Tramps like us… eli loppusanat, olkaa hyvä
Kuten Inni viimeksi kirjoittelikin, reissun viimeinen etappi ennen kotiinpaluuta löytyi Karlsruhen kaupungista, eteläisestä Saksasta. Broidin perheen seurassa totuteltiinkin parin viikon ajan jonkinlaiseen arkielämään ja aika kului lähinnä noiden perheen pikkuhuligaanien kanssa riehuessa ja safkaa tehdessä. Luvattiin nimittäin aikoinaan maksaa majoituksesta laittamalla ruokaa ja leikkimällä Maliekin ja Niilon kanssa. Pikkuskloddit olivat muuten tietysti kasvaneet valtavasti kuluneen vuoden aikana, eikä perässä pysyminen olekaan ollut ihan niin helppoa kuin etukäteen ajateltiin; kolmivuotiaan ja puolitoistavuotiaan kanssa on huomattavasti rankempaa leikkiä kuin vastasyntyneen ja vähän yli yksivuotiaan. Jos tapellaan 2 vs. 2, me voitetaan Innin kanssa vielä toistaiseksi, mutta vastus alkaa jo olla melko kova. Väkivalta kuitenkin onneksi jätettiin vähän vähemmälle ja keskityttiin lähinnä enemmän aivoja vaativiin leikkeihin; nykyään ollaankin sitten varsinaisia mestareita junaradan rakentamisessa ja parkkitaloleikin monimutkaisissa säännöissä, sekä tietysti futiksessa. Like father, like sons. Myös reitit kaikkiin lähialueen leikkipuistoihin ovat nykyään hallussa vaikka silmät kiinni.
Etelä-Saksassa kevät oli jo pitkällä ja aurinko paistoi oikeastaan joka päivä hinaten lämpötilan reippaasti yli parinkympin. Tästä syystä kokkikaksikon loihtimat safkat nautittiin piknik-tyyppisesti luonnonhelmassa vähintään joka toinen päivä. Ei yhtään hullumpaa meininkiä tällaisen kylmästä Ameriikasta viimeksi tulleen aupair-pariskunnan kannalta siis.
Koska tämä viimeinen etappi kuitenkin oli jo vähän niin kuin puoliksi kotona, en nyt tässä viitsi sen enempää eritellä mitä yksittäisinä päivinä on tapahtunut. Sanotaan vain, että menoa ja meininkiä riitti. Ja luonnollisesti, kiitos talouden isännille ja emännälle seurasta ja tutusta alakerran makuuhuoneesta.
Tämä on nyt sitten viimeinen kirjoitukseni tämän blogin tiimoilta. Ja mikäli Inni ei minkäänlaista omaa epilogiaan jaksa rustata, jää Operaatio Phileas Fogg-blogi tasan 96:en entryn mittaiseksi. Alussa ennustelemamme sadan kirjoitelman haamuraja ei siis sittenkään aivan rikkoutunut, mutta mitäs pienistä. Kyllä tätä tekstiä on ihan tarpeeksi tullut suollettua.
Matkaa tehtiin viime vuoden toukokuun alusta, eli aivan täyttä kalenterivuotta ei reissu kestänyt. Toki, hirveän paljoa ei jäänyt puuttumaankaan ja kuten alunperin puhuttiinkin, tärkeintä on, ettei yhtään vappua missata.
Fiilikset ovat kyllä kieltämättä hyvin omituiset; tavallaan on aivan mahtavaa palata takaisin Suomeen, nähdä frendejä ja perheenjäseniä, pitää hallussaan jotain muutakin tavaraa kuin ne mitkä reppuun mahtuvat ja palata turvallisiin rutiineihin ja perinteisiin. Toisaalta taas vuoden kestäneestä täydellisestä vapaudesta ja jatkuvasta seikkailusta luopuminen tuntuu raskaalta ja ahdistavalta. On jotenkin aika tyhjä olo.
Minkäänlaista koti-ikävää en tietysti tällä, kuten en millään aikaisemmallakaan pidemmällä matkalla ole kokenut, eli siten reissailu olisi voinut jatkua vielä vaikka kuinka pitkään. Välillä on kuitenkin ihan hyvä ladata akkuja tutuissa ympyröissä, niin kaikki uusi tuntuu sitten taas seuraavalla kerralla siistimmältä. Tiedoksi siis niille, jotka ajattelivat retkikuntamme vaeltaneen yhdestä viidakosta toiseen autiomaahan ja kolmannesta rottien valtaamasta majatalosta neljänteen haisevaan sadan hengen dormitorioon amerikkalainen kestohymy koko ajan naamalla, että ei se nyt ihan aina niin mennyt. Aivan jokaisena aamuna ei vaan mitenkään kyennyt silmät kiiluvina hyökkäämään kohti uusia kokemuksia, vaan välillä olisi ihan mielellään voinut maata kotisohvalla telkkaria katsellen. Vuosi on kuitenkin suhteellisen pitkä aika. Suurimmaksi osaksi oli toki kuitenkin helvetin mielenkiintoista, hauskaa ja opettavaista, enkä vanha kliseen mukaan vaihtaisi päivääkään. Tai no, ehkä sen kun luulin kuumehoureissani kuolevani Phnom Phengissä tai sen tappavan tylsyyden kun odoteltiin tihkusateessa Taranaki-vuoren kupeella sumun hälventymistä, jotta päästäisiin ko. nyppylää valloittamaan. Tai ainakaan mieli ei tee takaisin siihen hetkeen kun kuolettavassa kankkusessa, miljoonan asteen helteessä ja mahtavien kahden tunnin yöunien jälkeen jonoteltiin Laosin rajalla hillittömien ihmismassojen seassa kymmenennen viisumikopin oven aukeamista, jotta päästäisiin edes joskus rajasta yli. Tarkemmin ajatellen, nyt kun nuokin jutut ovat takana, on hienoa että ne on koettu, eli pysyn alkuperäisessä ”en vaihtaisi päivääkään” lausekkeessani.
Jokatapauksessa, nyt tuntuu siltä että vuoden 2010 toukokuun alku oli joskus edellisessä elämässä. Muistan kuitenkin erittäin hyvin sen ensimmäisen taksimatkan Manilan lentokentältä Malaten kaupunginosan hostellinloukkoon. Jopa vähän pelokkaina väijyttiin ympäröivään pimeyteen, tuijoteltiin likaisia ihmisiä, sortumavaaraisia hökkelikyliä ja mietittiin, että näinköhän tästä tulee yhtään mitään. Kokonainen vuosi tätä meininkiä! Noh, tulihan siitä ja aivan kuin aina ennenkin, reppu selässä elämiseen tottui nopeasti ja hyvin pian sitä käänsi selkänsä materialle ja stabiliteetille ja keskittyi näkemään, kokemaan ja olemaan murehtimatta turhia.
Kuten Phileas Foggia, myös meitä on vienyt ”juna, laiva, elefanttikin”, samoin kuin miljoona muunlaista motorisoitua ja motorisoimatonta kulkupeliä. Niissä paikoissa mihin liikennevälineet tai apostolinkyyti ovat meidät vieneet, on vaellettu, snorklattu, otettu aurinkoa, katseltu, surffattu, otettu selvää, juhlittu, taisteltu, raahauduttu, naurettu, odotettu, tingitty, innostuttu, masennuttu ja välillä oltu tekemättä yhtään mitään. Eikä kaikkia juttuja tietysti mitenkään voi muistaa, saati sitten tässä listata. On nähty junaonnettomuus ja ajettu autokolari. On hätistelty ympäriltämme huijareita ja varkaita ja välillä päästy rentoutumaan tuttujen nurkkiin, ihan oikeilla lukoilla lukittujen ovien taakse. On tavattu tuhansia muita samanhenkisiä kaikkialta maailmasta. Ollaan toki kysyttäessä myös yritetty kertoa pimeimmän Kambodzan peräkylissä mahdollisimman totuudenmukaisesti ja jääkarhutarinoita säästelemättä minkälaisesta maasta me ollaan tulossa ja toisaalta taas, välillä ympärillä on ollut lähinnä vain skandinaaveja tai saksalaisia, eikä Suomikaan ole enää ollut yhtään niin eksoottinen paikka. Fyrkkaa on tietysti palanut enemmän kuin uskallan ajatella, mutta se kaikki on sijoitettu uusiin kokemuksiin ja itsensä kehittämiseen, joita varten sitä alun perin säästettiinkin, eli ei kyllä harmita yhtään. Ehkä allekirjoittanutkin tulevaisuudessa on taas vähän tasapainoisempi ihminen. Ehkä.
Tällä matkalla oli heti alunalkujaan kaksi perussääntöä, joista ollaan mielestäni erittäin hyvin onnistuttu pitämään kiinni; 1. kaikkialle ei ehdi yhdellä reissulla käymään ja 2. matkustaminen ei ole kilpailu. Nyt ei ainakaan tunnu siltä, että oltaisiin turhaa kiirehditty eteenpäin missään vaiheessa, vaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pyrittiin aina selvittämään mikä paikallisia ihmisiä potkii eteenpäin, minkälaisia he ovat ja millainen paikka kyseessä on. Siis kiiltävän, perusturisteille rakennetun pinnan alla. Hyvin ylpeä olen siitä, että missään vaiheessa ei vahingossakaan sorruttu minkäänlaiseen maiden tai paikkojen silmittömään ”keräilyyn”. Sitäkin jengiä nimittäin nähtiin pilvin pimein, jotka puskivat eteenpäin suu vaahdossa tarkoituksenaan vain kerätä vyölleen mahdollisimman monta maata/kaupunkia ”kun tässä nyt kerran maailmanympärysmatkalla ollaan”. Meitä olisivat kiinnostaneet nyt nähtyjen mestojen lisäksi ainakin se alkuvuoden huonon asunnonvälityksen takia väliin jäänyt Intia-Nepal-yhdistelmä ja seuraavan reissun kohteeksi jo päätetty Etelä-Amerikka. Kanadaan ei taaskaan päästy, eikä Afrikkaa kohti edes katsottu. Myös se jo vuosia suunniteltu trans-Siperia-Kiina-reissu kutkuttelee edelleen jossain tulevaisuuden kätköissä. Seuraavalla kerralla sitten.
Tällä blogilla on muuten ollut parhaina päivinä yli 250 eri lukijaa, eli ihan kiitettävästi porukka on jaksanut näitä seikkailuja seurata. Kiitos kaikille mielenkiinnosta ja palautteesta. Kiitos myös kaikille joiden paikallistuntemus, vinkit, seura, kysymykset, ehdotukset tai asiaankuulumattomat huomautukset ovat auttaneet meitä eteenpäin.
Seuraavaksi meitä odottelee kuitenkin takaisin arkeen sopeutuminen. Duunin ja kämpän etsintä nyt ihan ensimmäisinä tulevat mieleen, eiköhän muut jutut sitten luonnistu siinä sivussa. Lähitulevaisuuden ”suuria” juttuja ovat luonnollisesti perinteinen vappu, Suomen kesä, kalastuskauden avaaminen, festarit (Provinssista, Ruisrockista ja Flowsta nyt ainakin on ollut puhetta, ehkä Roskildestakin), kotimaisen futiskauden alku (sekä Veikkausliiga, että 6. divari JAUJAU!) ja seuraava ”reissukin” on jo tiedossa; kesäkuun alun Ruotsi-Suomi-maaottelu Tukholmassa on ollut merkittynä kalenteriin jo yli vuoden verran. Ei kuulosta oikeastaan yhtään hassummalta.
Näillä mennään.
-Tomppa
torstai 21. huhtikuuta 2011
perjantai 15. huhtikuuta 2011
12.4.2011 Karlsruhe, Saksa
Lontoon ketut
Lähtö Nykistä viivästyi tosiaan sen reilun neljä tuntia, eikä heti lennon alkuun tarjoillun yöaterian jälkeen riittänyt energiaa mihinkään muuhun ajantappamismuotoon kuin nukkumiseen. Kentällä aika oli kulunut lähinnä syödessä ja lukiessa, ja yrittäessä kommunikoida hyvinkin puutteellisilla yhteyksillä Lontooseen että meitä on sitten turha odotella lounasseuraksi seuraavana päivänä.
Perille päästiin torstaina joskus neljän aikaan iltapäivästä, ja otettiin metro kohti keskustaa kuin vanhat tekijät. Laskeskelin että en ole tosiaan ollut Lontoossa yli viiteen vuoteen, sen jälkeen kun lähdin työharjoittelun lopuksi jouluksi kotiin. Piccadilly-linjalla körötellessä ei kuitenkaan näkynyt mitään suuria mullistuksia, talot ja maisema näyttivät ihan samalta, ja hyvin epäenglantilainen aurinkoinen ja lämmin sää kruunasi saapumisen tämän reissun viimeiselle viralliselle etapille.
Oltiin sovittu treffit Niinan kanssa Harrodsin kulmalle josta matkasimmekin sitten ahtaasti rinkat selässä kovimmassa iltapäiväruuhkassa Highgateen Niinan, Jannen ja Essin suomalaiskämpille. Ja olihan se taas ihan luksusta päästä ihmisten kotiin kiinalaiskopin jälkeen, vaikka ei siinä Nykin Sun Hotelissa mitään suurta vikaa ollutkaan. Iltapäivä kuluikin sitten kahvitellessa ja kuulumisia vaihtaessa, mutta saatiin onneksi lähdettyä aurinkoiselle terassille juuri ja juuri ennen auringonlaskua.
