26.10.2010 Warrnambool Beach Backpackers, Warrnambool

Great B100 - Koala, kenguru, kaija ja kookaburra

Täällä ollaan, Great Ocean Roadin varrella, tai jos ihan tarkkoja ollaan niin oikeastaan jo tien päässä. Joka tapauksessa, marssittiin heti maanantaina check-outin ja aamiaisen jälkeen ydinkeskustan toiselle puolelle Hertzin toimistoon josta meille luovutettiin menopeliksi pieni ja näppärä Toyota Jari. Ja eikun matkaan.

Sompailtiin onnistuneesti keskustan läpi moottoritien alkuun, ja siitä etelään kohti Geelongia valtavien kromihirviörekkojen suhahdellessa ohi milloin miltäkin puolelta. Noin tunnin ajelun jälkeen saavutettiin sitten varsinainen ajelukohde saapuessamme Torquayhin, joka ainakin jonkun turismilautakunnan mukaan on Australian surffipääkaupunki. Kaupunkiin tullessa katuja reunustivat lähes pelkästään eri surffimerkkien outlet-liikkeet ja oletettavasti kesän tullessa aivan tupaten täyteen ahdetut surffimajatalot. Painuttiin toki heti ensimmäisenä rantaan, jossa useampikin paikallinen surffihirmu uhmasi jäätävää tuulta ja varmasti vieläkin jäätävämpää vettä ja olivatpa jotkut painuneet mereen kajakkienkin kera. Kyllähän ne mahtavat rantamaisemat ja houkuttelivat itseäkin kiskomaan märkäpukua päälle ja painumaan aaltoihin, mutta kun farkuissakin paleli, päätettiin moinen hauskuus jättää suosiolla muutaman viikon päähän New South Walesin ja Queenslandin rannoille.

Käveltiin aikamme tutkien rantoja kunnes hypättiin takaisin sähäkänsiniseen Jariin ja jatkettiin matkaa rantatietä eteenpäin. Matkan varrelle osui useampikin surffikisoistaan tunnettu ranta, Split Pointin vanha majakka ja kymmeniä näköalapaikkoja joista pystyi ihailemaan rannoille iskeytyvää merta ja horisonttia jonka toisella puolella on ainoastaan etelänapa. Jotenkin meri ja aallot tekivät yllättävän suuren vaikutuksen, vesi kun on yhtä leppoisan sinistä kun Kaakkois-Aasian sukellusparatiiseissa, mutta paiskautuu rannoille kuin karu Itämeri, omituinen kontrasti. Ja sen verran kunnioitusta herättävä, että kun rannalla lukee ”uiminen kielletty”, niin ei tulisi mieleenkään jättää varoitusta huomioimatta.

Iltapäivästä olikin aika miettiä mihin sitä menisi nukkumaan, sillä kun yölämpötilat huitelevat kuitenkin vielä lähes pakkasen puolella ei yö Jartsan penkeilläkään houkuttanut. Seuraava taajama Anglesea olisi tarjonnut joko ylihinnoitellun ja limaisen sedän pyörittämän motellin tai kaupungin perimmäiseen taloon kyhätyn hostellin, joten tehtiin oikeaksi osoittautunut ratkaisu ja jatkettiin vielä kymmenisen kilsaa pidemmälle Lorneen. Lornen ensimmäinen havaittu hostelli oli vielä näin keväällä kiinni, mutta supermarketin takaa löytyikin sitten jättipotti; valtavan puutarhan keskellä oli muutamia mökkejä ja hostellina toimiva rakennus jossa oli iso terassi, grilli ja täydellisesti varusteltu keittiö, joka ei ollut pelkästään terveystarkastajalle kelpaavan puhdas, vaan Monica-puhdas. Loistavaa!

Ei muuta kun pikainen visiitti markettiin josta napattiin mukaan lihoja ja kasviksia grilliin ja aamupalatarvikkeet seuraavaksi päiväksi. Kaiken sortin lihan on muuten aivan käsittämättömän edullista täällä, kaksi kunnollista pihviä saa halvemmalla kuin esimerkiksi kaksi avokadoa. Ja molemmat on kuitenkin tuotettu sadan kilsan säteellä. Uskomatonta, mutta sen verran harvoin tulee pihvejä syötyä että ei me missään nimessä valiteta. Yhtäkkiä kesken idyllisen grilli-illallisen terassille lennähti yllättäen kymmenkunta papukaijaa. Siis papukaijaa, aivan livenä, ei minkään lintutarhan verkon alla. Cool. Ja eivät todellakaan olleet mitään säikkyjä tapauksia, sen verran ilmeisesti tottuneita ihmisiin että sai oikein pihviään suojella.

Linnut siinä sitten elämöivät pihapuissa mutta ihmisasukkaat olivatkin sitten rauhallisempaa porukkaa; paikka oli selvästikin hieman enemmän aikuisten hostelli, sillä kun Melbournen All Nationsissa humalaiset jalkapalloilijat riehuivat pitkin common roomia ja joku katseli Amercian Pieta, täällä katsottiin telkkarista ajankohtaisohjelmaa, puhuttiin politiikkaa ja taloutta, ja esiteltiin kuvia lapsista ja kummilapsista. Kieltämättä ihan virkistävää. Vaikka irlantilaistyttö halusi virkistää makuuhuonetta hieman liikaakin laittamalla lämmityslaitteen pois päältä, kun oli kuulemma liian kuuma. Siis voi jösses, kun on kerrankin saatu jonnekin imperiumin vaikutuspiiriin rakennettua suht järkevä lämmityssysteemi, niin yksi sankari kaipaa kotoisaa tuulen huminaa nurkissa. Mä en varmasti koskaan tule ymmärtämään irkkuja ja brittejä talonrakennus- ja lämmitysasioissa.

Tämä varmasti maailman kaunein hostelli oli joka tapauksessa sen verran miellyttävä että harkitsimme jo hetken jäävämme seuraavaksi päiväksi Lornen lähistölle ja vielä toiseksi yöksi samaan paikkaan, mutta aamusta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan pitkin B100:sta, eli Great Ocean Roadia.

Tiistain ensimmäinen kohde oli Erskine Falls -vesiputous kymmenisen kilometriä Lornen pikkuruisesta keskustasta, joka ei edelleenkään vetänyt massivisuudessaan vertoja Filippiinien Tappia-putokselle, mutta korkeutta oli lähes yhtä paljon (38m) ja putous muodosti saniaisten kuorruttamaan metsään pienen puron jonka laidoilla kirmailtiinkin jonkin aikaa, vaikka varsinaiseen bushwalkiin ei oltukaan varustauduttu.

Seuraava stoppi tehtiin sinänsä tylsän kuuloiseen paikkaan, Kennett Riverin leirintäalueen parkkipaikalle, mutta muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen alkoi puissa näkyä koalia (taipuuko se näin?), jopa ihan pieniä poikasia jotka lajilleen uskollisesti tyypillisesti lähinnä koisasivat oksanhaaroissa ja välillä rapsuttelivat karvaisia korviaan. Ja olivat uskomattoman suloisia. Ja ihan jälleen ihan aidossa oikeassa elinympäristössään, ei mitenkään turistien iloksi paikalle raahattuna. Poislähtiessä kohdalle sattunut puistorangeri kertoi että otuksia on alueella jopa hieman liikaa, niillä kun ei ole ihmisen lisäksi luontaista vihollista, ja nykyinen populaatio on nakertanut eukalyptuksia vähän turhankin paljon.

Lounaan ja hetkellisen sateenpitämisen jälkeen oltiinkin jo koko rantatien varmasti tunnetuimman yksittäisen nähtävyyden kohdalla, nimittäin kivimuodostuman nimeltä Twelve Apostles. Mulle jäi hieman epäselväksi mitä kaikki kivet noihin apostoleihin laskettiin mukaan, ja oliko niitä enää kahtatoista jäljellä, mutta maisemat olivat ehdottomasti komeat eikä edes se että aivan joka ikinen rantatietä kulkevan turistibussin matkustaja palloili näköalapaikoilla haitannut maiseman ihailua. Itse kivipaadet olivat samantyylisiä muodostelmia kuin esimerkiksi El Nidossa tai Halong Baylla, mutta eihän sitä koskaan ole nähnyt tarpeeksi kaunista maisemaa.

