31.1.2011 Balcluthan terveysasema

Koskia ja kanjoneita...

Noniin, täällä sitä ollaan taas sairaalaolosuhteissa. Essi ei selvästikään kestänyt toissapäiväistä Queenstownin baarikierrosta ja kehitti itselleen angiinan. Täällä Balcluthan lääkäriasemalla menee nyt sitten ainakin muutama seuraava tunti, eli aikaa kirjoittelemiseen ainakin pitäisi olla.

Mutta asiaan.

Torstaina heräiltiin Moke Laken idylliseltä leiriytymisalueelta mahtavaan auringonpaisteeseen. Paikallinen puistorangeri oli yöpymiskolehtia kerätessään ihmeissään, että mitenkäs suomalaisturistit nyt näin pirteinä ovat hereillä. Noh, selitettiin sällille, että vähän tässä jännittää kun tänään pitäisi mennä laskemaan Shotover-jokea alas kumiveneellä, mutta että eilisistä rankkasateista johtuen joessa virtaa kuulemma sen verran vettä, että reissu saattaa vielä peruuntua, jos Queenstown Raftingin jengi kokee homman liian vaaralliseksi. Kundi naureskeli, että ollaan ainakin valittu loistokas päivä rafting-reissulle, toivotteli onnea ja sanoi tulevansa huomenissa kyselemään miten meni jos ollaan vielä hengissä. Heh.



Noh, toiveikkaina puskettiin puolen päivän aikoihin QR:n toimistolle keskustaan ja saatiin iloksemme kuulla, että kyllä siellä joella on mahdollisuus kellutella. Kyyti vain saattaisi olla vähän hurjempaa, koska joen vesi on todella korkealla. Tämähän ei tietysti ainakaan haitannut ja niinpä meidät ja parikymmentä muuta lastattiin pikkubusseihin joilla köröteltiin 16 kilometrin matka ylös joenvartta. Ensin ajeltiin vartin verran koskenlaskun päätöspisteeseen vaihtamaan normikledjut kunnon märkäpukuihin, pelareihin ja kypäriin jonka jälkeen puskettiin kolme varttia vuorten yli aloituspaikkaan. Ja olipahan muuten kuumottava dösäreissu; vuorenrinteeseen kaivettu kärrypolku neulansilmämutkineen oli tasan bussin akselivälin levyinen eikä senttiäkään enempää, eikä kuskilla todellakaan ollut varaa pienimpäänkään virheliikkeeseen tai oltaisiin löydetty itsemme hyvinkin nopeasti kilometrin verran alempaa, kivikosta. Ehkä se märkäpukukin vähän hikoilutti, mutta en kyllä ole noin paljoa missään kyydissä pelännyt sitten Laosin vuoristoteiden.

Reissun aloituspisteeseen päästiin kuitenkin ihan ehjin nahoin ja kun vielä kelikin oli pysynyt aivan loistokkaana, kuunneltiin turvaohjeita hyvillä fiiliksillä. Queenstown Raftingilla tuntui homma olevan mahtavasti hallussa; kamat olivat viimeisen päälle kunnossa ja viiden venekunnan lisäksi joessa kellutteli myös virallinen turvasälli freestyle-kajakilla tsekkaamassa kosket ennen kuin turistilaumat päästettiin paiskautumaan aaltoihin. Queenstownin rauhallisemmalla koskenlaskujoella, Kawaraulla olisi muuten päässyt lipumaan Sormusten Herrasta tutun Valley of Kingsin (ne isot kuningaspatsaat) läpi, mutta koska me oltiin kuitenkin enemmänkin kunnon röykytyksen perässä, ei tätä kulttuurihistoriallisesti tärkeää kohdetta nyt tällä kertaa päästy näkemään.

Hypättiin botksiin jonka muutkin matkustajat olivat eurooppalaisia (2 hollantilaista, 2 saksalaista) ja kuskinpenkillä heilui paikallinen hobitinkokoinen elämäntapa-rafting-opas, joka oli juuri edellisenä päivänä irtisanoutunut duunistaan lähteäkseen ensi kesäksi Kanadaan samoihin hommiin. Kundi oli kuulemma lasketellut Shotover-jokea 11 kauden ajan ja raftannut myös kaikkialla muualla maailmassa, eikä siis ollut mikään ihme että sälli veti todella vapautuneen oloisesti omaan stand-up-showtaan opettaessaan meille amatööreille koskenlaskun saloja. Sama show jatkui myös koko 16-kilometrin matkana ajan; välillä kaveri hyppäsi johonkin toiseen botskiin ja antoi meidän lipua ohjauskyvyttöminä alas jokea, välillä syöksyi rannalle jossa kiipesi ylös kalliolle hyppäämään voltilla takaisin koskeen, ohjasi päin valtavaa kallionseinämää jne. Kaikenkaikkiaan aika kului siis hyvinkin rattoisissa merkeissä, eikä tylsää hetkeä juurikaan tullut. Parissa pienemmässä koskessa saatiin mekin hypätä jokeen kelluttelemaan pelastusliivien varassa kun veneenlaidan kuivalla puolella ei löytynyt tarpeeksi jännitystä elämään.

Joki virtasi vuorten välisistä solista aivan kristallinkirkkaana ja sisälsi melko sopivassa suhteessa rauhallisia osuuksia ja koskia. Tietysti kyyti olisi voinut olla piirun verran hurjempaakin, mutta eipä parin tunnin setistä ainakaan mitenkään pettynyt fiilis jäänyt. Sen verran mukavaa oli, että välillä unohtui aivan totaalisesti ihailla maisemia jotka tosiaan olivat niin täydellisiä kuin vain toivoa saattaa. Ainoa miinusmerkkinen maininta Queenstown Raftingille tulee ruotsalaistyyppisen kylmästä saunasta joka odotti reissun päätepisteessä; 40-astetta, eikä vettä saa heittää kiukaalle. Vihaiseksihan moisesta tulee.

