30.9.2010 Thang Loi Hotel, Cat Ba Town, Vietnam

Long train running

Junaenkat! Matkustettiinpa sitten 25 tuntia junalla Nha Trangin rantakaupungista lähes koko Vietnamin läpi pääkaupunkiin Hanoihin. Jouduttiin tosiaan jäämään Nha Trangiin yhdeksi yöksi ja maanantaiaamuna lähdettiin sitten reippaina klo 5.38 junaan, ensimmäiseen jossa oli tilaa ja joka yllätykseksemme oli alle tunnin aikataulusta myöhässä.

Paikkamme olivat ”hard sleeperit” kolmannella hyllyllä, joka tarkoitti sitä että yläpedissä ei mahtunut ollenkaan istumaan ja oikeastaan koko matka kului vaakatasossa. Ja aika kului oikeastaan yllättävänkin kivuttomasti; aluksi muutama tunti unta, hieman kyseenalainen kana-ateria ravintolavaunusta, lukemista, iPodia, päiväunet, vähän vähemmän kyseenalaiset possuvartaat ruokakärrystä ja niin poispäin. Alapedeillä matkusti koko matkan nelihenkinen vietnamilaisperhe jotka pitivät huolen että mekin saimme ruokaa ja tarjoilivat ystävällisesti voikeksejä ja mikä parasta, olivat maan yleiseen melutason huomioon ottaen melko hiljaista väkeä.



Juna puksutteli iltapäivästä aivan rannan tuntumassa ja maisemat olivat huikaisevia, kallio nousi suoraan merestä jonnekin sadan metrin korkeuteen ja raiteet kiemurtelivat aivan reunaa pitkin. Sanomattakin selvää että kämmenhikeähän siinä pukkasi. Mutta silti oli pakko katsoa. Ainoa varsinainen miinus paikalliselle VR:lle eli Vietnam Railwaysille tuli petivaatteista jotka eivät todellakaan olleet tuoreimmasta päästä. Ilmeisesti jos niitä joskus vaihdetaan niin ei ainakaan niin että jokainen matkustaja saisi uuden puhtaan setin junaan tullessaan kuten Thaimaassa, vaan samoissa hienhajuisissa peitoissa mentiin. Käärimmekin molemmat peiton ja tyynyn lakanan sisään isoksi rullaksi jota vasten nojailla ja käytimme omia huiveja peittoina.

Perille Hanoihin saavuttiin tiistaiaamuna puolisentoista tuntia myöhässä, mutta se ei haitannut ollenkaan sillä ihan puoli viideltä eli ennen auringonnousua ei olisi viitsinyt sännätä keskustaan majoitusta etsimään. Lisäksi saapuessamme satoi kaatamalla joten päädyimme suosiolla pitämään sadetta asemahallissa puolisen tuntia ja saimme siinä samalla hätisteltyä innokkaimmat hellomisterit pois kimpusta. Jotenkin se vaan risoo joka kerta kun heppu nykii rinkkaa selästä ja yrittää kantaa sitä puoliväkisin motobainsa päälle.

Lähdettiin siis omalla aikataulullamme liikkeelle ja jaoimme taksin samassa hallissa odotelleen kolumbialaismatkaajan kanssa ja suuntasimme Hanoin vanhaan kaupunkiin jossa oli odotettavissa paras valikoima halpoja majataloja. Thu Giang Guesthouse löytyi kuin löytyikin vaikka taksikuskillahan ei ollut tietenkään mitään käsitystä missä kyseinen laitos sijaitsi, vaikka lähtiessä oli kovasti niin vakuutellut. Eipä siinä sitten juuri muuhun ollut energiaa kun kantaa kamat kapeita portaita viidenteen kerrokseen, ja koska edellinen vuorokausi oli mennyt niin sanotusti kommandona toisen miehen maastopuvussa, pitkään suihkuun ja aamupäiväunille.

Yhdentoista maissa olimme sitten valmiina Hanoi hulinaan ja ensimmäinen missio oli ruoan löytäminen. Kun astuimme ulos majatalosta niin ruokaa oli katu täynnä, nimittäin jonkinlainen markkina jossa kananjalkoja ja vihanneksia oli katukiveykset pullollaan, mutta päätimme kuitenkin jatkaa jonnekin josta näitä aineksia saisi kypsennettynä ja lautasella. Melko pian osuimmekin ravintolan kohdalle joka oli yhtä pöytää lukuun ottamatta aivan täynnä ja koska se on yleensä aina hyvä merkki, menimme saman tien sisään.

Lounas olikin siinä mielessä elämyksellinen, että paikassa ei ollut ruokalistaa ja tarjolla oli ”one food”. Tuo yksi ruoka oli kalaa joka valmistettiin joka pöydässä olevassa omassa paistinpannussa, vähän hotpotin tai fonduen tyyliin. Eli pannuun heitettiin kalat, tilliä ja sipulinvarsia, joita sitten nautittiin nuudeleiden, pähkinöiden, purjon, basilikan, kalakastikkeen ja chilin kera. Hyvää oli, ja siitä jännittävä makusikermä että kala ja tilli yhdessä ovat hyvinkin kotoinen yhdistelmä mutta heti kun siihen lisää pähkinöitä ja kalakastiketta niin ei olekaan enää niin tuttua.



Omituisinta ravintola Cha Ca Thang Longissa ei kuitenkaan ollut itse ruoka, vaan muut ruokailijat. Kuten sanoin, paikka oli puolenpäivän maissa aivan täynnä lounastajista, joista suuri osa joi ruoan kanssa Hanoi-vodkaa. Eikä mitään drinkkejä, vaan raakaa viinaa ja koko pullon. Viereisen pöydän sedät olivat vetäneet ilmeisesti puoliksi litran Hanoin, sen verran nimittäin harittivat silmät molemmilla, ja sitten nappasivat vaan läppärilaukut kainaloon ja ajelivat motskarilla takaisin töihin. Todella hämärää.

Hanoin vanha kaupunki oli hyvin vietnamilainen, ei Starbucksia eikä Mäkkäriä, eikä monista kaupungeista tuttuja backpacker-katuja tai -baareja joissa kaikki tuntuvat olevan länkkäreitä. Lähinnä kymmenittäin pieniä kadunvarsikahviloita (joissa lasten kokoiset muovituolit), paikallisia kauppoja joka lähtöön (leluja, leimasimia, tinalaatikoita, kankaita, koreja, peilejä, jne.) ja tietenkin satoja moottoripyöriä ja uskomattoman kaoottinen ja meluisa liikenne. Sahasimme vanhan kaupungin katuja monta tuntia ihmetellen hulinaa, ehkä Kaakkois-Aasian tehokkainta jätehuoltoa ja joka kulmassa liehuvia Vietnamin lippuja. Täällä ei selvästi ole käsitettä liputuspäivä.



Kulttuuriannos nautittiin Ngoc Sonin temppelissä pienellä saarella Hoan Kiem -järvellä. Järvessä on legendan mukaan valtavia kilpikonnia ja temppelissä oli kuulemma yksi tällainen monsteri esillä, eli ei muuta kun sitä katsomaan. Pakko myöntää että itse temppeli tuli kurkattua melko nopeasti läpi, ja suuremman huomion keräsi 250-kiloinen täytetty kilppari, joka oli aivan valtava. Havaintoja näistä otuksista tehdään noin kymmenen vuoden välein, ja koska järvi on melko pieni ja aivan keskustassa, on myös spekuloitu että puolue käy aina silloin tällöin vapauttamassa kilpparin tai pari järveen jostain muualta. Tiedä häntä sitten.



Illalla tutustuimme sitten paikalliseen tuoreolueen, bia hoihin. Vietnamin isoissa kaupungeissa on saatavilla ilman lisä- ja säilöntäaineita tehtyä olutta (lähes terveellistä siis), jota toimitetaan päivittäin tankeissa panimolta ravintoloihin, joissa se sitten lasketaan muoviletkulla laseihin ja myydään saman tien. Varmasti maailman halvin hanaolut, alle 20 senttiä lasi. Siinä sitten vietettiin iltaa polvet suussa minikokoisilla muovituoleilla kuten asiaan kuuluu, ja nautittiin muutamat bia hoit ennen kuin oli pakko siirtyä nukkumaan jo yhdeksän maissa.



Pääkaupunkiin tutustuminen jäi tällä erää yhteen päivään, sillä tarkoitus oli vielä katsastaa Halong Bay Hanoista itään ennen kuin matka jatkuu jälleen. Törmäsimme tosiaan reilu viikko sitten siihen että meillä on pitkästä aikaa aikataulu ja tätä Aasian kierrosta ei ole enää jäljellä kun pari viikkoa, ja että on kiristettävä tahtia jotta ehditään vielä nähdä mitä on suunniteltu. Eli aamusta sitten heti bussiasemalle ja kohti Cat Ba:n saarta ja kansallispuistoa.

Kuljetus oli sekavan oloinen kolme bussia ja laiva -yhdistelmä, mutta toimi kuitenkin ihan moitteettomasti. Samalla reissulla olleet aussipojat ja ranskalais-englantilainen pariskunta olivat saapuneet samana aamuna Vietnamiin ja olivat kovin innoissaan jatkuvasta tööttäilystä, kuskin pakonomaisesta ohittelun tarpeesta ja kaikesta mikä näkyi ikkunasta. Kyllä siinä tuli jo aika kokeneen matkaajan olo, kun mikään mainituista ei varsinaisesti tehnyt enää vaikutusta, vaikka maisemat Cat Ba:lle päästyämme olivatkin oikein komeat.



Cat Ba Towniin saavuimme iltapäivästä ja ensimmäinen homma oli taas tuttuun tyyliin majapaikan etsintä. Ensimmäinen oli täynnä, toinen muuten ok, mutta heillä tuntui kaikki olevan rikki, ja kolmas olikin toimivampi ja kaksi dollaria parempi kuin edellinen eli sinne siis. On muuten pitkästä aikaa ilmastointi huoneessa.

Käveltiin katsomaan uimaranta noin kilsan päässä kaupungista ja tallusteltiin pitkin rantabulevardia ennen auringon laskemista. Saari on maisemiltaan hieno, samaa tyyliä kun esimerkiksi Thaimaan Phi Phi-saaret, mutta niin vaan on saatu kaupungin ranta pilattua aivan käsittämättömällä rakennusintoilulla. Hotellit ovat toinen toistaan korkeampia ja melkein peittävät taustalla olevat upeat vuoret, venelaituria ”koristaa” aivan uskomattoman ruma neuvostohenkinen portti neonvaloineen, ja lähimmän vuoren päälle on pystytetty jonkinlainen muistomerkki (betonia sekin) muistoksi siitä kun Ho-setä kävi saarella tammikuussa 1951. Jee. Vaikka en kannatakaan liian tarkkaa määräilyä siitä minkä väriset ikkunanpuitteet taloonsa saa maalata tai vastaavaa, olisi tänne kyllä voinut jonkinlaisen korkeusrajan rakennuksille määrätä tai jotain. Taas herää se ajatus että onko kukaan miettinyt tätä turismijuttua pitkällä tähtäimellä, kun tuntuu että ei huolta huomisesta kunhan nyt saadaan kaikki raha irti.