Pakko kuitenkin lisätä edelliseen, että jos apostoleille asti matkustaa, kannattaa ehdottomasti jatkaa vielä parikymmentä kilometriä pidemmälle jossa luvassa on ainakin pari vähemmän tunnettua, mutta aivan yhtä vaikuttavaa näkyä. Ensimmäinen oli Loch Ard Gorge, rantaan muodostunut jyrkkä vuono jonka tyyliset muodostelmat liittyvät oleellisesti alueen menneisyyteen suosittuna ja vaarallisena laivareittinä (tätä pätkää rannikosta kutsuttiinkin nimellä Shipwreck Coast). Toisesta hienosta näköalasta, Bay of Martyrsista ajoimme jo kertaalleen ohi, mutta nopea vilkaisu autonikkunasta teki sen verran suuren vaikutuksen että käännyimme vielä takasin katsomaan tarkemmin ja tietty nappaamaan muutaman kuvan. Näissä kohteissa rantaan vaahtoavat aallot erottuivat erityisen selkeästi ja opastaulu muistuttikin että täällä ei ole koskaan tyyntä. Aika hurjaa.

Jälleen oli yöpaikan etsimisen aika, ja koska Ocean Road alkoi tässä vaiheessa kaartua poispäin mereltä eikä pikkukaupungeissa ollut tarjolla kuin juustomuseoita, ajettiin suoraan rannikon ”pääkaupunkiin” Warrnambooliin jossa on huimat 28 000 asukasta. Mutta on myös hostelli josta löytyi tilaa ja hyvä keittiö, eli kamat sisään ja pihvit jälleen tulille. Tähän ruokavalioonhan voisi jopa tottua.

Virallinen Suuri Rantatie tuli ajeltua läpi näissä parissa päivässä, mutta huomenna jatketaan vielä jonkin matkaa rannikkoa eteenpäin ennen kuin koukataan sisämaahan Grampiansin kansallispuistoon. Matkalla ollaan myös bongattu oikeastaan kaikkien campervaneja vuokraavien firmojen autot, mukaan lukien meidän tuleva Brizzy, ja hyvältä näytti. Jopa hieman harmitti että oltiin vain Jarilla liikenteessä, vaikka totuus on se että miellyttävään camperasumiseen täällä on kyllä vielä liian kylmä.

Eläinhavainnot olivat tosiaan kohokohtia maisemien lisäksi, mutta yhtään kengurua ei ole vielä(kään) nähty, vaikka australiakliseisiä varoituskylttejä oli koko matkan varrella. Jos mukaan ei lasketa yhtä kuollutta tien varressa (ei hyvä alku) ja eikä yhtä ehkä-havaintoa pimeällä parkkipaikalla. Ja se kookaburra pitää vielä googlata että voi varmistaa mahdollisen havainnon.

Team Jari palaa asiaan.

- Inni.

24.10.2010 All Nations Hostel, Melbourne

Viikonloppuhulinoita Melbournessa

Perjantaina suunnattiin taas heti aamusta kohti kirjastoa. Ei sillä, että erityisesti olisi kiinnostanut istua lukusalissa läppärin edessä kun ulkona paistoi parhaimman laatuinen kevätaurinko, vaan koska muutamia tulevien viikkojen varauksia piti ehdottomasti vielä hoitaa. On se muuten kumma kuinka reissailun suunnitelmallisuus muuttuu siirryttäessä kehitysmaista semisivistykseen; kuuteen kuukauteen ei ole tarvinnut tehdä varauksen varausta mihinkään suuntaan ja majatalojen ja hostellien pitäjät ovat vain olleet sitä tyytyväisempiä mitä kauemmin mestoilla viihtyy ja kyselleet maksuja sitten sinä aamuna kun on tultu ilmoittamaan että tänään lähdetään. Täällä taas tuntuu siltä, että yöpaikat on varattava mahdollisuuksien mukaan pari viikkoa etukäteen jos meinaa goisailla missään muualla kuin jossain miljoonan dollarin Hiltonissa.

Niinpä siis aamupäivä käytettiin varailemalla majoitusta maanantaihin asti, autoa maanantaista eteenpäin Great Ocean Roadin tutkimiseen, majoitusta niille päiville kun tullaan takaisin Melbourneen, majoitusta niille päiville kun Hetti tulee Melbourneen jne. Ahdistushan siitä seurasi; allekirjoittanut kun ei jaksa yleensä yhtä Google-hakua pidempään hakukoneiden ääressä viihtyä ja tässä sitä oltiin, kolmatta päivää etsimässä jotain helvetin autovuokraamoa. Ja samaan aikaan ulkona oli pitkästä aikaa aivan mahtava sää. Loppujen lopuksi olin jo aivan valmis lopettamaan koko kärsimyksen äärimmäisellä väkivallalla tietokonetta kohtaan, mutta mieli muuttui kummasti kun Inni mainitsi, että hintavertailujen väliinjättäminen on varma tapa päästä Suomeen jo jouluksi reissubudjetin loppumisen takia.

Vastoin kaikkia odotuksia, tarpeelliset varaukset saatiin vihdoin iltapäivän koittaessa hoidettua ja masennusta lääkittiin ensin tarpeettoman epäterveellisellä hampurilaispiknikillä kirjaston viihtyisällä nurmikolla ja sen jälkeen iltapäiväkaljoilla Mikon ja Kristan suosittelemassa Rooftop-baarissa Swanston Streetillä. Rooftop oli aivan loistavan letkeä mesta kaupungin ydinkeskustassa sijaitsevan talon katolla ja toki täynnä viikonlopun riemuja kohti suuntaavaa afterwork-porukkaa. Hyvä fiilis tarttui myös meihin kirjaston kätköissä masentuneisiin ja hetken päästä aikaisemmat raivarit jo naurattivat; ”mitähän ihmettä mekin äsken masenneltiin, ollaan kuitenkin Melbournessa, aikaa on juuri niin paljon kuin sitä haluaa käyttää, sää on hieno, mitään ei tarvitse tehdä jne. Taas sellainen hyvä ”timanttikengät puristaa”-tyyppinen tilanne”.



Rooftopin jälkeen mentiin vielä väijymään Australian kansallisrosvo Ned Kellystä kertovaa näyttelyä kirjastoon, jonka jälkeen suunnattiin ruokakaupan kautta kohti hostellin yhteiskeittiötä. Koska bisse on täällä yllättävän hinnakasta (ihan Suomen hinnoissa, jos ei kalliimpaakin), tarttui kauppareissulta mukaan neljän litran viinitonkka paikallisen tilan antimia, jonka hinnaksi tuli vähän yli puolet yhden sixpäkin loppusummasta. Halvin ja paras siis. Eikä muuten oltu ainoat; All Nationsin common roomissa tuntui about jokaisella olevan kyseinen laatujuoma perjantaipullonaan ja iloinen perjantai-illanvietto käynnistyi todenteolla.



Oman mausteensa erittäin monikulttuuriseen iltafiilistelyyn toivat mestoille osuneet kolme aussifudisjengiä. Kaikki sarjat loppuivat pari viikkoa sitten joten tämä viikonloppu on ikään kuin ”virallinen” kaudenpäätösviikonloppu. Hostellissa, muun sekalaisen seurakunnan seassa pyörikin siis yht’äkkiä viitisenkymmentä niskatonta ihmisapinaa appelsiinit kainaloissa. Muutama niistä hemmoista olisi ihan varmasti pystynyt halutessaan purkamaan koko rakennuksen ihan paljain käsin ja syömään pari huoneellista aasialaisturisteja iltapalaksi, mutta onneksi kundeja kiinnosti lähinnä hauskanpitäminen ja jengi vaikutti erittäin rennolta. Itseasiassa tasmanialaisen joukkueen koutsi antoi puhelinnumeronsakin ja käski soitella jos eksytään Tasmaniaan päin. Olisi kuulemma hyviä surffimestoja ja vielä parempia bileitä tiedossa. Harmittavasti vaan taitaa ko. saaren tutkiminen jäädä jollekin tulevalle reissulle. Noh, ehkä kutsu on voimassa vielä tulevaisuudessakin, jos kundi nimittäin vain on hengissä, sen verran rajusta dokaamisesta oli kysymys.

