoriliskoja lounaan lomassa. Edellisenä päivänä rannalla olisi ollutkin liskojen lisäksi mahdollisuus julkkisbongaukseen, sillä Australian kierroksellaan parhaillaan oleva Oprah oli pystyttänyt leirinsä pätkään Whitehavenia, mutta harmiksemme olimme tosiaan sen päivän myöhässä ja Oprah oli jo ehtinyt lentää eteenpäin, taisi olla vielä itse John Travoltan kyydissä.

Iltapäivä meni leppoisasti rannalla, ja vaikka meidän ryhmämme lisäksi oli paikalla useiden muidenkin puljujen retkiä, mahtui seitsemän kilsan rannalle hyvin levittäytymään niin ettei alkanut ihmispaljous ahdistamaan. Paluumatkalla Airlie Beachille kippari näytti sitten mikä Wild Thing on miehiään ja päästelikin loppumatkan lähes täysillä kohti laituria. Mukava reissu kaiken kaikkiaan, snorklausta, uskomattomia maisemia ja ehkä jopa hienoin ranta mitä on tähän mennessä tullut nähtyä.

Päiväretken jälkeen marssittiin muina miehinä vielä camping-alueelle suihkuun ja kurvattiin Woolworthsin ruokakaupan kautta eteenpäin pohjoiseen kohti Townsvillea. Yöpaikka löytyi pienellä etsimisellä jälleen levähdyspaikalta Big Mangon vierestä, ei mitään muistikuvaa kaupungin nimestä, mutta valtava mangopatsas siihen oli pystytetty. Ollaan nähty myös Big Pineapple, Big Prawn ja niin poispäin, eli ilmeisesti pienten kaupunkien on pystytettävä jotain isoa saadakseen itsensä kartalle.

Perjantaina huristeltiin sitten Townsvilleen, jonka ainakin asukasluvun (160 000 +)perusteella odotettiin olevan ihan oikean kokoinen kaupunki verrattuna viimeaikaisiin rantakyliin. Esikaupunki autokauppoineen ja ostareineen alkoi jo parikymmentä kilometriä ennen itse kaupunkia mutta kun päästiin itse Townsvilleen oli kaupunki yllättävänkin uninen keskellä perjantai-iltapäivää sillä kaupungilla tuntunut olevan ketään, eikä koko keskustan kattanut tietyö ainakaan yhtään auttanut asiaa.

Löydettiin kuitenkin toimiva nettipaikka ja muutama tunti vierähtikin tietsaten, erilaisten hoidettavien asioiden ToDo-lista oli nimittäin kasvanut jo sen verran pitkäksi että oli jos jonkinlaista varausta, laskua ja vakuutusta hoidettavana. Kun päästiin ulos nettikahvilasta ei meno kaupungilla ollut yhtään vilkastunut, joten päätimme ajaa katsomaan maisemia kaupungin keskellä kohoavalle Castle Hillille (eli Linnanmäelle). Kukkulalta näki koko Townsvillen kaupungin joka selvästi levittäytyi melkoisen laajalle alueelle, sekä suoraan edessä merellä olevan Magnetic Islandin.

Kokkailtiin illallista tähän mennessä komeimmissa maisemissa ja koska mitään kieltomerkkejä yöpymisestä ei havaittu, päätettiin jäädä mäelle myös yöksi. Pimeän tultua lenkkeilijät alkoivat kuitenkin vähentyä ja mäellä alkoivat jonkinlaiset teinien perjantaikestit, joten päätimme kuitenkin valua alaspäin kaupunkiin nukkumaan Swarloksen suojissa. Rantakatu Strandin varrella oli runsaasti parkkipaikkoja ilman kieltoja, ja paikalla oli pari muutakin camper-seuruetta samoissa hommissa joilta saimmekin varmistettua että vaikka poliisiasema onkin ihan vieressä, on autoissa nukkuminen ihan ok.