Vaikka rafting olikin aika ajoin melko hurjaa hommaa, ei allekirjoittaneen adrenaliiniannos tullut aivan kokonaan vielä tyydytetyksi ja niinpä päätin varata perjantaiksi sen etukäteen fiilistelemäni canyon swingin. Olen aina halunnut hypätä benji-hypyn, mutta koska lekuri kielsi ripustautumasta jaloista yhtään mihinkään jo ensimmäisten polvileikkausten aikoihin, en ole enää näillä viimeisillä neljällä rundilla jaksanut edes kysellä mitä mieltä moisista aktiviteeteista mahdettaisiin sairaanhoitopiireissä (tai vakuutusyhtiössä) olla. Kanjonikeinussa vuorenrinteeltä paiskautuva henkilö kuitenkin köytetään keskivartalovaljaisiin, eikä polviruuvien irtoamisesta siis pitäisi olla mitään vaaraa. Ei siis muuta kuin Visaa tiskiin ja nimeä listaan seuraavalle päivälle.

Illaksi ajeltiin jo kolmatta kertaa putkeen Moke-järvelle, ihan jo siitäkin syystä että päästäisiin seuraavana aamuna kertomaan rangerille selviytyneemme hengissä. Vähemmän yllättävästi päivän aktiviteetit olivat väsyttäneet meitä koskien valtiaita sen verran, ettei unta paljoa tarvinnut houkutella ja yhtäkkiä olikin jo perjantaiaamu ja aika paiskautua canyon swingin vietäväksi. Keli oli vähän heikompi kuin edellisenä päivänä, mutta sen verran kyllä jännitti, ettei moisesta pikkuseikasta paljoa jaksanut välittää.

Queenstownissa on kaksi operaattoria, jotka kanjonikeinuntaa järjestävät ja varmaankin yhteisestä sopimuksesta molemmat ilmoittavat olevansa ”world’s highest cliff jump”; tasan 109 metriä. Ensin 60 metriä vapaapudotusta ja sen jälkeen hyppääjän painosta riippuen 200-300 metriä ”keinuosuutta”. Toinen puljuista on hieman vakavamielisempi, mutta toisen operaattorin kielekkeeltä saa paiskautua alas esimerkiksi roskapönttö päässä (Bin Laden), voltilla (ennätys kuulemma 11), keinua tuolilla reunalta alas (The Chair), roikkua pää alaspäin tyhjän päällä ja odottaa milloin ”turvaköysi” katkeaa (Upsidedown Cutaway Pin Drop). Pudottautumistavan saa valita yhteensä yli 70:n vaihtoehdon joukosta, eli meno on siis vähän funkympaa kuin ihan pelkkä hyppy tyhjyyteen. Tsekatkaa vaikka www.canyonswing.co.nz. En nyt missään nimessä halunnut mitään erikoisjuttuja omaan hyppyyni, mutta toivoin toki, että joku kanssahyppääjistä valitsisi jonkin spessumman tavan alaspaiskautumiseen.

Minibussiajelu kanjonille kesti vartin verran ja sen verran vakavaa porukkaa oli kyydissä, ettei ihan varma voinut olla, ollaanko tässä matkalla mestattavaksi vai suorittamaan jonkinlaista iloista aktiviteettia josta jokainen oli kuitenkin maksanut rankan ravintolaillan verran. Ainoat, joilla riitti energiaa keskusteluun olivat Inni ja Essi, jotka lörpöttelivät koko matkan iloisina ”spectator”-rannekkeet kädessään.

Kanjonilla ei sitten ihan hirveästi aikaa tuhlattu vaan hyppääjät köytettiin valjaisiin ja vietiin kuilunreunalla sijaitsevalle lavalle. Eilinen rafting-joki siinsi alhaalla melkoisen pienenä ja vuorenrinteen kivet vaikuttivat näin perjantaipäivän kunniaksi oikein erityisen teräviltä. Ensimmäinen hyppääjä, englantilainen Matt heittäytyi alas heti ns. tuoli-tekniikalla ja niinpä toisena reunalle kiivennyt ”yours truly” herätti tietysti suurta paheksuntaa halutessaan ainoastaan hypätä reunalta. Toisaalta, ei se itse hyppääminenkään se kaikkein helpoin vaihtoehto ole; hyppyfirman oman ”likaantuneet kalsarit”-asteikolla kyseessä on 2/5-kalsarin hyppy. ”Sain” vielä vartin verran lisäjännitystä ennen syöksyä kun puljun tietokoneet kaatuivat yllättävästi ja koska osa huvista on tietenkin itsensä seuraaminen jälkeenpäin videolta ja valokuvista, ”pääsin” odottelemaan reunalla hieman kauemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Kiva. Noh, itse suoritus olikin sitten nopeasti ohi, koska kun lavalta on kerran astunut alas, ei paluuta enää ole, enkä tosiaankaan halunnut jäädä sen enempää yläpisteeseen skagailemaan. Reunan yli vaan ja kyllähän se vapaapudotusfiilis on aivan loistava, eikä keinuosuuskaan auringonvalossa välkehtivän vuoristojoen yllä mitenkään epämiellyttävä ollut. Aivan mahtavaa!



Oman hypyn jälkeen siirryttiin katselualueelle seuraamaan muiden suorituksia vielä about tunniksi. Englantilaispariskunta Matt ja Stevie oli ainoa jotka hyppäsivät useamman kerran ja valitsivat niitä hieman oudompia pudotustapoja; päästiin näkemään vielä pari ”Tuolia”, sekä varsin eksoottinen ”Upsidedown Tandem Cutaway Pin Drop”. Huh. Ehkä sitten seuraavalla kerralla allekirjoittaneellekin jotain erilaista.

Loistokkaasta canyon swing-kokemuksesta fiiliksissä etsittiin Queenstownin keskustan lähettyviltä leirintäalue, joka mahdollistaisi pienimuotoisen yöelämään tutustumisen kuuden kilometrin päässä sijaitsevaa Moke Lakea paremmin. Q-leirintäalueen aktiivinen promoaja oli lyönyt jokaisena Queeniessä vietettynä päivänä esitteensä Monnin tuulilasiin ja niinpä ajeltiinkin puhtaasti mainoksen uhreina kyseiselle alueelle kyselemään olisiko majatalossa Monnille tilaa. Olihan siellä ja mukavasti iltapäivän aikana selkeytynyt keli tarjosi erittäin mukavat juopotteluolosuhteet retkikeittiössä erinomaisen hyvin onnistuneen fajitas-feastin lomassa. Voisi muuten kuvitella että täällä olisi näin keskikesällä jotenkin lämmintä, mutta eipä asia vain näin ole; jos aurinko paistaa, on toki hieno kesäkeli, mutta heti auringon mennessä pilveen, laskee lämpötila kymmenen asteen tienoille ja yöllä jopa reilusti sen alle. Yhtäkkiä Suomen kesässä ei olekaan enää mitään valittamista, vai?