Highgate on sympaattinen pikkukylä Pohjois-Lontoossa, ja kulmilla voi kuulemma bongata niin George Michaelin kun Ginger-Spicenkin. Kumpikaan heistä ei ollut kuitenkaan eksynyt seuraksemme paikallisen pubin sisäpihalle nauttimaan britannian kansallisruokaa tikka masalaa ja muutamia tuoppeja. Torstai-ilta menikin kokonaan pubissa juoruillessa ja takaisin kämpille palattiin vasta pilkun aikoihin eli puoliltaöin. Kotimatkalla nähtiin myös citykettu, jotka ovat kuulemma yleistyneet huimasti lähes Helsingin kaniongelman suuruiseksi riesaksi. Mutta aika hauska otushan se oli.
Perjantaiaamuna isäntäväki lähti aamulla kunnon kansalaisten tavoin töihin, ja me valuimme hitaiden aamutoimien jälkeen muutaman metropysäkin päähän Camdeniin hengailemaan. Meillä kun ei ollut mitään erityistä syytä mennä mihinkään ihan keskustaan pyörimään, sillä ostokset oli jo hoidettu loppuun New Yorkissa, eikä aurinkoista päivää halunnut kuluttaa museoissa kierrellen. Camdenin alue olikin muuttunut melko paljon edellisestä käynnistä; ruokakojut ja markkinat levinneet laajemmalle alueelle, ja muutenkin paikka oli hieman ehkä siistiytynyt, tai ainakin jollain tapaa tunnelma oli hieman erilainen kun viime käynniltä muistelin. Nyt tarjolla tuntui olevan enemmän luomucocktaileja ja sisustustavaraa, ja vähemmän second hand - vaatteita ja turistikrääsää.
Kierreltiin auringonpaisteessa markkinoita ja katuja edestakaisin, ja kun satuttiin tarpeeksi tyylikkään (lue gayn) parturin kohdalle, päätti Tomppa viimein hetken mielijohteesta toteuttaa pitkään suunnitellun hiustenleikkuun ja vuoden kasvanut hippipiiska sai väistyä siistimmän frisyyrin tieltä. Tässä vaiheessa alkoikin sitten olla jo iltapäivä, ja siirryimme lounaalle läheiselle terassille. Saimme seuraksi vielä Niinan ja siippansa Paulin, joiden kanssa auringossa jutustelu venyikin ihan sinne auringonlaskuun asti. Mainio kevätpäivä!
Illemmalla myös Essi liittyi joukkoon ja keskinkertaisen dim sum -illallisen jälkeen illanviettopaikaksi valikoitui The World’s End -pubi jossa porukkaan liittyi vielä muutama muukin lontoolaistunut ja juttua riitti pitkälle yöhön. Sitten ei muuta kun yöbussilla kämpille ja nukkumaan. Ei kettuhavaintoja.
Lauantaina kömmittiin liikkeelle kuitenkin melko aamusta, ja käytiin ihastelemassa kaupunkimaisemaa Highgaten kukkuloilta sekä aamiaslounaalla paikallisessa Café Rougessa, jossa leipiä sai odottaa mutta olivat sitten onneksi erittäin maukkaita ja odottamisen arvoisia. Viipyivät kuulemma siksi että heittivät edelliset käntyt lattialle. Iltapäivästä olikin sitten odotetun grillausextravaganzan vuoro.
Niinan poikaystävä Paul on alun perin kotoisin Australiasta, ja oli tarjoutunut kokkaamaan meille ja muille kavereilleen aidon aussibarbecuen merenelävineen ja kaikkineen. Tätä innolla odotellen suunnistimmekin kaupungin toiselle puolelle, haimme supermarketista vielä puuttuvat tarvikkeet ja painuimme grillin ääreen. Illan isännällä oli kokkaus hallussa ja me keskityimmekin lähinnä jutusteluun ja taivastelemaan kuinka kammottavan huonoja musiikkivideoita nykyään kehdataankaan näyttää.
Ruoka oli mainiota, grillattuja simpukoita ja muita meren herkkuja, kanaa, salaattia ja vaikka mitä muuta. Erityiseen kekkeröintiin ei enää kuitenkaan intouduttu, sillä seuraavana aamuna oli odotettavissa luvattoman aikainen herätys lennolle kohti Frankfurtia. Loppuilta meni rupatellessa ja telkkarikanavia surffaillessa, myöhäisemmässä illassa saatiin nähtäville myös musiikkivideoita 70 - ja 80-luvuilta, ja jouduttiinkin myöntymään siihen, että eivät ne videot ennenkään niin kummoisia olleet, mitä nyt viikset ja vaatteet olivat keränneet jonkin verran retrohuumoriarvoa.
Lauantai-illan päätteeksi sompailtiin jälleen takaisin kaupungin pohjoisosiin, survottiin viimeisiä kertoja kamat taas rinkkoihin ja asetuttiin muutaman tunnin unille. Herätys oli epäinhimilliseen aikaan 3.45, ja etukäteen tilattu minicab-taksi saapui puoli viideltä hakemaan meitä Heathrowlle. Muutenhan olisi menty toki metrolla tähänkin suuntaan, mutta sunnuntaiaamun eka juna lähti vasta seitsemän jälkeen eli meille aivan liian myöhään.
Taksikuskilla oli paikallistamaton aksentti ja kaksi navigaattoria joista kumpikaan ei kuulemma toiminut kunnolla. Tämän seurauksena saimmekin pari ylimääräistä turistikierrosta öisissä lähiöissä (joissa kaduilla liikkui vain kettuja) ja matka kentälle venyi arvioidusta puolesta tunnista kolmeen varttiin. Tämä ei haitannut ollenkaan, sillä sunnuntaiaamuinen Heathrown terminaali 5 oli niin unelias että joka paikkaan pääsi jonottamatta, myös turvatarkastukseen, joka olikin varmaan ensimmäinen kerta tällä reissulla kun kukaan ei tunaroinut siinä vesipullonsa kanssa jumittaen koko jonoa.
Sunnuntailaiskoina tuntuivat olevan myös työntekijät, sillä valitsivat meidät erikoisskannerilla tutkittavaksi hälisevän kolmilapsisen perheen sijaan, ja toistelivat koko ajan kuinka hallitus vaatii että tekevät tämän, ja kuinka hallitus ei tajua kuinka paljon lisätyötä se teettää ja kuinka hallitus sitä ja hallitus tätä. Lieneekö ollut päällä koko masiina, sen verran nihkeästi he tuntuivat siihen suhtautuvan. Kyseltiin tietysti onko tämä nyt se iltapäivälehdissä kohua herättänyt nakukone, ja sehän se hyvinkin oli. Likaista meininkiä. Katso seinää, käänny, katso toista seinää. Ooh.
Lento Lontoosta Frankfurtiin kesti vain tunnin verran, ja siinä ajassa ehti juuri ja juuri selata läpi British Airwaysin tarjoamien sanomalehtien William & Kate -jutut. Frankfurtin kentältä sitten junaan ja kohti Karlsruhea ja Tompan veljen perhettä.
Saksassa olikin jo ihan täysi kesä, ja päästiin saman tien pihaleikkeihin Maliekin ja Niilon kanssa. Niilo ihmetteli kyllä aluksi että ketäs nämä ihme hipit ovat, mutta ei mennyt kauaa niin Tompasta tuli jo uusi suosikki. Palloleikkien jälkeen meidänkin oli kuitenkin pakko ottaa poikien tavoin pienet päiväunet ennen iltapäivän piknikretkeä Karlsruhen linnan puistoon.
Vuoden ensimmäinen puistopiknikki maistui tietysti parhaalta, ja ei auta muuta kun toivoa että kevät on Suomessakin jo kohta niin pitkällä että voi sitten notkua puistoissa mahdollisimman paljon. Oikeastaan tässä odottaa jo kotiinpaluuta ja kesää, ehkä siksi että koko ajan on ollut tiedossa että näihin aikoihin palataan sitten takaisin Helsinkiin. Tiedä sitten olisiko samanlainen koti-ikävän poikanen iskenyt vuoden jälkeen jos reissu olisi suunniteltu vaikka kahden vuoden mittaiseksi.
Täällä Karlsruhessa siis ollaan vielä määrittelemätön aika, ja ”maksetaan” katosta pään päällä kokkaamalla ja leikkimällä poikien kanssa. Ruokalistalle on suunniteltu ainakin lasagnea, makaronilaatikkoa ja sushia, ja kenties myös läjää lettuja. Saa nähdä mitä kaikkea keksitään. Uskon että meistä tulee eksperttejä ainakin junaradan rakentamisessa, Muumeissa ja Puuha-Petessä.
-Inni.
torstai 7. huhtikuuta 2011
6.4.2011 JFK:n lentokentällä
New York, New York
Sunnuntaina jatkettiin siis siitä mihin lauantaina jäätiin ja hortoiltiin päämäärättömästi ympäri viihtyisää downtownia. Ensimmäiseksi suunnattiin paikallisen tavan mukaan nauttimaan rauhaisaa brunssia ja kun tarpeeksi eggs benedictiä ja pekonia oli kauhottu naamariin, jatkettiin aurinkoisessa säässä eteenpäin vailla sen kummempia suunnitelmia. Ihan sairaan siistiä, että ne pakolliset NY-nähtävyydet on tullut koluttua jo aikaisemmin, eikä tällä kertaa tarvinnut puskea väkisin mihinkään turistilaumoihin jonottelemaan. Ja koska myöskään sen enempää fyrkkaa mihinkään shoppailuihin ei reissun tässä vaiheessa luonnollisesti ole jäljellä, vältettiin hyvällä omatunnolla ostoshelveteissäkin hikoilu ja nautittiin keväästä ulkosalla. Vähän tietysti kirpaisee (varsinkin allekirjoittanutta) jättää niin paljon siistejä juttuja kauppojen hyllyille, mutta tällä reissulla nyt vain on hieman eri ”säännöt” kuin normaalilla lomamatkalla. Hoidetaan se todellinen ostostelu sitten seuraavalla kerralla.
Iltapäivällä suunnattiin hieman pohjoisemmaksi ja paistateltiin parin tunnin verran päivää Central Parkissa. Lämpimästä auringosta huolimatta oli kyllä todettava, että tuuli on edelleen sen verran viileä, ettei takista ja kaulahuivista ihan niin vain voinutkaan luopua. Sää itärannikolla tuntuu kyllä erittäin oudolta tähän aikaan vuodesta; välillä on pakkasta, välillä plussaa, eikä kukaan tunnu oikein tietävän miten uloslähtiessä pitäisi pukeutua.
Mikko ja Erin olivat luvanneet viedä meidät illalla jopa pizzanvihaajana tunnetun M. Timosen hyväksymään lättymestaan skruudaamaan ja treffattiinkin paikalliskaksikko illansuussa Villagessa. Keste-niminen pienen pieni pizzeria oli aivan tukossa, mutta hyvien paikalliskontaktien ansiosta italialaistarjoilija lupasi meille pöydän parinkymmenen minuutin kuluessa. Sisäänpääsy hoituikin tasan tarjoilijasällin lupaamissa rajoissa ja pizza oli kyllä ehdottoman ensiluokkaista; rapea, mutta kiinteä, rasvaa tihkumaton, mutta maukas ja ilmiselvästi tuoreista aineksista koottu lätty meni heittämällä kurkusta alas, eikä tullut edes huono omatunto. Sen verran hyvää oli. Koska Kesteen oli tosiaan pyrkimässä joku muukin syömään, pääteltiin illanistuminen pizzamestassa melko nopeasti ruokailun jälkeen ja siirryttiin jatkamaan edellisvisiitilläkin viihdyttäneeseen, belgialaisvaikutteiseen olutravintola Vol De Nuitiin, jonka punalyhtyjen loisteessa viihdyttiin vielä muutama tunti Stella Artoisia nauttien.
Maanantaina päätettiin puskea heti aamulla kohti Brooklynin Williamsburgia. Mesta oli edellisvisiitillä osoittautunut Pelle Miljoona sanoin ”siististi cooliksi” ja totta kai näin muutama vuosi myöhemmin haluttiin käydä kokemassa samaa meininkiä. Harmittavasti vaan oltiin omaan omituiseen tapaamme jätetty kaikenlainen taustatyö tekemättä, eikä siis oltu jaksettu tsiigata minkäänlaista karttaa, vaan luotettiin hataraan muistiimme oikeiden mestojen löytämisessä. Noh, niinhän siinä sitten kävi että muutama tunti meni pitkin Brooklyniä harhaillessa, eikä sitä oikeaa osaa Williamsburgista löytynyt mistään. Kaikkialla pyörivistä kippurasaparoisista juutalaisista päätellen oltiin melkein oikealla alueella, muttei aivan; tarkoituksena kun oli löytää kahviloita ja secondhand-kauppoja eikä Toora-kouluja.
Tästä epäonnistumisesta suivaantuneina painuttiin takaisin Manhattanille ja ajeltiin suoraan Central Parkin itäpuolelle dallailemaan. Väijyttiin Guggenheimin taidemuseon omituista arkkitehtuuria ja paistateltiin päivää The Metin edustan portailla. Koska mitään sen kummempaakaan tekemistä ei ollut, suunnattiin takaisin Villageen ja paikalliseen ykköshampurilaisravintolaan, Five Guysiin syömään lounasta. Kun tässä nyt kerran on näitä burger jointteja arvosteltu, niin tämä kyseinen pulju kyllä kiilaa heittämällä ihan sinne kärkikaksikkoon. Ihan Australian Grill’din rinnalle siis. Five Guysin mehukkaalle hampurilaiselle on häpeäksi se, että joitain Mäkkärin hikisiä rasvapullia kutsutaan myös hampurilaisiksi, ero tuotteiden välillä kun on kuin yöllä ja päivällä. Ironista on myös se, että Bleecker Streetillä sijainneen ruokalan paikalla oli ilmeisesti ennen ollut McDonaldsin ”perheravintola”. Vessan seinille liimaillut lehtiartikkelit fiilistelivätkin sillä kuinka ”Burgerfans celebrate as Five Guys kick Mickey D’s out of Village”. Oikeus oli siis ainakin täällä voittanut.