Hikisen yön jälkeen lauantaiaamuna syöksyimme saman tien vilvoittelemaan Rockpoolille, eli rannalle rakennettuun uima-altaaseen, meressä kun ei voi uida muuta kuin erikseen verkoilla eristetyillä alueilla. Jälleen kerran pitää nostaa hattua aussien ulkoilualueille, täällä on kaikki aivan älyttömän hyvin järjestetty. Johtuuko sitten siitä että puistoja voi käyttää ympäri vuoden vai kansan yleisestä ulkoilmahenkisyydestä, mutta erityisesti täällä Townsvillessä kaikki on kunnossa; on julkinen (ja ilmainen) uima-allas, suihkut, vessat, grillipaikat, penkit, ulkokuntosali (nimeltä TeenRager) ja jopa mieletön vesileikkipuisto. Paljon hienompi kuin Launeella. Ja koirankakkapussit kaupan päälle.

Illalla lähdimme sitten Townsvillen yöhön odottaen jonkinlaista hulinaa, olihan lauantai ja kaikkea, mutta edelleenkin melko vähän oli porukkaa liikkeellä ja niissä paikoissa joissa menoa tuntui hieman olevankin, ei meitä päästetty sisään mauttomien shortsien ja sandaaalien vuoksi. Pelastuksen tarjosi kuitenkin aina luotettava irkkupubi Molly Malones johon meidät toivotettiin tervetulleeksi ja jossa seurattiin vuorotellen bändiä ja telkkareissa pyörineitä ysärimusavideoita. Mollyn meno ei kuitenkaan innostanut aamun tunneille asti, ja kohti Swarlia lähdettiinkin puolen yön maissa. Kotimatkalla satoi sitten niin paljon että ensimmäisen minuutin jälkeen kaikki vaatteet olivat aivan totaalisen kastuneet, mutta eipä se nyt niin kamalaa ollut, lämmin kun oli silti.

Sunnuntaita vietettiin sitten Strandin nurmikoilla lueskellen ja pikniklounasta nauttien, ja olisipa Tompalle ollut jälleen tarjolla mekaanikon hommiakin kun sveitsiläistyttöjen campervan ei lähtenyt käyntiin vaan päästi ainoastaan omituisia naksutusääniä. Ratkaisuksi osattiin kuitenkin tarjota vain kehotus soittaa vuokraamon auttavaan puhelimeen.

Iltapäivästä sadepilvet alkoivat jälleen kerääntyä taivaalle ja hetkellisen ”Mitäs nyt tehdään?” -neuvottomuuden jälkeen päätimme että kaupungissa on kuitenkin pakko olla leffateatteri ja suuntasimme ajelemaan katuja kunnes sellainen löytyisi. Teatteri löytyikin saman tien ja seuraavaan Due Daten näytöksen alkamiseen sopivasti 45 minuuttia, joten ei muuta kuin sinne. Leffa oli ihan ok, mutta ei sitten kuitenkaan niin hauska kun olin odottanut. Hyvää ajanvietettä joka tapauksessa, vaikka salissa haisi voimakkaasti homeelta.

Illalliseksi nautittiin sitten rannikon tyyliin kalaa ja perunoita, ja istuttiin hetki Seaview -hotellin terassilla jossa bonuksena vielä joku innokas jukeboxin käyttäjä luukutti vanhaa Bon Jovia ja Roxettea meidän iloksi. Nukkumaan vetäydyttiin jo ennen kymmentä, ensimmäinen herätys kun on näin trooppisissa oloissa aina taatusti viimeistään kuudelta.

Tänään matka jatkuu kohti Cairnsia, vaikkakin olemme suunnitelleet saapuvamme sinne vasta ensi viikonlopuksi, eli seuraava viikko käytetään tämän muutaman sadan kilometrin välin tutkimiseen ennen näillä näkymin pohjoisinta Australian etappia.

-Inni.