Pikkuhiljaa illan pidentyessä jengi haihtui lähialueiden baareihin ja totta kai mekin lähdettiin tutkimaan Melbournen yöelämää. Suunnattiin kohti muutamaa lähialueen rokkiluolaa, joissa piti olla jonkinlaista bändiä tarjolla, mutta koska sisäänpääsystä joidenkin ennalta tuntemattomien pumppujen keikoille olisi joutunut maksamaan puolen päiväbudjetin verran, päätettiin jättää pääsylippumaksut tällä kertaa väliin ja puskea kohti edellisenä päivänä siistiksi havaittu Collingwoodia. Matkalla käytiin virkistäytymässä yhden tuopin verran Rooftopissa, josta jatkettiin tasaisen varmasti kohti pohjoisia kaupunginosia.

Keskustan värivalojen jäätyä taakse alkoi katukuvassa näkyä toinen toistaan kutsuvampaa ravitsemuslaitosta ja koska meillä ei ollut sen kummempaa määränpäätä tiedossa, päätettiin luonnollisesti mennä jokaiseen joka vastaan tuli. Kotoisasti ränsistyneet Brown Couch, Labor In Vain, Workers Club ja mitä niitä nyt olikaan, tuntuivat viihtyisiltä heti ensipuraisusta asti ja viimeistään tässä vaiheessa alkoi vaikuttaa siltä, että Melbourne on juuri niin magee kaupunki kuin meille on kerrottu. Helvetin tyylikästä menoa kaiken kaikkiaan. Bissekin oli näissä kaupunginosissa hieman halvempaa kuin aivan ytimessä ja super-rentoa meininkiä fiilisteltiin about kahteen asti kunnes päästiin irtautumaan kevätsateen piiskaamien katujen kautta kohti All Nationsia. Matkalla pyörähdettiin vielä yöruokailemassa Lord Of The Fries-ranskiskojussa, joka muuten tosiaan lunasti lupauksensa ”best fries you’ve ever had”.

Lauantaina aamusta, heti yhdeksän jälkeen osallistuttiin omaehtoiseen, mutta hostellin järjestämään ”sekoita huoneet”-leikkiin, kun ensin chekattiin ulos ja parin tunnin päästä takaisin sisään. Yösijan hinta on nimittäin netistä varaamalla pienempi kuin tiskiltä ostamalla ja koska me jäätiin vielä muutamaksi yöksi Melbourneen, oli kustannustehokkainta hommata lisäyöt netistä. Eikä muuten oltu ainoat jotka olivat ko. hommissa. Niinpä siis respan kultakalanmuistinen, täysin organisointikyvytön, mutta muuten ihan mukava (nice, but dim) sälli, pakotti kaikki toimimaan aivan kuin olisivat lähteneet hostellista ja sitten parin tunnin päästä chekkaamaan takaisin sisään. Common roomissa oli meidän kanssa siis yksi jos toinenkin hieman eilisessä kondiksessa odottelemassa uusien huoneidensa vapautumista, lisäunia ja suihkua.



Yhden aikaan iltapäivällä päästiin vihdoin muuttamaan yläkerran 12-hengen dormista alakerran 12-hengen dormiin, jonka jälkeen suunnattiin kiinalaiskaupunginosaan safkaamaan. Suunnitelmissa oli myös leffaan meneminen, mutta koska liput osoittautuivat hieman kalliimmiksi kuin Suomessa, eikä juuri mitään NIIN kiinnostavaa ollut menossa, päädyttiin takaisin hostellille eilisen viinitonkan kimppuun. Futaajat olivat viettäneet päivänsä jonkinlaisissa hevoskisoissa, joissa ilmeisesti on tiukka pukukoodi ja käytävillä liikkuikin tällä kertaa huomattavan hyvin pukeutunutta väkeä. Muutama sälli oli tietysti menettänyt suurimman osan budjetistaan vedonlyönnissä ja kun suurin osa ihmiseläimistä suuntasi alakerran U-bariin, peliongelmaiset jäivät common roomiin aloittelemaan lauantai-illan viettoa backpacker-kansan parissa. Ko. seurassa pääsinkin pätemään perisuomalaisilla juomataidoilla, ottaessani luonnollisesti vastaan kaikki tarjotut salmiakki-sambuca-shotit; kyseinen litku tuntui olevan aussien mielestä pahinta mahdollista brenkkua, muttei allekirjoittaneen suussa maistunut juuri väljähtänyttä salmaria kummoisemmalta, eikä irvistelemättömyyden ihmettelyllä tietysti ollut rajoja. Aina sama juttu.

Koska Collingwoodiin asti ei kuitenkaan jaksettu enää lähteä kävelemään, suunnattiin illalla alakerran U-barin kautta läheiseen Waterside Hotel-mestaan kuuntelemaan jotain paikallista cover-yhtyettä. Hauskaa kesti bändin ekan setin loppuun, mutta koska olut oli keskustassa hieman kalliimpaa kuin mihin budjetissa olisi varaa ja väliajan tanssihumppa oli säädetty äänenvoimakkuudeltaan Spinal Tap-asteikon yli, ei toista kierrosta jaksettu jäädä odottelemaan ja All Nationsin kutsuun vastattiin jo ennen yhtä. Yö oli kuitenkin hostellillakin tapahtumarikas, koska ensin kolmen aikaan onnistuin lukitsemaan itseni puolialastomana käytävälle ja viiden maissa naapuribunkkien brittimimmit palasivat kansalleen ominaisen äänekkäästi bilereissultaan.

Tänään ollaankin sitten lähinnä otettu iisisti kämpillä. Iltapäivällä tosin käytiin katsastamassa Federation Squaren Indonesia-festarit, joissa päästiin ihailemaan Indo-bändin rokkiesitystä (mukana myös tanssiva pankkiautomaatti) ja nähtiin indonesialaisten ninjojen hajahaja-show. Kolmantena lavalle kiipesi joku perinnetanssiryhmä, jonka esitys oli kuitenkin sen verran heviä shittiä, että paikalta oli poistuttava takavasemmalle hyvässä järjestyksessä.



Huomenissa pääsen sitten vihdoin testaamaan miten se vasemmalla puolella ajelu onnistuu Melbournessa kun ”hyvä ja lujan” Toyota Variksen (or similar) nokka suunnataan kohti Great Ocean Roadia. Melbourne on tässä vähän yli viikon aikana osoittautunut varauksettoman kingiksi mestaksi, mutta on ihan hauska päästä huomenissa taas välillä vaihtamaan maisemaa. Rantatien pitäisi olla näköaloiltaan loistava, eivätkä parit päivätrekit Grampiansin luonnonpuistossakaan kuulosta yhtään pahalta näin muutaman viikon city-elämisen jälkeen. Huomenna pitää vain muistaa, että vasen on se käsi missä on kello… eiku, eihän mulla ole kelloa…

-Tomppa

21.10.2010 Nomads All Nations Hostel, Melbourne

Batmanin kulmilla

Tompan edellinen kirjoitus päättyikin siihen että tarkoitus olisi vielä mennä katselemaan telkkaria hostellin yhteistiloihin, ja sinnehän me mentiin, halpa viinipullo kainalossa. Oli muuten pakattu vielä jenkkileffoista tuttuun tyyliin ruskeaan paperipussiin. Pint on Puntin pubihostellin yhteistilat olivat kuitenkin sen verran kapiset (eli pienet ja ahtaat) että aloimme tosissamme pohtia majapaikan vaihtamista jonnekin keskustammaksi tai edes muuten vain muille seuduille ja varsinkin kun ilmat eivät vielä ole aivan huippulämpimät, eivät St.Kildan rantabulevardi ja muut ranta-aktiviteetit houkuta aivan niin paljon.