Illan tullen siirryttiin sitten Madison Square Gardeniin seuraamaan paikallisen Rangersin ja Boston Bruinsin välistä lätkämatsia. Viime kerralla Nykissä ollessamme käytiin kyllä kiertämässä MSG:tä parin tunnin turistikierroksen verran, mutta minkäänlaiseen urheilutapahtumaan ei päästy osallistumaan. Tällä kerralla päätettiin oikaista epäkohta ja väännettiin väkisin kiven takana olleet ylähyllyn Rangers-liput haltuumme. Flabat olivat yllättävän kalliit ja hintahaarukka oli mitä tahansa väliltä 69 ja 3000 taalaa. Lienee toki sanomattakin selvää, että meidän läsyt olivat tuolta alemmasta hintakategoriasta ja siten aivan areenan katon rajasta. Eikä muuten oltu mitenkään ainoat turistit jotka olivat paikalle eksyneet; kaikkialla meidän vieressä polotettiin ihan selkeää riikinruotsia ja satojen länsinaapurista saapuneiden kisaturistien suurin suosikki oli luonnollisesti Rangersin maalivahti, Henrik Lundquist. Mikäs siinä.
Matsin ennakkoasetelmat olivat selkeät; 85-vuotista olemassaoloaan tällä kaudella juhliva Rangers tarvitsi kipeästi pisteitä varmistaakseen paikkansa pudotuspeleissä kun taas Bruins hoiti jo pari viikkoa sitten pääsylippunsa runkosarjasta eteenpäin. Bostonista New Yorkiin olikin siis tullut vapautunut vierailija, kun taas kotijoukkueen otteista näkyi selkeästi ylimääräinen puristaminen. Ei siis ollutkaan mikään ihme, että valtavien alkuhehkutuksien jälkeen, kun matsi vihdoin pääsi alkamaan, Bruins siirtyi nopeasti 2-0 johtoon. Pelin alussa innokkaasti ”let’s go rangersia” huutanut yleisö kääntyi yllättävän nopeasti omiaan vastaan ja pettynyttä buuausta kuului kaikkialta. Erityisesti alakerran kalleimmilla paikoilla istuneet (luultavasti) yritysvieraat menettivät mielenkiintonsa hyvin nopeasti ja olikin lähes surkuhupaisaa huomata monen tonnin tuolien olevan tyhjillään jo ensimmäisen erän aikana, kun niiden omistajat suuntasivat hodarikiskoille hankkimaan lisää rasvaa vyötärönsä ympärille. Joku tässä nykypäivän ammattiurheilukulttuurissa ei vain edelleenkään ole kunnossa.
Joukkueiden tasoero oli selkeä; kun Boston hyökkäsi tasapainoisesti rintamassa (terveisiä vaan Facebook-kaverilleni, Johtava Sihvoselle), purki Rangers paniikissa kiekkoa omalta alueeltaan laitoja pitkin pois. Samoin kotijoukkueelle ei tuntunut olevan ollenkaan selvää milloin kärkikarvaajan on annettava Bostonin puolustajille painetta aggressiivisesti ja milloin keskityttävä rauhalliseen ohjauspeliin. Välillä Sean Averyn kaltaiset, luvalla sanoen ei-niin-viisaat pelaajat ajoivat itsensä yli-innokkuudellaan tylysti ulos pelistä ja Bruins pääsi hyökkäämään rauhassa ylivoimalla. Suurin ero joukkueiden välillä oli kuitenkin siinä nykyjääkiekon tärkeimmässä osa-alueessa; Rangersille tarjoutui heti ensimmäisessä erässä useitakin mahdollisuuksia heittää kiekko Bostonin byyriin miesylivoiman turvin, mutta erikoistilannepelaaminen oli jäätävän mielikuvituksetonta ja laukaisuvastuuta siirrettiin joka kerta niin kauan että joku Bostonin sälleistä sai sohittua kiekon pois alueeltaan. Säälittävää.
Toisen erän aluksi Boston meni jo 3-0 johtoon, eikä Henke Lundqvistia tosiaankaan käynyt kateeksi. Vähän kolmannen maalin jälkeen, kotijoukkueen Vinny Prospal kuitenkin yllätti kuin ihmeen kaupalla Bruins-maalissa siihen asti loistavasti pelanneen ex-Jokeri- ja ex-IFK-vahti Tim Thomasin ja sytytti joukkueensa pelaamaan. Myös Gardenin lehtereillä nuokkunut yleisö heräsi kannustamaan ja kun hetken päästä sama mies kavensi tilanteeksi jo 2-3, oli ilmassa yhtäkkiä suurta urheilujuhlan tuntua.
Kolmannessa erässä nykyjääkiekon suurimmat hienoudet olikin sitten jo unohdettu ja kentällä mentiin päästä päähän kunnollisessa hawaijikiekko-hengessä. Ensimmäisessä ja toisessa erässä säälittävän yksin valotaululla ”make noise” ja ”scream”-kehotuksineen jäänyt urkuri olikin yhtäkkiä Rangersin seitsemäs pelaaja kentällä ja meteli oli korvia huumaava. Asiaankuuluvan elokuvamainen loppukliimaksi koettiin kun kotiyleisön suurin suosikki ja koko ottelun pirteästi esiintynyt, Brandon Dubinsky tasoitti pelin vain kaksi minuuttia ennen loppua. Ja jotta huipentuma olisi ollut täydellinen, kotijoukkue survoi vielä itsensä johtoon ennen loppusummeria. Kun Michael Sauer sitten iski kiekon viimeisellä sekunnilla Bostonin tyhjään maaliin oli koko Garden valehtelematta revetä liitoksistaan; 5-3! Jopa alakatsomoiden pukumiehet juhlivat villisti sinapit rinnuksillaan kotijoukkueen voittoa; ”kun kollegat huomenna aamupalaverissa kuulee että MÄ olin kannustamassa Rangersin voittoon, niin eiköhän se pikkuhiljaa lopu se mun ja vaimon paritanssikurssista vittuilu”.
Matsi oli kokemuksena ihan loistava ja varsinkin loppu äärettömän kiimainen. Naureskeltiin Innin kanssa alkupuolen vaisua fiilistä ja amerikkalaistyyppistä ”koko ajan pitää olla jotain ohjelmaa”-meininkiä valotaululla; oli kunnia-Rangeria, synttärisankaria, erikoismainintaa, tietokilpailua ja vaikka mitä muuta muuta ja kieltämättä tuntui hyvinkin kornilta kun yleisö innostui paljon enemmän jostain halpojen mainos- t-paitojen paiskomisesta katsomoon, kuin Rangersin yrityksistä kaventaa ottelu. Pelin loppu oli kuitenkin niin tiukkaa urheiluviihdettä, että alkupuolen vaisu tunnelma ja yllättävän nopeasti kääntyneet takit olivat muisto vain. Hieno ilta, kaiken kaikkiaan.
Tiistaina puskettiin edellisestä päivästä viisastuneina ihan kartan kanssa Brooklynin puolelle pyörimään. Willamsburg löytyi helposti ja todettiin olleemme maanantaina lähes oikeilla hoodeilla. Niinhän se tietysti aina on. Mesta oli edelleen täynnä niitä peräänkuuluttamiamme kahviloita ja secondhand-kauppoja, mutta sää ei tänään enää hymyillytkään aiempien päivien tapaan; räntää satoi koko taivaan täydeltä, eikä ympäriinsä palloilu todellakaan ollut mitään miellyttävää hommaa. Perkele. Juotiin kahvia ja hengailtiin niin kauan kuin jaksettiin, mutta melko nopeasti iltapäivän aluksi luovutettiin ja painuttiin takaisin Sun Hotelliin sadetta pitämään. Vähän tylsää tietysti, mutta jos kerran Thor oli näin päättänyt, niin ei kai meillä siihen mitään sanomista pitäisi olla.
Illalla mentiin vielä viimeisen yhteisen NY-illan kunniaksi Mikon ja Erinin kanssa safkaamaan. Tällä kertaa paikallisoppaat suosittelivat meille laittoman halpaa, Chinatownissa sijainnutta dumpling-mestaa, Vanessa’s Dumplingsia ja luonnollisesti valinta osui taas kerran oikeaan. Miljöö ei ollut mikään erityisen miellyttävä, mutta loistokas ruoka ja ”vähän kaiken” tilaamista puoltaneet hinnat saivat kaikkien vatsat turpoamaan lähes pelottavalla tavalla. Syömättä jääneet nyytit pakattiin laatikkoon kotiinviemisiksi ja vyöryttiin lähistöllä sijainneeseen Brinkley’s-baariin istumaan iltaa. Mesta oli juuri sellainen kuin new yorkilaisen baarin kuuluukin olla; puuta, tyylikästä musaa, sopivasti omituisia yksityiskohtia sisutuksessa, lokaalioluita. Kerrassaan loistava paikka siis. Mukaan seurueeseen liittyivät vielä Mikon ja Erinin frendit/asiakkaat/kollegat Randy ja Nicole, joista toinen oli ohjannut juuri uuden Foo Fighters-videon ja toinen nyt vain oli jotenkin muuten mukana näissä filmialan hommissa. Mitä minä niistä ymmärrän. Rattoisa ilta hyvässä seurassa venyi yllättävästi puolen yön yli, mutta tärkeintä että hauskaa oli. Uskoisin kuitenkin, että kun paikallisoppailla oli seuraavana aamuna herätys puoli viideltä, ei Dumbossa ehkä enää ollut niin hirveän hauskaa.
Tänään, tämän reissun viimeisenä päivänä Nykissä ei ohjelmassa check-outin lisäksi enää ollutkaan mitään muuta kuin eduskuntavaaleissa äänestäminen. Oltiin jo hyvissä ajoin tehty taustatyötä asian suhteen ja suunnattiin siis heti aamiaisen jälkeen reippaasti YK-rakennukseen täyttämään kansallisvelvollisuuttamme. Ko. kompleksi on aivan valtava ja hetki menikin ennen kuin löydettiin oikeasta ovesta sisään. Hienoinen pettymys koettiin kun rakennukseen saattoi kävellä nopeaa henkilöllisyystodistuksen vilauttamista lukuun ottamatta ihan rauhassa kuka vaan; ei metallinpaljastimia, ei korvanappimiehiä, ei mitään agenttielokuvista tuttua. Buu. Itse äänestystapahtumakin oli hyvin koruton; itse konsuli jakoi kärttyisästi äänestyslaput ja silminnähden kauhusta kankeana ollut harkkarikundi hoiti muun virallisen osuuden kädet täristen. Koko homma oli ohi noin kahdessa minuutissa.
Mitään muuta ohjelmaa ei sitten enää tälle päivälle ollutkaan tarjolla, eli hortoiltiin taas pitkin kaupunkia päämäärättömästi ja käytiin lounastamassa burgeriskaban mahdollisessa voittajaravintolassa, New York Burger Companyssa. Mesta oli aivan yhtä hyvä kuin Five Guys, mutta lisäbonuksena hampurilaispihvin saattoi tilata mediumina ja ranskalaisille oli olemassa kymmenen erilaista, vapaasti haettavaa dippiä. Loistavaa.
Illalla napattiin rinkat hotellista ja suunnistettiin tänne JFK:lle odottelemaan lentoa Lontooseen. Kone on muuten 4 tuntia myöhässä, eli kyseessä on tällä kertaa todellinen red-eye; tällä hetkellä arvioitu lähtöaika on klo 02.30. Mietittiin tuossa, että kyllä New York taitaa sittenkin olla edelleen se maailman siistein kaupunki ja pari viikkoa kului taas aika mainiosti Hudson-joen rannalla. Nyt on kuitenkin aika palata takaisin Vanhalle Mantereelle reissun viimeistä osuutta varten. Vähän kyllä on kieltämättä outo fiilis ja vuorotellen kotia kohti palaaminen ahdistaa aivan käsittämättömästi ja vuorotellen siitä on oikeastaan ihan iloinen ja helpottunut. Omituista sekin.
-Tomppa
Sunnuntaina jatkettiin siis siitä mihin lauantaina jäätiin ja hortoiltiin päämäärättömästi ympäri viihtyisää downtownia. Ensimmäiseksi suunnattiin paikallisen tavan mukaan nauttimaan rauhaisaa brunssia ja kun tarpeeksi eggs benedictiä ja pekonia oli kauhottu naamariin, jatkettiin aurinkoisessa säässä eteenpäin vailla sen kummempia suunnitelmia. Ihan sairaan siistiä, että ne pakolliset NY-nähtävyydet on tullut koluttua jo aikaisemmin, eikä tällä kertaa tarvinnut puskea väkisin mihinkään turistilaumoihin jonottelemaan. Ja koska myöskään sen enempää fyrkkaa mihinkään shoppailuihin ei reissun tässä vaiheessa luonnollisesti ole jäljellä, vältettiin hyvällä omatunnolla ostoshelveteissäkin hikoilu ja nautittiin keväästä ulkosalla. Vähän tietysti kirpaisee (varsinkin allekirjoittanutta) jättää niin paljon siistejä juttuja kauppojen hyllyille, mutta tällä reissulla nyt vain on hieman eri ”säännöt” kuin normaalilla lomamatkalla. Hoidetaan se todellinen ostostelu sitten seuraavalla kerralla.