Illalla kaupungin selvästikin ainoa baari, The Good Bar, alkoi täyttyä kun kolmipäiväisen Halong Bayn laivaretken matkustajat yöpyivät kaupungissa ja olivatpa joukossa myös Saigonissa tapaamamme britit Lee ja Tristan joiden kanssa tuli istuttua jälleen iltaa ja vaihdettua kokemuksia Vietnamista. Olimme hetken itsekin harkinneet laivareissua, mutta viimeistään tässä vaiheessa tuli selväksi että olimme tehneet oikean, tai ainakin itsellemme paremmin sopivan päätöksen lähtemällä omin päin rannikolle. Kertoivat nimittäin että vaikka reissu on ollut kiva ja laivassa on hyvä porukka, on kusetusten määrä ollut aivan käsittämätön ja aikataulu tiukempi kuin kesäleirillä. Paras esimerkki oli se, että ohjelmaan oli kuulunut vierailu luolassa josta kaikkien halukkaiden tuli maksaa 50 000 dongia (2 euroa) ja kaikki olivat halunneet osallistua, oli pian ilmoitettukin että laskuvesi on niin alhaalla ettei luolaan enää voikaan mennä. Noh, ei siinä vielä mitään, pyysivät rahat takaisin ja saivat vastaukseksi että ”rahat on jo laitettu kassakaappiin kalastajien lasten koulunkäyntiä varten, eikä niitä saa enää sieltä pois”. Mitä h******ä? Ja kun asiasta oli noussut kohua, olikin maaginen kassakaappi yhtäkkiä auennut ja olivat tarjonneet hyvitykseksi puolta maksetusta pääsymaksusta. Aivan uskomatonta paskaa, varsinkin jos kyseessä olisi oikeasti ollut keräys lasten hyväksi, olisi suurin osa varmasti osallistunut oikein mielellään. Samoin yhdeltä hollantilaiselta oli hävinnyt laivalla kamera, mutta ”se saattaa vielä löytyä jos sinulla on rahaa”.

Ilta oli kuitenkin mukava ja hauskaa riitti jutustelun ja rikkinäisen foosballin kanssa puolille öin saakka. Tänään nukuttiin sitten pitkään ja aamusateen jälkeen lähdimme rannalle makoilemaan ja lukemaan pariksi tunniksi jonka jälkeen järkkäsimme itsemme mukaan huomiselle päiväretkelle pitkin saaristoa jossa luvassa on maisemien lisäksi kajakointia. Kivaa päästä näkemään tätä kaunista saarta myös ilman näitä betonikolosseja.

-Inni.

26.9.2010 Hong Ha Hotel, Nha Trang, Vietnam

Aikatauluongelmia, hulluja taloja ja vuoristoilmaa

Perjantaina kello herättikin sitten puoli kuudelta aamulla ja oli aika vaihtaa Mui Nen rannat Dalatin vuoristoilmastoon. Aamiaistakin ehdittiin nauttimaan, koska hyvin palvellut majatalomme viereinen kapakka, Joe’s Place on ollut yhtäjaksoisesti auki vuoden 2008 alusta asti, eikä tehnyt poikkeusta tänäkään syyskuisena aamuna. Sitä paitsi, kyllähän kunnon aasialainen on jo viiden jälkeen täydessä vireessä päivän toimiin, eli ei aamiaisen syöminen puoli kuudelta ole paikallisille mitään uutta ja ihmeellistä.



Aamiaisen jälkeen siirryttiin odottelemaan Dalatin bussia kadunvarteen. Meille oli kerrottu, että mestoilla pitää olla valmiina varttia vaille seitsemän. Naapurin liettualaispariskunnalle, jotka olivat puskemassa samaan bussiin, oli kerrottu lähtöajaksi puoli kahdeksan ja sieltähän se dösä saapuikin juuria ajallaan, heti puoli yhdeksän jälkeen. Mukavaahan siinä aamuauringon paisteessa oli odotella. Aamuhetkeä kolmen tunnin yöunien jälkeen ei sitten voita mikään! Meidän blokkaamisen jälkeen dösäkuski keräili vielä kourallisen länkkäreitä muista hotelleista mukaan matkaan, sekä tietysti hyvään paikalliseen tyyliin, viidestä kymmeneen paikallista, ”epävirallista” matkustajaa, joiden lippumaksut menevät lyhentämättöminä kuskin taskuun. Eipä siinä mitään, pitäähän kuskin aina vähän liksaa pimeänä saada. Ihan normaalia. Pitkästä aikaa kulkuneuvo oli kuitenkin ihan filippiiniläiseen tyyliin katosta lattiaan tupaten täynnä jengiä ja matkatavaroita ja matkaan päästiin lopulta lähtemään pakollisen tankkaustuokion jälkeen about 2,5 tuntia myöhässä. Lähes aikataulussa siis.

Edellisen postauksen herkkä toive jokatapauksessa toteutui; ei ollut perjantain dösä mikään kokeellinen makuuvaunu. Kyseinen pulkka oli nimittäin omituinen ”katkaistu” bussi, eli siis ihan oikean kokoinen kaikissa muissa aspekteissa paitsi pituudessa, joka oli tyyppiä ”about puolet pois normaalista”. Melko omituinen ilmestys.

Tie vuorille olikin sitten taas pitkästä aikaa aivan käsittämätöntä perunapeltoa; varmaan Vietnamin sodassa paskaksi pommitettu kärrypolku mahdollisti suurimmaksi osaksi matkaa vähän kävelyvauhtia hitaamman etenemisen. Maisemat olivat kuitenkin vuoristoisen mageat ja omituinen puoli-dösä kolisteli ylöspäin, kohti Dalatia hitaasti, mutta varmasti. Kunnes moottori kuumeni liikaa ja keitti yli. Ja siinähän sitä sitten odoteltiin koneen jäähtymistä keskellä ei mitään. Kunnes päästiin matkaan taas. Ja sitä iloa jatkui tasan siihen saakka kun kone keitti toisen kerran. Ja taas odoteltiin jossain vuorenrinteen kärrypoluilla. Eipä meillä ollut kiire mihinkään, eli no worries.



Perille Dalatiin päästiin kaikesta huolimatta ihan järkeviin aikoihin iltapäivällä. Keli oli kuitenkin masentavan sateinen ja kaupungin korkeasta sijainnista johtuen lämpömittarin viisarikin oli hypännyt parikymmenta astetta Mui Nen lämpötiloja alemmaksi; kahdenkympin pintaan. Eipä siinä voinut muuta kuin kaivaa kenkiä, sukkia ja sadetakkeja rinkan pohjalta ennen kuin lähdettiin etsimään majoitusta.

Majatalon etsimisessä jeesasivat ”Dalat Easy Ridereiksi” itseään kutsuvat paikalliset moottoripyöräoppaat, jotka ovat taustatutkimustemme mukaan vuosien kuluessa kehittyneet jonkinlaiseksi puolikuuluisaksi paikallisinstituutioksi. Kaikki pikkupojat haluavat kuulemma olla Easy Ridereita. Halpaan hotelliin kuljettamisen lisäksi kundit tietysti myivät omia palveluitaan, eli prätkäretkiä lähiseuduille. Lupasimme totta kai harkita asiaa, vaikka suunnitelmissa oli kaikkea aivan muuta. Tulipahan kyyti dösäasemalta hotelliin halvaksi, eli ilmaiseksi.

Loppupäivän ohjelmassa olikin sitten ainoastaan ruokailua, päiväunia ja yleistä kaupungilla palloilua. Dalat vaikutti ihan eloisalta vuoristokaupungilta, mutta syvällisempää tutkimista haittasi koko illan raivonnut myrskyisä sade. Päästiin maksimissaan parin sadan metrin säteelle hotellilta poispäin, ennen kuin oli pakko dyykata suojiin johonkin kahvilaan tai ravintolaan. Illallista nautittiinkin jonkun hyperaktiivisen, mutta muuten ihan mukavan paikallistädin raflassa, ihan hotellin lähituntumassa.



Sateesta johtuen perjantai-illan viettäminen jäi siis hyvin lyhyeksi ja lauantaina päästiinkin hyvissä ajoin ylös bunkasta ja kylille. Aamiaisen jälkeen suunnattiin suoraan kohti kaupungin suurinta yksittäistä nähtävyyttä; Crazy Housea. Mesta on jonkun hullun, kultaisella 80-luvulla itsensä Venäjällä arkkitehtuurin tohtoriksi lukeneen paikallisen neron luomus, joka muistuttaa osaksi valtavaa taloa, osaksi luolaa, osaksi puumajaa ja pitää sisällään miljoona erilaista, betonista valettua yksityiskohtaa, eläinpatsasta, kävelysiltaa ja kaikkea muuta mitä nyt nykyaikaisessa asuinrakennuksessa on tarpeellista olla. Vähän sellainen ”Liisa Ihmemaassa”-tyyppinen luomus siis; todella omituinen! Idean äiti asuu edelleen talossa ja rakentaa siihen koko ajan lisää toinen toistaan oudompia lisäosia. Nykyisen suunnitelman pitäisi kuulemma olla valmiina vuonna 2015. Näinköhän. Talossa vierähti kuitenkin mukavasti pari tuntia ja loppupäivä oli tarkoitus viettää kaupunkia tutkimalla. Noh, puolen päivän aikaa alkoi taas sataa rankasti ja jouduimme suojautumaan edellisenä päivänä hyvin toimineeseen adhd-tädin ravintolaan.





Sadetta pidellessä olikin sitten aikaa vähän suunnitella tulevien päivien ohjelmistoa; tarkoituksena oli suorittaa Dalatissa jonkinlainen trekki tai joku muu ulkoiluhenkinen aktiviteetti, mutta yht’ äkkiä tajuttiin, että ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen meillä on olemassa aikataulu. Lennot TeeTeen ja Pipsan luokse Kuala Lumpuriin on nimittäin hankittu viikon päästä tiistaille, eikä aikaa Vietnamin kiertelyyn olekaan enää määrättömästi. Mitä ihmettä? Tarkoituksena on kuitenkin nauttia vielä ainakin Pohjois-Vietnamin ykköskohteesta, eli Halong Baysta, sekä tutkia Hanoita edes pintapuolisesti. Ja sitäpaitsi, Dalat on about tuhannen kilometrin päässä Hanoista, eli ei näillä liikenneyhteyksillä mitenkään helpon matkan päässä. Samalla ainakin Keski-Vietnamin Hue ja Hoi An jouduttaisiin myös jättämään väliin. Tehtiin siis rajuja peliliikkeitä ja päätettiin jättää Dalatin trekkaamiset tällä kertaa tekemättä ja lähteä puskemaan välittömästi sunnuntaina kohti pohjoista, jotta Halong Bayhin ja Cat Ban kansallispuistoon jäisi tarpeeksi aikaa. Kelitkin Dalatin vuorilla vaikuttivat toki sen verran epävakaisilta, että ainakin puolet päivävaelluksesta olisi kuitenkin mennyt sateessa tallustelemiseen, mikä ei nyt ainakaan lähtökohdittain ihan hirveästi houkutellut. Dösäliput eteenpäin siis.

Eipä taaskaan ollut hirveän helppoa selittää matkatoimiston kielitaidottomalle edustajalle, että nyt olisikin yllättäen vähän kiire pohjoiseen ja pitäisi hommata lippuja sekä bussiin, että junaan ja olla Hanoissa mahdollisimman nopeasti. Kyllähän siinä toimiston ovessa lukee vaikka mitä palveluita lentolipuista autonvuokrauksiin, mutta mimmin pasmat menivät tietysti iloisesti sekaisin kun kyseessä oli vähänkin erilainen matkustusasiakirjapyyntö, kuin perus-Dalat-Saigon bussiliput. Ainoat flabarit mitkä saatiin kyseisestä mestasta hankittua, olivat dösäliput takaisin rannikolle, Nha Trangin kaupunkiin. Sata kilometriä tuhannesta oli siis hallussa. Jee.

Loppuilta kuluikin sitten matkareittejä opaskirjoista ja netistä tutkimalla ja lopulta saatiin haltuun melko selkeä aikataulu Hanoihin siirtymiseen; Nha Trangiin sunnuntaina päivädösällä, joka toivottavasti olisi sen verran vähän aikataulusta myöhässä, että ehtisimme vaihtamaan suoraan Hanoihin vievään junaan. Tällä aikataululla olisimme Hanoi Rock-Cityssä maanantai-iltana ja ehtisimme hyvin käymään Halongissa ennen Vietnamin jättämistä taakse. Sormet ristiin.