Tiistaina lähdettiin kuitenkin vielä liikkeelle Pintistä ja päivän turistikohteena olivat keskustan pohjoispuoliset kaupunginosat Carlton, Fitzroy ja Collingwood, jotka edustavat ns. coolia Melbournea. Tai näin meidän oli annettu ymmärtää. Ja tottahan se oli, alueet toivat mieleen ensimmäisenä Tukholman Södermalmin, toisena Punavuoren ja kolmantena oikeastaan minkä tahansa hipsterikaupunginosan. Carlton heti Melbournen yliopiston vieressä vaikutti hieman liian hienolta ollakseen mukavaa ja rentoa hengailuseutua, mutta mitä pidemmälle kohti Fitzroyta vaellettiin, sitä enemmän vastaan alkoi tulla vintage-vaateliikkeitä, kahviloita, levykauppoja, klubeja ja niin edelleen. Hauskaa oli myös se, että alue ei selvästikään ollut mikään pelkkä pillihousuisten ja hupiviiksisten urbaanien nuorten aikuisten yksityisalue, vaan vastaan tuli mummo jos toinenkin ja tyylikkäiden putiikkien välistä löytyi myös putkimiestä, hammaslääkäriä ja hautaustoimistoa. Lisäksi bongattiin useampikin kristillinen ”community center” ja jopa yksi vähäosaisten soppakeittiö. Että joka lähtöön tuntui olevan porukkaa ja mukava pikkukylän fiilis, saa nähdä onko meininki yhtä symppistä kun mennään paikalle uudestaan baarien ja klubien ollessa auki. Toivotaan niin. Niin ja viime sunnuntaina juhlittu ja blogissakin jo mainittu Australian ensimmäinen virallinen pyhimys Mary oli kotoisin juurikin täältä Fitzroysta. Jei.

Matkalla takasin St. Kildaan katsastettiin vielä puisto johon Kapteeni Cook oli raahauttanut mökkinsä kivi kiveltä Yorkshiresta saakka ja yritettiin käydä myös kaupungin torilla, Queen Victoria Marketilla, mutta se oli taas kiinni. Illalla vuorossa oli sitten jo aamusta asti suunniteltu osallistuminen hostellin pubivisaan jossa kyytipojaksi oli tarjolla myös kymmenen dollarin pihvejä. Visailua veti paikallinen hopeakettu nimeltään Funky Frankie, jonka kysymykset vaihtelivat lentokonemerkeistä australialaiseen kaapelitelevisioon, ja tuskin turha sanoa että emme voittaneet. Mutta eipä oltu viimeisiäkään, vaikka Funkkis pahoittelikin jälkeenpäin että ei tajunnut antaa meille normaaleja ei-aussien lisävinkkejä. Hupia tietokilpailun parissa riitti puolille öin ja viimeistä yötä Pintissä vietiin. En tiedä johtuiko sitten pihvin kanssa nautituista muutamasta viinilasillisesta vai mistä, mutta ensimmäistä kertaa ei palellut yöllä ollenkaan.

Keskiviikko alkoi sitten kamojen (joihin tällä hetkellä kuuluu myös kolme kiloa appelsiineja)survomisella jälleen rinkkaan ja majapaikan vaihdolla keskustaan. All Nations hostelli on aivan asemaa vastapäätä ja vaikka huone onkin kymmenen paikan dormitorio, on ns. omaa tilaa paljon enemmän kun edellisessä paikassa. Paikka on hieman rähjäinen, kuten varmaan maailman kaikki hostellit, mutta kaikkialla on siistiä ja rakennus on valtavan suuri ja huoneet korkeita ja tilavia. Paikan historiikista selvitin sen verran että rakennus on ollut aikoinaan ihan Melbournen komeimpia, mutta luisunut sitten rähjään ja unholaan. Ja olis muuten nyt myynnissä.

Pikkuhiljaa on kuitenkin alkanut tulla pakottava tarve suunnitella hieman tarkemmin tätä Australian osuutta ja koska ilmaista nettiyhteyttä saa täällä hakea kissojen ja koirien kanssa, päivä vietettiinkin Victoria State Libraryssa, joka on yksi näitä harvoja laitoksia joissa kyseinen lanitus on saatavilla. On muuten jotenkin todella outoa että täällä pääsee huonommin nettiin kun Laosissa.

Päivä kulutettiin sitten yllättävänkin tehokkaasti käyden läpi kaikki mahdolliset firmat jotka vuokraavat autoja ja matkailuautoja meidän tarpeisiin ja löydettiin myös muutama potentiaalinen vaihtoehto campervaneista joissa saataisiin yhdistettyä majoitus, keittiö ja kuljetus yhteen pakettiin. Todellinen budjettivaihtoehto siis, siitä puhumattakaan kuinka siistiltä pakuajeleminen Queenslandin rannoilla kuulostaa.

Illalla mentiin jälleen pubivisaan, tällä kertaa uuden hostellin alakerran Ubariin, jossa kisailua veti tismalleen nuoren ja vaaleatukkaisen Ozzy Osbournen näköinen heppu, jolle kisa oli selvästi hänen oma henkilökohtainen ”open mic nightinsa”, sen verran oli show-elementtejä mukana. Ensimmäisellä kierroksella piti tunnistaa hänen esittämänsä ”kuuluisat” elokuvalainaukset, jotka omaksi ärtymyksekseni koostuivat vain ja ainoastaan miesleffoista eikä itselläni, joka ei osaa Kalifornian kuvernöörin koko tuotantoa ulkoa, ollut mitään mahdollisuuksia tietää oikeita vastauksia. Mur. Toisella kierroksella piti sitten tunnistaa kitarariffit joita Ozzy Jr. soitteli kotikutoisen rokkitähden elkein. Tämä kierros meni paremmin, mutta ei missään nimessä mun ansiosta. Ja silti jäätiin jumboiksi. Ihan kiva ilta kuitenkin, vaikka vetäydyttiinkin heti visan jälkeen nukkumaan.

Tänään jatkettiin nörttiteemalla ja palattiin jälleen kirjastoon. Sitä ennen syötiin kuitenkin aamiaisleivät kirjaston edustalla auringonpaisteessa, jossa monet muutkin makailevat pitkin päivää, kuka syömässä, kuka vaan viettämässä kevätpäivää. En oo vielä oikein tajunnut että täällä on tosiaan kevät ja koulut loppumassa lähiaikoina, tai ainakin kaiken maailman luokkaretkeläisiä tuntuu olevan päivä päivältä enemmän katukuvassa. Lisäksi kaduilla pyörii noin 15-vuotiaita porukoita erilaisissa naamiaisasuissa, vielä ei ole kuitenkaan selvinnyt mihin tämä ilonpito liittyy. Myöskään ei ole selvinnyt mikä saa kunnon tytön pukeutumaan kuin strippari; on nimittäin nähty poliisia, palomiestä, Lumikkia ja jopa merirosvoa pikkutuhmissa asuissa.

Joka tapauksessa, tänään buukattiin sitten halvin saatavilla ollut campervan Sydneystä eteenpäin ja jos jonkinlaista lippua ja majoitusta tuleville viikoille, ja samalla alkoi muotoutua tuleva ohjelma. Lähdetään ensin ajelemaan Great Ocean Roadia Melbournesta länteen, jonka jälkeen koukataan Grampiansin kansallispuistoon kyttäilemään maisemia ja toivottavasti bongailemaan jotain paikallisia eläimiäkin (ei käärmeitä). Sitten takasin Melbourneen nappaamaan mukaan lisää matkaseuraa ja kohti Sydneytä ja autoseikkailuja.