Ilta kului rattoisasti Monnin syövereissä, mutta yllätys, yllätys, kun aika kaupungin humuun heittäytymiselle tuli, alkoi sataa vettä kuin saavista kaatamalla. Kevyehkön rankkasateen ei tietenkään koskaan ole kuultu estäneen suomalaisia menemästä baariin ja niinpä ensimmäisenä vastaan tulleeseen Red Rockiin saapuikin hieman ennen puoltayötä kolme yltäpäältä uitettua janoista. Mestoilla oli muun asiakaskunnan lisäksi myös kolme muuta suomalaista, sekä edellispäivän rafting-hemmo, ”Bilbo” ja iltaa vietettiinkin railakkaissa tunnelmissa. Välillä toki vaihdettiin soittoruokalaa edellisen mentyä kiinni, mutta kysehän olikin kokonaisvaltaisesta Queenstownin yöhön tutustumisesta, eikö? Ajoittain oltiin Essin mieliksi jollain teknojumputijumputi-klubilla tamppaamassa ja välillä taas Innin ja allekirjoittaneen tyylisissä paikoissa kuuntelemassa oikeaa musiikkia. Bileet jatkuivat luonnollisesti baarien sulkemiseen asti ja ehkä siinä ihan loppuillan tienoilla ilmeni jopa jonkinlaista muistin hämärtymistäkin. Ehkä.

Railakkaasta perjantai-illasta johtuen ei sitten herätty aivan leirintäalueen ”check out”-aikaan kymmeneltä, vaan ryömittiin reilusti puolen päivän jälkeen toimistoon ilmoittamaan, että Monni ei muuten seuraavan vuorokauden sisällä liiku paikaltaan mihinkään. Sehän sopi onneksi kaikille osapuolille ja lisäyömaksun jälkeen suunnattiin melko rauhallisin askelin keskustan legendaariseen Fergburgeriin hakemaan murua rinnan alle. Valtavat hampurilaiset nautittiin loistavassa säässä läheisessä puistossa, mutta fiilis oli harmittavasti sen verran karu, että vetäydyttiin aika vähin äänin takaisin leirintäalueelle. Jotkut nukkumaan ja joku common roomiin katselemaan television laatusarjoja, eli jotain paikallista ”Hauskat Kotivideot”-pläjäystä sekä American Idolin uutta kautta. Näistä mieleen jäi lähinnä yksi kysymys; miksi, Steven Tyler, miksi?

Lauantaipäivä meni siis erittäin lahjakkaasti harakoille, joten eilen päätettiin suunnata reippaina heti aamusta kohti Eteläsaaren lounaisosan vuonomaita, Fjordlandia. Mestoille oli matkaa muutama sata kilometriä, josta muodostuikin tavallista raskaammat ”muutama sata” kilometriä järjettömän myrskytuulen ansiosta. Monni heittelehti täysin kontrolloimattomasti ympäri molempia kaistoja ja rattia sai puristaa ihan tosissaan pysyäkseen tiellä. Ei toki oltu ainoat jotka olivat ongelmissa ja Milford Soundin vuonolle ajeltiinkin ihan komeassa campervan-letkassa.

Maisemat olivat kyllä sairaan komeat. Siis sen verran mitä niitä nyt sumun lomasta näki. Taas kerran kävi nimittäin niin mukavasti, että kun mestoille alettiin saapua, muuttui myrskytuuli myrskyksi ja sateen lisäksi vuorten rinteille laskeutui vielä sakea sumu näkyvyyttä haittaamaan. Vittu. Välillä kun sumu hälveni, päästiin hetki ihailemaan valtavia vuoria ja niiden rinteiltä valuvia jokia, jotka näyttivät vähän siltä kuin joku olisi maalannut suuria valkoisia pystyraitoja vuorenseinämiin, mutta enimmäkseen meno oli masentavan harmaata. Myös itse Milfordissa näkyvyys oli ihan nollissa ja kun vielä info-pisteestä selvitetty lähipäivien sääennustus näytti pelkkää sadetta, ei paljonkaan jaksettu jäädä mestoille hengailemaan.



Päätettiin siis ajella suoraa päätä takaisin ja yrittää hankkiutua ensi tilassa seuraavaan suunniteltuun kohteeseen, Marlboroughin viinialueille, aivan Eteläsaaren pohjoisosaan. Koko loppupäivä siinä meni ajellessa, eikä käsittämättömän kelin takia juuri minkäänlaista edistymistä saatu aikaan. Pitäisi varmaan olla joku tankki, että pääsisi järkevästi eteenpäin. Kun kaiken huipuksi Essi vielä kehitti itselleen reippaan kuumeen, oli valinta aika selvä; seuraavan hieman isomman kylän läheisyyteen leiri pystyyn ja aamulla heti lekuriin. Minkäs sille mahtaa. Näissä merkeissä jäätiin Gore- ja Clinton-nimisten kylien (tien nimi oli ”Presidential Highway”!) väliin yöksi.

Erikoismaininta Fjordlandeilta itärannikolle ajettaessa lähtee japanilaiselle pariskunnalle joka ei osannut tankata autoaan; kumpikaan ei puhunut sanaakaan englantia ja molemmat yrittivät vuorotellen puskea dieseliä aivan uudenkarhean Ford Explorerin (bensakone) tankkiin. Huoltoaseman sälli pelasti kuitenkin tilanteen laittamalla hätäkatkaisimesta polttoaineensyötön poikki ja ryntäsi paikalle selvittämään tilannetta. Japokit eivät vain mitenkään ymmärtäneet mikä hommassa oli pielessä ja esittivät tilanteen jälkeen erittäin selkeästi loukkaantunutta. Lienee sanomattakin selvää, että Team Monni häipyi paikalta asian selvitysten jatkuttua varmaan hamaan tulevaisuuteen. Mitenköhän ko. pariskunta oli ylipäänsä saanut auton Hertziltä vuokrattua.