Tänään siis hypättiin yhdeltä päivällä bussiin, joka oli taas sellainen outo nukkumalaverihirvitys. Tällä kertaa kuitenkin ihan aikuisille rakennettu, eli lööbailutilaa oli ihan mukavaankin matkustamiseen. Bussin pahnoilla elbaillessa naureskeltiin aamulla tavatulle paikallishepulle joka kyseli iloisena mikä Pohjoismaista on kaikkein rikkain ja kun ehdotimme vastaukseksi Norjaa, kundi totesi kirkkain silmin, että miksi Suomi ei sitten hyökkää Turskamaahan ja valloita sitä. Kaipa se on nyt viimein ymmärrettävä, ettei sota täällä missä on taisteltu ihan tosissaan vielä muutaman kymmentä vuotta takaperin ole ihan niin absurdi ajatus kuin meille pohjoisen lintukodossa varttuneille. Mietittiin kuitenkin varmaan parin tunnin ajan miltä näyttäisi kun SA-Intin ameebamaiset kuuden kuukauden palvelusajan loppumista odottelevat rynnäkkörakuunat hiippailisivat käsivarren kautta Norjan lappiin kiväärit tanassa, eivätkä ensimmäiseen kuuteensataan kilometriin näkisi mitään muuta kuin poroja ja yksinäisen Tor-Erikin kalastamassa turskaa. Sotahullut skapparit huutelisivat silmät kiiluen käskyjä ikiaikaisiin viestintälaitteisiin ja lehdistö kirjoittasi kynät sauhuten ”Norjan vaarallisesta sotilasmahdista, jonka eliminoimiseksi Suomi on pakotettu hyökkäyssotaan”. Menihän se päivä mukavasti noitakin miettiessä.

Tie oli onneksi aivan toisenlainen kuin ylös vuorille kivutessa; uudenkarhea asvaltti kiilteli alla suurimman osan matkaa ja vauhti oli aivan toisenlainen kuin pari päivää aikaisemmin Mui Nesta tultaessa. Hitaammin kuljettiin ainoastaan silloin kun oltiin sananmukaisesti pilvessä, eli pilvet olivat niin alhaalla, että tie vei suoraan niiden läpi. Näkyvyys noilla pätkillä tietysti putosi aivan nollaan, samoin kuin matkavauhti. Melko jännittävää jopa.

Perille Nha Trangiin saavuttiin pilvistä huolimatta ihan aikataulussa ja siirtymisaikaa juna-asemalle jäi vielä mukavasti hieman alle tunti. Ainoana esteenä nopeaan toimintaan olivat tietysti heti Nha Trangin päähän saavuttaessa rinkkoihin, hihoihin ja lahkeisiin kiinni iskeneet rummunmyyjät, banaanikauppiaat ja muut heloumisterit, joilla oli perinteiseen tapaan ihan kaikkea mahdollista myytävänä ja motobaimotobai ja serkun helvetin hyvä hotelli ja vaikka mitä. Ei meinannut kundien kalloon millään mennä, että me ei oltu jäämässä tähän kaupunkiin ja että meillä olisi snadisti kiire juna-asemalle. Ja niin kuin nyt heti. Ei serkun hotellin kautta, ei veljen ravintolaan tutustumisen jälkeen, ei naapurin vitunhyvän diskon tsekkaamisen jälkeen, vaan heti. Onneksi joku mestoilla bostaillut taksikuski pelasti päivän ja smuglasi meidät pois tapahtumien keskipisteestä juna-asemalle. Harmittavasti suunnittelemamme junayhteys oli kuitenkin täynnä. Jouduttiin siis tyytymään seuraavaan mahdolliseen, joka lähteekin sitten mukavasti huomenna viideltä aamulla. Matka-aikaa Hanoihin onkin sitten aamuviiden jälkeen edessä hulppeat 24 tuntia, eli parempi olla mukava juna.

Tässä sitä nyt siis odotellaan paikallisen steissin viereisessä hotellissa sitä, että herätyskello pärähtää soimaan neljältä, eli kuuden tunnin päästä. Näillä mennään.

The road calls me again ’cause baby I’m a libertine, but before I go, would you tie my laces…


-Tomppa

23.9.2010 Sea Winds Resort, Mui Ne

Rantapummailua ja mikroilmaston ihmeitä

Maanantaina vaihdettiin siis Saigonin vilinä rennompaan rantameininkiin ja puskettiin heti aamusta dösällä kohti biitsiä. Bussina toimi tällä kerralla erittäin hämmentävä nukkumapaikkavaunu, jonka sisällä siis ei ollut penkkejä ollenkaan, vaan minikokoisia nukkumakaukaloita kolmessa rivissä ja kahdessa kerroksessa. Kaukalot olivat tietysti sen kokoisia, ettei kenelläkään eurooppalaisella tai muuten vaan aikuisella ihmisellä voinut olla mitään mahdollisuuksia oikaista itseään nukkuma-asentoon, eikä toisaalta nousta istumaankaan ja hetken jo ehdinkin kirota, että tästä matkasta tulleekin sitten pitkä ja nivelvaivainen. Onneksi kuitenkin bussin keskioven yläpuolinen bunkka osoittautui, ilmeisesti oven sijoittelusta johtuvasta syystä, puolisen metriä muita kookkaammaksi ja onnistuin runnomaan itseni lopulta ihan mukavaan matkustusasentoon. Ongelmana oli se, ettei ylähyllyltä paljon maisemia katseltu, mutta onhan noita jo tietysti nähty. Mitä sitä turhaan stressaamaan. Kello kuuden herätys takasi melko hyvät unenlahjat eikä viiden tunnin matkassa oikeastaan lopulta harmittanut mikään muu kuin iPodin yllättävä tuhoutuminen. Mikäänhän ei allekirjoittanutta harmita niin paljon kuin toimimaton elektroniikka, varsinkin kun se on vasta vuoden vanhaa, eli v*ttu, että v*tutti kuten Ismo Alanko olisi ehkä lohkaissut.



Mui Nehen saavuttiin joskus kahden maissa ja poiketen radikaalisti lähes kaikista muista rantamestoista mitä tässä viiden kuukauden aikana ollaan nähty, ei vastassa ollut yhtään hellomisteriä repimässä hihasta ja raahaamassa laukkuja ”omaan” majataloonsa. Hetken aikaa seistiin hämmentyneinä tien laidassa vailla minkäänlaista suuntaa ja muisteltiin kuumeisesti, että mitäs tällaisessa päämäärättömässä tilanteessa nyt pitikään tehdä. Kaikki näköpiirin hotellit olivat jo suoraan ulkonäön perusteella aika tiukasti reissubudjetin yläpuolella, eikä meillä ollut hajuakaan siitä missä kohtaa rantakatua sillä hetkellä olimme. Koska mieli ei tehnyt myöskään kävelemään 8 kilometriä pitkää suoraa tietä neljänkymmenen asteen kuumuudessa, rinkat selässä, oli kerrankin suoranainen helpotus, että joku paikallinen sisäänheittäjä tuli lopulta paikalle ja suostui viemään meidät sopivan hintaiseen mestaan. Kerran näinkin.

Mui Ne näytti siis satunnaisen matkailijan silmään ihan puhtaalta resorttihelvetiltä, mutta onneksi mestoilta löytyi myös bacpackerystävällisiä majoittumisvaihtoehtoja. Useat kymmenet ylemmän tähtikategorian hotellit komean ja ennenkaikkea helvetin pitkän biitsin vieressä mainostivat palveluitaan lähinnä venäjäksi ja aluksi pelättiinkin että koko paikka olisi jonkinlainen uusrikkaiden suur-suomalaisten lomakeskus. Onneksi sekin pelko osoittautui suhteellisen turhaksi ja oikeastaan ainoat aidot venakot jotka täällä on tavattu vaikuttivat ihan rennoilta surffihemmoilta.

Jokatapauksessa, heti majoittumisen ja nopean lounaan jälkeen iskettiin tietysti rannalle fiilistelemään meininkiä. Koko valtava biitsi oli aivan tyhjä, eikä niitä lupailtuja surffiaaltojakaan tuntunut näkyvän missään. Tuuli oli kuitenkin melkoinen ja iltaa kohden ranta täyttyikin kymmenistä (wind) surffaajista ja varsinkin kite-boardaajista, joiden omituiset leijat täyttivät ilmatilan kuin jonkinlaiset valtavat merilinnut. Oikeastaan ihan hauskan näköistä hommaa. Pettymyspuolelle rannan kuitenkin painoi kunnollisten surffiaaltojen puuttuminen. Ehkä seuraavana päivänä sitten.



Tiistai käytettiinkin sitten ihan puhtaasti auringon ottoon. Onnistuttiin vielä smuglaamaan itsemme erään resortin rantatuoleihin maksamatta (pienistä säästöistä sitä tulee nykyään iloiseksi) ja päivä oli lopulta erittäinkin rentouttava. Eihän tässä nyt ihan joka päivä tarvitse itseään millään aktiviteeteilla kuoliaaksi rehkiä. Kunnolliset aallot vain puuttuivat vieläkin ja pienen kyselykierroksen jälkeen kävikin selväksi, ettei ainakaan tähän vuodenaikaan kannata siitä syystä yöuniaan menettää. Harmi. Seuraavat surffit siis Australiassa. Ehdottomasti plussan puolelle putosi kuitenkin kaikenlaisten rantaturismin lieveilmiöiden täydellinen puuttuminen; ei myyjiä, ei kerjääjiä, ei huoria, ei mitään. Siis aivan loistavaa verrattuna esimerkiksi edellisiin biitsikokemuksiin Sihanoukvillessä, Thaimaan pelleilystä nyt puhumattakaan. Loistavaa!

Illalla käytiin tietysti väijymässä yöelämän ihmeellisyyksiä, mutta koska edelleen käynnissä on off-season, ei juuri missään tuntunut olevan minkäänlaista meininkiä. Lopulta päädyttiin aivan kotipesän, eli Sea Windin vieressä sijainneeseen Joe’s Placeen, jossa tuntui olevan edes joku muu samanhenkinen paikalla. Paikka osoittautui lopulta erittäin mukavaksi; lounge-sohvilla oli rentoa nauttia Saigon-olutta (vihreää, tietysti) ja filippiiniläinen trubadurix soitteli ihan mukavan kattauksen oldies-but-goldies-tyyppistä kitaramusiikkia. Kundi oli erittäin fiiliksissä kuullessaan reissumme Filippiini-osuudesta ja omistikin jonkun biisin ”suomalaisille ystävilleen”. Viereisen pöydän irkkuporukasta muutamat kävivät pyydettäessä vetämässä omat ohjelmanumeronsa kitaran varressa, mutta taso oli sen verran kova ja Saigonien määrä sen verran pieni, etten itse uskaltanut lavalle hypätä. Mestoilla pyöri myös muutama jenkki, jotka olivat kuulemma täydellisestä hetken mielijohteesta päättäneet matkustaa kuukausi sitten Vietnamiin katselemaan meininkiä. Ihan hauskaa porukkaa siis lopulta löydettiin. Ilta päättyi kuitenkin jo ennen yhtä baarin Saigon-varaston ehtymiseen, eli mitään valtavia kreisibailuja ei aikaiseksi saatu.



Keskiviikko sujui hyvinkin pitkälti samalla kaavalla kuin edellinen päivä; aamiaisen jälkeen esittämään luxus-resortin asukasta rantatuoleihin ja tiukkaa auringonpalvontaa aamusta iltaan. Sen verran kuitenkin saatiin aikaiseksi, että tehtiin jonkinlainen suunnitelma siitä, kauanko Mui Nessa vielä ehditään hengailla, jotta aikaa riittää muiden haluttujen Vietnam-kohteiden käymiseen ennen lokakuista lentoa Malesiaan. Päätettiin olla vielä pari yötä ja siirtyä vasta torstaina eteenpäin.

Tänään vuokrattiinkin sitten heti aamusta skootteri ja lähdettiin tutkailemaan itse Mui Nen kylää ja sen ympäristöä. Ajelu sujuu nykyään hieman rennommin kuin ensimmäisellä yrittämällä viitisen kuukautta sitten ja koko reissu oli jopa erittäin nautittava. Ei verenkiertohäiriöitä rystysissä, eikä käsittämättömiä pelkokohtauksia sen ainoan vastaantulijan ilmestyessä rantatiellä näköpiiriin, vaan ihan rentoa kruisailua keskipäivän auringon alla.