Melbourne on tosiaan osoittautunut ihan kaikkien kuultujen kehujen arvoiseksi paikaksi, ja päätettiinkin olla täällä vielä viikonlopun yli. Hieman on nuhjuinen olo, kun liikkuu kaupungilla lähestulkoon samoissa reissuvaatteissa joka päivä, kun katukuva on pääsääntöisesti tyylikästä ja urbaania mutta ei se nyt niin haittaa, ja tänne tuntuu kuitenkin mahtuvan kaikenlaista kulkijaa. Huomioina olen laittanut merkille että yllättävän moni kulkee keskellä kaupunkia jumppavaatteissa, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikilla tytöillä tuntuu olevan pitkä tukka. Sydneystä en ole kuullut ihan niin paljon kehuja, mutta katsellaan sitten mikä meininki siellä on sitten marraskuussa.

Huomenna käydään kenties katsomassa pari näyttelyä (ilmaista, tietty) ja varmaan poiketaan jälleen kerran sinne kirjastoonkin, josta kaikella todennäköisyydellä myös postaan tämän blogin.

-Inni.

ps. Melbournen on perustanut John Batman. Jostain syystä se naurattaa mua joka kerta.

pps. Fostersia täältä ei saa mistään. Koko juttu taitaa olla nerokas brändäyshuijaus.

18.10.2010 Pint On Punt, Melbourne, Australia

Kengurumeininki

Perjantaina päästiin sitten vihdoin vaihtamaan mannerta; Aasiasta Oseaniaan Singapore Airlinesin siivittämänä kesti sellaiset seitsemän tuntia ja vaikka lento muuten meninkin ihan mukavasti, pitivät viereisillä penkkiriveillä asustaneet neljä alle puolen vuoden ikäistä lasta, sekä takanamme istuneet liikuntarajoitteiset ja helvetin ärtyisät vanhukset huolen siitä ettei unia tarvinnut paljon katsella. Melbourne Internationalille rantautuikin siis kaksi aika zombiemaista matkustajaa seitsemän aikoihin aamulla. Hieman alle puolen tunnin yöunilla oli aika vaikea repiä huumoria immigrationista ja muista tullimuodollisuuksista, mutta kaikesta selvittiin lopulta ihan mukavasti ja jopa rinkat ja kitarakin rantautuivat Australiaan aivan kuten piti.

Ensimmäinen australianyllätys odottelikin sitten heti kun ulkotiloihin päästiin; kolme astetta lämmintä ja jäätävä tihkusade olisivat voineet yhtä hyvin olla suomalainen syyssää kuin australialainen kevätsää. Eikä niitä luvattuja kenguruitakaan näkynyt missään! Huijattu olohan siitä tuli välittömästi. Kuusi kuukautta rinkan pohjalla maanneet farkut, kengät ja rotsit löytyivät kuitenkin melko nopeasti ja matka jatkui skybussin kyydissä kohti keskustaa. Dösän ikkunasta katseltuna kaupunkikuva oli tutun englantilainen; helvetin kylmä sää ja ihmisillä päällä shortseja, släbäreitä, wifebeattereita, sekä kaikkien näiden ja esimerkiksi toppatakkien ja villapipojen epäpyhiä yhdistelmiä. Aivan kuin Lincolnissa/Lontoossa/Nottinghamissa tai missä tahansa muussa englantilaiskaupungissa olisi ollut.

Majapaikaksi muutaman puolivillaisen nettihaun perusteella valikoitunut Pint On Punt-hostelli löytyi mukavasti sporamatkan päästä St. Kildan kaupunginosasta, mutta koska kello tosiaan oli vasta yhdeksän aamulla, jouduttiin dormitoriopaikkojen vapautumista ja siten päiväunia odottelemaan vielä puolen päivän yli. Nuokuttiin siis muutama tunti hostellin alakerran pubissa ja juotiin teetä. Näistäkin toimista tuli tietysti elävästi englanti mieleen; sisätiloissa kun oli jäätävän kylmä ja pubia lämmitettiin kahdella hikisellä kaasutakalla. Baarituolilla torkkuessa ei tosiaan välillä muistanut millä puolella maapalloa oltiin.

Joskus kahdentoista jälkeen meille saatiin vihdoin raivattua jonkinlaiset nukkumasijat ja kuinka ollakaan samassa neljän hengen dormitoriossa asusteli yhden irkkukundin lisäksi suomalainen heppu. 19-vuotias mikkeliläinen kundi toivotti meidät tervetulleeksi sanomalla puhelimeen ”vittu taas tänne tulee jotain urpoja, mut ei ne kuitenkaan suomea puhu”. Alkukankeuden ja anteeksipyytelyiden jälkeen hemmo osoittautui kuitenkin ihan mukavaksi sälliksi ja selvisi että hän oli viettänyt jo muutaman viikon Melbournessa raksahommissa. Muutenkin tuntui siltä, että kaikki hostellin, etupäässä irlantilaiset ja saksalaiset asukkaat olivat Australiassa nimenomaan duunihommissa pitämässä lukion jälkeistä välivuotta ja iältään sieltä parinkympin korvilta. Jengi katseli meitä vähän siihen tyyliin, että ”mitäs ne setä ja täti täällä nuorison seassa tekevät”. Ja ”noiden täytyy olla jotain rikkaita kun niiden ei tarvitse tehdä duunia”, kun kysyttäessä sanoimme ettei meillä varmaan ole aikaa hakea mitään töitä. Noh, ihan kiva ilmapiiri Pintissä tuntui kuitenkin olevan, eikä alakerran pubi tosiaan haittaa asiaa pätkääkään.

Muutaman tunnin päiväunien jälkeen olikin aika lähteä kohti lauantaipäivän päätapahtumaa; Melbourne Victoryn ja Sydney FC:n välistä futismatsia komealla Etihad-stadiumilla johon olin fiksuna kundina ostanut liput jo muutamaa viikkoa aikaisemmin. Eihän kuningaslaji täällä tietysti yhtä isoja tunteita herätä kuin esimerkiksi Victorian osavaltion kansallispeli aussifudis, mutta erittäin suurella mielenkiinnolla odottelimme minkälainen meininki Australian A-liigan suurimmassa yksittäisessä ”grudge-matchissa” olisi. Stadika löytyikin mukavasti aivan rautatieaseman vierestä ja lippujennoutokojukin sen lähettyviltä ilman sen kummempia sekoiluja. Ihan siistiä kun pitkästä aikaa kysymällä kysymyksen sai vastauksen jollain ihan selkeällä kielellä.



Matsin ennakkofiilistelyt eivät olleet ne kaikkein parhaat; edelliskauden mestari, Sydney ei ollut voittanut vielä pelin peliä, eikä kaikkien aikojen menestyneimmällä jengillä, Melbourne Victoryllakaan ollut tällä kaudella montaa voittoa vyöllään. Kaiken lisäksi edellisviikonlopun paikallispelissä Melbourne Heartia vastaan oli vielä tullut rumasti rotsiin, eli gloryhunttereita oli turha stadionille odottaa. Sydneyn faneista paikalla olivat ainoastaan satakunta fanaattisinta ja Melbournen fanikatsomoihin (Jep, fanikatsomo molemmissa päissä stadikaa; vähän outo järjestely?!) ahtautui hieman toista tuhatta uskollista. Valtavalle stadionille oli näiden lisäksi eksynyt viitisentoistatuhatta muuta katsojaa ja ennen matsia tunnelma yli 50 000 vetävällä areenalla oli tosiaan melko kolkko.



Peliä edelsivät amerikkalaistyyliset show-numerot, joissa kaikkien kansojen yhtenäisyyttä ja jotain muuta huuhaata kuvastettiin eurooppalaisilla, aasialaisilla ja amerkkalaisilla tanssiesityksillä, sekä satojen pikkulasten marssittamisella kentälle heiluttamaan kaikkien maailman valtioiden lippuja. Useasti olen Suomessakin miettinyt, että miksi näitä myötähäpeänumeroita on aina pakko puskea lätkä- ja fudismatsien kylkeen. Eikö joskus voitaisi luottaa siihen, että itse illan päätapahtuma on tarpeeksi vetovoimainen viihdyttämään maksavaa yleisöä? Välillä tuntuu siltä, ettei urheilumarkkinointia tekevillä ihmisillä ole mitään käsitystä siitä, minkälainen meininki tapahtumiin sopii ja minkälainen ei.