8.12.2010 Island Gateway Caravan Park, Airlie Beach

…we’ll find a way of chasing the sun…

Kuten Inni viimeksi tarinoikin, marraskuu vaihtui joulukuuksi siis sateisen harmaassa Noosan kaupungissa. Vähän kyllä tulee outo fiilis katsellessa kolmenkympin lämpötiloissa, shortsit ja släbärit jalassa, ulkona raivoavaa kesäsadetta ja kuulla viereisen supermarketin ovista kaikuvia lauluja ”talven ihmemaasta”, ”joulupukista”, ”petteri punakuonosta” ja muista ihan perinteisistä jouluteemoista. Joku tässä ei nyt oikein sovi kuvaan. Tai oikeastaan aika monikin asia tuntuu olevan jotenkin vähän poissa raiteiltaan.

Noh, vaikka lämmintä onkin, ei päättymätön sade ole kuitenkaan mitenkään hauska juttu, eli koko torstai vietettiin Swarlokseen hautautuneina kirjojen parissa. Periaatteessa olisi voitu käyttää päivä ”hyödyllisesti” seuraavaan paikkaan siirtymiseen, mutta koska perjantaiksi oli sovittu hartaasti odottamani kalaretki jonkun paikallisen fisustuspuljun kanssa, ei eteenpäinkään voinut lähteä. Jörn Donnerin sanoin tosin, ”lukeminen kannattaa aina”, eli ei kai päivä nyt niin hukkaan mennyt. Eikä Thorille sitä paitsi mitään voi; jos sataa, niin sitten sataa ja piste siihen.



Perjantai valkeni kuitenkin ihan mukavissa merkeissä; vaikka aurinko ei paistanut, ei satanutkaan, eli ei muuta kuin kamat kasaan ja laiturille odottelemaan venekapteeni Karlin saapumista paikalle. Kundi olikin jo veneineen odottelemassa ja koska meidän lisäksi miehistöön oli ilmoittautunut vain yksi sälli, brisbanelainen Dean, ei alkuhässäköissä tuhlautunut sen enempää aikaa ja päästiin muitta mutkitta Noosa-joelle flathead-jahtiin. Välineistö oli ihan tuttua kauraa; Shimanon pieniä avokeloja ja kevyehköjä, kärkitoimisia jigivapoja. Jostain syystä Aussit kuitenkin diggaavat kelaamisesta oikealla kädellä ja Karl kiroilikin kovaan ääneen sitä kuinka pohjoisella pallonpuoliskolla tehdään kaikki toisin päin, vaihtaessaan kelojen kätisyyksiä. Right back at you, big fella. Fisustustekniikkakin oli aika paljon jigikalastusta muistuttava; koukkuun viritettiin kuollut syöttikala, josta lähtevän metrin pituisen tapsin päässä, siimassa oli suurehko liukupaino, joka tietysti pomppi pohjassa veneen liukuessa eteenpäin pitkin Noosa-joen tyyntä pintaa. Vähän sellaista jigaus-for-dummies-meininkiä siis.



Muutaman ensimmäisen tunnin aikana ei kuitenkaan paljon flatheadeja näkynyt ja paikkaa vaihdettiinkin aivan joen suulta, monien erilaisten poukamien ja saarekkeiden kautta läheisen Noosa-järven matalikoille asti. Päivä oli kuitenkin viimeaikaisten sateiden jälkeen hämmästyttävän kuiva ja vaikka kalaa ei tullutkaan, mikäs siinä oli tarinoidessa niitä näitä veneen lipuessa hiljaa eteenpäin; itse kapteeni oli tullut 23 vuotta sitten Uudesta-Seelannista alun perin kaivoshommiin Australiaan, Dean oli myös jonkinlaisissa mainarikuvioissa messissä ja me tietysti yritettiin selvittää se mitä pystyttiin omituisesta pohjoisesta maasta, jossa ei kesällä aurinko laske ollenkaan. Välillä puhuttiin tietysti kalastuksestakin ja vaikka en nyt niin hirveästi pilkkimisestä tiedäkään, tuntui idea jäätyneellä järvellä kykkimisestä, paikallisista hyvinkin erikoiselta ja herätti tietysti about miljoona kysymystä. Myös hauenkalastusta ja ahvenen jigausta käsiteltiin, samoin kuin sitä, että Suomessa ei tosiaankaan ole niitä jääkarhuja. Ihan hauskaahan siinä oli jutustella kun ei muutakaan tekemistä ollut.