Mui Ne osoittautui puhtaaksi kalastajakyläksi jonka ainoa ”oikea” nähtävyys ovat valtavat hiekkadyynit, jotka kohoavat kolmisenkymmentä kilometriä rannalta sisämaahan päin. Niitä kohti mekin siis ajeltiin rauhallisesti paikallisasutusten läpi ja vaikka skootterin off-road-ominaisuudet eivät aivan parhaat olleetkaan, päästiin jopa kaatumatta perille.



Dyynit olivat erittäin kummallinen näky muuten niin vihreässä Kaakkois-Aasiassa. Jotenkin tuli sellainen fiilis, etteivät ne nyt vaan mitenkään voi olla luonnolliset, kun kerran kaikkialla muualla on viidakkoa. Noh, olivat ne ja kuulemma vielä jotenkin aiheuttavat Mui Nen seudulle oman mikroilmastonsa jonka vuoksi täällä sataa yli puolet vähemmän kuin muualla Vietnamissa. Mene ja tiedä sitten aiheuttavatko kuivat hiekkadyynit ilmaston vai kuiva ilmasto hiekkadyynit. Siinäpä Pekka Poudalle kysymys. Ihan komea mesta, mutta koska meitä lumisten maiden lapsia ei huvittanut laskea liukurilla hiekkakummuilta, eikä käyttää fyrkkaa (lue: löytynyt uskallusta)hevosilla ratsasteluun, jäi kokemuksesta vähän väkisinkin sellainen fiilis, että koska täällä ei rannan lisäksi ole juuri muuta nähtävää, on hiekkadyyneistä tehty ikään kuin väkisin jonkinlainen turistikohde.



Iltapäivällä ajeltiin vielä jonkin verran ympäriinsä, mutta koska toiseen suuntaan kylästä sijaitsivat ainoastaan nämä karut hiekkadyynit ja toiseen suuntaan toinen toistaan hienommat venäläisresortit, ei juuri mitään mielenkiintoista enää löydetty. Päätettiin siis ottaa koko ilta ihan iisisti ja ostaa bussiliput Dalatiin, jonne siis suunnataan huomenissa. Toivottavasti bussissa olisi tällä kerralla ihan oikeat penkit, eikä mitään kokeellisia kerrossänkyjä…

-Tomppa

20.9.2010 Sea Winds Resort, Mui Ne

Matkustan ympäri maailmaa, laukussa kaksi munakasta vaan….

Viimeiset muutama päivä ollaan siis vietetty ihmetellen Saigonin a.k.a. Ho Chi Minh Cityn hulinaa ja tänään aamusta köröteltiin sitten ihmeellisellä makuubussilla vaihteeksi jälleen rantamaisemiin.

Torstaiaamuna jätettiin tosiaan hämmennystä ja ajatuksia herättänyt Kamputsea taakse ja siirryttiin vielä hämmentävämmällä passi- ja bussileikillä Vietnamin sosialistisen tasavaltaan ja suoraan suurimpaan kaupunkiin Ho Chi Minh Cityyn. Saatiin samalla kyydillä matkustaneiden brittiheppujen avulla selville että bussi olikin saapunut aivan suosituimman halpojen majatalojen alueen nurkille ja lähdimme yhtenä laumana metsästämään majapaikkoja. Ensimmäinen vastaan tullut laitos mainosti olevansa ”very cheap, $22” ja hetkeksi iskikin pieni pelko siitä että lieneekö hintataso pompannut huimasti rajan tällä puolen, mutta edullinen ja sitäkin kummallisempi majatalo löytyikin yllättävän pian.

Kadulta motskarin selästä hyppäsi nimittäin yllättäen pieni täti joka alkoi kovasti viittilöidä meitä ja brittejä takakujalle kohti omaa guesthouseaan joka osoittautuikin ihan kelvolliseksi niin hinnan, sijainnin kuin varustelunkin suhteen. Varustelua Ms. Thun kämpillä oli oikeastaan aivan liikaakin; parvekkeelle tuskin mahtui kaikkien niiden eriparituolien sekaan, kylppäristä löytyi useampikin puolityhjä shampoopullo ja ala-aulassa (eli olohuoneessa) oli niin paljon pitsiliinoja, tekokukkia ja rouvan omia valokuvia että huhhuh. Kaikesta huolimatta kuitenkin oikein mallikelpoinen yöpaikka. Muuten ensimmäinen Vietnam-päivä menikin lähialueella pyöriessä ja seuraavan päivän museoiskuja suunnitellessa.



Perjantaina olikin sitten kulttuuripäivä, tai oikeammin sotahistoriapäivä. Puolisuunniteltu kävelykierros vei meidät ensin paikalliseen kauppahalliin jossa meno oli kuitenkin heti alusta hieman liian päällekäyvää ja poistuimmekin saman tien takaisin katujen vilinään. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Reunification Palace, jossa aika oli seisonut paikallaan vuodesta 1975 jolloin valtaajat posauttivat tankilla läpi portista. Käytävien varsilla oli jos jonkinlaista vastaanottohuonetta plyysisohvineen ja presidentin kokoelmat norsunjalkoja ja hevosenhäntiä vaikka oma suosikkini olivatkin jonkin sortin komentokeskuksen pastelliväriset veivattavat puhelimet. Avarasta funkishenkisestä palatsista löytyi toki kaikkea muutakin mitä pressa ehdottomasti tarvitsee, kuten leffateatteri, disko, biljardipöytä ilman pusseja, monta huonetta karttoja sekä täytetty puuma. Sanomattakin selvää oli että kaikissa mahdollisissa kulmauksissa liehui sekä Vietnamin että Neuvostoliiton lippu ja kaikkea muuta mahdollista toverillista sälää oli nähtävillä joka huoneessa.




Se kehuttu vietnamilainen kahvi oli jo havaittu erinomaiseksi ja päätimmekin käydä tässä välissä kahvilla ettei tulisi museoähky, eli mentiin siis ensimmäiseen kahvilaan joka tuli vastaan. Eikä olisi pitänyt. Tai toisaalta näin outoon paikkaan ei varmasti tulisi muuten mentyä. Kahvila on oikeastaan väärä nimitys koko paikalle, kahviclubi olisi ehkä parempi sillä sisältä tila oli todella suuri ja hämärä, keskellä tanssilattia, hulvaton tekno kaiuttimissa ja sisustus kuin ruotsinlaivan diskossa. Meno oli siis tosi outoa, ja mikä oudompaa, paikka oli aivan täynnä. Ja kaikki joivat kahvia. Käsittämätöntä.

Näiden ehdottomasti maailman kummallisimpien päiväkahvien jälkeen vuorossa oli kaupungin (varsinkin länkkärituristien keskuudessa) suosituin nähtävyys, War Remnants Museum, joka tunnettiin aiemmin myös nimellä ” Kiinan ja Yhdysvaltojen sotarikosten museo”. Mutta ehkä tuo vähemmän provokatiivinen versio on kuitenkin parempi. Saapuessamme pihalla pyöri noin parisataa aasialaisturistia jonkinlaisissa tiimipaidoissa ja Angkor Watin kokemusten jälkeen ajattelin heti että korvatulpathan tässä tarvitaan kaiken luvassa olevan kirkumisen takia, mutta onneksi olivatkin jo kiertänet itse rakennuksen ja pyörivät piha-alueella tutkailemassa sinne sijoitettuja pommeja ja koptereita. Ei edelleenkään millään pahalla, mutta heidän aikaansaamansa meteli on jotain aivan käsittämätöntä.

Aloitimme museon kiertämisen sisäpuolelta, joka koostui muutamasta eriteemaisesta näyttelystä ja niistä ensimmäinen osio kartoitti sodan taustoja eli toisin sanoen etsi syyllisiä. Vaikka en ihan täysin Vietnamin historiaa olekaan onnistunut omaksumaan, sen verran hahmotti kyllä että museo esitti asiat melko puolueelliselta kannalta, mutta toisaalta tuskinpa Suomessakaan Talvisotamuseo olisi kovin neutraali paikka. Seuraava huone oli omistettu sotavalokuvaajille jotka olivat olleet mukana taisteluissa ja raportoineet tapahtumia muualle maailmaan. Erityisesti Life-lehden kuvaajat olivat ikuistaneet monta todella hienoa otosta ja olipa yksi sittemmin kadonneista kuvaajista jopa elokuvasankari Errol Flynnin poika.

Kolmas näyttely oli ehdottomasti hauskin, jos nyt tässä yhteydessä voi puhua hauskuudesta, nimittäin propagandaosasto. Kuten elokuvista olemme oppineet, Vietnamin sotaahan vastustettiin voimakkaasti ympäri maailmaa, ja näyttelyyn oli kerätty valokuvia ja materiaalia niistä kymmenistä sodanvastaisista mielenosoituksista joita oli pidetty niinkin eksoottisissa paikoissa kun Tansaniassa ja Chilessä. Myös Helsingissä oli marssittu ja tästä todisteena oli valokuvan lisäksi myös Vietnam-viikko -juliste. On se aina hauskaa kun on jotain Suomijuttua jossain ihan toisella puolella palloa. Kuten Suomibaari Phnom Pehnissä, mutta se onkin ihan toinen juttu.



Itse museorakennuksen viimeinen osa olikin sitten se masentavin. Tai siis kuvasti hyvin sitä kuinka älytöntä kaikenlainen sotiminen on, oli kumman tahansa puolen kannalla. Tänne oli koottu tietoja ja valokuvia pitkän sodan aiheuttamista tuhoista siviiliväestölle ja luonnolle, jenkkien tyyliin kun usein kuului jyrätä tehokkaasti peltoja ja kyliä matalaksi ja roiskia vielä päälle napalmia. Eikä siinä vielä kaikki, kukaan kun ei osaa sanoa kuinka moni nykyään todettu syöpä johtuu sodassa käytetyistä kemikaaleista ja epäilen suuresti ettei sellaista määrää epämuodostuneita vauvoja olisi syntynyt samaan maahan ellei Agent Orange ja muut myrkyt olisi olleet käytössä. Erityisen irvokkaita olivat tietysti kuvat vielä 2000-luvun loppupuolella syntyneistä lapsista joiden vanhemmat olivat itse olleet lapsia sodan aikaan. Hyvänä muistutuksena siitä että kaikella on aina kaksi puolta, oli mukana myös kuva vaaleatukkaisesta noin 4-vuotiaasta philadelphialaistytöstä jolta puuttui kädet. Ei voi muuta kun toivoa että edes joku oppisi tästä jotain.



Seuraavaksi siirryttiin ulkoilmaan ja pällisteltiin hetki lentokoneita ja muuta sotakalustoa, nyt kun kirkuva laumakin oli poistunut alueelta. Masennus vaihtui tässä vaiheessa Top Gun -vitseiksi ja lähdimmekin pian takaisin kohti majataloa ja ruokaa. Illanvietto venyikin aiottua pidemmäksi kun törmäsimme lähikadulla naapurin britteihin ja heidän tapaamaansa irlantilais-puolalaiseen pariskuntaan joiden kanssa tuli sitten istuttua iltaa ja naureskeltua Ms. Thun majatalon meiningille ja rouvan syvälle rakkaudelle Kenny G:n musiikkia kohtaan.

Seuraavana aamuna heräsimme huomattavasti aamiaisajan jälkeen ja kun lähdimme liikkeelle puolen päivän maissa oli alakerran pöydässä valmiina odottamassa munakkaat ja leivät. Rouva emäntä oli pitänyt edellisenä päivänä sen verran kovaa jöötä aamiaisen syömisestä että emme millään kehdanneet jättää tarjoiluja väliin mutta viisi tuntia kärpästen herkkuna seisoneen munakkaan syöminenkään ei houkutellut. Mitä tehdä? Onneksi Ms. Thu ei itse ollut paikalla joten sujautimme munakkaat muovipussiin ja laukkuun, pari banaania taskuun ja teet viemäriin. Ehkä lapsellista, mutta emme halunneet pahoittaa hänen mieltään kun oli kuitenkin ystävällisesti laittanut meille aamiaisen vaikka emme tulleetkaan viralliseen aikaan alas. Ja olihan se huvittavaa laittaa muina miehinä pussillinen munakasta roskikseen parin kadun päässä.