Jep. Täällä sitä siis nyt ollaan, Balcluthan terveysasemalla ja toivotaan, että Essi saisi tarvittavat napit suhteellisen nopeasti. Meillähän ei Innin kanssa ole kiire mihinkään, mutta serkkutytöllä alkaa ensi sunnuntain paluulento lähestyä jo uhkaavasti jos tässä menee useampia päiviä…


-Tomppa

26.1.2011 Moke Laken leiriytymisalue

MORDOR!

Sunnuntai aloitettiin siis aurinkoisissa merkeissä ajelemalla takaisin Greymouthiin, jossa suunnattiin suoraan lääkäriasemalle hakemaan Essille allergialääkkeitä. Tuntuu olevan jonkinlainen meidän matkaseuralle lankeava ikuinen kirous tuo yliherkkyys itikoiden puremille; heti Ausseihin saavuttuaan Hetin iho alkoi muistuttaa punasävyistä kohokuvioitua karttaa Alppien ympäristöstä ja nyt siis Essin korvat turposivat Dumbo-asteikolla mitattaviksi ja nilkat ja ranteet katosivat lähes kokonaan elefanttitaudin syövereihin. Onneksi kuitenkin Greymouthin aktiivinen sunnuntaisairaanhoito sympaattisine vapaaehtoismummoineen auttoi vaivoihin ja paukamat laskivat melkein heti kun Essi oli saanut kulautettua ensimmäiset (kuulemma komean mies-) lääkärin määräämät napit alas. Hyvä niin. Kolmistaan kun on muutenkin välillä vähän ahdasta goisata Monnin syövereissä, niin on saletisti parempi ettei yksi nukkujista kärsi koko ajan sietämättömästä syyhystä.

Muutaman tunnin sairaalahengailujen jälkeen puskettiin Greymouthin ainoaan ”nettikahvilaan”, eli paikalliseen videovuokraamoon (!?) tsekkaamaan meilit, jonka jälkeen matka jatkui moottoritietä pitkin kohti etelää. Moottoritie on täälläpäin tosiaan aika venyvä käsite; tämä paikallinen Eteläsaaren länsirannikon suurin valtatie on juuri sen kokoinen tie joka johtaa suurimmalle osalle suomalaisista kesämökeistä. Siis ei aivan se hiekkainen ”loppupätkä”, mutta se tie joka lähtee mökkialueen ”päätiestä” ja päätyy siihen hiekkaiseen pihatiehen. Kyseessä ei siis ole mikään uskomaton valtaväylä, vaan mutkia on enemmän kuin laskettelurinteessä ja korkeuserojakin löytyy juuri niin paljon kuin täällä vuorilla asiaan kuuluukin. Ruohonleikkurin moottorilla varustetulla ja tuhansien vuokra-autokilometrien raiskaamalla vuoden 1997 Mazda Bongolla moisen tien ajeluhan on tietysti kuin hermolepoa. Tai sitten ei.



Jokatapauksessa, etelää kohti suunnattaessa alkoi vuoristomaisemassa näkyä yhä enemmän ja enemmän lumihuippujakin ja yöpaikaksi valikoituneelta Okariton Department of Conservation-leiriytymisalueeltakin olikin sitten todella komeat näkymät sekä ylös vuorille, että alas järvelle. Elokuvista tutut Mordorin huiput siellä siintelivät komeina horisontissa. Maiseman lisäksi mesta oli muutenkin loistokas; vessa, keittiö ja juokseva vesi toimivat kiitettävästi ja hintakin näillä DOC-alueilla on sopiva kuudesta kymmeneen taalaan per yö. Ei siis voi valittaa. Ilta-auringon paisteessa oli siis taas kerran melkoisen rentoa valmistaa kanasalaattia ja nauttia uusi-seelantilaisia valkoviinejä. On nimittäin käynyt myös niin onnellisesti, että meidän kaikkien suosikkivalkkarit ovat täältäpäin kotoisin, eikä meidän siis ole tarvinnut hirveästi koskea mihinkään muovipussitettuihin hanakiljuihin, kun ihan ruokakaupan hyllystä saa Marlboroughin alueen Sauvignon Blancia ja muita suosikkeja käypään kymmenen taalan hintaan per lesti. Ei paha.



Aurinkoisena maanantaiaamuna suunnattiin sitten heti aamusta kohti Frans Josefin jäätikköä. Ikijää valuu komeasti alas lumihuippuisten vuorien välistä ja mestoilla risteilee luonnollisesti myös jos jonkinlaista kävelypolkua ja haikkausreittiä. Tietysti jäätikköä pääsisi ihailemaan myös helikopterilla lennellen tai vaikka ihan paikan päällä, oppaan perässä jääkiipeillen, mutta budjettimatkaajien jäätikköannos tuli tällä kertaa nautittua ihan info-keskuksen leidin suosittelemaa kävelyreittiä pitkin. Hieman toki meinasivat allekirjoittaneen hermot palaa info-tädin tuomittua ihan ulkonäön perusteella suomalaistravellerien olevan sopimattoman kokemattomia jäätikön yläpuolisen ”vaikeamman” kävelyreitin suorittamiseen. Perkele, onhan tässä samoiltu Lapissa ja muualla vaikka kuinka paljon ja nyt sitten joku matkailukeskuksen ylipainoinen virkailijatantta päättää ihan minuutin keskustelun jälkeen, etteivät kaupunkilaishipit ole tarpeeksi kokeneita tai hyväkuntoisia viiden tunnin kävelyyn. Noh, Inni ja Essi saivat kuitenkin meikäläisenkin rauhoiteltua ihan sille jäätikön alapuolelle vievälle perusturisteille sopivalle träkille ennen kuin ehdin tainnuttaa tätiä millään karateiskulla, eikä suurempaa damagea päässyt syntymään. Paitsi tietysti egolle.