Ja saatiinhan niitä flatheadejakin pari kappaletta; yksi muutaman kilon yksilö allekirjoittaneelle ja yksi (vähän pienempi, tietysti) Brisbanen kundille. Itse pääsaaliin lisäksi joesta nostettiin useita pieniä ”brim-” tai ”grim-” tai jotain-minkä-nimestä-ei-saatu-selvää-kaloja ja Inni oli ainoa joka skoorasi kalan nimeltä ”javelinfish”. Ei siinä nyt mitään kalapeijaisia saatu aikaan, mutta ihan mukavasti aamupäivä kuitenkin kului.

Iltapäivän alkajaisiksi nautittiin siis Swarleyn gourmet-keittiössä aivan tuoretta flathead-filettä salaatin kera ja Noosa jäi taakse hyvillä mielin. Mitä nyt iltapäivän kunniaksi alkoi taas sataa, eli paljon muuta ohjelmaa ei päivään saatu enää mahtumaan. Yöpaikka löytyi hieman pohjoisemmasta, jostain motarinvarren levähdyspaikalta, iskuetäisyydeltä Hervey Baysta.

Lauantaina ajeltiinkin sitten heti aamusta Herveyhin. Oltiin vähän ajateltu, että voitaisiin ehkä viettää viikonloppua ko. kaupungissa ja siirtyä mahdollisesti alkuviikosta rannikon edustalla siintäneelle Fraser Islandille, jota kaikki tuntuvat ylistävän maasta taivaaseen, mutta koska taas satoi, istuskeltiin koko aamupäivä epätoivoisina Hervey Bayn pääkadun tuntumassa ja pohdittiin aika syvällisesti sitä kuinka hyvin Australian matkailuviranomaiset ovat tehneet duuninsa brändätessään mestan ikuisen auringon maaksi. Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Käytiin siinä samalla jossain nettimestassa selvittämässä tulevan viikon sääennusteet ja aika lohduttomalta näytti; koko viikoksi sadetta Queenslandin eteläosiin. Swarleyn radiossa Liam Gallagher lauloi siitä kuinka ”I lost my faith in summertime, ’cause it won’t stop raining”, eikä kyllä oltaisi voitu enempää olla samaa mieltä. Tuskinpa siellä Fraserilläkään olisi kovin hauskaa ollut sateessa telttailla vaikka hieno paikka onkin.



Vastaus syvällisiin pohdintoihin tulevien viikkojen ohjelmasta tuli sekin kuin salama kirkkaalta taivaalta, Liam Gallagherin äänellä, Swarleyn massiivisista äänentoistolaitteista; ”I take my car and drive real far”. Siinähän se ratkaisu lohduttomalta vaikuttaneeseen tilanteeseen onkin; unohdetaan Fraser, unohdetaan Hervey Bayn viikonloppuhulinat, unohdetaan hidas rannikon koluaminen pohjoiseen päin ja ajetaan ihan reilusti sinne missä aurinko paistaa. Sitä paitsi, tullaanhan me vielä tammikuussa Fraserin ohi takaisinpäin, eli jos keli vaikuttaa telttaystävällisemmältä, voi mestan katsastaa silloin. Ei siis muuta kuin Whitsundaysiin, Townsvilleen ja jos ei vieläkään paista, vaikka Cairnsiin asti yhdellä rykäyksellä. Loistosuunnitelma!

Ennen masterplänin toteuttamista oli kuitenkin erittäin mielenkiintoisen paikalliskontaktin vuoro; Hervey Bayssa asuu Jaakko-sedän vanha luokkakaveri, Kari (nyk. Gary), joka oli vuonna 69 päättänyt karistaa Suomen pölyt jaloistaan ja siirtyä lämpimämpiin ilmastoihin asustelemaan. Ihan originaali-ex-pat siis. Faijalla oli jostain syystä sällin yhteystiedot hallussa ja mahdollista audienssia tiedusteltaessa kundi tietysti toivotti suomalaiset vieraat lämpimästi tervetulleiksi kyläilemään, eikä moisesta kutsusta tietenkään voinut kieltäytyä.