Iltapäivällä suunnattiin hieman pohjoisemmaksi ja paistateltiin parin tunnin verran päivää Central Parkissa. Lämpimästä auringosta huolimatta oli kyllä todettava, että tuuli on edelleen sen verran viileä, ettei takista ja kaulahuivista ihan niin vain voinutkaan luopua. Sää itärannikolla tuntuu kyllä erittäin oudolta tähän aikaan vuodesta; välillä on pakkasta, välillä plussaa, eikä kukaan tunnu oikein tietävän miten uloslähtiessä pitäisi pukeutua.
Mikko ja Erin olivat luvanneet viedä meidät illalla jopa pizzanvihaajana tunnetun M. Timosen hyväksymään lättymestaan skruudaamaan ja treffattiinkin paikalliskaksikko illansuussa Villagessa. Keste-niminen pienen pieni pizzeria oli aivan tukossa, mutta hyvien paikalliskontaktien ansiosta italialaistarjoilija lupasi meille pöydän parinkymmenen minuutin kuluessa. Sisäänpääsy hoituikin tasan tarjoilijasällin lupaamissa rajoissa ja pizza oli kyllä ehdottoman ensiluokkaista; rapea, mutta kiinteä, rasvaa tihkumaton, mutta maukas ja ilmiselvästi tuoreista aineksista koottu lätty meni heittämällä kurkusta alas, eikä tullut edes huono omatunto. Sen verran hyvää oli. Koska Kesteen oli tosiaan pyrkimässä joku muukin syömään, pääteltiin illanistuminen pizzamestassa melko nopeasti ruokailun jälkeen ja siirryttiin jatkamaan edellisvisiitilläkin viihdyttäneeseen, belgialaisvaikutteiseen olutravintola Vol De Nuitiin, jonka punalyhtyjen loisteessa viihdyttiin vielä muutama tunti Stella Artoisia nauttien.
Maanantaina päätettiin puskea heti aamulla kohti Brooklynin Williamsburgia. Mesta oli edellisvisiitillä osoittautunut Pelle Miljoona sanoin ”siististi cooliksi” ja totta kai näin muutama vuosi myöhemmin haluttiin käydä kokemassa samaa meininkiä. Harmittavasti vaan oltiin omaan omituiseen tapaamme jätetty kaikenlainen taustatyö tekemättä, eikä siis oltu jaksettu tsiigata minkäänlaista karttaa, vaan luotettiin hataraan muistiimme oikeiden mestojen löytämisessä. Noh, niinhän siinä sitten kävi että muutama tunti meni pitkin Brooklyniä harhaillessa, eikä sitä oikeaa osaa Williamsburgista löytynyt mistään. Kaikkialla pyörivistä kippurasaparoisista juutalaisista päätellen oltiin melkein oikealla alueella, muttei aivan; tarkoituksena kun oli löytää kahviloita ja secondhand-kauppoja eikä Toora-kouluja.
Tästä epäonnistumisesta suivaantuneina painuttiin takaisin Manhattanille ja ajeltiin suoraan Central Parkin itäpuolelle dallailemaan. Väijyttiin Guggenheimin taidemuseon omituista arkkitehtuuria ja paistateltiin päivää The Metin edustan portailla. Koska mitään sen kummempaakaan tekemistä ei ollut, suunnattiin takaisin Villageen ja paikalliseen ykköshampurilaisravintolaan, Five Guysiin syömään lounasta. Kun tässä nyt kerran on näitä burger jointteja arvosteltu, niin tämä kyseinen pulju kyllä kiilaa heittämällä ihan sinne kärkikaksikkoon. Ihan Australian Grill’din rinnalle siis. Five Guysin mehukkaalle hampurilaiselle on häpeäksi se, että joitain Mäkkärin hikisiä rasvapullia kutsutaan myös hampurilaisiksi, ero tuotteiden välillä kun on kuin yöllä ja päivällä. Ironista on myös se, että Bleecker Streetillä sijainneen ruokalan paikalla oli ilmeisesti ennen ollut McDonaldsin ”perheravintola”. Vessan seinille liimaillut lehtiartikkelit fiilistelivätkin sillä kuinka ”Burgerfans celebrate as Five Guys kick Mickey D’s out of Village”. Oikeus oli siis ainakin täällä voittanut.
Illan tullen siirryttiin sitten Madison Square Gardeniin seuraamaan paikallisen Rangersin ja Boston Bruinsin välistä lätkämatsia. Viime kerralla Nykissä ollessamme käytiin kyllä kiertämässä MSG:tä parin tunnin turistikierroksen verran, mutta minkäänlaiseen urheilutapahtumaan ei päästy osallistumaan. Tällä kerralla päätettiin oikaista epäkohta ja väännettiin väkisin kiven takana olleet ylähyllyn Rangers-liput haltuumme. Flabat olivat yllättävän kalliit ja hintahaarukka oli mitä tahansa väliltä 69 ja 3000 taalaa. Lienee toki sanomattakin selvää, että meidän läsyt olivat tuolta alemmasta hintakategoriasta ja siten aivan areenan katon rajasta. Eikä muuten oltu mitenkään ainoat turistit jotka olivat paikalle eksyneet; kaikkialla meidän vieressä polotettiin ihan selkeää riikinruotsia ja satojen länsinaapurista saapuneiden kisaturistien suurin suosikki oli luonnollisesti Rangersin maalivahti, Henrik Lundquist. Mikäs siinä.
Matsin ennakkoasetelmat olivat selkeät; 85-vuotista olemassaoloaan tällä kaudella juhliva Rangers tarvitsi kipeästi pisteitä varmistaakseen paikkansa pudotuspeleissä kun taas Bruins hoiti jo pari viikkoa sitten pääsylippunsa runkosarjasta eteenpäin. Bostonista New Yorkiin olikin siis tullut vapautunut vierailija, kun taas kotijoukkueen otteista näkyi selkeästi ylimääräinen puristaminen. Ei siis ollutkaan mikään ihme, että valtavien alkuhehkutuksien jälkeen, kun matsi vihdoin pääsi alkamaan, Bruins siirtyi nopeasti 2-0 johtoon. Pelin alussa innokkaasti ”let’s go rangersia” huutanut yleisö kääntyi yllättävän nopeasti omiaan vastaan ja pettynyttä buuausta kuului kaikkialta. Erityisesti alakerran kalleimmilla paikoilla istuneet (luultavasti) yritysvieraat menettivät mielenkiintonsa hyvin nopeasti ja olikin lähes surkuhupaisaa huomata monen tonnin tuolien olevan tyhjillään jo ensimmäisen erän aikana, kun niiden omistajat suuntasivat hodarikiskoille hankkimaan lisää rasvaa vyötärönsä ympärille. Joku tässä nykypäivän ammattiurheilukulttuurissa ei vain edelleenkään ole kunnossa.
Joukkueiden tasoero oli selkeä; kun Boston hyökkäsi tasapainoisesti rintamassa (terveisiä vaan Facebook-kaverilleni, Johtava Sihvoselle), purki Rangers paniikissa kiekkoa omalta alueeltaan laitoja pitkin pois. Samoin kotijoukkueelle ei tuntunut olevan ollenkaan selvää milloin kärkikarvaajan on annettava Bostonin puolustajille painetta aggressiivisesti ja milloin keskityttävä rauhalliseen ohjauspeliin. Välillä Sean Averyn kaltaiset, luvalla sanoen ei-niin-viisaat pelaajat ajoivat itsensä yli-innokkuudellaan tylysti ulos pelistä ja Bruins pääsi hyökkäämään rauhassa ylivoimalla. Suurin ero joukkueiden välillä oli kuitenkin siinä nykyjääkiekon tärkeimmässä osa-alueessa; Rangersille tarjoutui heti ensimmäisessä erässä useitakin mahdollisuuksia heittää kiekko Bostonin byyriin miesylivoiman turvin, mutta erikoistilannepelaaminen oli jäätävän mielikuvituksetonta ja laukaisuvastuuta siirrettiin joka kerta niin kauan että joku Bostonin sälleistä sai sohittua kiekon pois alueeltaan. Säälittävää.
Toisen erän aluksi Boston meni jo 3-0 johtoon, eikä Henke Lundqvistia tosiaankaan käynyt kateeksi. Vähän kolmannen maalin jälkeen, kotijoukkueen Vinny Prospal kuitenkin yllätti kuin ihmeen kaupalla Bruins-maalissa siihen asti loistavasti pelanneen ex-Jokeri- ja ex-IFK-vahti Tim Thomasin ja sytytti joukkueensa pelaamaan. Myös Gardenin lehtereillä nuokkunut yleisö heräsi kannustamaan ja kun hetken päästä sama mies kavensi tilanteeksi jo 2-3, oli ilmassa yhtäkkiä suurta urheilujuhlan tuntua.
Kolmannessa erässä nykyjääkiekon suurimmat hienoudet olikin sitten jo unohdettu ja kentällä mentiin päästä päähän kunnollisessa hawaijikiekko-hengessä. Ensimmäisessä ja toisessa erässä säälittävän yksin valotaululla ”make noise” ja ”scream”-kehotuksineen jäänyt urkuri olikin yhtäkkiä Rangersin seitsemäs pelaaja kentällä ja meteli oli korvia huumaava. Asiaankuuluvan elokuvamainen loppukliimaksi koettiin kun kotiyleisön suurin suosikki ja koko ottelun pirteästi esiintynyt, Brandon Dubinsky tasoitti pelin vain kaksi minuuttia ennen loppua. Ja jotta huipentuma olisi ollut täydellinen, kotijoukkue survoi vielä itsensä johtoon ennen loppusummeria. Kun Michael Sauer sitten iski kiekon viimeisellä sekunnilla Bostonin tyhjään maaliin oli koko Garden valehtelematta revetä liitoksistaan; 5-3! Jopa alakatsomoiden pukumiehet juhlivat villisti sinapit rinnuksillaan kotijoukkueen voittoa; ”kun kollegat huomenna aamupalaverissa kuulee että MÄ olin kannustamassa Rangersin voittoon, niin eiköhän se pikkuhiljaa lopu se mun ja vaimon paritanssikurssista vittuilu”.
Matsi oli kokemuksena ihan loistava ja varsinkin loppu äärettömän kiimainen. Naureskeltiin Innin kanssa alkupuolen vaisua fiilistä ja amerikkalaistyyppistä ”koko ajan pitää olla jotain ohjelmaa”-meininkiä valotaululla; oli kunnia-Rangeria, synttärisankaria, erikoismainintaa, tietokilpailua ja vaikka mitä muuta muuta ja kieltämättä tuntui hyvinkin kornilta kun yleisö innostui paljon enemmän jostain halpojen mainos- t-paitojen paiskomisesta katsomoon, kuin Rangersin yrityksistä kaventaa ottelu. Pelin loppu oli kuitenkin niin tiukkaa urheiluviihdettä, että alkupuolen vaisu tunnelma ja yllättävän nopeasti kääntyneet takit olivat muisto vain. Hieno ilta, kaiken kaikkiaan.
Tiistaina puskettiin edellisestä päivästä viisastuneina ihan kartan kanssa Brooklynin puolelle pyörimään. Willamsburg löytyi helposti ja todettiin olleemme maanantaina lähes oikeilla hoodeilla. Niinhän se tietysti aina on. Mesta oli edelleen täynnä niitä peräänkuuluttamiamme kahviloita ja secondhand-kauppoja, mutta sää ei tänään enää hymyillytkään aiempien päivien tapaan; räntää satoi koko taivaan täydeltä, eikä ympäriinsä palloilu todellakaan ollut mitään miellyttävää hommaa. Perkele. Juotiin kahvia ja hengailtiin niin kauan kuin jaksettiin, mutta melko nopeasti iltapäivän aluksi luovutettiin ja painuttiin takaisin Sun Hotelliin sadetta pitämään. Vähän tylsää tietysti, mutta jos kerran Thor oli näin päättänyt, niin ei kai meillä siihen mitään sanomista pitäisi olla.
Illalla mentiin vielä viimeisen yhteisen NY-illan kunniaksi Mikon ja Erinin kanssa safkaamaan. Tällä kertaa paikallisoppaat suosittelivat meille laittoman halpaa, Chinatownissa sijainnutta dumpling-mestaa, Vanessa’s Dumplingsia ja luonnollisesti valinta osui taas kerran oikeaan. Miljöö ei ollut mikään erityisen miellyttävä, mutta loistokas ruoka ja ”vähän kaiken” tilaamista puoltaneet hinnat saivat kaikkien vatsat turpoamaan lähes pelottavalla tavalla. Syömättä jääneet nyytit pakattiin laatikkoon kotiinviemisiksi ja vyöryttiin lähistöllä sijainneeseen Brinkley’s-baariin istumaan iltaa. Mesta oli juuri sellainen kuin new yorkilaisen baarin kuuluukin olla; puuta, tyylikästä musaa, sopivasti omituisia yksityiskohtia sisutuksessa, lokaalioluita. Kerrassaan loistava paikka siis. Mukaan seurueeseen liittyivät vielä Mikon ja Erinin frendit/asiakkaat/kollegat Randy ja Nicole, joista toinen oli ohjannut juuri uuden Foo Fighters-videon ja toinen nyt vain oli jotenkin muuten mukana näissä filmialan hommissa. Mitä minä niistä ymmärrän. Rattoisa ilta hyvässä seurassa venyi yllättävästi puolen yön yli, mutta tärkeintä että hauskaa oli. Uskoisin kuitenkin, että kun paikallisoppailla oli seuraavana aamuna herätys puoli viideltä, ei Dumbossa ehkä enää ollut niin hirveän hauskaa.