Jäätikkö oli onneksi komeaa katseltavaa myös alapuolelta; jää loisti auringonpaisteessa aivan sinisenä ja sulamisvesi valui kristallinkirkkasta jokea pitkin kohti läheistä järveä. Ei todellakaan voinut valittaa. Turva-alueen reuna oli asetettu 150 metrin päähän jäämassasta ja mestoille käveli tasaista soratietä pitkin sellaisen kolmisen varttia ja sama takaisin. Jäätikkötien lisäksi fiiliksiä haettiin myös hieman kaukaisemmalta näköalapaikalta, eli parkkipaikkojen vieressä kohonneelta kummulta, josta otettiin taidekuvia heijastamalla vuorenhuippuja viereisen lammen peilityynestä pinnasta. Olen joskus ottanut kuvia rumemmastakin näkymästä.



Muutaman tunnin ulkoiluannoksen jälkeen siirryttiin loppupäivän ohjelmanumeroksi valikoituneelle Frans Josefin kylän kylpylän kellutteluosastolle liottamaan vaeltelun väsyttämiä ja autossa asumisen likaamia ruumiita. Homma oli ehkä hivenen perusuimahallin suihkussa käymistä tyyriimpää ja tietysti heteromiehelle hieman homoa, mutta voin kyllä tässä tunnustaa että ei todellakaan tehnyt pahaa istuskella 40-asteisessa paljussa vuoria katsellen. Muutaman päivän peseytymättömyyden muodostamat kuonat likosivat mukavasti ja välillä naureskeltiinkin, että meidän ympärillä vesi on varmaan aivan ruskeaa, kun kukaan muista asiakkaista ei uskaltanut aivan lähettyville tulla. Muiden asiakkaiden järkytystoimet olivat kuulemma jatkuneet myös tyttöjen pukuhuoneessa kun japanilaisturistit olivat meinanneet saada sydänkohtauksen kohdatessaan pukeutumistiloissa estottoman alastomia suomalaisneitokaisia. Moinen ylisiveellisyys ei kyllä ikinä tahdo mennä jakeluun meille suomalaisessa saunakulttuurissa kasvaneille.

Kylpyläfiilistelyissä kului mukavasti muutama tunti ja nälkähän siinä tietysti tuli. Lähimpään muutamaan sataan kilometriin ei ainakaan Frans Josefin alppikylää (asukkaita ehkä parisataa) suurempaa asutuskeskusta ollut tulossa vastaan, joten ei auttanut muu kuin hankkia iltaeväitä paikallisesta sekatavarakaupasta. Hinnat olivat tietysti mitä olivat, mutta ruokatarpeiden lisäksi mestoilta saatiin hankittua myös ihan oikeita grillihiiliä. Tähän asti ollaan aina grillailtu kaikenlaisilla briketeillä ja muilla supermarkettien hyllyiltä löytyvillä kemiallisesti prosessoiduilla systeemi-bbq-fueleilla, mutta nyt saatiin hankittua parinkymmenen kilon säkki, jossa luki ihan selvällä lontoonkielellä ”coal”. Ainoa miinuspuoli oli tietysti se, ettei mistään tuntunut löytyvän minkäänlaista sytytysnestettä näiden uusien ”oikeiden” hiilien kaveriksi. Jengi tarjoili meille kysyttäessä jos jonkinlaista Zippo-bensaa, mutta mitään SA-intin ”hyvää tulta” ei ollut toivoakaan löytää. Ongelma ratkaistiin ostamalla huoltoasemalta joku pullo, jossa oli iso ”flammable”-varoitus. Ei sitä varmaan juoda kannata, mutta eiköhän se asiansa aja.

Näitä uusia hiiliä päästiin kokeilemaan käytännössä Lake Paringan leiriytymisalueella, arviolta sadan kilsan päässä Frans Josefista etelään. Harmittavasti kello oli jo kääntynyt lähemmäksi kahdeksaa illalla ja kaikki järvenrannan ykkösleiripaikat olivat varatut. Monni parkkeerattiin sitten vähän huonomman näköalan omaavaan matalaan pusikkoon aika kauaksi rannasta ja aloitettiin välittömästi iltatoimet. Homma alkoi kuitenkin välittömästi mennä puihin; huomattiin, että uskollinen primus-keitin ei toimi, eivätkä grillihiilet olekaan mitään tavallisia lehtipuuhiiliä, vaan jotain vitun kivihiiltä, johon ei imeydy mikään ja joka ei siten luonnollisesti syty millään. Nälkä oli tietysti käsittämätön, pimeässä metsässä näkyvyys tasan nolla ja Monnin syrjäisestä parkkipaikasta johtuen Uuden-Seelannin ainoat todella ärsyttävät elikot, hiekkakärpäset (sandfly) pureutuivat armotta kylpyläkuurin pehmentämiin paljaisiin ihonosiin. Muutamat ärräpäät siinä lentelivät tilannetta ratkottaessa. ”Vilken pankakashow”, kuten Essin muinaisessa suosikkisarjassa Hynttyyt Yhteen sanottiin. Ollaan muuten jostain syystä muutenkin taannuttu kommunikoimaan lähinnä vanhojen suomalaisten komediasarjojen, sekä Spede-elokuvien repliikeillä. Go figure. Onneksi hiilet kuitenkin syttyivät melko nopean nuotio-operaation jälkeen ja Monnin kiihkeää korttipeli-iltaa päästiin viettämään hyvin ravittuina.

Eilen matka sitten jatkui Eteläsaaren eteläosan suurimpaan turistikeskukseen Queenstowniin. Vähemmän yllättävästi kaupunki vaikutti ihan minkä tahansa eurooppalaisen alppikylän kopiolta mataline koristeellisine rakennuksineen, ulkoiluvälinekauppoineen ja elämysmatkanjärjestäjineen. Viimeisen viikon aikana ollaan kuitenkin oltu sen verran pienissä kyläpahasissa ja muutenkin metsässä, ettei pieni hulina ainakaan yhtään ahdistanut.

Maisemat Queenien ympäristössä olivat luonnollisesti erittäin komeat, eli Peter Jackson ei kyllä ole aivan turhaan Sormusten Herra-leffojaan näillä seuduilla kuvannut. Tästä LOTR-hommasta toki revittiin kaikki irti katukuvassa; oli Sormusten Herra-kauppaa, saman aiheen elämysmatkaa niin kävellen kuin Aragornin saappaissa ratsastaenkin ja olipa alueen karttaankin merkitty kuvauslokaatioita vaikka millä mitalla. Tulevaa Hobitti-elokuvaa varten on muuten avustajien haku juuri nyt käynnissä, mutta harmittavasti en vain ole alle 160-senttiä, enkä myöskään yli 210-senttiä pitkä, eli leffauran aloitus taitaa siirtyä taas hamaan tulevaisuuteen.