Lauantaina otimme sitten suunnan kohti Saigon-joen rantaa ja kaupungin keskustan toista puolta. Itse ranta oli melko nopeasti nähty sillä mitään tunnelmallista bulevardia sinne ei oltu viritelty ja käännyimmekin piakkoin takaisin kaupungille. Mitään varsinaista kohdetta meillä ei ollut mielessä joten kuljeskelimme vain katuja ja kävimme pitämässä sadetta ostarissa. Filippiineillä saadun ostariyliannostuksen jälkeen oli pitkästä aikaa oikeastaan ihan hauskaa nähdä minkälaista shoppailua täällä olisi tarjolla jos olisi jotain ostelemassa. Nopeasti huomasi myös että ero naapurimaa Kambodzaan on melko huomattava, Vietnam on selvästi vauraampi. Kaupungissa sen huomaa helpoiten juuri siitä että tarjolla on ostoskeskuksia, tavarataloja, takseja ja jopa paikallisbusseja. Phnom Penhissä kun ei ollut näistä mitään.

Tompan sairastelullekin löytyi hopeareunus, kun meidät pysäytti kaksi Canonin jonkinlaiseen Photo Challengeen osallistunutta heppua jotka kuvasivat kaduilla kulkevia tyylikkäitä ihmisiä. Eli ei mennyt hukkaan kaikki se America’s Next Top Modelin tuijottelu kuumeessa, sen verran hyvin kuvattava osasi hymyillä silmillään ja mikä tärkeintä, olla ”Fierce!”. Mitäköhän se sitten kertoo että rankattiin tyylikkääksi samoissa vaatteissa joissa on kulkenut viimeiset viisi kuukautta? Veikkaan että kaikki oli kuitenkin sen kauniin parran ansiota.

Sunnuntai käytettiin vielä kaupungilla palloiluun ja iltapäivästä päätimme että Ho Chi Minh City alkaa olla nähty. Eli hankittiin liput maanantaiaamun ensimmäiseen bussiin ja nyt ollaan täällä Etelä-Kiinan meren rannalla Mui Ne-nimisessä rantakaupungissa, jossa pitäisi kuulemma sataa vain kolmasosa siitä mitä muualla ja surffiaaltojenkin olla kohtuullisia, eli toivotaan parasta.

-Inni.

16.9.2010 Mrs. Thu GH, Ho Chi Minh City, Vietnam

Saturday Night Fever… ja mitä niitä nyt olikaan…

Watch out for the charlies in the trees! Oh no, I’m getting flashbacks from ’Nam… AGAIN!

Noniin, nyt ollaan siis vihdoin Vietnamissa. Suunnitelmissahan oli alunperin häipyä rajan yli, aidan tälle puolelle jo sunnuntaina, mutta toisin kävi. Lauantai-iltana allekirjoittaneen olotila oli normaaliakin flegmaattisempi ja sekavampi, eikä esimerkiksi rinkan pakkaamisesta tai muista Phnom Penhistä lähdön valmisteluista tahtonut oikein tulla mitään. Menin kuitenkin goisaamaan vakaana aikomuksenani lähteä aamulla kohti seuraavaa maata, mutta mitä vielä. Parin tunnin torkkumisen jälkeen, joskus kahden aikoihin yöllä alkoi ihan kunnon horrorshow; kuume nousi nopeasti neljäänkymppiin ja kuten asiaan kuuluu, majatalon seinillä alkoi hyppiä jos jonkinlaista mörköä ja muuta omituista näkyä. Hetken aikaa ehdin jo miettiä, että käytiinköhän me sittenkin illallisella siinä joenvarressa sijaitsevassa Happy Herb Pizzeriassa ja mun pizza vaan sattumalta oli ”unhappy”, mutta tarkemman ajattelun jälkeen totesin kyseisen teorian olevan varmastikin väärä. Illallista nautittiin ihan oman majatalon ravintolassa, eikä siinä olisi pitänyt olla mitään mielialaan vaikuttavaa. Jääkylmät ja läpimärät lakanat liimautuivat aivan tulikuumaan selkään, eikä fiilis todellakaan ollut järin mukava. Keskellä yötä ei kuitenkaan oikein voinut lähteä mihinkään lääkärintapaiseen hosumaan, joten katselin sitten tuskissani auringon nousuun asti melko omituisia valveunia ja muita kuumehoureita guesthousen seiniltä. Todella hämmentävää.

Täällä tropiikissahan on aina mahdollisuus, että korkea kuume liittyy malariaan, dengue-kuumeeseen tai johonkin muuhun, pahimmassa tapauksessa fataaliin tautiin, eli välittömästi kaupungin herätessä eloon suunnattiin tuktukilla kohti majatalonpitäjän suosittelemaa lääkäriasemaa. Tuktuk-kuski ei oikein tainnut käsittää mistä oli kysymys, koska kaveri kyseli iloisesti haluttaisiinko me mennä lääkärikäynnin jälkeen esimerkiksi Killing Fieldseille tai vaikkapa ampumaradalle käymään. Tappopellot olisivat varmasti olleet melkoisen painajaismainen näky neljänkympin kuumeessa ja ampumaradan pauke olisi luultavasti saanut aivokuoren halkeamaan välittömästi, eli ilmoitin melko tylysti kaverille ettei hänen palveluksiaan tänään enää tarvita. Siinä on sulle kaksi dollaria, nyt suksit vitt**n täältä ja lopetat niiden turistinähtävyyksien myymisen ennen kuin multa menee hermot aivan tosissaan! Ihmeteltiin vaan jälkeenpäin, ettei näillä paikallisilla tuktuk-kuskeilla kyllä taida olla minkäänlaista maalaisjärkeä; jos toinen kyydittävistä on kalpeana pelosta, toinen roikottaa päätään käsiensä varassa, hikoilee kuin sika, eikä vaikuta oikein olevan täysillä kiinni tässä maailmassa ja matka on lääkäriin kello kuudelta aamulla, on ainakin omasta mielestäni melko epätodennäköistä, että minkäänlainen iloinen turistikierros tulisi kysymykseen ihan lähiaikoina.

Lekuriasema näytti onneksi kaikin puolin asialliselta. Varhaisen sunnuntaiaamun on-call-doctor oli joku paikallinen herrasmies ja respahenkilökunta kyselikin vielä huolestuneena, olisinko tyytyväinen paikallisväriin vai pitäisikö mestoille kuitenkin hälyttää joku länkkäritohtori. Paikallisen lääkärin palvelukset maksaisivat kuulemma 100 taalaa tunnilta ja länkkärin 136 (mitä luulette kumpikohan saa enemmän liksaa?). Fiilis oli sillä hetkellä sen verran hauras, että sanoin aika nopeasti, että lääkärin etninen tausta ei kiinnosta senttiäkään, kunhan kaveri vaan pääsee tulemaan paikalle niin nopeasti kuin mahdollista. Eikä niin siistin lääkäriaseman hoitohenkilökunta muutenkaan varmasti ole mitään konitohtoreita tai hampurilaisyliopistosta lääkäriksi valmistuneita, eli ihan sama mulle.

Varsin asiallisen oloinen khmer-lääkäri tulikin sitten melko nopeasti suoraan aamiaispöydästään katselemaan huolestuneena että mikäköhän sitä omituisen nimistä länkkäripotilasta oikein vaivaa. Kundi teki nopeasti ja täsmällisesti kaikki tarvittavat testit, jonka jälkeen hoitaja löi kourallisen nappeja suuhun ja lykkäsi syvästi vihaamani tiputusneulan ranteeseen ja siirsi meidät odottelemaan tuloksia vuodeosaston puolelle. Hourailin siinä varmaan tunnin verran, kunnes lekuri tuli kertomaan ettei kyseessä ollut malaria eikä dengue, vaan että hänen arvionsa mukaan vatsanpohjalle on päässyt pujahtamaan jonkinlainen bakteeri, loinen tai muu v*ttumainen mörkö. Vaivasta pitäisi päästä muutamassa päivässä antibiooteilla, paracetamolilla ja nesteytysjuomilla ja halutessani olisi mahdollisuus jäädä vuodeosastolle olon paranemista odottelemaan. Mulla on kuitenkin sairaalakiintiö tämän elämän osalta sen verran täynnä, ettei minkäänlaisia haluja ylimääräiselle sairaaloissa hengailuille ollut ja niinpä sairastaminen päätettiin suorittaa majatalon päässä.

Muutama päivä siinä sitten vierähtikin enemmän tai vähemmän tajunnan rajamailla heiluen. Inni kantoi selkä vääränä vesipulloja huoneeseen ja allekirjoittanut koomaili sängynpohjalla enemmän tai vieläkin enemmän kuumeissa hikoillen. Tajuissaanoloaika kului tehokkaasti lukemiseen ja huoneen varustukseen onneksi kuuluvan pienen pienen telkkarin tuijotteluun, enkä päässyt sunnuntain ja keskiviikon välisenä aikana käymään missään Royal GH:n alakerran ravintolaa pidemmällä. Siinä on siis neljä päivää melko tyhjää täynnä.

Seuraavassa kuitenkin muutamia hyviä ja tärkeitä havaintojani viihdeohjelmien ihmeellisestä maailmasta; Discoverylta ”River Monsters” on hyvä, ”Howe & Howe Tech” huono. Star Worldilta ”How I Met Your Mother” on melko hauska, ”Rules of Engagement” välillä ihan jees, ”Accidentally on Purpose” aika susi ja ”Cougar Town” sysipaska. Jenkkien, Kanadan ja kaikkien muiden maiden Top Modeleja on tehty varmaan miljoona tuotantokautta ja siinä on ”varmaan miljoona” liikaa. Kuumeessa on erittäin pelottavaa katsoa BBC:tä, jonka taustalla näkyy häilyvästi Cartoon Network. Kaukosäädin helpottaisi olemassa ollessaan kanavien vaihtoa huomattavasti. Siinäpä niitä tärkeimpiä.

Eilen, eli keskiviikkona alkoi kuitenkin fiilis vihdoin jo olla parantumaan päin ja yleinen konsensus puolsi sitä, että eiköhän tämä Holiday In Cambodia (Dead Kennedys, :peukku:) alkanut olla sitten tällä erää tässä. Päätettiin siis rohkaista itsemme ostamaan dösäliput rajanylitykseen Vietnamin puolelle. Toista kertaa. Tietysti Royalin henkilökunta oli pahoillaan kun luottoasiakkaat lähtivät, mutta ymmärsivät kuitenkin että täytyyhän saman kopin seinien jo väkisinkin alkaa kaatua matkalaisten niskaan ja jeesasivat flabareiden hommaamisessa.

Tänään jätettiin siis heti aamusta kieltämättä aika synkän vaikutuksen tehnyt Sean Penn taaksemme ja suunnattiin kohti itärajaa erittäin tyytyväisinä siitä, että päästään taas näkemään vähän uusia maisemia. Dösässä fiilisteltiin tietysti totuttuun tyyliin paikallisia karaoke-hittejä, mutta muuten Kambodza jäi taakse ihan hyvissä tunnelmissa. Kulkuneuvokin oli tällä kertaa alle 50 vuotta vanhaa mallia. Ainoana yllätyksenä koko matkalla tuli rajanylityksestä rakennettu valtava show johon niiden perus-arrival-departure-korttien täyttämisen lisäksi kuului ainakin passin luovuttaminen dösäkuskille, dösästä poistuminen, nimenhuuto, passin takaisin saaminen, bussiin nouseminen, passin luovuttaminen takaisin bussikuskille, kymmenen metrin dösän siirtäminen, bussista poistuminen, nimenhuuto, passin vieminen yhteen rajakoppiin, passin luovutus bussikuskille, kaikkien matkatavaroiden vieminen toiseen rajarakennukseen, nimenhuuto, jonotus ja tätä rataa. Yhteenvetona siis bussikuskille luovutettiin passit varmaan kymmenen kertaa ja bussista poistuttiin ja siihen noustiin about kymmenen kertaa. En toki usko, että aikuiset ihmiset olisivat itse osanneet mennä matkustusasiakirjat kädessään rajasta yli, en tietenkään, mutta reippaasti yli tunnin kestäneet bussisulkeiset alkoivat lopulta jo vähän naurattaakin.