Tänään, tämän reissun viimeisenä päivänä Nykissä ei ohjelmassa check-outin lisäksi enää ollutkaan mitään muuta kuin eduskuntavaaleissa äänestäminen. Oltiin jo hyvissä ajoin tehty taustatyötä asian suhteen ja suunnattiin siis heti aamiaisen jälkeen reippaasti YK-rakennukseen täyttämään kansallisvelvollisuuttamme. Ko. kompleksi on aivan valtava ja hetki menikin ennen kuin löydettiin oikeasta ovesta sisään. Hienoinen pettymys koettiin kun rakennukseen saattoi kävellä nopeaa henkilöllisyystodistuksen vilauttamista lukuun ottamatta ihan rauhassa kuka vaan; ei metallinpaljastimia, ei korvanappimiehiä, ei mitään agenttielokuvista tuttua. Buu. Itse äänestystapahtumakin oli hyvin koruton; itse konsuli jakoi kärttyisästi äänestyslaput ja silminnähden kauhusta kankeana ollut harkkarikundi hoiti muun virallisen osuuden kädet täristen. Koko homma oli ohi noin kahdessa minuutissa.
Mitään muuta ohjelmaa ei sitten enää tälle päivälle ollutkaan tarjolla, eli hortoiltiin taas pitkin kaupunkia päämäärättömästi ja käytiin lounastamassa burgeriskaban mahdollisessa voittajaravintolassa, New York Burger Companyssa. Mesta oli aivan yhtä hyvä kuin Five Guys, mutta lisäbonuksena hampurilaispihvin saattoi tilata mediumina ja ranskalaisille oli olemassa kymmenen erilaista, vapaasti haettavaa dippiä. Loistavaa.
Illalla napattiin rinkat hotellista ja suunnistettiin tänne JFK:lle odottelemaan lentoa Lontooseen. Kone on muuten 4 tuntia myöhässä, eli kyseessä on tällä kertaa todellinen red-eye; tällä hetkellä arvioitu lähtöaika on klo 02.30. Mietittiin tuossa, että kyllä New York taitaa sittenkin olla edelleen se maailman siistein kaupunki ja pari viikkoa kului taas aika mainiosti Hudson-joen rannalla. Nyt on kuitenkin aika palata takaisin Vanhalle Mantereelle reissun viimeistä osuutta varten. Vähän kyllä on kieltämättä outo fiilis ja vuorotellen kotia kohti palaaminen ahdistaa aivan käsittämättömästi ja vuorotellen siitä on oikeastaan ihan iloinen ja helpottunut. Omituista sekin.
-Tomppa
3.4.2011 Sun Hotel, New York
Ensilumi ja muita tarinoita itärannikolta
Tiistaina herättiin reippaina matkalaisina ajoissa ja lähdettiin tutkimaan Bostonia. Edellispäivän matkustelua haitanneet taudinpoikaset olivat tipotiessään ja kun siis aamiainenkin pysyi ihan muitta mutkitta allekirjoittaneen sisällä, käveltiin keväisessä auringonpaisteessa, erittäin hyvillä mielin kotilähiöstämme kohti keskustaa. Naureskeltiin siinä, että on se kumma juttu kun ensin on matkustanut maailman ympäri ja syönyt aivan hyvillä mielin jos jonkinlaisista radanvarren katukeittiöistä ja rottakioskeista, mutta kuittaa vatsavaivat sitten aivan viime metreillä newyorklaisesta ranskalaisravintolasta. Sellaista se on. Voin kuitenkin sanoa, että maanantain Greyhound-kyydistä oli omalla kohdallani reissuromantiikka erittäin kaukana.
Matkaa keskustaan Allstonin nukkumalähiöstä kertyi ihan reippaan parin tunnin kävelyn verran, mutta mikäs siinä oli hienossa säässä dallaillessa. Matkalla maisema ei kyllä vaihtunut aivan kauheasti; Boston Universityn kampusaluetta riitti ainakin kymmenen kilometrin verran ja loppumatkaa reunustivat lähinnä komeat, mutta geneeriset, amerikkalaistyyppiset ”rivikerrostalot”, eli siis juuri sellaiset mitä ylemmän keskiluokan ydinperheistä kertovissa amerikkalaisissa draamaelokuvissa näkee. Kyseisten talojen ovenpielistä bongailtiin toki myös yliopistoveljeskuntien merkkejä ja koetettiin arvuutella ikkunoihin kiinnitetyistä ”koristeista” ja pihapiirissä lojuvasta kamasta, onko kyseinen opiskelijahelvetti, eli kulloinenkin gamma-sigma-phi-phi-mega-tampon-veljeskunta, mimmien vai kundien kansoittama. Siis fraternity vai sorority, kas siinä pulma.
Itse Bostonin keskusta alkoi siintää silmissä puolen päivän maissa ja oikeastaan koko päivä käytettiin aivan puhtaasti ympäriinsä hortoilemiseen. Aluksi mietittiin, että pitäisikö hommata kartta ja käydä turisteilemassa joissain tietyissä kohteissa, mutta päädyttiin kuitenkin siihen, että hoidetaan nähtävyyksien yytsiminen joku muu päivä ja mennään tänään sinne minne tekee mieli.
Boston on amerikkalaisella mittapuulla hyvinkin vanha ja perinteikäs kaupunki ja niinpä keskustan arkkitehtuuria värittivät niiden ainaisten lasiseinäpilvenpiirtäjien ja monikaistaisten moottoriteiden sijaan hieman vanhempi arkkitehtuuri ja kapeat, hieman dublinmaisesti ristiin rastiin kaartelevat kadut. Siellä täällä, joutomaalle oli toki pystytetty miljoonakerroksinen betonirakennus pilaamaan maisemaa, mutta muuten pieni keskusta-alue vaikutti varsin viihtyisältä. Katukuvan ihmisistä silmiin pisti erityisesti se, että vähintäänkin joka toisella vastaantulijalla tuntui olevan jotain paikallisiin kouluihin liittyvää kledjua päällä; Harvardin huppareita, BU:n verkkareita, Boston Collegen rotseja, Notre Damen lippiksiä ja vaikka mitä muuta mihin nyt nerokas markkinamies oli logon ymmärtänyt painattaa. Siis kyllähän kaikkialla Jenkeissä tunnutaan olevan erityisen ylpeitä siitä opiskelupaikasta, mutta täällä homma tuntui välillä jopa vähän överiltä. Kaikissa autoissa nyt ainakin oli jonkun opinahjon bumpersticker. Ne onnettomat joilla ei ollut opiskeluun liittyviä kamoja niskassaan (ei fyrkkaa skoleen?), tunnustivat sitten Red Soxien, Celticsien tai Bruinsien värejä. Kaikilla vastaantulijoilla kuitenkin oli jonkinlaista logorättiä niskassaan. Mikäs siinä.
Päivän aikana tuli matkamittariin helposti neljättäkymmenettä kilometriä ja illan suussa takaisin Allstoniin raahauduttiin jalat aivan spagetteina ja varpaat verillä. Matkalla takaisinpäin pysähdyttiin tosin hakemaan energiaa bostonilaisesta gourmet-burgerhelvetistä, Uburgerista, joka ei kyllä yltänyt Brisbanen (ja oli niitä muuallakin) Grill’din tai Queenstownin Fergburgerin tasolle, mutta peittosi hienoisesti Aucklandin MurderBurgerin ja Taupon Burger Fuelin. Kuten huomaatte, tässä matkustelun lomassa on käynnissä uskomattoman arvovaltainen ja asiantunteva hampurilaisravintolaranking. Ja vaikka UB ei nyt ihan kärkisijoille yltänytkään, tarjosi lätty mukavasti kotimatkan lopun taittamiseen tarvittavat energiat. Mitään muuta päivään ei oikeastaan enää mahtunutkaan, mitä nyt kanavan 38 sitcom-putken tuijottelua ja siinä se sitten melkein olikin.
Keskiviikkona päätettiin lähestyä keskustaa hieman eri kulmasta ja valittiin Commonwealth Avenuen jalkakäytävän sijasta Charles Riverin penkan kävelytie. Tai oikeampi nimi varmasti olisi ollut lenkkeilytie, koska meidän lisäksemme oikeastaan kukaan muu ei missään nimessä kävellyt sitä pitkin. Lenkkeilijöitä sen sijaan oli tuhansittain ja välillä mietittiinkin ovatko kaikki ympärillä jolkottelevat ihmiset viettämässä vapaapäivää vai ovatko jotkut ihan oikeasti sillä surullisen kuuluisalla lounastuntilenkillä. Amerikkalainen unelma ei odota.
Päivälle oli suunniteltu hienoista nähtävyyksien kiertelyä ja aamupäivä seurailtiinkin karkeasti Bostonin turismilautakunnan rakentelemaa ”Freedom Trailia”. Sanasta ”freedom” tulee toki nykypäivänä hyvinkin epämiellyttäviä konnotaatioita, mutta Bostonin perinteisestä luonteesta johtuen ko. sana ei tällä kertaa tarkoittanutkaan Lähi-idän öljyvaltioihin hyökkäämistä vaan paikallisen sisällissotaan liittyviä muistomerkkejä, eli koettiin asian olevan ihan kannatettavissa. Dallailtiin siis upeassa kevätsäässä vanhan State Housen kulmilta maailman vanhimmalle yhä vedessä köllöttelevälle sotalaivalle, SS Constitutionille ja sieltä edelleen Bunker Hillillä kohoavalle sisällissodan ensimmäisen taistelun muistomerkille. Constitutionin vieressä bongattiin muuten merestä delfiinejä, mikä luonnollisesti nosti karun satama-alueen viehättävyyttä huomattavasti. Itse sotalaivaan ei tällä kertaa päässyt sisään, mutta Bunker Hillin muistomerkin kaikki 294 porrasta päästiin kiipeämään ylös. Matkalla ohitettiin toki kymmenittäin mäkkäridieetillä olevia paikallisia sydän- ja verisuonitautipotilaita, jotka puuskuttivat kapeassa porraskäytävässä hyvinkin vaarallisen oloisesti ja kiroilivat sitä, miksei torniin oltu rakennettu hissiä. Ilmeisesti Koneen hissi-insinöörit eivät olleet kehittäneet myyntipalvelujaan Uudelle Mantereelle vielä 1800-luvun alussa.
Iltapäivästä valuttiin takaisin joen yli keskustaan ja puskettiin North Endin ja Haymarket Squaren shoppailu- ja ravintola-alueelle. Ko. mesta on entisöity loistokkaasti vanhoihin punatiilitaloihin ja jonkinlaisiin tallirakennuksiin ja tarjosi hyvinkin viihtyisiä mukulakivikatuja käveltäväksi, miljoona ravintolaa ja ne samat perusrättikaupat kuin kaikkialla muuallakin. Palloiltiin muutama tunti mestoilla, safkattiin ja lähdettiin dallailemaan takaisin kämpille päin. Paikallisessa Gapissa ollessani bongasin muuten kivitalonkokoisen Boston Bruins-kapteeni Cheno Charan perheineen hyllyjen välistä neuleostoksilta. Tarkoitus oli jopa käydä heittämässä joku huono läppä kyseiselle jääkenttien gladiaattorille, mutta Charan perheen kuopuksella vaikutti huudosta päätellen olevan juuri sillä hetkellä sen verran paha elämä, etten halunnut yhtään sen enempää lusikkaani siihen soppaan tunkea. Cheno-setä ei tuntunut olevan ihan sillä tuulella, mistä Bruinsin pr-osasto olisi ollut kovin ylpeä.
Kotimatkalla bongattiin aivan ”omilta” kulmiltamme jonkinlainen paikallinen Tavastia-klubi; 70-luvulla avattu Paradise Rock Club, jossa vaikutti jossain uransa vaiheessa soittaneen oikeastaan jokainen artisti Rollareista U2:een ja R.E.M:sta Coldplayhin, samoin kuin about miljoona pienempää nimeä. Hyökättiin tietysti heti väijymään olisiko tarjolla joku itseämme kiinnostava keikka. Oveen teipatusta listasta huomattiin harmiksemme että oltiin missattu Klaxons yhdellä päivällä, mutta että tanskalainen The Raveonettes soittaisi seuraavana päivänä. Loistavaa. Vähän kyllä jäi kaivertamaan, että loppukuun ohjelmistossa olisi ollut mm. Femi Kuti and the Positive Force, The Go! Team, KT Tunstall, House Of Pain, Lykke Li ja vaikka mitä mielenkiintoista ja kaikki reippaasti alle 20 taalan hinnalla. Noh, napattiin The Raveonettes-liput tiskiltä taskuun ja painuttiin tyytyväisinä takaisin kämpille lepuuttelemaan kävelystä lähes halvaantuneita jalkoja.
Koska parin päivän yhtäjaksoinen käveleminen turvottaa kaltaiseni invalidin polvet takuuvarmasti joka kerta jalkapallon kokoisiksi ja siten hyvinkin kivuliaiksi, päätettiin torstaina liikkua ympäri Bostonia lähinnä julkisten liikennevälineiden voimin. Aamupäivällä heiluttiin aivan hostellin kulmilla Allstonissa ja iltapäivällä ajeltiin sporalla Harvardin yliopistoalueelle Cambridgen puolelle jokea. Harvard nyt tietysti oli juuri se elokuvistakin tuttu kaikkien yliopistojen mallikampus, jonka iätöntä arvokkuutta hehkuvassa ympäristössä tällainen entinen ammattikorkeakouluopiskelijakin saattoi hetken tuntea itsensä ihan oikeasti viisaaksi. Heh. Rakennukset olivat kieltämättä komeat ja miljöö käsittämättömän siisti, mutta mestoilla pyörineet miljoona muutakin turistia saivat aikaan sen verran kaoottisen ilmapiirin, ettei leffoista tuttua preppy-romantiikkaa paljoa päästy kokemaan. Toisaalta, sääkin vaihtui pari päivää vallinneesta aurinkoisesta pikkupakkasesta lohduttomaksi räntäsateeksi, eli suunnattiin aika nopeasti takaisin Bostonin puolelle.