Noh, yhtä kaikki, matsi saatiin lopulta käyntiin ja vaikka suorakaiteen muotoinen futiskenttä iskettynä keskelle soikion muotoista aussifutisareenaa näytti hieman oudolta, täytti matsi allekirjoittaneen vakavaa live-futisvajausta ihan mukavasti. Pelaajista ei etukäteen ollut tuttuja kuin vanha aussijyrä, Melbournen kapteeni Kevin Muscat ja broidin kanssa samaan aikaan De Graafschapissa pelannut sveitsiläinen Stephan Keller.

Fanijoukot pitivät tunnelmasta erittäin hyvin huolta ja mieleen tulikin osuvasti esimerkiksi pari vuotta sitten näkemäni Sveitsin-liigan matsi FC Zürichin ja Neuchatel Xamaxin välillä, jossa Zürichin parituhatta fania saivat valtavalle ja aivan tyhjälle Letzigrundille aikaan aivan loistavan fiiliksen tai vaikkapa toissakesän kiimainen HJK - FC Lahti autiolla Finnair Stadiumilla, joka on ehdottomasti tiivistunnelmaisin matsi minkä olen Veikkausliigassa koskaan nähnyt. Taas kerran huomattiin että kourallinen asialleen omistautuneita ja hyvin organisoituja faneja on tunnelman luomiseksi parempi vaihtoehto kuin kymmenen tuhatta katkarapukatsomon pukumiestä.

Peli itsessään ei ollut mitään Herkkusieniliigan tasoa, mutta ihan mukavasti pari tuntia stadionilla kyllä kului. Sydney oli melko selkeästi vastaantulija lähes koko matsin ajan, eivätkä Victoryn fanien laulut pelin loppua kohti käsitelleet juuri muuta kuin sanoja ”fuck”, ”off” ja ”Sydney”. Kotijoukkue vei täyden potin kotiin maalein 3-0 ja kentän kunkkuna hääri itseoikeutetusti Melbournen keskikentän maradonamaisen pullea Carlos Hernandez, joka viimeisteli itse yhden häkin ja järjesteli joukkueelleen kaksi muuta. Sydney joutui siis lähtemään lyötynä kotimatkalle ja Victory palasi voittojen tielle karvaan derby-tappion jälkeen. Matsista suunnattiin suoraan kotipubiin hengailemaan ja lämmittelemään muutaman tuopin voimin ennen kuin oli aika vetäytyä jäätävän viileän makuukammarin lavereille toipumaan väliin jätetystä edellisyöstä.



Siinähän tulikin sitten saman tien goisattua kellon ympäri ja tajunta palasi seuraavan kerran vasta sunnuntaina puolen päivän aikoihin. Meille olisi tarjoutunut historiallinen mahdollisuus osallistua ensimmäisen australialaisen pyhimyksen, Mary McKillopin kanonisointibileisiin keskustassa, mutta päätettiin syystä tai toisesta kuitenkin jättää väliin. Keli oli kuitenkin hieman positiivisempi kuin lauantaina ja kompassineulan suunta väännettiin kohti St. Kildan rannan läheisyydessä sijainneita katuja, jotka kuuleman mukaan ovat ”Melbournen sielu ja sydän”. Mesta olikin erittäin viihtyisä; pari katua rannan tuntumassa oli aivan täynnä pubeja ja ravintoloita ja paikalliset olivat kunnon brittityyliin viettämässä ”sunnuntaisessioita” pekonipitoisten aamiaisten ja muutamien tuoppien voimin. Kaiken kaikkiaan alue tuntui välittömästi erittäin kotoisalta; vähän jonkinlaiselta paikalliselta Kallion ja Punavuoren sekoitukselta.



Vaikka itse biitsille ei ollutkaan näillä keleillä mitään asiaa, St. Kildan tutkimiseen kuului ehdottomasti myös ”St. Kilda Pierillä”, eli valtavaa aallonmurtajaa muistuttavalla laiturialueella käyminen. Komea laituri ja viihtyisä kahvila, muttei mitään sen erikoisempaa. Vai ehkä sittenkin…? Mitä ihmettä? Ei helvetti! Laiturin kivien koloissa asui muiden luontokappaleiden lisäksi, kaikkia ennakko-odotuksia vastaan, myös pingviinejä! Suoraan sanottuna aika omituinen näky, mutta kyllä ne ihan aitoja pingviinejä olivat. Kuulemma koko laiturin alue on rauhoitettu luontokappaleita varten, eikä ihmisten ja pingviinien yhteiselossa ole ollut enää vuosiin mitään ongelmia; tärkeintä on muistaa pitää koirat talutushihnoissa ja kaikki sujuu ihan mainiosti.

St. Kildan humussa meni mukavasti koko sunnuntai ja vasta illan tullen palattiin takaisin Pintiin. Jos hostellin yleisfiiliksestä ja esimerkiksi keittiöstä tai common roomin hengailutiloista puhutaan, mesta ei ole ihan kaikkein terävintä kärkeä, mutta alakerran pubi kyllä toimii. Illalla saa vielä safkaa kuudella taalalla, eli tärkeimmät asiat ovat kuitenkin kuosissa.

Tänään päätettiin sitten suunnata tutkimaan Melbournen ydinkeskustaa. Matkalla mestoille ohitettiin jos jonkinlaista valtavaa puistoa ja muistomerkkiä. Vähän kieltämättä harmitti, että keli on toistaiseksi vielä hieman kylmä minkäänlaisiin piknikkeihin tai muihin puistohengailuihin. Paikallisia kymmenen asteen paikkeilla heiluva lämpötila ei tietenkään haittaa; Kansanyhteisön jäsenethän eivät tunne minkäänlaisia lämpötilanvaihteluita ja jos vaikka olisikin hieman viileämpi keli, kyllä ne muoviset varvassandaalit aina lämmittävät mukavasti.

Itse keskusta oli sekin erittäin viihtyisä paikka. Talot olivat suurimmaksi osaksi vanhoja ja hyvin huollettuja, vähän kuin olisi Aleksanterinkadulla kävellyt, mutta oli mukana menossa tietysti myös modernimpia taideteoksia; erityisesti Federation Squaren omituinen arkkitehtuuri huvitti. Mesta oli kuin suoraan jonkun hullun taideopiskelijan luonnosvihkosta revitty, mutta kuuleman mukaan Melbournelaiset pitävät omituisennäköisestä aukiosta valtavasti. Ja miksi eivät pitäisi; vaikka paikka näyttää omituiselta, on se rakennettu ihmisiä varten, eli kaikilla nurmialueilla on kylttejä kertomassa siitä, että nurmikolla nimenomaan SAA ja PITÄÄ hengailla, mesta on täynnä kahviloita joissa SAA ja PITÄÄ istuskella ja valtavalta screeniltä näytetään kaikki suuret urheilutapahtumat suorana. Ei hullumpaa.



Iltapäivästä ajeltiin vielä Circle Linen ilmaissporalla koko keskustan ympäri, käytiin kirjastossa yytsimässä kaupungin shoppailuhistoriasta kertovaa näyttelyä ja hengailtiin joenrannassa kilpasoututreenejä väijymässä. Lounas irtosi vietnamilaiskojusta mukavasti alle kympillä ja päivälliseksi syötiin sushia, joka paikalliseen tyyliin nautittiin leikkaamattomina maki-rullina wasabiin ja soijaan dipaten, eli vähän samalla tavalla kuin söisi esimerkiksi käristemakkaraa futismatsissa. Kyseinen tyyli tuntuu olevan kovassa huudossa Melbournessa; about joka toisella pukumiehellä on lounasaikaan vastaavanlainen rulla kädessään.