Illansuussa saavuttiin kuitenkin ihan onnellisesti kommunistisen Vietnamin Ho Chi Minh Cityyn, jota joissain folkloreosastoissa jopa Saigoniksi kutsutaan. Kaupunki teki jo dösänikkunasta katseltuna suuren vaikutuksen siisteydellään ja järjestelmällisyydellään ja ero Phnom Penhin kaikkialla velloneisiin roskakasoihin vaikutti käsin kosketeltavalta. Tällaistako täällä iloisten työläisten ja urheiden toverien yhteiskunnassa onkin? Tätä siisteyttä ei kuitenkaan olla enää tänään sen enempää päästy todistamaan, koska koko illan on satanut rankasti. Katsotaan sitten huomenissa mitä täältä löytyy.

-Tomppa

PS. Stadin herruuden kautta mestaruuteen Jokerit!

11.9.2010 Royal Guesthouse, Phnom Penh

Seikkailuja pääkaupungissa

”What, I broke up with her, she actually thought Sean Penn was the capital of Cambodia! When everybody knows the capital of Cambodia is… Well, it’s not Sean Penn…”

Tänne päästyämme olemme viimein oppineet kutsumaan pääkaupunkia sen oikealla nimellä. Vaikka ei kai sillä niin väliä olisi vaikka välillä lipsahtaisikin, sanovathan paikallisetkin ”Sänks you”.

Saavuimme tänne siis torstaina puolenpäivän jälkeen, melko kostean bussimatkan jälkeen. Auto kun oli lujaa 60-luvun tekoa ja alkumatkasta satoi kaatamalla niin eihän se kaikki vesi millään pysynyt ulkopuolella. Mutta perille päästiin ja tuksuteltiin majataloon joka osoittautui oikein kelvolliseksi. Nopean lounaan jälkeen lähdettiin sitten tutkimaan kaupunkia, lähinnä joenrantaa muutaman korttelin päässä, josta löytyivät ne ilmiselvimmät nähtävyydet eli Kuninkaallinen Palatsi, Kansallismuseo ja useampikin temppeli. Ihailimme näitä kuitenkin kunnioittavasti kauempaa ja jatkoimme matkaa etelään tuijotellen vuorotellen kaupungin ohittavaa jo ennestään tuttua Mekong-jokea ja joen rantaan viritettyjä kaikkien mahdollisten maiden lippuja muistellen samalla mikä kuului millekin maalle. Viidennellä luokalla olisin ollut varmasti ihan voittamaton siinä pelissä.



Muutaman tunnin tallustelun jälkeen totesimme että Phnom Penh on tavallaan suuri pieni kaupunki, sillä autokorjaamoja ja muita normaalisti harvemmin keskustasta löytyviä palveluja oli saatavilla ihan ydinkeskustassa ja pyykkejä kuivateltiin estottomasti jalkakäytävillä aivan kuten maaseudullakin. Liikenne oli odotetun kaoottista kun motskarit, tuktukit, fillarit, autot ja bussit sompailivat kuka minkäkin liikennevalon mukaan eikä suojateitä ollut missään. Eli ei muuta kun sekaan jos halusi kadun yli. Naarmuitta selvittiin eikä kukaan ryöstänyt mitään vaikka sekä kuljettajat että majatalon henkilökunta olivat siitä kovasti varoitelleet. Välillä tulee sellainen tunne että kambodzalaiset itse ajattelevat maansa olevan täynnä varkaita, mutta en ainakaan ole vielä en ole kuullut keneltäkään matkalaiselta että heiltä olisi jotain varastettu. Mutta totta kai täällä pitää olla vielä enemmän varuillaan tavaroidensa kanssa kun jossain pikkukylillä.

Aikaisen herätyksen ja kuumassa kaupungissa kävelyn jälkeen alkoivat voimat olla sen verran lopussa että ilta vietettiin hyvin rauhallisesti majatalon alaravintolassa syöden, lukien ja telkkaria tuijotellen. Olen tullut siihen tulokseen että Discovery on oikein hyvä kanava, varsinkin jos sieltä tulisi joskus ne ohjelmat joita mainostetaan.

Perjantaina olikin sitten tehokkaampi päivä kaupunkiin tutustumisessa. Tai jos tehokkaaksi lasketaan se että etsimme puolisen tuntia rautatieasemaa jonka tiesimme olevan pois käytöstä. Suuntasimme tällä kertaa pohjoiseen jossa luvassa olisi vähemmän ilmiselviä nähtävyyksiä kuten tuo asema jonka oli tarkoitus olla ”grand old building”, jota se ei ollut, ja kaupungin vanhin ja hienoin hotelli Le Royal (melkein kuin tämä meidän maja), joka oli. Matkalla käytiin myös kaupungin suurimmilla markkinoilla valtavassa kupolihallissa, nähtiin sympaattisesti ränsistynyt kansalliskirjasto ja korttelin kokoinen ja aggressiivisesti vartioitu USA:n suurlähetystö. Turistikierroksen virallinen osuus päättyi kaupungin ainoan mäen kupeeseen, Wat Phnomin temppelin alle jossa monet paikallisetkin tuntuivat nauttivan puiden varjoista ja lueskelivat penkeillä ja nurmikolla. Ja tietysti paikalla olivat nytkin kuvaan kuuluvat juomanmyyjät, kerjäläiset ja jopa norsu jolla olisi voinut jolkotella puiston ympäri.



Jatkoimme kuitenkin vielä muutaman korttelin verran Boeng Kak -järven rannalle katsomaan mitä järvestä oli enää jäljellä joku vuosi sitten aloitetun kuivatusprojektin aloittamisen jälkeen. Ranta tunnetaan myös backpacker-majatalojen alueena ja niiden mukana paikalla oli tietysti baareja ja ravintoloita joka lähtöön. Itse järvi alkoi olla melko säälittävä pikku lätäkkö, mutta kyllä siellä vielä joku paikallinen polski ja ajeli veneellä. Ja rantalaitureille rakennettujen ravintoloiden alla oli vielä vettä eli asetuimme sopivasti lounaalle ja katselimme siinä sitten järvenrannan eloa ja kauempana häämöttäviä neuvostohenkeen rakennettuja ministeriöitä tai mitä ikinä ne betonikolossit olivatkaan.



Perjantai-illan kunniaksi lähdimme sitten katsomaan minkälainen meno löytyisi joen rannasta ja miltä näyttäisi Phnom Penh after dark. Verrattuna maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Battambangiin jossa kaikki sulkeutui auringon laskiessa jatkui PP:ssä kuhina ehkä jopa hieman aktiivisempana kuin päiväsaikaan. Tai siltä vaikutti, mutta oikeastaan rantakadun ravintoloissa oli melko väljää ja saimme kierrellä melko rauhassa ennen kuin päädyimme syömään pikkuravintola Bojanglesiin. Illallisen jälkeen käytiin vielä parilla joka kaupungista löytyvässä irkkupubissa, tällä kertaa nimeltään Paddy Rice, jossa seurasimme australialaisen jalkapallon kummallisuutta bändiä odotellessa. Ihme laji.

Tänään lauantaina iloitsimme heti aamusta siitä että se yksi hullu oli luopunut koraaninpolttoideastaan ja jatkoimme kohti varmaa masennusta. Vuorossa olivat nimittäin Phnom Penhin varmastikin suosituimmat nähtävyydet, Tuol Slengin kansanmurhamuseo ja Killing fields of Choeung Ek, eli luvassa olivat visiitit noihin Punaisten Khmerien ajan kauheuksia kartoittaviin kohteisiin.

Lähdimme matkaan tuktukilla ja ensimmäinen pysähdys oli kaupungin etelälaidalla jossa vanha koulurakennus oli ensin muutettu vuonna 1975 ”security officeksi” joka kansankielellä tarkoitta vankilaa johon lukitaan tavallisia ihmisiä ja jossa harjoitetaan järjestelmällistä kidutusta. Vuonna 1979, lähes heti Punaisten Khmerien kaatumisen jälkeen, paikasta on tehty museo joka on jätetty melko pitkälti samaan tilaan kun 70-luvulla. Ruumiit kuitenkin siivottu pois. Sanomattakin on siis selvää että tunnelma oli todella painostava; luokkahuoneisiin muuratut sellit, rautasängyt joissa jalkakahleet, taulu toisensa jälkeen tuijottavia valokuvia Tuol Slengiin vangituista numeroiduista ihmisistä ja henkilökohtainen inhokkini, nainen sähkötuolissa vauva sylissä. Kylteissä pyydettiin ettet tupakoisi, talloisi nurmikoita tai nauraisi. Ketä naurattaa täällä?



Sama teema jatkui noin 15 kilometrin päässä kaupungista kun saavuimme Choeung Ekin pellolle jonne Pol Pot ja kumppanit toivat Tuol Slengin vankilasta ihmisiä kuorma-autolasteittain tapettavaksi. Ja vaikka aurinko paistoi, linnut lauloivat ja kukat kukkivat, ei tämäkään ollut mikään iloinen turistikohde. Aloitettiin kierros pienessä museossa jossa näytettiin myös vartin videopätkä joka kertoi alueen löytämisestä vuonna 1979 ja hautojen avaamisesta seuraavana vuonna, sekä 17-kerroksisen pääkalloilla ja luilla täytetyn muistomerkin eli stupan pystyttämisestä vuonna 1988. Jotenkin ihan käsittämätöntä kuinka vähän aikaa sitten nämä asiat ovat tapahtuneet.

Pelto ei ollut mikään iso maapala, täällä riisinviljelyalueella pellon käsite tuntuu olevan vähän toinen kuin meillä viljaan tottuneilla, ja itse alue olikin melko nopea kiertää. Kuoppia oli paljon ja olihan se melko irvokasta kun vieressä oli kyltti kertomassa kuinka monta murjottua ruumista tästä kohtaa kaivettiin ylös ja kuinka monta lasta tänne oli haudattu. Yhteensä 129 joukkohaudasta oli avattu 86 ja luut tutkittu ja säilötty muistomerkkiin nähtäväksi ja ihmisille opetukseksi. Veikkaan ja toivon etten tule enää koskaan näkemään niin montaa ihmispääkalloa samassa paikassa. Osa kalloista oli jopa asetettu vitriineihin ja kerrottu minkälaisen esineen aiheuttama isku oli ollut tappava ja minkä ikäinen ja kumpaa sukupuolta oleva uhri oli ollut. Tavallaan mielenkiintoista CSI:ta, mutta se tuntui jopa hieman kauheudella mässäilyltä. Hieman ihmetytti myös hallituksen halu säilyttää luut muistomerkissä, vaikka olin myös ymmärtänyt että buddhalaisen uskon mukaan sielu ei saa rauhaa ellei ihmiselle järjestetä kunnollisia hautajaisia. Hieman outoa siis.



Mutta outoa on myös se, että tämä Choeung Ek Genocide Center on myyty muutama vuosi sitten japanilaiselle firmalle joka hallinnoi ja ylläpitää aluetta. Ovat siis myyneet kansallisen tragedian muistomerkin ulkomaalaiselle yritykselle? Täällä on tosiaan kaikki kaupan.



Yhtä outoa oli myös tuktuk-kuljettajamme kysymys haluaisimmeko vielä jonnekin muualle käymään, miten olisi ampumarata? Ne ovat hyvin suosittuja. Siis kaiken tämän jälkeen toiselle pellolle roiskimaan pyssyillä? Kuka haluaa mennä?

Aamupäivä oli siis samaan aikaan sekä ahdistava että hämmentävä. Paluumatkalla kaupunkiin näimme täkäläisen suurkaupunkien ulkopuolille lähes väkisin syntyviä hökkelitaloja, ihmisiä tonkimassa kaatopaikkaa ja myös useita vaatetehtaita joita on näkynyt aiemminkin bussin ikkunasta. Aloinkin heti miettiä missä maassa jalassani olevat H&M:n shortsit onkaan valmistettu. Kaikesta tästä jorinasta voi varmastikin päätellä että Kambodza on ollut ainakin itselleni tähän mennessä ristiriitaisin ja eniten ajatuksia herättävä maa. Kuten Tomppa osuvasti sanoi: ”Kun siirrytään kivikaudelta internetiin muutamassa vuodessa eivät kaikki pysy millään mukana.” Eli elektroniikkaliikkeen edessä mainostetaan viinikaappia ja vieressä on lapsi jolla ei ole ruokaa. Karua mutta totta.