Koska Raveonettesin showtimeen oli vielä reilusti aikaa, puskettiin Paradise Rock Clubin vieressä olevaan sporttibaariin pitämään sadetta. Mestoilla nautittiin keikkaa odotellessa amerikkalaistyyppisen massiivinen siipiateria ja muutamat pitcherilliset Rolling Rockia, jonka jälkeen suorastaan vyöryttiin Paradisen ovesta sisään. Klubi oli kyllä skidisti kotoisaa Tavastiaa isompi, mutta muuten hyvinkin samanhenkinen; pieni lava, yläkerran parvi, tylyt baarimikot tarjoilemassa kaljaa suoraan tölkeistä tai pulloista, vessat bommattu ja tarroitettu tukkoon jne. Olo oli oikeastaan ihan kotoisa. Porukkaa oli paikalle valunut muutama sata, eli yläkerta pysyi tukevasti kiinni, mutta kuka nyt yläkerrasta keikkaa haluaisikaan katsella?
Lämppärinä soitti sanfranciscolainen Tamaryn, joka oli kyllä kuunnellut Joy Divisioninsa ja katsellut vanhat Curen keikkansa vähän liian tarkasti; kaikilla yhtyeen jäsenillä pysyivät hiukset tiukasti silmillä koko puolen tunnin setin ajan, eikä biiseissä todellakaan ollut shadowplay-tyyppisen painostavista kitarariffeistä pulaa. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että tässä ollaan jonkinlaisen tribuuttibändin keikalla, vaikka biisimateriaali olikin originaalia. Kyllähän yhtyeellä oli hyviäkin hetkiä, mutta jotain valitettavasti jäi puuttumaan.
Itse pääesiintyjä olikin sitten paljon vakuuttavampi. Ei kumpikaan oltu bändin kuulumisia hirveästi vuoden 2003 debyyttilevy Chaingang Of Loven jälkeen seurailtu. Mitä nyt jonkun sinkkulohkaisun verran, mutta siinäpä se aika pitkälti sitten olikin ja nyt tarjoutui tilaisuus päivittää Raveonettes-tietämystä oikein urakalla. Kitaroiden rätinä, basson murina ja tyylikkäät elektrobiitit saivat aikaan sopivan vastapainon laulusolistien vokaaliharmonioille ja meno maittoi ihan koko puolentoista tunnin setin ajan. Keulahahmot Sune Rose Wagner ja Sharin Foo paistattelivat luonnollisesti valokeilassa komppikitaristin ja rumpalin jäädessä suosiolla lavan takaosan varjoihin. Bändin show piti sisällään ihan reipasta musisointia menevistä elektrorock-biiseistä muutamiin hitaampiin fiilistelyihin ja onnistui kyllä ainakin meitä viihdyttämään ihan koko viidentoista dollarin edestä. Kaiken kaikkiaan hyvä ilta.
Oltiin muuten vähän mietitty, että varmaan tanskalaisen indie-bändin keikka nyt viimeistään houkuttelee kaikki Bostonin hipster-hiimut koloistaan, mutta ihmetykseksemme huomattiin, että ihan samaa ”baseball-lippis, liian lyhyet farkut ja juoksulenkkarit”-jengiä sitä valui ovista sisään kuin muutenkin kadulla näkee. Ei sillä että ko. asialla mitään väliä olisi, mutta kun lavalla ääntelee ultracool skandinavibändi, on vähintäänkin omituista että paikalle saapunut yleisö, joka näyttää detroitilaisista monster truck-skaboista karanneelta, on aivan fiiliksissä esityksestä.
Keikan aikana Boston oli yllätykseksemme peittynyt kymmensenttiseen lumikerrokseen ja kotimatka kului lähinnä lumisotaa leikkiessä. Oli kieltämättä hyvin outoa nähdä kunnolla lunta ensimmäistä kertaa tänä talvena.
Perjantaina olikin sitten aika sanoa hyvästit Bostonille ja suunnata heti aamusta Greyhoundin renkain lumisen New Englandin halki kohti New Yorkia. Tällä kertaa dösä oli uudempaa mallia ja piti sisällään kaikki hienoudet nettiyhteydestä ilmastointiin ja turvavöihin. Tälläkään kertaa ei siis saatu aivan autenttista Jack Kerouac-kokemusta aikaiseksi, mutta mikäs siinä oli päivitellessä Facebook-statusta matkan taittuessa. Vähän eri meininkiä kuin ”On The Roadissa”. Lisäbonuksena reissulla oli suoraan jostain pikkugangstereista kertovasta leffasta karannut, stereotyyppisen italo-amerikkalainen kuski, Frankie, joka ärähteli vähän väliä teennäisen kärttyisästi mikrofoniin ja haukkui muita tiellä liikkujia, kollegoitaan ja mitä nyt milloinkin paksulla New Jerseyn englannilla. Kerrassaan viihdyttävää.
Dösä saapui Port Authorityyn joskus iltapäivän alkajaisiksi ja tie vei välittömästi kohti Chinatownia ja seuraavien viiden yön majapaikkaa; Sun Hotellia. Joillain nettisaiteilla kyseinen ”halvin ja paras” majapaikka toimii myös nimellä Sun Bright Hotel, mutta nimen ei todellakaan annettu häiritä; tärkeintä oli luonnollisesti katto pään päällä ja halpa hinta. Sun Hotel löytyi sitten joidenkin roskapönttöjen takaa Hester Streetiltä ja meille osoitettu nukkumakoppi oli tosiaankin hintansa arvoinen; lattiatilaa oli varmasti alle neliömetrin verran ja matkatavarat olikin pakko tunkea sängyn alle säilytykseen. Mesta oli kuitenkin kiiltävän puhdas ja lokaatio Chinatownissa aivan ässä, eli tällä reissulla on varmasti nukuttu kymmenissä huonommissakin kopeissa. Ainoa miinusmerkintä vihkoon tuli lämpimän veden puutteesta suihkuissa, mutta tiukahkon henkilökunnan kanssa käydyn palaverin jälkeen meille luvattiin, että homma saataisiin toimimaan vielä saman päivän aikana. Ei siis muuta kuin kiinalaiskopin ovi lukkoon ja kaupungille hengailemaan.
Pyörittiin loppupäivä ykköshoodeilla, Villagessa ja suunnattiin illalla Mikon ja Erinin luokse hakemaan sinne säilöön jätettyjä rinkkoja. Dumbossa vierähtikin sitten muutama ”ylimääräinen” tunti kun paikallisoppaat olivat sattumalta juuri käyneet hakemassa alakerran viinikaupasta muutaman pullon punaviiniä ja halusivat vastineeksi juomatarjoilusta kuulla jännittäviä tarinoita Bostonista. Mikäs siinä, eikä muuten yhtään enää harmittanut edelleen jatkunut lämpimän veden puute kun raahauduttiin takaisin Chinatowniin joskus puolen yön jälkeen.
Homma alkoi kuitenkin käydä ärsyttäväksi lauantaiaamuna kun vesi oli edelleenkin jäätävän kylmää. Huumoria kiinalaiselle hihittelylle ja ”half hour, half hour” selityksille ei paljoa enää löytynyt. Kyykytettiinkin respan kinukkisetää oikein huolella ja kerrottiin lopuksi menevämme kaupungille muutamaksi tunniksi ja että suihkun olisi parempi toimia kun tullaan takaisin. Sälli jäi paniikissa soittelemaan jonnekin ja me puskettiin vihaisina ja likaisina nauttimaan aamiaista kaupungille. Keli oli kuitenkin loistava, eikä sitä voinut taaskaan muuta kuin todeta Nykin olevan aivan sairaan magea mesta vähän likaisemmillakin hiuksilla koettuna; Soho ja Village olivat täynnä lauantaiaamun brunssia metsästäviä ihmisiä ja mekin tietysti nautittiin raukeasta viikonloppuilmapiiristä täysin siemauksin. Aivan mahtavaa.
Loistava päivä sai arvoisensa päätöksen illalla kun suunnattiin PATH-junalla Jerseyn puolelle ja kohti Red Bull Arenaa, jossa New York Red Bullsilla oli matsi Houston Dynamoa vastaan. Matka taittui parissakymmenessä minuutissa ja perillä meitä odotti varsinainen Jersey-näkymä; upouusi, arkkitehtuuriltaan hieman Amterdamin ArenA:n mieleentuonut Red Bull Arena kohosi ylväänä keskellä valtavaa joutomaaplänttiä. Muut näköpiirissä olleet rakennukset olivat pari hylättyä varastohallia ja muutama rapistunut tehtaanpiippu. Stadionin rakentamiseen tarvittu maa tuskin oli kustantanut aivan valtavasti.
Askeettisesta ympäristöstä huolimatta itse urheilupyhättö oli kerrassaan upea; kokonaan kuningaslajille pyhitetty uusi 25000 katsojaa vetävä stadion ainakin tarjoaa mahtavat puitteet palloilulle. Ja kyllähän Nykissä selvästi eletäänkin pienehköä futisbuumia; joukkueen kirkkaimmat tähdet ovat luonnollisesti Ex-Arsenal-kapteeni Thierry Henry ja Barcelonassa monta vuotta luutinut Rafa Marques, jotka ovat toki ihan millä tahansa tasolla kovia tekijöitä ja Red Bulls kerää tasaisen varmasti 15-20 tuhatta katsojaa otteluihinsa. Meidän suurin mielenkiintomme toki kohdistui Huuhkajien omaan Teemu Tainioon, joka kirjoitti parin vuoden lapun Red Bullsin kanssa juuri ennen kauden alkua.
MLS-kausi oli ehtinyt vanhentua vasta kahden ottelun verran, eli sen jännittävämpiä alkuasetelmia matsille ei ollut tarjolla. Red Bulls luonnollisesti lähti kotiedun turvin kamppailuun ennakkosuosikkina, eikä Houstonista tietenkään ollut minkäänlaista vieraskannatusta paikalle raahautunut. Yleisöä areenalle kuitenkin valui pitkälle toistakymmentä tuhatta ja koko toisen päädyn alakatsomo oli täynnä Red Bullsin faneja; Empire State Fanatics, Garden State, Viking Army jne. esiintyivät bannereineen aivan kuin minkä tahansa vanhemman futiskulttuurin faniryhmät. Aika kauas on Jenkeissäkin tultu siitä kun kuningaspeli oli vain etelärajan takaa tulleiden siirtolaisten puuhastelua. Toki täkäläistä fanikulttuuria leimaa tietynlainen jenkki-twist; kaikilla on oltava mahdollisimman paljon joukkueensa fanikamaa päällä ja kyllähän esimerkiksi Viking Armyn muoviviikinkikypärät ja fanipaitojen nimen kohdalle painetut ”hooligan”-tekstit aiheuttivat akuuttia myötähäpeää. Lauluissa tutun universaalit ”Horto Magikot”, ”Auld Lang Synet” ja muut vuorottelivat periamerikkalaisen ”let’s go Red Bulls, let’s go”-chantin kanssa ja tunnelma oli kyllä kieltämättä ihan hyvä koko parin tunnin pelin ajan. Erikoismaininnan ansaitsee amerikkalaisten väkisin väännettyjen show-elementtien puuttuminen; kerrankin Uudella Mantereella järjestettävästä urheilutapahtumasta oli jätetty kaikenmaailman tanssipelleilyt ja ilotulitukset pois ja luotettu siihen, että itse ottelu on katsojien mielestä tarpeeksi kiinnostava.
Itse ottelussa Red Bulls painosti ja Houston sumputti catenaccio-taktiikalla oman maalinsa edustaa ja keskittyi vastahyökkäyksiin. Kaikki kotijoukkueen maalipaikat oli selvästi pakko pelata kärjessä laiskasti jolkotelleelle Henrylle ja välillä tuntuikin siltä, että vierailijoille riittää maalinsa suojelemiseksi ranskalaistähden pimentäminen. Tainio pelasi Red Bullsin keskikentän pohjalla erittäinkin isossa roolissa; Tornion Terrieri käynnisti käytännössä kaikki kotijoukkueen hyökkäykset (syötti mm. Henryn yksin läpi n. vartin pelaamisen jälkeen) ja paikkasi siinä sivussa harva se hetki uhkarohkeasti ympäri kenttää hortoilleen Marquesin puuttumista topparilinjasta. Kotijoukkueesta edukseen esiintyivät myös numerolla 17 oikeaa laitaa kiitänyt Juan Agudelo, joka oli Henryn lisäksi oikeastaan ainoa maalipaikkoihin hakeutunut pelaaja. Muut tyytyivät lähinnä työntämään palloa rankalaistähdelle ja toivomaan herran laittavan pallon maaliin. Houston sumputti isokokoisten toppariensa johdolla sen verran tehokkaasti ettei Tainion läpisyöttöä vaarallisempia paikkoja ensimmäisellä puoliajalla päässyt syntymään ja tauolle mentiin kiikarilukemissa 0-0.