Iltaa on nyt vietetty hostellin common roomissa ja tarkoituksena olisi vielä myöhemmin mennä katselemaan telkkaria. Erityismaininnan kanssa-asujista saa suomalainen hemmo joka ei suostu puhumaan suomea. Mikkeliläinen kämppiksemme kertoikin heti ekana päivänä tarinaa suomalaiskundista, joka on sen verran kansainvälistynyt ja tärkeä, ettei voinut esimerkiksi jeesata juuri maahan saapunutta, 19-vuotiasta, lähes kielitaidotonta maamiestään duunien veroasioissa suomeksi. Ei Innin kanssa edes uskottu tarinaa alun perin, mutta about tunti sitten spotattiin keittiössä jäbä, joka vääntää ihan ehtaa rallienglantia saksalaistyttöjen kanssa, mutta menee täysin lukkoon kun suomalaisia saapuu paikalle. Naurussa oli kyllä pitelemistä, hemmon ”ollessa ymmärtämättä” suomenkieltä. Kaikenlaisia ihmisiä sitä tapaakin…


-Tomppa

15.10.2010 28 Dunlop Street Backpackers Hostel, Singapore

Markalla ostan maailman, eli puolisen vuotta Aasiassa ja mitä jäi käteen

Odotellaan tässä lennon lähtöä eikä oikein jakseta mennä enää mihinkään pyörimään, varsinkaan kaikki kamat selässä, joten päätettiin tehdä hieman yhteenvetoa tästä Aasian osuudesta.

Ollaan siis kuljettu seuraavanlainen reitti:



Ja tässä näitä hassunhauskoja Top 3-listoja, silvuplee;

Maat
T: Filippiinit (oltiin kauan, tehtiin kaikkea, ekat kokemukset jää aina parhaiten mieleen), Laos & Vietnam (hieno maa, kärsi hienoisesta Aasia-väsymyksestä, tulee varmaan mentyä uudestaan)
I: Singapore (siististi cool), Vietnam (tänne vielä joskus) & Laos (rauhallinen ja kaunis)

Kaupungit
T: Chiang Mai (jotain ihan muuta kuin etelässä), Vang Vieng (Brenkkua ja hulinaa. Ei muuta sanottavaa.) & Singapore (on se vaan siisti)
I: Hanoi (tällainen sen Chinatownin tulisi aina olla), Chiang Mai (kaukana Bangkokista) & Sagada (ehkä vähän kylämäinen, tai aika paljonkin, mutta symppis ja jugurtti ihan huippua!)

Rannat
T: Joku niistä El Nidon autioista (ei niitä siistimpiä voi olla), Chaloklum Koh Pha Ngangilla & San Juan La Union (surf’s up dude)
I: San Juan meduusoista huolimatta, El Nidon oma pikkuranta & Chaloklum (valtava, eikä ketään muita kuin Peter)

Aktiviteetit
T: Surffaus, tubing (ois mennyt toinenkin päivä) & Batadin riisiterassitrekki
I: Surffaus meduusoista huolimatta, white-water rafting Thaimaassa & ekat snorklaukset Filippineillä

Ruoat
T: Massaman curry, papaijasalaatti & Teriyaki Boyn SUMORULLA!
I: Papaijasalaatti (tai oikeestaan kaikki tuliset salaatit), tuoreet kevätrullat & itse pyydystetty (ja valmistettu) tonnikala

Biisit
T: Society (Eddie Vedder), Don’t look back into the sun (The Libertines, kahdelta yöllä Sihanoukvillen Utopiassa, priceless!) & Thunder Road (Bruce Springsteen, Mikon kitaraversiona autiolla rannalla)
I: I’m yours (Jason Mraz, erityisesti Mikon ja Romanin kitara-ukulele -tulkintana), Waka-waka (Shakira) & SMG:n Emmylou (jota mun iPod jostain syystä rakastaa)

Siirtymiset
T: Palawanin kanabussi (never forget), Batadin jeepney (pikkupoika kanan ja taskuravun kanssa) & Nha Trang-Hanoi 25h junassa (never forget)
I: Kaksi päivää jokilaivalla Mekongilla, kanabussi (9h) & Kuala Lumpurin taksi joka luuli olevansa formula

Nähtävyydet
T: Killing fields, Angkor & Nong Khain hullu piripuisto
I: Angkorin Ta Prohm, Saigonin sotamuseo & Petronasin kaksoistornit

Oudot travellerikansat
T: Iran, Kazakstan & Kolumbia
I: Samat. Ei näitä voi keksiä.

Majatalot
T: Friendly’s Manila, Diva Guesthouse Chiang Mai & Mut Mee Nong Khai
I: Lorenzo’s Cottages El Nido, New Beach Koh Lanta & Sea Winds Resort Mui Ne

Bileet
T: Vilen & CheChen häät, tubing-päivä & se sekava ilta Manilassa (James drag-showssa, never forget)
I: Vilen & CheChen häiden jatkot, paikalliset videokesynttärit Malapascualla & Utopian nimensä mukaiset kemut Sihanoukvillessä

Kirjat
T: Fowler Autobiography (The God. Ei muuta sanottavaa.), Shantaram & Mr. Nice (Herra Peltokankaalle tuoppi ja peukku näistä suosituksista)
I: The Kite Runner (oli kaikkien kehujen arvoinen), Shantaram (aikamoinen tarina) & Until I find you (tuttua Irving-tyyliä, kiero mutta hauska)

Rotat
T: Vientianen piilorotta (ei saa edes rauhassa vessassa käydä), Hanoin hotellihuonehiiri (isona rotta) & Manilan taksikuski (v*ttu mikä rotta)
I: Bangkokin katuravintolan rotta (jonka joku ranulimimmi totesi olevan söpö. That French bitch.), Vientianen salarotta (josta mulle kerrottiin vasta viikkoa myöhemmin) & Sihanoukvillen kuollut rotta (paras rotta)

Muut eläinhavainnot
T: Surffaava koira, eagle ray -rausku & Kalevi-norsu
I: Tarsier, iso hämähäkki (crazy fucking spider) Cat Balla & Koh PhiPhin apinalauma joka käytti meidän mökin kattoa liukumäkenä

Suomibongaukset
T: Suomibaari Phnom Penhissä, Koffin lonkeroa Kambodzassa & Mammuttimarkkinat-kassi Dalatissa
I: Japanilaisturistin Marimekko-hattu, Singaporelaisen kassi jossa luki ”Kiitos, heihei” & Manilan ”Finnish Language Learning Center”

Pysäyttävät/sykähdyttävät paikat
T: Bacuit -saaristo El Nidossa, Mekong-joki keskellä ei-mitään & Choeung Ek Killing Fields (hyvin eri tavalla kuin kaksi ensimmäistä)
I: Killing Fields, El Nidon kirkkaat vedet & Vietnamin vuoristomaisemat

Silloin vitutti
T: Phnom Penhin kuumehourailut, iPodin yllättävä tuhoutuminen & futistappiot Moldovalle, Hollannille ja Unkarille
I: Kun huoneessa oli hiiri, kun toope laivapoika hävitti mun kengän & kun oli ruokamyrskytys

Kysymykset
T: ”Miksi ette hyökkää Norjaan?”, ”Osaatko hiihtää?” & ”Miksi haluat mennä Kambodzaan/Laosiin/Vietnamiin/oikeastaan yhtään mihinkään?”
I: ”Oletteko naimisissa, miksi ette ole naimisissa, oletteko sisko ja veli?” x 274

Isännät (tietty Vile&CheChe, TeeTee &Pipsa, Alfarot ja Petarcot poislukien)
T: Mrs. Thu (Kenny G -fanclub Saigon Chapter), Mut Meen guru & Friendly’sin Benji (aina kännissä)
I: Lorenzo, Mrs. Thu & Fanta Resortin pomot (tyttö 3v. ja koira 3kk)

Jaahas, niin se aika vaan kuluu ja nyt pitääkin lähteä puskemaan kohti Changi Internationalia. Eiköhän noillakin listoilla jo pärjää. Katsotaan sitten joskus puolen vuoden päästä minkälaisia saadaan Oseanian pätkästä aikaan…

- Inni & Tomppa

13.10.2010 28 Dunlop Street Backpackers Hostel, Singapore

... ja Singapooor!