Katsotaan mitä muuta täältä löytyy ennen kuin hankitaan bussiliput Saigoniin eli Ho Chi Minh Cityyn ja lähdetään kohti Vietnamia ja sen kehuttuja kahvipannuja.

-Inni.

ps. Saamamme tiedon mukaan tekstiviestit eivät ole Battambangin jälkeen tulleet perille eli jos emme ole vastanneet, siinä syy. Jostain syystä SK-ravintoloiden mainosviestit löytävät kuitenkin perille. Aika ninja se Sedu.

8.9.2010 GST GH, Sihanoukville

Sadetta ja paistetta

Kuten Inni viimeksi kirjoittikin, lauantaina satoi iloisesti koko päivän, eikä elämä muutenkaan oikein hymyillyt. Edellisen illan suurin takaisku oli koettu kun saatiin selville, ettei mikään nettikahvila olisi auki elintärkeän Moldova-Suomi EM-karsintamatsin aikana, eli livekuvasta haaveileminenkin piti unohtaa heti alkuunsa. Isku ei kuitenkaan ollut puoliksikaan niin kova kuin heti ensimmäisen wifi-mestan auetessa lauantaiaamuna koettu, tappiollisen 0-2 tuloksen välähtäminen läppärinruudulle. Siis mitä!? Tunnelmat vaihtelivat epäuskosta epätoivoon, vihaan, suuttumukseen ja lopulta aivan käsittämättömään kuvotukseen. Ilmeisesti operettivalmentaja Baxter oli päättänyt lähteä futiskääpiötä vastaan kokoonpanolla johon kuului kaksi puolustavaa keskikenttäpelaajaa eikä ainoatakaan keskushyökkääjää. Huh! Sanomattakin on selvää, että päivän ollessa sateinen, lähes koko valoisa aika meni lähinnä matsiraportteja lukiessa, videoklippejä katsellessa ja kiroillessa. Vihaa ainoastaan lisäsivät naurettavan epäpätevät suomalaiset jalkapallojournalistit, jotka tietysti kertoivat kissankokoisilla kirjaimilla näiden karsintojen olevan nyt taputellut. Tätä joka karsinnoissa toistuvaa itsetuntovammaahan en ole ikinä pystynyt käsittämään. V*ttu, 9 matsia jäljellä!

Illan tullen ja sateen laannuttua saatiin kuitenkin itsemme (tai: sain itseni) sen verran kasaan, että jaksettiin lähteä rannalle kävelemään ja vähän tutkimaan mestoja. Biitsi löytyi majatalon läheltä ja vaikutti ihan pätevältä; aika kapea, mutta varmaan pari kilometriä pitkä kaistale kauneinta Siaminlahtea ja aivan täynnä latomaisia rantaravintoloita. Jokaisen raflahökkelin eteen viriteltiin isoja hiiligrillejä joissa jengi käristeli tuoretta seafoodia mustekaloista, barrakudaan ja ravuista hummereihin. Bisse maksoi sen tutun $0,50 ja sekalainen grillisetti kolme, eli auringonlaskun seuraaminen rantapöydässä ei ainakaan tullut kalliiksi.



Jossain vaiheessa päätettiin siirtyä aiemmin päivällä tavatun aussikundin ohjeiden mukaisesti JJ’s Playground-nimiseen rantakapakkaan katselemaan Serendipity-biitsin yöelämää. Aluksi paikka oli melko tyhjillään ja vähän jo ihmeteltiinkin, että tässäkö tämä nyt sitten oli, mutta kellon lähestyessä puoltayötä, tuntuivat mestoille eksyneen jo about kaikki Sihanoukvillen backpackerit ja meininki oli sen mukaista. Sekavaa ja riehakasta siis. Välillä käytiin jopa noutamassa guesthousesta lisää fyrkkaa ja bileet jatkuivat. Jossain vaiheessa brittibaarimikko potki vielä paikallisen tekno-dj:n ulos levykopista ja laittoi kuin taikaiskusta soimaan playlistin joka oli kuin suoraan Tompan iPodista (Libertines, Razorlight, Mando Diao, Kaiser Chiefs, Arctic Monkeys yms.), eikä riemulla ollut rajoja. Ilta venyi siis iloisissa merkeissä johonkin kolmeen asti, eikä päivällä koetuista hautajaistunnelmista ollut enää tietoakaan. Tulee kalliiksi nämä sadepäivät, kuten Jussi Vares sanoo.



Sunnuntaina herättiin kuitenkin ihan semipirteissä olotiloissa ja koska aurinkokin paistoi, suunta oli heti aamusta kohti rantaa. Edellisistä kunnon biitsisessioista olikin jo yli kuukausi aikaa ja ”eilisen janon” lääkitseminen soodavedellä ja kokiksella auringonpaisteisissa rantatuoleissa oli enemmän kuin paikallaan. Aallot olivat sen verran mahtavat, että vähän kyllä kieltämättä harmitti, ettei missään ollut surffilautaa vuokrattavana, mutta ehkä Australiassa ehtii sitten taas niihinkin hommiin.

Ainoana täydellisen chillailun estävänä seikkana olivat aivan koko ajan jaloissa pyörineet käsikoruja kaupanneet lapset, sekä hierontaa, hummerinpyrstöjä tai säärikarvanpoistoa tarjonneet naiset. Kaupustelijoilta ei todellakaan saanut hetken rauhaa ja vielä hieman eilisessä ajassa toimineet aivot eivät kovin kauaa jaksaneet olla hirveän vastaanottavaisella päällä. Pari kertaa meinasivat hermot palaa aivan totaalisesti loputtomaan ”you buy, you buy from me, you promise, where you from jne.”-tulvaan. Lapset; menkää kouluun! Naiset; perustakaa kauppa! Noh, on niitä tietysti huonompiakin tapoja viettää päiviä ja parin tunnin jälkeen ko. riivaajatkin tajusivat, ettei meiltä ole dollareita saatavissa ja loppupäivä meni rauhallisissa merkeissä. Illalla nautittiin taas seafood-bbq:ta, katseltiin rantakaupungista poispäin suunnistanutta, parempiosaisten paikallisten viikonloppuvieraiden Lexus-kulkuetta ja fiilisteltiin pitkästä aikaa kevyesti kärventynyttä ihoa. Loistavaa!



Maanantaina satoikin sitten taas kaatamalla ja päivä kului hyvin pitkälti telkkaria väijyessä ja paikallista elämänmenoa kelaillessa; mietittiin lähinnä että toivottavasti ne lapset, jotka auringonpaisteella myyvät rihkamaa rannalla, ovat sadesäällä koulussa ja sitä miksi paikalliset naiset ja lapset pukeutuvat pyjama-asuihin ja aamutohveleihin koko päivän ajaksi. Molemmat hyviä ja tärkeitä kysymyksiä ja näiden elämän isojen kysymysten ankara miettiminen takasi äärimmäisen produktiivisen päivän, josta voi olla ylpeä vielä vuosienkin päästä.

Sateen laantuessa illalla joku paikallisen backpacker-baarin sisäänheittäjä onneksi lykkäsi taas käteeni happy hour-tarjouksista kertovia lentolehtisiä. Koko päivän sisätiloissa vietettyämme pieni actioni olikin paikallaan ja Utopia-raflan 0,25 dollarin tuopit samanhenkisessä seurassa kiehtoivat kummasti. Ilta olikin täydellinen menestys; mesta oli aivan tukossa koko päivän kestäneestä sateesta aiheutunutta tylsistymistä karkottaneita ihmisiä ja laulu raikui taas jonnekin kolmeen asti. Seurattiin sivistyneesti sivusta kun jengi roiski guesthousen katolta uima-altaaseen, varmaan puolet tuopeista oli jenkki-baarimikon tarjoamia, kazakstanilainen kundi joi tuopillisen vodkaa yhdellä huikalla, keksittiin ikiliikkuja, jollain oli mukanaan valtava pehmoeläin-sika nimeltä Omar, aussikundi meinasi sytyttää itsensä tuleen ja ilta päättyi ruotsalaisten expatien hämärään yösafkakioskiin, jossa ruoan saaminen kesti lähes tunnin ja osoittautui lopulta kasaksi totaalisen kärventyneitä kanasuikaleita. Erittäinkin kummallista menoa! Ja tähän taas se mitä Jussi Vares sanoo.

Eilinen, tiistai alkoikin sitten astetta hitaammin, mutta kyllä me joskus puolen päivän jälkeen päästiin raahautumaan rantaan. Fiilis ei todellakaan ollut mitenkään käsittämättömän ruusuinen, muttei mikään ylitsepääsemättömän pahakaan, eli päivä kului taas ihan mukavasti aurinkotuoleissa makaillessa.



Päivän selkeästi tärkein tapahtuma oli kuitenkin puoli kymmeneltä suomenaikaa, eli puoli kahdelta paikallista pelattava Hollanti-Suomi-matsi. Sitä ei vain yksinkertaisesti saanut missata. Perjantain futispettymyksestä viisastuneina käytiin illemmalla tiedustelemassa jonkun italialaisen expatin pizzeria, jossa tuntui olevan kohtalaisen nopea nettiyhteys, joka oli auki 24/7 ja jossa siten voisi hyvän tuurin käydessä kokea pikkutuntien jalkapalloextravaganzaa. Testattiin vielä kokeeksi muutamia käynnissä olleiden futismatsien live-striimejä ja todettiin, että tänne Rainyseason Pizzaanhan meidän olisi pitänyt pyrkiä perjantainakin matsia katsomaan. Ei siis muuta kuin ensin pariksi tunniksi goisaamaan ja herätyskello soimaan yhdeltä yöllä.

En tietenkään matsijännitykseltä pystynyt juurikaan nukkumaan ja muutamat peliä edeltävät tunnit menivätkin tehokkaasti kaikkia paikanpäällä olleita samanhenkisiä kadehtiessa; ”nyt oltais jossain De Kuypin lähettyvillä baarissa tunnelmaa nostattamassa, nyt lähdettäis kävelemään muun SMJK:n vierasedustuksen kanssa laulaen kohti stadikaa, nyt mä virittäisin omaa suomenlippua vieraskatsomon etuosaan, nyt vedettäis täysin palkein Maamme-laulua jne.” Mielessä pyörivät kaikki ne ylitsepääsemättömän mahtavat fiilikset mitkä maajoukkueen matsien seuraamiseen liittyvät, eikä nukkumisesta juurikaan siis tullut mitään. Allekirjoittaneen seuraava Huuhkaja-kokemus paikanpäällä tulee olemaan vasta ensi kesäkuun Ruotsi-matsi vieraissa. Sitä odotellessa siis.

Kun sitten vihdoin avausvihellyksen aikaan päästiin netin ääreen, oli pettymys valtava kun mitään tarpeeksi kevyttä striimiä ei jostain syystä löytynytkään. Voi helvetti! Yritettiin epätoivoisesti ensimmäisen puoliajan ajan avata jos jonkinlaista kanavaa, mutta joko yhteys oli liian hidas tai sitten tämä matkakäytössä oleva hikinen miniläppäri ei vain jaksanut peliä pyörittää. En tiedä. Livekuvaa ei kuitenkaan ollut saatavilla, eli matsi jouduttiin seuraamaan Iltalehden ja Futismaailman tekstiseurannan avustuksella. Kyllä siinä oli varmasti yöelämästä palaavalla juhlakansalla ihmettelemistä kun kaksi jo kertaalleen herännyttä suomalaista huutaa keskellä yötä autiossa pizzeriassa minikokoisen tietokoneruudun ääressä, hiljentyy sitten pariksi minuutiksi odottamaan seuraavaa selostuspäivitystä ja huutaa sen jälkeen lisää. Matsihan päättyi taas surullisesti ja puoli neljän jälkeen nukkumaan menikin kaksi aika hiljaista Suomi-fania.