Gary asui vaimonsa Marionin kanssa upeassa omakotitalossa hieman Herveyn keskustan ulkopuolella ja muutama tunti meni mukavasti niitä näitä jutellessa. Maasta toiseen muuttaminen on kyllä ollut 60-luvulla sanalla sanoen hieman erilaista touhua kuin nykyaikana ja kundi sanoikin suoraan pakottaneensa itsensä ”syntymään uudestaan” australialaisena ja olevansa nykyään ihan puhdasverinen aussi suomalaisilla sukujuurilla. Vähän eri meininki kuin nykyään globaalimman maailman aikaan, kun kuka tahansa voi milloin tahansa halutessaan asustaa muutaman vuoden tai enemmänkin jossain muualla ja silti helposti säilyttää suomalaisen identiteettinsä. Mielenkiintoisia pohdintoja.

Aikaa olisi Ruoholoilla (lausutaan tietysti rHuoHOla) voinut viettää enemmänkin, mutta koska meillä oli taskussa suuri suunnitelma 800 kilometrin siirtymästä seuraavana päivänä, jouduttiin muutaman tunnin kahvittelun jälkeen hyppäämään Swarlokseen ja lähtemään matkalle kohti pohjoista. Koska Swarleyn ajovalot ovat mallia ”huono taskulamppu vettyneillä paristoilla”, ei pimeässä juurikaan viitsi ajella ja valoisan aikana päästiin enää about sata kilometriä pohjoiseen, Childersin kaupungin lähettyville ja tietysti leiri pystytettiin tien viereiselle piknik-alueelle. Mesta oli muuten ihan mukava (saniteettitilat ja vesipiste hallussa), mutta välittömästi Paavo Pallogrillin käyttökuntoon virittämisen jälkeen mestoille tuli joku piripää nitkuilemaan ja koska meillä ei ollut aikomustakaan kokata kolmelle, päätettiin matkaa jatkaa vielä seuraavaan kaupunkiin asti.

Sokkona, iltasateessa, rekkojen välissä ajeleminen oli varsin kuumottava kokemus, mutta Triple-j radioaseman Saturday Night Houseparty pelasti tilanteen; soittolistalta kuultiin mm. Killersiä, Hard-Fi:ta, Kaiser Chiefsia ja kaiken huippuna Babyshamblesin legendaarinen ”Fuck Forever” alkuperäisenä versiona, vaikka biisissä erityisesti mainitaan, että ”they’ll never play this on the radio”. Mahtavan soittolistan avustuksella fiilis oli vähintäänkin loistava kun tunnin ajelun jälkeen saavuttiin seuraavaan kaupunkiin perustamaan leiriä. Yöpaikka oli vielä niinkin loistavasti nimetyssä kaupungissa kuin ”Gin Gin”, ja tästä revittiinkin huumoria koko ilta muutamilla Victoria Bittereillä skoolatessa. Halvat on huvit.

Sunnuntai menikin sitten kokonaan ajellessa. Ehkä Swarley ei ole ajomukavuudeltaan se kaikkein paras kiesi maan päällä, mutta ihan kivasti se kuitenkin kuljetti about 700 kilometrin matkan läpi rannikkomaiseman tyhjyyden. Jossain vaiheessa ympärille katsoessa tuli elävästi mieleen toissakesän jenkkireissu; missään ei ole ketään, tie vain jatkuu suorana eteenpäin, eikä edessäkään näy mitään. Kyllä tämäkin vaan on iso maa, eikä vielä olla edes päästy itse aavikolle asti.