Enää pari päivää jäljellä reissun Aasian osuutta ja jälleen ollaan Singaporessa. Aika hassua kuinka keskusta tuntuu melko tutulta vaikka ei oltu täällä silloin heinäkuussa kuin muutama päivä, mutta toisaalta, ei tämä mikään rönsyilevä jättikaupunkikaan ole.

Viimeinen viikko vietettiin tosiaan Kuala Lumpurissa TeeTeen ja Pipsan hoivissa ja majoitus oli erityisesti verrattuna Hanoin hiirimajataloon todellinen viiden tähden asumus; upea näköala yli KL:n keskustan, uima-allasosasto, kuntosali, kauppa, vartijat portilla ja jos tuli taksilla himaan niin ajettiin suoraan hissin ovelle. Luksusta. Erityismaininnan kämpässä ansaitsee keittiö, oli ihan mahtavaa päästä pitkästä aikaa pilkkomaan ja paistamaan ja ihan vaan keittelemään kahvia silloin kun itsestä tuntuu siltä. Eli kiitos vielä kerran isännille majoituksesta ja paikallisopastuksesta!

Sunnuntai-iltapäivänä kävimme Bangsarin expat-kaupunginosassa vihannestorilla josta mukaan tarttuikin yhtä ja toista. Otettiin kori kauniiseen käteen ja lastattiin se kukkuroilleen kaikkea ihanaa tuoretavaraa, ainakin minttua, korianteria, paprikaa, chilejä, limeä, munakoisoja, sipulia ja niin poispäin, ja hinnaksi saatiin huimat 16 ringittiä, eli alle 5 euroa. Mahtavaa. Lisäksi shoppailtiin laaja valikoima meille eksoottisia hedelmiä joista osa oli jo uhannut jäädä kokonaan maistamatta. Durianiakin harkittiin mutta järki vei kuitenkin voiton (eikä sitä hajua olisi kestänyt millään vaikka ilmastointi kämpillä olikin tehokas), eli hommattiin mangosteenia (näyttää ulkoa punajuurelta ja sisältä valkosipulilta), dukongia (ulkoa peruna, sisältä valkosipuli), jackfruitia (koostis kuminen, maku hedelmäpommi) ja dragon fruiteja (ulkopuolelta villi ja sisäpuolelta pilkullinen), sekä jo tylsältä ja tavalliselta tuntunut mango.

Ilta menikin leppoisasti kokkaillessa ja syödessä sekä noita yllä mainittujen hedelmien ominaisuuksia analysoidessa kunnes vetäydyttiin nukkumaan omaan vierashuoneeseen (luksusta sekin). Maanantaina vuorossa olikin sitten Kuala Lumpurin Little India jossa palloiltiin jonkin aikaa yllättävästi iskeneessä kuumuudessa pitkin basaareja ja intialaishenkisiä tavarataloja kunnes nälkä oli sen verran suuri että pystyimme asettumaan lounaalle herkullisten satay-vartaiden ääreen. Iltapäivästä teimme vielä nopean pyrähdyksen MegaMallille josta nappasimme mukaan luettavaa keskiviikon junamatkaa ajatellen sekä jälleen lisää ruokaa valtavasta supermarketista. Ja oli muuten melko hankalaa loihtia mexican feastia kun kaikki texmex-vehkeet eivät olleetkaan kätevästi yhdessä hyllyssä, vaan ripoteltuna ympäri valtavaa markettia, kukin kaltaistensa tuotteiden yhteydessä. Noh, lopuksi löytyi kuitenkin kaikki tarvittava. Jopa non-halal viinipullon avaaja.

Viimeisenä kokonaisena KL-päivänä päätimme viimein testata myös uima-allasalueen tarjontaa ja aamupäivä kului leppoisasti altaalla, varsinkin ennen kuin paikalliset lapset saapuivat roiskimaan aasialaiseen tyyliin täysissä pukeissa altaaseen. En tiedä lieneekö syynä suurkaupungin yllä ollut otsoniaukko vai mikä, mutta jotenkin auringonpaiste tuntui erityisen voimakkaalta eikä punaisilta neniltä vältytty ihan täysin.

Olimme Tompan kanssa niin vaikuttuneita Sushi Kingistä jossa olimme vierailleet jo aikaisemmin, että suuntasimme jälleen myöhäiselle lounaalle liukuhihnan ääreen. Yrittivät kovasti myydä meille kanta-asiakaskorttia jolla olisi saanut kaikkia susheja alennetulla hinnalla, mutta koska olimme lähdössä seuraavana päivänä ei siinä olisi ollut oikein järkeä. Hetken kuluttua koukkuleukainen tarjoilijapoika tuli sujauttamaan meille oman kantiskorttinsa ja kehotti käyttämään sitä jotta saisimme alennuksen. Uskomatonta toimintaa, mutta toki myös erittäin mukavaa. Syötiin siis jälleen sushia kevyeen ähkyyn saakka ja puksuteltiin paljon negatiivisia tunteita herättäneellä Kommuter-junalla (halpa ja suora kulkuneuvo, silloin kun kulkee)takaisin kämpille Villa Puteriin.

Iltaohjelmakin koostui lähinnä syömisestä ja pakollisesta pakkausoperaatiosta, rinkat oli ehditty viikon aikana räjäyttää siihen kuntoon että oli parasta vaan suosiolla purkaa koko systeemi ja pakata uusiksi. Sitten odoteltiin puoliltaöin alkanutta jalkapallomatsia ja nautittiin samalla parit Tiger-oluet. Eli oikein leppoisa viimeinen ilta Malesiassa, lopputulosta lukuun ottamatta.

Tänään keskiviikkona herätys olikin niin aikaisin että pääsimme vielä näkemään auringonnousun kaupungin yllä ennen kuin painoimme aamuruuhkaan rinkat selässä ja selvitimme tiemme keskusasemalle kohti Singaporen junaa. Paikallinen kieli on muuten siitä metkaa puolienglantia että keskusasema on ”setral” ja lippukiska ”kaunter tiket” ja jossain näin myös sanan ”fleksibiliti”, eli arvailemalla voisi ehkä selvitä yllättävänkin pitkälle.

Junalla mentiinkin sitten oikeastaan koko päivä, mitä nyt välissä pysähdyttiin rajalla ja käytiin kulkemassa Singaporen immigrationin ja tullin läpi. Ja jälleen tuli sanomista rinkassa olevasta veitsestä. Tietty ne haluaa sen nähdä ihan livenä kun ovat sen kerran sieltä läpivalaisusta bonganneet, mutta onhan se hassua kun ottavat sen niin vakavasti ja kyselevät kovasti mitä aion tehdä umpitylsällä muovikahvaisella veitsellä joka on varmaan tehty jostain vanhasta peltipurkista. Vastasin kuitenkin kiltisti ja totuudenmukaisesti että kuorin sillä hedelmiä. Jätin kuitenkin sanomatta että itse asiassa, jos linkkari lasketaan mukaan, niin mulla on veitsiä rinkassa oikeasti kolme. Kjäh.

Tie harvinaisen ankealta rautatieasemalta edelliseltä visiitiltä tuttuun 28 Dunlop Streetin hostelliin löytyi melko helposti kyselemällä ja pääsimme/jouduimme jopa samaan huoneeseen kun heinäkuussa. Katsotaan huomenna onko aamiainen edelleen yhtä monipuolinen. Edessä olisi siis yksi kokonainen päivä Singaporessa ja perjantaina on sitten edessä odotettu mantereen vaihto. Huomenna mennään ainakin katsomaan The American -leffa, pitäähän se nähdä miten suomalaiset esittävät ruotsalaisia. Ihan kun sillä G. Clooneylla ei olisi väliä… Katsotaan mitä muuta vielä keksitään ennen kun ylitetään päiväntasaaja ekaa kertaa ikinä.

-Inni.