Tänään iskettiin tietysti taas rannalle heti heräämisen jälkeen ja rusketusta parannellessa tehtiin sotasuunnitelmaa reissun jatkon suhteen. Sihanoukvillen rantameininki on toki erittäin leppoisaa, safka ja muu eläminen halpaa, bileet loistokkaita, mutta koska joka toinen päivä on mennyt sateen loppumista odotellessa, on mesta alkanut taas hieman tylsistyttää. Selvä merkki siitä että on aika vaihtaa kaupunkia. Hommattiin siis iltapäivällä dösäliput Phnom Penhiin ja bonuksena käytiin vielä Vietnamin konsulaatissa hakemassa viisumit rajan yli siirtymistä varten, sitten kun sen aika tulee. Samalla konsulaattireissulla todennettiin myös vihdoin se, että ollaan tehty ihan oikea valinta pysytellessämme rannan tuntumassa, eikä olla juuri tuhlattu aikaa itse kaupungin tutkimiseen. Tuktuk-ajelulla kaupungin läpi ei havaittu yhtäkään sellaista mestaa johon olisi tehnyt mieli tutustua. Eli kuten niin monet muutkin rantalomakaupungit, myös täällä elämä pyörii biitsin ympärillä.



Huomenissa olisi siis taas tarkoitus vaihtaa maisemaa astetta eläväisempään kaupunkiin. Katsotaan mitä Sean Pennistä löytyy…

-Tomppa

4.9.2010 GST Guesthouse, Sihanoukville, Kambodza

Menopaluu riisipellolle

Terveisiä rannalta, täällä sataa kaatamalla. Vaikka toisaalta eilisen 12 tunnin hytkyvän matkustuksen jälkeen ei ollenkaan haittaa lojua paikallaan ja katsella telkkaria, mutta mieluumminhan sitä tietty lojuisi rannalla.

Joka tapauksessa, vielä muutamia elämyksiä edellisestä kaupungista eli Battambangista. Koska itse kaupunki tuntui olevan nähty vartissa, olimme suunnitelleet torstaille kierroksen Battambangin lähiympäristöön jossa luvassa olisi ainakin se etukäteen odotettu bambujuna ja joissain määrin autenttista kambodzalaista elämää. Lähtöajan olimme saaneet sovittua tuktuk-kuski Munin kanssa aamulla vasta puoli yhdeksäksi, vaikka kuljettajan mukaan ”also a good time to go in Cambodia, seven o’clock”. Eli sitten mentiin, ensin kaupungin eteläpuolelle kohti jonkinlaista alkeellista resinaa.

Juna koostui bamburungoista rakennetusta lavasta, parista akselista ja pyöristä (onko junassa pyörät?) ja moottorista joka näytti olevan peräisin ruohonleikkurista tai vastaavasta. Mutta kulki se kuitenkin, ja yllättävän kovaa. Turistien iloksi masiinalla köröteltiin seitsemisen kilometriä riisipeltojen läpi seuraavaan kylään jossa pällisteltiin tiilitehdasta ja talojen pihoilla köllötteleviä lehmiä. Juuri kun alkoi tutua siltä että olikohan tämä nyt sittenkään niin jännittävää ja koko rahan arvoista, alkoi tapahtua eli vanhat tädit riisisäkkeineen kulkivat pelloilta kylään ja muutenkin rataa kulki useampi juna joissa paikalliset kuskasivat tavaraa. Eli juna tosiaankin on ainoa kulkupeli töihin pelloille eikä pelkästään länkkäreille suunnattu huvipuistoajelu. Vaikka me tietenkin jouduimme maksamaan kyydistä huvipuistoajelun verran.



Matkalla takaisinpäin päästiin sitten näkemään mitä tapahtuu kun kaksi bambujunaa kohtaa. Sääntönä on se että kummassa junassa on vähemmän matkustajia joutuu väistämään eli purkamaan junan radan sivuun. Meidän kanssamme samasta suunnasta oli kuitenkin tulossa kolme junaa ja vastaan vain kaksi eli emme joutuneet väistämään mutta olihan se aikamoista kohellusta pusikossa kun ruuhka sattui kohdalle. Bambujuna eli Nori on kuitenkin katoavaa kansanperinnettä sillä maan kehittyessä myös rautatieverkko rakennetaan palvelemaan matkustaja- ja tavaraliikennettä ihan oikeilla junilla ja sen jälkeen bambulavoilla puksuttelu samoilla raiteilla muuttunee liian vaaralliseksi. Tai ainakaan sitä ei enää esitellä turisteille.



Seuraavana kierroksella oli vuorossa pysähdykset kivi- ja puukaivertamoissa, ei välttämättä stopit joihin olisin itse keksinyt haluta mutta kuuluivat Munin kierrokseen ja olivathan ne tavallaan ihan mielenkiintoiset nähdä sillä täällä on kuitenkin niin suuri määrä kivestä veistettyjä Buddha- ja muita patsaita ja samoin lähes kaikki ovet ja huonekalut ovat täynnä puukaiverruksia eivätkä ne todellakaan tule valmiina mistään tehtaasta. Kiviseppä kertoi että parimetrisen Buddhan veistämiseen ja viimeistelyyn kuluu noin puolitoista kuukautta ja valmiista patsaasta maksetaan $1400, eli veikkaisin näiden kivimiesten pääsevän hyvinkin keskivertoa paremmille ansioille.

Matka jatkui Pheam Ekin kylään jonka valttikorttina oli vanhan temppelin lisäksi riisinjalostus, ja paikka tunnettiinkin myös nimellä ”Riisipaperikylä”, sillä suuri osa asukkaista tuottaa riisipaperia joka kuuluu olennaisena osana herkkuruokaan nimeltä kevätrulla. Paikalliset kevätrullat olivat muuten todella herkullisia sillä yrtit, nuudelit ja muut täytteet rullataan paperiin tuoreena ja koko pötköä ei paisteta upporasvassa. Samalla nähtiin myös mitä riisille tapahtuu kun se puksutetaan bambujunalla pellolta kylille käsittelyyn sillä piipahdettiin myös visiitillä riisimyllyllä. Dieselmoottorilla käyvään helvetinkoneeseen kaadettiin toisesta päästä kuivatettuja riisinjyviä joissa oli vielä ruskeat kuoret, ja tadaa, toisesta päästä kone sylki ulos valkoista Uncle Bensiä pöllyttäen kuoret ilmaan. Oppaamme Munin mukaan Kambodzassa kasvatettu riisi on täysin luonnonmukaista ja hallitus onkin suunnitellut luomuriisistä tuottavaa vientituotetta. Kaunis ajatus, toivottavasti mikään tai kukaan ei pääse tuhoamaan sitä. Itse ainakin lupaan ostaa jos sitä Suomeen asti kuskataan.

Puolenpäivän maissa Muni pysäytti tuktukin ja kysäisi haluammeko kuulla hieman Kambodzan historiasta, ja tottahan toki me halusimme. ”Hieman” osoittautui puolentoista tunnin luennoksi jossa käytiin läpi niin Khmer-valtakunnan kulta-ajat ja ristiriidat Siamin ja muiden ympäröivien imperiumien kanssa kuin Ruotsista ostetut hävittäjät ja maahan pudotetut puoli miljoonaa tonnia pommejakin. Huhhuh. Olimme toki lukeneet maan historiasta mutta kerrottuna se oli vieläkin mielenkiintoisempaa ja varsin silmiä avaavaa vaikka tietysti puolueettomuudesta nyt ei voinut olla ihan sataprosenttisen varma. Mutta näinhän se on että kun muinoin suurten valtakuntien ja kulttuurien jälkeläiset asuvat kaikki samalla alueella ovat rajakiistat väistämättömiä, ja ainakin Muni tuntui pitävän Thaimaata edelleen varteenotettavana uhkana maalleen ja rauhalle, ja oli luottavainen kun heillä on kuitenkin omaa sotakalustoa ja YK:n tunnustamat rajat. Kuulosti itselle hieman kaukaa haetulta uhalta, mutta toisaalta täällä on ollut rauhallista vasta alle 30 vuotta jonka aikana koko yhteiskunta on pitänyt rakentaa uudelleen alusta asti eli varmastikin maailmankatsomus on erilainen kuin meillä länsimaisen hyvinvointivaltion köllöttelijöillä.

Kuin tilauksesta, kierroksen seuraava ja viimeinen kohde liittyikin maan historian synkimpään aikaan, ja jatkoimme matkaa jälleen yhden temppelin alueelle. Tällä temppelillä oli kuitenkin erilainen surullinen historiansa, sillä sisällissodan aikana 70-luvulla Punaiset Khmerit häpäisivät temppelin muuttaen sen vankilaksi ja kansanmurhasivat viereisellä pellolla 10 008 Battambangin asukasta. Näiden tapahtumien muistoksi peltoaukealle oli pystytetty muistomerkki jonka jalustaan oli kaiverrettu hyvinkin graafisesti noiden aikojen kauheuksia ja tornin ikkunoita ”koristivat” kymmenet luut ja pääkallot. Paikallisoppaamme ei halunnut tulla ollenkaan paikalle, näytti vain mihin suuntaan mennä ja kertoi paikalla olevan englanninkieliset selostukset. Eikä sinänsä mikään ihme, olihan se melkoisen pysäyttävä paikka.



Iltapäivästä palasimme kaupunkiin ja loppupäivä menikin Kambodzan historiaa ja nykytilannetta pohtiessa, ja useammin kuin kerran nousi pintaan ajatus siitä jatkuuko suhteellisen hyvin alkanut kehitys rauhallisesti ja mihin suuntaan. Maaseutukierroksen jälkeen Battambangin alue alkoi olla melko nähty ja koska kaupunki sulkeutui totaalisesti auringon laskiessa, ei illalla ollut enää muuta tekemistä kuin käydä syömässä ja pakata kamat seuraavan aamun aikaista lähtöä varten.

Perjantaiaamuna herättiin jopa ennen auringonnousua kello 5.30, joka on ilmeisesti myös hyvä aika lähteä liikkeelle sillä kaduilla tuntui olevan jo lähes yhtä paljon porukkaa kun keskellä päivää. Ja kyllähän se hieman herätti hilpeyttä kun hotellia vastapäätä ollut vaatekauppa avasi ovensa ja asetteli mallinuket kadulle hieman ennen kuutta aamulla. Viimeistään tämä teki selväksi sen että kaupunki tosiaan toimii aktiivisesti koko sen ajan kun päivänvaloa on saatavilla. Toisaalta, tätä selittää myös lukemani knoppitieto sähkön hinnasta; minimipalkkaisen australialaisen on tehtävä töitä 18 sekuntia ansaitakseen rahat yhteen kilowattituntiin sähköä, kun taas keskivertokambodzalaisen on paiskittava hommia vastaavasti 1 ½ tuntia!

Bussiekskursio kohti rantakaupunki Sihanoukvilleä alkoi seitsemän maissa bussinraadolla jossa osa penkeistä ei ollut kiinni lattiassa eikä myöskään iskunvaimennukseen oltu juuri panostettu eli sanomattakin selvää että kuuden tunnin matkalla kuoppaista tietä pääkaupunki Phnom Penhiin tuntui siltä että hampaat irtoavat kohta suusta. Phnom Penhiä ehdimme näkemään bussiaseman lisäksi ainoastaan ikkunasta, mutta ainakaan aurinkoisessa keskipäivässä ei näyttänyt ihan niin hurjalta kun olin kuvitellut. Tai sitten heti reissun alussa iskenyt öisen Manilan kulttuurishokki riitti.



Loppumatka sujuikin sitten jo lähes luksuskuljetuksella tasaista tietä pitkin rannalle Sihanoukvilleen, mitä nyt sateinen loppumatka oli melko jäätävä, ilmastoinnissa kun oli selvästi ainoastaan säätö on/off. Etukäteen valitsemamme hipsterimajatalo oli kuitenkin täynnä, mutta tuksukuskin ohjeilla löysimme hyvän ja halvan majapaikan rannan läheltä josta sai myös ruokaa. Eli kaiken mitä siinä vaiheessa tarvittiin.

Nyt odotellaan sateen loppumista jotta näkisi miltä tässä paikassa näyttää.

-Inni.