Toiselle jaksolle RB vaihtoi kentälle uuden hankintansa, kanadalaisen Dwayne De Rosarion ja heti alkoi tapahtua. Kundi nappasi keskikentän tahtipuikon haltuunsa vakuuttavasti ja loi saman tien pari vaarallista tilannetta, joista jälkimmäisestä Dane Richards pääsi siirtämään pallon tyhjään Houston-maaliin. Yleisö repesi liitoksistaan ja oli vielä täydessä juhlatunnelmassa kun laiskasti pelannut Marques päästi Houstonin vaarattoman näköisen maalipotkun pomppaamaan ylitseen ja teksasilaishyökkääjä Cam Weaverin yksin läpi. Muuten koko pelin aivan näkymättömissä vaellellut sälli kiitti meksikolaisen lahjasta, eikä erehtynyt. Peli oli 1-1 ja Red Bullsin pelaajien otteista alkoi näkyä tietynlainen voittamisen pakko. Dynamo ei enää loppua kohden edes yrittänyt hyökätä vaan tyytyi ainoastaan puolustamaan maaliaan ja kun kotijoukkueen hyvätkin maalintekopaikat tyrehtyivät viimeistään maalipuihin, päättyi viihdyttävä ja hyvätempoinen ottelu tasatulokseen.
Futiskokemus oli hyvä ja kun takaisin Sun Hotelliin päästyämme huomattiin suihkuvedenkin lämpiävän aivan kuten pitääkin, ei nukkumaan voinut mennä muuten kuin erittäin tyytyväisenä. Tänään onkin sitten taas tarkoitus heilua päämäärättömästi ympäri downtownia ja ehkä illalla tavata myös Mikkoa ja Eriniä. Ei voi kyllä valittaa.
-Tomppa
Tiistaina herättiin reippaina matkalaisina ajoissa ja lähdettiin tutkimaan Bostonia. Edellispäivän matkustelua haitanneet taudinpoikaset olivat tipotiessään ja kun siis aamiainenkin pysyi ihan muitta mutkitta allekirjoittaneen sisällä, käveltiin keväisessä auringonpaisteessa, erittäin hyvillä mielin kotilähiöstämme kohti keskustaa. Naureskeltiin siinä, että on se kumma juttu kun ensin on matkustanut maailman ympäri ja syönyt aivan hyvillä mielin jos jonkinlaisista radanvarren katukeittiöistä ja rottakioskeista, mutta kuittaa vatsavaivat sitten aivan viime metreillä newyorklaisesta ranskalaisravintolasta. Sellaista se on. Voin kuitenkin sanoa, että maanantain Greyhound-kyydistä oli omalla kohdallani reissuromantiikka erittäin kaukana.
Matkaa keskustaan Allstonin nukkumalähiöstä kertyi ihan reippaan parin tunnin kävelyn verran, mutta mikäs siinä oli hienossa säässä dallaillessa. Matkalla maisema ei kyllä vaihtunut aivan kauheasti; Boston Universityn kampusaluetta riitti ainakin kymmenen kilometrin verran ja loppumatkaa reunustivat lähinnä komeat, mutta geneeriset, amerikkalaistyyppiset ”rivikerrostalot”, eli siis juuri sellaiset mitä ylemmän keskiluokan ydinperheistä kertovissa amerikkalaisissa draamaelokuvissa näkee. Kyseisten talojen ovenpielistä bongailtiin toki myös yliopistoveljeskuntien merkkejä ja koetettiin arvuutella ikkunoihin kiinnitetyistä ”koristeista” ja pihapiirissä lojuvasta kamasta, onko kyseinen opiskelijahelvetti, eli kulloinenkin gamma-sigma-phi-phi-mega-tampon-veljeskunta, mimmien vai kundien kansoittama. Siis fraternity vai sorority, kas siinä pulma.
Itse Bostonin keskusta alkoi siintää silmissä puolen päivän maissa ja oikeastaan koko päivä käytettiin aivan puhtaasti ympäriinsä hortoilemiseen. Aluksi mietittiin, että pitäisikö hommata kartta ja käydä turisteilemassa joissain tietyissä kohteissa, mutta päädyttiin kuitenkin siihen, että hoidetaan nähtävyyksien yytsiminen joku muu päivä ja mennään tänään sinne minne tekee mieli.
Boston on amerikkalaisella mittapuulla hyvinkin vanha ja perinteikäs kaupunki ja niinpä keskustan arkkitehtuuria värittivät niiden ainaisten lasiseinäpilvenpiirtäjien ja monikaistaisten moottoriteiden sijaan hieman vanhempi arkkitehtuuri ja kapeat, hieman dublinmaisesti ristiin rastiin kaartelevat kadut. Siellä täällä, joutomaalle oli toki pystytetty miljoonakerroksinen betonirakennus pilaamaan maisemaa, mutta muuten pieni keskusta-alue vaikutti varsin viihtyisältä. Katukuvan ihmisistä silmiin pisti erityisesti se, että vähintäänkin joka toisella vastaantulijalla tuntui olevan jotain paikallisiin kouluihin liittyvää kledjua päällä; Harvardin huppareita, BU:n verkkareita, Boston Collegen rotseja, Notre Damen lippiksiä ja vaikka mitä muuta mihin nyt nerokas markkinamies oli logon ymmärtänyt painattaa. Siis kyllähän kaikkialla Jenkeissä tunnutaan olevan erityisen ylpeitä siitä opiskelupaikasta, mutta täällä homma tuntui välillä jopa vähän överiltä. Kaikissa autoissa nyt ainakin oli jonkun opinahjon bumpersticker. Ne onnettomat joilla ei ollut opiskeluun liittyviä kamoja niskassaan (ei fyrkkaa skoleen?), tunnustivat sitten Red Soxien, Celticsien tai Bruinsien värejä. Kaikilla vastaantulijoilla kuitenkin oli jonkinlaista logorättiä niskassaan. Mikäs siinä.
Päivän aikana tuli matkamittariin helposti neljättäkymmenettä kilometriä ja illan suussa takaisin Allstoniin raahauduttiin jalat aivan spagetteina ja varpaat verillä. Matkalla takaisinpäin pysähdyttiin tosin hakemaan energiaa bostonilaisesta gourmet-burgerhelvetistä, Uburgerista, joka ei kyllä yltänyt Brisbanen (ja oli niitä muuallakin) Grill’din tai Queenstownin Fergburgerin tasolle, mutta peittosi hienoisesti Aucklandin MurderBurgerin ja Taupon Burger Fuelin. Kuten huomaatte, tässä matkustelun lomassa on käynnissä uskomattoman arvovaltainen ja asiantunteva hampurilaisravintolaranking. Ja vaikka UB ei nyt ihan kärkisijoille yltänytkään, tarjosi lätty mukavasti kotimatkan lopun taittamiseen tarvittavat energiat. Mitään muuta päivään ei oikeastaan enää mahtunutkaan, mitä nyt kanavan 38 sitcom-putken tuijottelua ja siinä se sitten melkein olikin.
Keskiviikkona päätettiin lähestyä keskustaa hieman eri kulmasta ja valittiin Commonwealth Avenuen jalkakäytävän sijasta Charles Riverin penkan kävelytie. Tai oikeampi nimi varmasti olisi ollut lenkkeilytie, koska meidän lisäksemme oikeastaan kukaan muu ei missään nimessä kävellyt sitä pitkin. Lenkkeilijöitä sen sijaan oli tuhansittain ja välillä mietittiinkin ovatko kaikki ympärillä jolkottelevat ihmiset viettämässä vapaapäivää vai ovatko jotkut ihan oikeasti sillä surullisen kuuluisalla lounastuntilenkillä. Amerikkalainen unelma ei odota.
Päivälle oli suunniteltu hienoista nähtävyyksien kiertelyä ja aamupäivä seurailtiinkin karkeasti Bostonin turismilautakunnan rakentelemaa ”Freedom Trailia”. Sanasta ”freedom” tulee toki nykypäivänä hyvinkin epämiellyttäviä konnotaatioita, mutta Bostonin perinteisestä luonteesta johtuen ko. sana ei tällä kertaa tarkoittanutkaan Lähi-idän öljyvaltioihin hyökkäämistä vaan paikallisen sisällissotaan liittyviä muistomerkkejä, eli koettiin asian olevan ihan kannatettavissa. Dallailtiin siis upeassa kevätsäässä vanhan State Housen kulmilta maailman vanhimmalle yhä vedessä köllöttelevälle sotalaivalle, SS Constitutionille ja sieltä edelleen Bunker Hillillä kohoavalle sisällissodan ensimmäisen taistelun muistomerkille. Constitutionin vieressä bongattiin muuten merestä delfiinejä, mikä luonnollisesti nosti karun satama-alueen viehättävyyttä huomattavasti. Itse sotalaivaan ei tällä kertaa päässyt sisään, mutta Bunker Hillin muistomerkin kaikki 294 porrasta päästiin kiipeämään ylös. Matkalla ohitettiin toki kymmenittäin mäkkäridieetillä olevia paikallisia sydän- ja verisuonitautipotilaita, jotka puuskuttivat kapeassa porraskäytävässä hyvinkin vaarallisen oloisesti ja kiroilivat sitä, miksei torniin oltu rakennettu hissiä. Ilmeisesti Koneen hissi-insinöörit eivät olleet kehittäneet myyntipalvelujaan Uudelle Mantereelle vielä 1800-luvun alussa.
Iltapäivästä valuttiin takaisin joen yli keskustaan ja puskettiin North Endin ja Haymarket Squaren shoppailu- ja ravintola-alueelle. Ko. mesta on entisöity loistokkaasti vanhoihin punatiilitaloihin ja jonkinlaisiin tallirakennuksiin ja tarjosi hyvinkin viihtyisiä mukulakivikatuja käveltäväksi, miljoona ravintolaa ja ne samat perusrättikaupat kuin kaikkialla muuallakin. Palloiltiin muutama tunti mestoilla, safkattiin ja lähdettiin dallailemaan takaisin kämpille päin. Paikallisessa Gapissa ollessani bongasin muuten kivitalonkokoisen Boston Bruins-kapteeni Cheno Charan perheineen hyllyjen välistä neuleostoksilta. Tarkoitus oli jopa käydä heittämässä joku huono läppä kyseiselle jääkenttien gladiaattorille, mutta Charan perheen kuopuksella vaikutti huudosta päätellen olevan juuri sillä hetkellä sen verran paha elämä, etten halunnut yhtään sen enempää lusikkaani siihen soppaan tunkea. Cheno-setä ei tuntunut olevan ihan sillä tuulella, mistä Bruinsin pr-osasto olisi ollut kovin ylpeä.
Kotimatkalla bongattiin aivan ”omilta” kulmiltamme jonkinlainen paikallinen Tavastia-klubi; 70-luvulla avattu Paradise Rock Club, jossa vaikutti jossain uransa vaiheessa soittaneen oikeastaan jokainen artisti Rollareista U2:een ja R.E.M:sta Coldplayhin, samoin kuin about miljoona pienempää nimeä. Hyökättiin tietysti heti väijymään olisiko tarjolla joku itseämme kiinnostava keikka. Oveen teipatusta listasta huomattiin harmiksemme että oltiin missattu Klaxons yhdellä päivällä, mutta että tanskalainen The Raveonettes soittaisi seuraavana päivänä. Loistavaa. Vähän kyllä jäi kaivertamaan, että loppukuun ohjelmistossa olisi ollut mm. Femi Kuti and the Positive Force, The Go! Team, KT Tunstall, House Of Pain, Lykke Li ja vaikka mitä mielenkiintoista ja kaikki reippaasti alle 20 taalan hinnalla. Noh, napattiin The Raveonettes-liput tiskiltä taskuun ja painuttiin tyytyväisinä takaisin kämpille lepuuttelemaan kävelystä lähes halvaantuneita jalkoja.
Koska parin päivän yhtäjaksoinen käveleminen turvottaa kaltaiseni invalidin polvet takuuvarmasti joka kerta jalkapallon kokoisiksi ja siten hyvinkin kivuliaiksi, päätettiin torstaina liikkua ympäri Bostonia lähinnä julkisten liikennevälineiden voimin. Aamupäivällä heiluttiin aivan hostellin kulmilla Allstonissa ja iltapäivällä ajeltiin sporalla Harvardin yliopistoalueelle Cambridgen puolelle jokea. Harvard nyt tietysti oli juuri se elokuvistakin tuttu kaikkien yliopistojen mallikampus, jonka iätöntä arvokkuutta hehkuvassa ympäristössä tällainen entinen ammattikorkeakouluopiskelijakin saattoi hetken tuntea itsensä ihan oikeasti viisaaksi. Heh. Rakennukset olivat kieltämättä komeat ja miljöö käsittämättömän siisti, mutta mestoilla pyörineet miljoona muutakin turistia saivat aikaan sen verran kaoottisen ilmapiirin, ettei leffoista tuttua preppy-romantiikkaa paljoa päästy kokemaan. Toisaalta, sääkin vaihtui pari päivää vallinneesta aurinkoisesta pikkupakkasesta lohduttomaksi räntäsateeksi, eli suunnattiin aika nopeasti takaisin Bostonin puolelle.
Koska Raveonettesin showtimeen oli vielä reilusti aikaa, puskettiin Paradise Rock Clubin vieressä olevaan sporttibaariin pitämään sadetta. Mestoilla nautittiin keikkaa odotellessa amerikkalaistyyppisen massiivinen siipiateria ja muutamat pitcherilliset Rolling Rockia, jonka jälkeen suorastaan vyöryttiin Paradisen ovesta sisään. Klubi oli kyllä skidisti kotoisaa Tavastiaa isompi, mutta muuten hyvinkin samanhenkinen; pieni lava, yläkerran parvi, tylyt baarimikot tarjoilemassa kaljaa suoraan tölkeistä tai pulloista, vessat bommattu ja tarroitettu tukkoon jne. Olo oli oikeastaan ihan kotoisa. Porukkaa oli paikalle valunut muutama sata, eli yläkerta pysyi tukevasti kiinni, mutta kuka nyt yläkerrasta keikkaa haluaisikaan katsella?