Käytiin heti ensimmäiseksi hakemassa Wickedin toimistolta uusi suutin primukseen ja sen jälkeen suunnattiin ostamaan illaksi ruokatarpeita. Koska Queenstown on viittä vaille perkeleen suosittu turistikohde, ei aivan kaupungin keskustasta löytynyt mitään meille soveliasta budjettimajoitusvaihtoehtoa ja leiripaikkaa jouduttiin väijymään about kuuden kilometrin päästä ytimestä. Eipä se nyt mikään ongelma ollut, sillä muutaman kilometrin hiekkatieköröttelyjen ja tuhansien lampaiden väistelemisen jälkeen vuorten välistä avautui tähänastisista varmasti upein leiriytymisalue; aivan Moke-järven rannalla, vuortenhuippujen lomassa sijaitsi niin idyllinen lokaatio, ettei voinut kuin henkeä haukkoa. Mestoilla oli muutamia muita autokuntia, mutta muuten alueella oli täydellisen rauhallista. Tätähän täältä on tultu etsimään.



Karautettiin Monni aivan rantaan ja lyötiin välittömästi ”kivihiilet” tulille. Yli puolen kilon fileepihvit, kourallinen maissintähkiä ja fetakasvisnyytit maistuivat huikeissa maisemissa vieläkin paremmilta kuin tavallisesti. Grilliä lainattiin muuten myöhemmin joillekin saksalaisille ja juurikorjattua kaasupulloa ranskalaisille kämppereille, eli ei tässä nyt aivan varustautumattomina olla selvästikään liikkeellä. Auringonlaskun aikoihin seurattiin vielä kiinnostuneina viereisen lammasfarmin koirien työskentelyä tuhansien lampaiden kotiinajon merkeissä. Se määkiminen kuului kyllä varmasti keskustaan asti, mutta ihan komeasti neljä lammaskoiraa homman hoiti.

Loistoilta mahtavissa maisemissa vaihtui aamuun mennessä tihkusateiseksi harmaudeksi ja herätyskin tuli ensimmäisen kerran joskus kuuden maissa kun havahduin siihen, että muutamat kymmenet lampaat olivat piirittäneet Monnin. Koirat hoitelivat tilanteen kuitenkin taas mallikkaasti ja unta saatiin vedettyä palloon muutama lisätunti ihan määkimättömässä ympäristössä. Seuraava herätys tulikin sitten ysin maissa kun paikallinen rangeri tuli koputtelemaan ikkunoita, keräämään yöpymiskolehtia ja toivottamaan hyvää huomenta. Sää ei houkutellut liikaan aktiivisuuteen, mutta ihan etukäteissuunnitelman mukaan suunnattiin heti aamiaisen jälkeen tutkimaan mitä Queenstownilla olisi meille tarjota.

Queeniehän on koko maan (ja ehkä jopa maailman) seikkailu-urheilukeskus, jossa on tarjolla kaikkea mahdollista extreme-meininkiä maan ja taivaan väliltä ja varmaan käytännössä kaikki mestoille saapuvat shoppailevat itselleen jonkinlaista benji-hyppyoperaattoria, kanoottiretkeä, koskenlaskua tai mitä nyt kukakin. Meidän tarkoituksena oli löytää sopivan huokea koskenlaskureissu (white water rafting) ja tutkia mahdollisuutta suorittaa huikealta kuulostava maailman korkein ”canyon swing”, joka on jonkinlainen benjihypyn ja valtavan keinun yhdistelmä viritettynä jonkin paikallisen kanjonin ylle.

Valinnanvaraa ainakin löytyi, koska about joka toinen pulju kaupungin keskustassa myi muiden palveluiden muassa ko. retkiä. Aika nopeasti selvisi kuitenkin että itse operaattoreita ei ole kuin pari kappaletta, mutta että välittäjiä on vaikka muille jakaa. Noh, napattiin sitten jostain random-mestasta pyykinpesun lomassa koskenlaskua huomiseksi iltapäiväksi suosituimman operaattorin, Queenstown Raftingin veneessä. Hinta oli toki melko suolainen, mutta näissä maisemissa ei kyllä mikään tämänkaltainen aktiviteetti voi aivan puihin mennä. Sitäpaitsi, reissun thaimaanosuudella, Chiang Maissa suoritettu rafting-reissu oli sekin jo sen verran päräyttävä, että olisi kyllä harmittanut jättää täällä väliin. Canyon swingin kanssa jäin hieman vielä empimään, mutta eiköhän päätös puolesta tai vastaan tule viimeistään huomenna, jos siis koskenlaskusta selvitään ehjin nahoin.

Loppupäivä käytettiin Queenstownin keskustassa palloiluun ja illaksi suunnattiin takaisin upealle Moke-järvelle. Voittavaa joukkuetta kun ei vaihdeta. Huomenissa sitten valloittamaan Shotover-joen koskia. Mitäköhän siitäkin tulee…


-Tomppa

23.1.2011 Greymouthin liepeillä, Uudessa-Seelannissa

Monni tiskaa ja Monni kuivaa…

Keskiviikkoaamuna suunnattiin, kuten jo tiedättekin, hakemaan Wickediltä jo etukäteen Monniksi ristitty campervan ja aloitettiin sen varustaminen kaikilla leirielämään tarvittavilla herkuilla. Monnin perusvarustus oli melkoisen paljon edellistä autoa askeettisempi, ja esimerkiksi keittiön puolelle pitikin hankkia yhtä ja toista pientä ja hyödyllistä. Swarleyssa kun oli mukana perunansurvinkin. Kaikki tarvittava löytyi kuitenkin paikallisesta Honkkarista josta tarttui myös mukaan Paavo Pallogrillin seuraaja, joskin hieman pötkömpi malli.