Illan suussa tienvarsimaisemassa alkoi kuitenkin näkyä jonkinlaisia rancheja, kaikkialla oli valtavia sokeriruokopeltoja ja lopulta saavuttiinkin Eungellan luonnonpuisto tienoille, jonne leiriydyttiin yöksi. Eungella oli valikoitunut seuraavaksi etapiksi ihan sen takia, että Lonely Planetissa oli kehuttu mestan platypus-, eli vesinokkaeläinkantaa ja sellainenhan meiltä on vielä toistaiseksi puuttunut havaintovihkon bongaussarakkeesta. Maanantaina ajeltiinkin sitten heti aamusta Pioneer Valleyhin ja noustiin Clarke Rangen vuorille platypuksia tähyilemään. Maisemat olivat upeat ja parin näköalamestan tarkastamisen jälkeen löydettiinkin sellainen polku joka vie vuorilla virtaavan joen rannalle ja sitä kautta vesinokkaeläinten asuinsijoille.



Platypus on kuulemma arka eläin, jonka bongaaminen kysyy hermoja, mutta ensimmäinen yksilö näyttäytyi varmaan alta viiden minuutin. Elikko oli ehkä pienempi kuin olisin luullut, enemmänkin piisami kuin majava, ja se tosiaan oli erittäin omituisen näköinen; vähän kuin jonkinlaiseen saukkoon olisi kiinnitetty ankannokka. Outoa. Nokkaeläimen poistuessa näköpiiristä meitä viihdyttivät joessa parveilleet kilpikonnat, joiden elämää oli myös ihan mielenkiintoista seurata. Kaikenkaikkiaan aamu meni siis melkoiseksi eläinbongailuksi, mutta kerrankos sitä niinkin.

Poistuttaessa luonnonpuistosta päätettiin taklata eräs autotekninen ongelma joka oli vaivannut edellisen päivän pidemmänpuoleisen ajorupeaman alusta asti; Swarleyn kojelautaan oli syttynyt öljyvalo, mutta koska tässä ei todellakaan olla mitään automekaanikkoja, päätettiin käyttää vanhaa ja hyväksi havaittua keinoa ja olla vain yksinkertaisesti huomioimatta ko. ärsyttävää pikkuseikkaa ja toivoa, että se menisi pois. Noh, ei se toivomalla mennyt ja muuttui vielä pirulainen uhkaavamman näköiseksi eteenpäin ajeltaessa, eli eipä siinä auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista ja ajaa läheiselle huoltamolle öljyostoksille. Hommahan on niin, että kun T. Tarvajärvi laittaa automekaanikonhaalarit päälle, ei maailmanloppuun ole enää pitkä matka ja siellä sitä sitten harhailtiin bensa-aseman öljyhyllyjen välissä pohtien, että minkäköhänlaista extra-virgin-moottoriöljyä Swarlos mahdollisesti haluaisi juoda. Hommasta ei tietenkään omin avuin meinannut tulla yhtään mitään, mutta auttava huoltoasemahenkilökunta pelasti päivän; yleensähän bensiksiltä saa nykypäivänä esimerkiksi tuoretta ciabattaa, korvasieniä, Marimekon uuden malliston kledjuja ja tietokonepelejä, mutta kun kysyt moottoriöljyä, vastaa kesäharjoittelijatyttö epäuskoisena ”ei kai meillä mitään moottoriöljyä ole, tai ainakaan en mä oo kuullu mistään sellasesta”. Noh, tällä kertaa kyse olikin ihan oikeasta HUOLTOasemasta ja mestoille tuli ihan mekaanikko, joka valitsi oikean öljytörpön hyllystä ja näin ollen jeesasi meidät uusavuttomat takaisin tien päälle. Jee.