Lämppärinä soitti sanfranciscolainen Tamaryn, joka oli kyllä kuunnellut Joy Divisioninsa ja katsellut vanhat Curen keikkansa vähän liian tarkasti; kaikilla yhtyeen jäsenillä pysyivät hiukset tiukasti silmillä koko puolen tunnin setin ajan, eikä biiseissä todellakaan ollut shadowplay-tyyppisen painostavista kitarariffeistä pulaa. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että tässä ollaan jonkinlaisen tribuuttibändin keikalla, vaikka biisimateriaali olikin originaalia. Kyllähän yhtyeellä oli hyviäkin hetkiä, mutta jotain valitettavasti jäi puuttumaan.
Itse pääesiintyjä olikin sitten paljon vakuuttavampi. Ei kumpikaan oltu bändin kuulumisia hirveästi vuoden 2003 debyyttilevy Chaingang Of Loven jälkeen seurailtu. Mitä nyt jonkun sinkkulohkaisun verran, mutta siinäpä se aika pitkälti sitten olikin ja nyt tarjoutui tilaisuus päivittää Raveonettes-tietämystä oikein urakalla. Kitaroiden rätinä, basson murina ja tyylikkäät elektrobiitit saivat aikaan sopivan vastapainon laulusolistien vokaaliharmonioille ja meno maittoi ihan koko puolentoista tunnin setin ajan. Keulahahmot Sune Rose Wagner ja Sharin Foo paistattelivat luonnollisesti valokeilassa komppikitaristin ja rumpalin jäädessä suosiolla lavan takaosan varjoihin. Bändin show piti sisällään ihan reipasta musisointia menevistä elektrorock-biiseistä muutamiin hitaampiin fiilistelyihin ja onnistui kyllä ainakin meitä viihdyttämään ihan koko viidentoista dollarin edestä. Kaiken kaikkiaan hyvä ilta.
Oltiin muuten vähän mietitty, että varmaan tanskalaisen indie-bändin keikka nyt viimeistään houkuttelee kaikki Bostonin hipster-hiimut koloistaan, mutta ihmetykseksemme huomattiin, että ihan samaa ”baseball-lippis, liian lyhyet farkut ja juoksulenkkarit”-jengiä sitä valui ovista sisään kuin muutenkin kadulla näkee. Ei sillä että ko. asialla mitään väliä olisi, mutta kun lavalla ääntelee ultracool skandinavibändi, on vähintäänkin omituista että paikalle saapunut yleisö, joka näyttää detroitilaisista monster truck-skaboista karanneelta, on aivan fiiliksissä esityksestä.
Keikan aikana Boston oli yllätykseksemme peittynyt kymmensenttiseen lumikerrokseen ja kotimatka kului lähinnä lumisotaa leikkiessä. Oli kieltämättä hyvin outoa nähdä kunnolla lunta ensimmäistä kertaa tänä talvena.
Perjantaina olikin sitten aika sanoa hyvästit Bostonille ja suunnata heti aamusta Greyhoundin renkain lumisen New Englandin halki kohti New Yorkia. Tällä kertaa dösä oli uudempaa mallia ja piti sisällään kaikki hienoudet nettiyhteydestä ilmastointiin ja turvavöihin. Tälläkään kertaa ei siis saatu aivan autenttista Jack Kerouac-kokemusta aikaiseksi, mutta mikäs siinä oli päivitellessä Facebook-statusta matkan taittuessa. Vähän eri meininkiä kuin ”On The Roadissa”. Lisäbonuksena reissulla oli suoraan jostain pikkugangstereista kertovasta leffasta karannut, stereotyyppisen italo-amerikkalainen kuski, Frankie, joka ärähteli vähän väliä teennäisen kärttyisästi mikrofoniin ja haukkui muita tiellä liikkujia, kollegoitaan ja mitä nyt milloinkin paksulla New Jerseyn englannilla. Kerrassaan viihdyttävää.
Dösä saapui Port Authorityyn joskus iltapäivän alkajaisiksi ja tie vei välittömästi kohti Chinatownia ja seuraavien viiden yön majapaikkaa; Sun Hotellia. Joillain nettisaiteilla kyseinen ”halvin ja paras” majapaikka toimii myös nimellä Sun Bright Hotel, mutta nimen ei todellakaan annettu häiritä; tärkeintä oli luonnollisesti katto pään päällä ja halpa hinta. Sun Hotel löytyi sitten joidenkin roskapönttöjen takaa Hester Streetiltä ja meille osoitettu nukkumakoppi oli tosiaankin hintansa arvoinen; lattiatilaa oli varmasti alle neliömetrin verran ja matkatavarat olikin pakko tunkea sängyn alle säilytykseen. Mesta oli kuitenkin kiiltävän puhdas ja lokaatio Chinatownissa aivan ässä, eli tällä reissulla on varmasti nukuttu kymmenissä huonommissakin kopeissa. Ainoa miinusmerkintä vihkoon tuli lämpimän veden puutteesta suihkuissa, mutta tiukahkon henkilökunnan kanssa käydyn palaverin jälkeen meille luvattiin, että homma saataisiin toimimaan vielä saman päivän aikana. Ei siis muuta kuin kiinalaiskopin ovi lukkoon ja kaupungille hengailemaan.
Pyörittiin loppupäivä ykköshoodeilla, Villagessa ja suunnattiin illalla Mikon ja Erinin luokse hakemaan sinne säilöön jätettyjä rinkkoja. Dumbossa vierähtikin sitten muutama ”ylimääräinen” tunti kun paikallisoppaat olivat sattumalta juuri käyneet hakemassa alakerran viinikaupasta muutaman pullon punaviiniä ja halusivat vastineeksi juomatarjoilusta kuulla jännittäviä tarinoita Bostonista. Mikäs siinä, eikä muuten yhtään enää harmittanut edelleen jatkunut lämpimän veden puute kun raahauduttiin takaisin Chinatowniin joskus puolen yön jälkeen.
Homma alkoi kuitenkin käydä ärsyttäväksi lauantaiaamuna kun vesi oli edelleenkin jäätävän kylmää. Huumoria kiinalaiselle hihittelylle ja ”half hour, half hour” selityksille ei paljoa enää löytynyt. Kyykytettiinkin respan kinukkisetää oikein huolella ja kerrottiin lopuksi menevämme kaupungille muutamaksi tunniksi ja että suihkun olisi parempi toimia kun tullaan takaisin. Sälli jäi paniikissa soittelemaan jonnekin ja me puskettiin vihaisina ja likaisina nauttimaan aamiaista kaupungille. Keli oli kuitenkin loistava, eikä sitä voinut taaskaan muuta kuin todeta Nykin olevan aivan sairaan magea mesta vähän likaisemmillakin hiuksilla koettuna; Soho ja Village olivat täynnä lauantaiaamun brunssia metsästäviä ihmisiä ja mekin tietysti nautittiin raukeasta viikonloppuilmapiiristä täysin siemauksin. Aivan mahtavaa.
Loistava päivä sai arvoisensa päätöksen illalla kun suunnattiin PATH-junalla Jerseyn puolelle ja kohti Red Bull Arenaa, jossa New York Red Bullsilla oli matsi Houston Dynamoa vastaan. Matka taittui parissakymmenessä minuutissa ja perillä meitä odotti varsinainen Jersey-näkymä; upouusi, arkkitehtuuriltaan hieman Amterdamin ArenA:n mieleentuonut Red Bull Arena kohosi ylväänä keskellä valtavaa joutomaaplänttiä. Muut näköpiirissä olleet rakennukset olivat pari hylättyä varastohallia ja muutama rapistunut tehtaanpiippu. Stadionin rakentamiseen tarvittu maa tuskin oli kustantanut aivan valtavasti.
Askeettisesta ympäristöstä huolimatta itse urheilupyhättö oli kerrassaan upea; kokonaan kuningaslajille pyhitetty uusi 25000 katsojaa vetävä stadion ainakin tarjoaa mahtavat puitteet palloilulle. Ja kyllähän Nykissä selvästi eletäänkin pienehköä futisbuumia; joukkueen kirkkaimmat tähdet ovat luonnollisesti Ex-Arsenal-kapteeni Thierry Henry ja Barcelonassa monta vuotta luutinut Rafa Marques, jotka ovat toki ihan millä tahansa tasolla kovia tekijöitä ja Red Bulls kerää tasaisen varmasti 15-20 tuhatta katsojaa otteluihinsa. Meidän suurin mielenkiintomme toki kohdistui Huuhkajien omaan Teemu Tainioon, joka kirjoitti parin vuoden lapun Red Bullsin kanssa juuri ennen kauden alkua.
MLS-kausi oli ehtinyt vanhentua vasta kahden ottelun verran, eli sen jännittävämpiä alkuasetelmia matsille ei ollut tarjolla. Red Bulls luonnollisesti lähti kotiedun turvin kamppailuun ennakkosuosikkina, eikä Houstonista tietenkään ollut minkäänlaista vieraskannatusta paikalle raahautunut. Yleisöä areenalle kuitenkin valui pitkälle toistakymmentä tuhatta ja koko toisen päädyn alakatsomo oli täynnä Red Bullsin faneja; Empire State Fanatics, Garden State, Viking Army jne. esiintyivät bannereineen aivan kuin minkä tahansa vanhemman futiskulttuurin faniryhmät. Aika kauas on Jenkeissäkin tultu siitä kun kuningaspeli oli vain etelärajan takaa tulleiden siirtolaisten puuhastelua. Toki täkäläistä fanikulttuuria leimaa tietynlainen jenkki-twist; kaikilla on oltava mahdollisimman paljon joukkueensa fanikamaa päällä ja kyllähän esimerkiksi Viking Armyn muoviviikinkikypärät ja fanipaitojen nimen kohdalle painetut ”hooligan”-tekstit aiheuttivat akuuttia myötähäpeää. Lauluissa tutun universaalit ”Horto Magikot”, ”Auld Lang Synet” ja muut vuorottelivat periamerikkalaisen ”let’s go Red Bulls, let’s go”-chantin kanssa ja tunnelma oli kyllä kieltämättä ihan hyvä koko parin tunnin pelin ajan. Erikoismaininnan ansaitsee amerikkalaisten väkisin väännettyjen show-elementtien puuttuminen; kerrankin Uudella Mantereella järjestettävästä urheilutapahtumasta oli jätetty kaikenmaailman tanssipelleilyt ja ilotulitukset pois ja luotettu siihen, että itse ottelu on katsojien mielestä tarpeeksi kiinnostava.
Itse ottelussa Red Bulls painosti ja Houston sumputti catenaccio-taktiikalla oman maalinsa edustaa ja keskittyi vastahyökkäyksiin. Kaikki kotijoukkueen maalipaikat oli selvästi pakko pelata kärjessä laiskasti jolkotelleelle Henrylle ja välillä tuntuikin siltä, että vierailijoille riittää maalinsa suojelemiseksi ranskalaistähden pimentäminen. Tainio pelasi Red Bullsin keskikentän pohjalla erittäinkin isossa roolissa; Tornion Terrieri käynnisti käytännössä kaikki kotijoukkueen hyökkäykset (syötti mm. Henryn yksin läpi n. vartin pelaamisen jälkeen) ja paikkasi siinä sivussa harva se hetki uhkarohkeasti ympäri kenttää hortoilleen Marquesin puuttumista topparilinjasta. Kotijoukkueesta edukseen esiintyivät myös numerolla 17 oikeaa laitaa kiitänyt Juan Agudelo, joka oli Henryn lisäksi oikeastaan ainoa maalipaikkoihin hakeutunut pelaaja. Muut tyytyivät lähinnä työntämään palloa rankalaistähdelle ja toivomaan herran laittavan pallon maaliin. Houston sumputti isokokoisten toppariensa johdolla sen verran tehokkaasti ettei Tainion läpisyöttöä vaarallisempia paikkoja ensimmäisellä puoliajalla päässyt syntymään ja tauolle mentiin kiikarilukemissa 0-0.
Toiselle jaksolle RB vaihtoi kentälle uuden hankintansa, kanadalaisen Dwayne De Rosarion ja heti alkoi tapahtua. Kundi nappasi keskikentän tahtipuikon haltuunsa vakuuttavasti ja loi saman tien pari vaarallista tilannetta, joista jälkimmäisestä Dane Richards pääsi siirtämään pallon tyhjään Houston-maaliin. Yleisö repesi liitoksistaan ja oli vielä täydessä juhlatunnelmassa kun laiskasti pelannut Marques päästi Houstonin vaarattoman näköisen maalipotkun pomppaamaan ylitseen ja teksasilaishyökkääjä Cam Weaverin yksin läpi. Muuten koko pelin aivan näkymättömissä vaellellut sälli kiitti meksikolaisen lahjasta, eikä erehtynyt. Peli oli 1-1 ja Red Bullsin pelaajien otteista alkoi näkyä tietynlainen voittamisen pakko. Dynamo ei enää loppua kohden edes yrittänyt hyökätä vaan tyytyi ainoastaan puolustamaan maaliaan ja kun kotijoukkueen hyvätkin maalintekopaikat tyrehtyivät viimeistään maalipuihin, päättyi viihdyttävä ja hyvätempoinen ottelu tasatulokseen.
Futiskokemus oli hyvä ja kun takaisin Sun Hotelliin päästyämme huomattiin suihkuvedenkin lämpiävän aivan kuten pitääkin, ei nukkumaan voinut mennä muuten kuin erittäin tyytyväisenä. Tänään onkin sitten taas tarkoitus heilua päämäärättömästi ympäri downtownia ja ehkä illalla tavata myös Mikkoa ja Eriniä. Ei voi kyllä valittaa.
-Tomppa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)