Auton takatila ahdettiin siis täyteen ruokatarvikkeita, olutta, uusiseelantilaista herkkuviiniä Essin ekan illan kunniaksi, ja lähdettiin lentokentälle huolella rustattu ”Mrs. Alfaro” -kyltti kourassa. Kaikki laskeutuvat kansainväliset lennot olivat tulossa Australiasta ja paikalla olikin paljon kylttiporukkaa vastaanottamassa Christchurchissa meneillään olleisiin urheilukisoihin tulevaa väkeä, ja olipa yksi suku tullut ihan kaikkien jäsenten voimin toivottamaan vaihto-oppilaana ollutta tyttöä tervetulleeksi takaisin kotiin. Oli kukkia ja vadelmia (!?!) valmiina. Mentiin sinne sekaan vaan ja tulihan se Essikin sieltä kierrätettyään tuliaiskarkit ensin tullin kautta.

Eli ei sitten muuta kun Monnin kyytiin ja suunta ulos Christchurchista kohti rantaa. Otettiin ensimmäisen Monni-illan etapiksi vain joku läheisen Banks Peninsulan kiva paikka, ja puolimatkassa sitten tajuttiin että huolellinen varustelu ja hieno suunnitelma hommata kaikki valmiiksi iltaa varten olikin mennyt hieman metsään. Oltiin nimittäin kaikessa menunsuunnitteluhuumassa unohdettu ostaa grillihiiliä. Ja koska jostain mystisestä syystä yhdestäkään pikkukaupasta tai huoltoasemalta näitä ei saanut joten ei auttanut muu kuin körötellä takaisin keskustaan ja samaan supermarkettiin. Hitto. Noh, ei ollut onneksi pitkä matka, ja aika meni joutuisasti päällekkäin puhuessa ja omia ja muiden kuulumisia vaihdellessa.

Täällä Uudessa-Seelannissa ollaan yhtä lähellä etelänapaa kun Suomessa pohjoista, ja tästähän seuraa tietty se, että näin kesällä pimeä tulee vasta reilusti yhdeksän jälkeen illalla. Ihan loogista, en vaan ollut tajunnut ajatella asiaa niin. Joka tapauksessa, saatiin Monnileiri pystyyn ekalle vastaan tulleelle camping-alueelle Little Riveriin reilusti valoisan aikaan ja laitettiin saman tien Paavo II tulille. Illan ruokalajeina olivat jälleen kerran valtaisat pihvit höystettynä grillatulla maissilla ja salaatilla, ja ateria saatiin nautittua vielä lämmittävässä ilta-auringossa. Jälkkäriksi sitten tietty Fazerin sinistä ja Missä Äx -karkkeja niin paljon että paha olohan siitä meinasi tulla. Siitä huolimatta erinomainen Monnin ensiesiintyminen.

Aamulla riehuttiin hetki leirintäalueelle kaivetulla trampoliinilla ja jatkettiin sitten matkaa edellisiltana tehdyn suunnitelman mukaan kohti sisämaata, vuorten välistä kiemurtelevaa Arthur’s Passia ja sen jälkeen Eteläsaaren länsirannikkoa. Tarkoitus oli pysähtyä matkalla täyttämään ruokavarastoja ja kaasupulloa, mutta tämä osoittautuikin astetta hankalammaksi hommaksi, kun matkan varrella ei sitten ollutkaan yhtään yli 50 asukkaan kylää josta näitä olisi voinut hommata. Hätäspagettia saatiin kuitenkin huoltoasemalta (kaasua ei) ja jatkettiin ylös vuorille toivoen että kenties Artturin kylästä löytyisi enemmän palveluita, niin suosittu kohde kun tuntuu olevan.

Tie ylös vuorille tarjosi kyllä pilvisyydestä huolimatta mahtavia maisemia ja tuhansittain lampaita. Arthur’s Passin kylään saavuttaessa lämpötila oli sitten tippunut jo lähemmäs kymmentä astetta ja kesävaatteissa hytisten katseltiin olisiko saatavilla ruokakauppoja tai vastaavaa. Infopisteen kahvio myi kyllä perusruokatarvikkeita, mutta nelinkertaisilla hinnoilla, eli hätävaraspagetti ja -kastike tulivatkin heti käyttöön. Majoituttiin hieman kylän ulkopuolelle kultaryntäystyyliin nimettyyn Klondyke Corneriin jonka vieressä virtasi aivan uskomattoman kirkasvetinen puro. Täällä tuntuu erilaisia leirintäpaikkoja olevan hyvinkin tiheään joko aivan ilmaiseksi tai sitten melko kelpoon kuuden taalan hintaan, toivottavasti jatkossakin menee yöpaikan etsintä yhtä sujuvasti.

Ilta kului leppoisasti karkkien, musiikin ja villin Shanghai-turnauksen parissa kunnes musat yhtäkkiä katkesivat. Taisi mennä akku. Jepjep, Monnin akku olikin sitten astetta heikompi kuin mihin olimme edellisessä asuntoautossa tottuneet. Eihän siinä keskellä yötä sitten auttanut muuta kun painua nukkumaan ja murehtia asiaa aamulla. Onneksi samalla alueella oli runsaasti muitakin autoja ja Monni oli varustettu kaukaa viisaasti asiaan kuuluvilla kaapeleilla joten ihan hillitöntä paniikkia asiasta ei tarvinnut kuitenkaan ottaa. Mutta ottihan se päähän.

Aamulla sitten kyselemään naapureilta että olisikos hieman apua tarjolla meille akkunsa käräyttäneille. Useampikin tietysti tarjoutui auttamaan, mutta oltiin tilaa säästäen parkkeerattu niin alueen reunaan että toinen auto ei pystynyt ajamaan akun viereen, eivätkä kaapelit (jotka olivat kaiken kukkuraksi rikki) olisivat millään yltäneet kuskin penkin alle asti. No voi */”)¤&#.

Valtavalla Jucy-campervanilla liikeellä ollut australialais-englantilainen perhe tarjoutui kuitenkin antamaan meille kyydin kirkolle, joka otettiin tietysti kiitollisena vastaan, sillä leiripaikalla ei myöskään ollut kännykkäverkkoa että asiaa olisi voinut setviä puhelimitse. Tomppa ja Essi lähtivät sitten kaapelimetsälle kahdeksan kilometrin päähän Arthur’s Pass Villageen ja itse jäin Monniin odottelemaan. Noin tunnin päästä kaksikko palasikin lähes voitonriemuisena vielä edellistä valtavamman Backpacker-camperin kyydissä mukanaan uudet, ehjät, ja mikä tärkeintä, pidemmät kaapelit.