Iltapäivällä ajeltiin Airlie Beachin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee aivan Whitsundaysin saariryhmän edessä, parisataa kilometriä Townsvillestä etelään. Koska tässä ollaan joka päivä ajeltu vähän jonnekin, oltiin jo etukäteen päätetty, että ollaan mestoilla nyt ainakin muutama päivä ja otetaan rennosti ennen kuin lähdetään hosumaan yhtään mihinkään eteenpäin. Harmittavasti vain Airliekin on kuitenkin vähän Byron Bayn ja Surfers Paradisen tapaan tietynlainen bilemekka, eikä minnekään ”ilmaispaikalle” oikein uskaltanut sakkojen pelossa leiriytyä. Niinpä päätettiinkin puskea keskustan viereiselle leirintäalueelle ja buukata Swarleylle muutaman yön setti ihan laillista parkkitilaa. Oli kyllä itse asiassa kerrankin jopa melko huokeaa meininkiä, eli ihan koko aikaa ei edes tarvitse viettää lämpimissä suihkuissa peseytymässä saadakseen rahoilleen vastinetta.

Itse Airlie Beach on siitä omituinen mesta, että vaikka kaupunki sijaitsee nimensä mukaisesti aivan rannassa, hengailee jengi kaiket päivät keskustaan rakennetulla laguunilla, eikä itse meren rannoilla ole ketään. Ja syykin tähän on selvä; meriveden rannan tuntumassa ovat valloittaneet miljoonat meduusat, eikä kukaan halua niiden seassa uiskennella. Kysykää vaikka Inniltä, jonka kesäkuussa Filippiineillä skooratut meduusa-arvet ovat edelleen näkyvissä.



Turismikategorioissa Airlie putoaa johonkin Byron Bayn kotoisan hippifiiliksen ja Surfers Paradisen synteettisten betonikolossien väliin; itse kylä on käytännössä vain yksi katu, jonka rakennukset ovat sympaattisen matalia, mutta keskustan ulkopuolelle ollaan kaiken aikaa rakentelemassa ökyresortteja, jotka tulevat tietysti valmistuessaan muuttamaan koko mestan fiiliksen täydellisesti. Jengi on aika pitkälti backpacker-kansaa, mutta Surfersin 17-vuotiaat loistavat onneksi poissaolollaan. Itse asiassa Airlie on ihan mukava mesta.

Maanatai-iltanakin kylillä oli jonkin verran sitä kauan kaivattua hulinaa ja niinpä mekin käveltiin parin kilometrin matka camping-alueelta keskustaan ja tarkastettiin muutamankin eri baarin meiningit. Phoenixissa oli halpaa kaljaa ja ilmaista pizzaa, Beachesissa joku tubaduurix, Magnum oli valtava mesta, joka oli aivan tyhjillään maanantaina ja Paddy’s Shaenigansissa koettiin suurin ylläri pitkään aikaan; ei hihattomassa paidassa sisälle! Huh, en tiennytkään, että kyseessä oli temppeli tai sitten vain poke oli peloissaan allekirjoittaneen valtavia hauiksia katsellessaan. Noh, yksi takaisku ei mieltä masentanut ja koska seuraavana päivänä ei tarvinnut ajaa yhtään mihinkään, ilta jatkui mukavasti about kahteen asti.

Eilen vietettiinkin sitten koko päivä keskustan laguunilla hengaillessa ja vaikka ei täällä pohjoisessakaan nyt ihan silkkaa auringonpaistetta ollut, ei kyllä ihan valtavasti satanutkaan, eli kaikki oli siis juuri niin kuin Hervey Bayssa suunniteltiin. Kyllä näinkin hektistä elämää (heh) viettäessä on välillä hyvä ottaa ihan rennosti. Illan tulleen Swarleyssa nautitun sisäfileillallisen jälkeen mentiin vielä tarkastelemaan tiistain meininkejä isolle kirkolle, mutta koska maanantain tasolle ei päästy oikeastaan missään soittoravintolassa, päätettiin tulla jo puolen yön aikoihin autolle goisailemaan.

Ja tänäänhän ohjelma olikin sitten täsmälleen sama kuin eilen, sillä erotuksella, että päätettiin varata huomiseksi jonkinlainen veneretki, jotta nähtäisiin itse Whitsundaysin saaristoa vähän toiseltakin kantilta ja kaipa siellä pitäisi pitkästä aikaa päästä vähän snorklaamaankin. Maisemien pitäisi olla uskomattomat, eli huomista odotellessa…


-Tomppa