Pienen jäähallin kokoisesta Backpacker-motorhomesta löytyikin sitten akkuja joka lähtöön ja naksautettiin meidän auto kiinni johonkin heidän ulosvedettävään fancy-akkuun joka oli heillä varmaan vain jotain jääkaapin toimintaa varten. Ja voila, Monni hyrähti käyntiin. Jouduttiin siis ottamaan puolileikilliset pahat sanamme liian hienoilla campereillä ajelevien kermaperseilystä takaisin. Eli suurkiitokset aussiperheelle joka ei pelkästään tuonut Monniin virtaa mutta lisäksi heitti Tompan ja Essin takaisin Klondyke Corneriin vaikka olivat itse matkalla ihan toiseen suuntaan. Voi olla että kahdeksan kilsan vaelluksen jälkeen ei olisi enää houkuttanut lähteä tutkimaan luonnonpuiston polkuja yhtä innokkaasti.

Tästä selvittyämme kello ei ollut kuitenkaan vielä edes puolta päivää, ja koska vuorille asti oli tultu hytisemään, niin haluttiin myös tehdä ja nähdä siellä jotain. Kivuttiin siis Monnilla jälleen kylälle ja infopisteeseen jonne palautimme kaapelit ja saimme myös hyvät vinkit meille sopiville kävelyreiteille, joissa luvassa olisi niin vesiputousta kuin hienoja vuoristomaisemiakin.

Ensimmäinen polku oli vain parin kilsan mittainen Devil’s Punchbowl track, joka sisälsi kuitenkin melko jyrkkää nousua. Päätepisteessä oli tosiaan tämä Paholaisen Boolimalja -niminen veriputous joka asettui meidän vesiputousasteikolla jonnekin sinne Australian Wallamanin ja Filippinnien Tappian välille. Hieno oli, vaikka jäimmekin kaipaamaan pientä knoppitietoa korkeudesta ja muista teknisistä ominaisuuksista. Onneksi on Google.

Toinen reitti oli hieman kylän ulkopuolella sijainnut Temple Basin track, joka on osa paikallista hiihtokeskusta ja talvella luonnollisesti eri käytössä. Tämän pituudesta ei ollut tietoa mutta meille oli kerrottu sen kestävän noin kolme tuntia edestakaisin eli ei muuta kuin välipalabanaanit naamaan ja soratietä kohti vuorenhuippua. Reitti kiemurteli ylöspäin matalassa sammalmaastossa ja olivathan ne maisemat aika mielettömät. Vaikka pilvisen ja tihkusateisen sään vuoksi ei nähtykään kuin ne aivan viereiset kukkulat. Pari tuntia taivallettuamme alkoi herätä pieniä epäilyksiä siitä olisiko tämän reitin päätepisteessä mitään mahtavaa odotettavissa, kuin edessä alkoi näkyä vain hiihtohissejä ja kesäksi hylätty kahvio. Takaisin ei kuitenkaan käännytty kesken kaiken, ja painettiinkin ihan huipulle asti jossa olisi kyllä minttukaakao maistunut, ilma oli sen verran viileä ja tuuli vielä kylmempi. Hengailtiin aikamme huipulla ja palattiin samaa tietä takaisin Monnille. Ihan ok vaellus, mutta kyllä me vähän jotain pientä ”palkintoa” odotettiin kovan nousun jälkeen.

Päivän sporttiannoksen jälkeen alkoikin olla jo melkoinen nälkä, mutta koska Arthur’s Passin minikaupassa ei tosiaan ollut saatavilla meidän standardeja täyttäviä gurmeeherkkuja, päätimme huristaa alas vuorelta länsirannikolle Greymouthiin joka ainakin kartalla vaikutti hiukan isommalta kylältä. Ja sellainen Orimattilan kokoinen metropolihan se olikin, ja heti ensimmäisenä eteen osui järkevän kokoinen supermarketti, eli ei muuta kuin ruokaostoksille. Kesken grilliherkkujen valinnan tajuttiin kuitenkin että nälkähän on oikeastaan aivan tajuton, eli päätettiin yksimielisesti säästää hankitut ruoat seuraavalle päivälle ja hakea perjantai-illan kunniaksi pizzat Domino’sista.

Pizzaherkut nautittiin pienen etsimisen jälkeen Greymouthin ”rannalla” eli meren viereisellä sorakuopalla joka olikin selvästi paikallisen nuorison suosituin perjantai-illan viettopaikka. Ilta oli kuitenkin tuulisuudesta huolimatta upea ja auringonlasku merelle vielä upeampi. Ja saatiinpa vielä äksöniäkin iltaan kun palomiehet saapuivat paikalle sammuttelemaan paikallisten rannalle virittämiä kokkoja. Mutta eipä ollut mitään huomauttamista meidän yöpymisestä laiturin vieressä, eli täällä Uudessa-Seelannissa selvästi saa jäädä kämppäilemään lähes minne vaan. Hyvä niin. Ilta venyi melkoisen myöhään Monnissa viiniä lipittäen ja maailmaa parantaen, ja yöpuulle tuulisella rannalla käytiin vasta reilusti kahden jälkeen kun viimeiset todisteet pizzastakin oli jo poltettu nuotiossa.

Lauantaiaamuna oli hitusen eilinen olo, eli päätimme vaihtaa alun perin suunnitellun terveellisen puuroaamiaisen Subwayhin, jonka jälkeen kolusimme läpi oikeastaan kaikki Greymouthin vaatekaupat tarkoituksena löytää itsellleni ja Tompalle jotain viileässä vaelluksen sopivampia vaatteita kuin farkut tai shortsit. Noh, tarjonta ei ihan huimasti ollut, mutta jotain sinnepäin saatiin kuitenkin hommattua että uskaltaisi lähteä vielä toisenkin kerran vuorille samoilemaan.

Sää oli lämmin ja aurinkoinen, emmekä halunneet haaskata sitä Greymouthin kylillä hortoiluun emmekä autossa nököttämiseen, joten hakusessa oli seuraava leiripaikka. Ja kuin tilauksesta melko nopeasti etelään päin lähdettyämme eteen tuli aivan mahtava järven rannalla oleva leirintäalue jossa kohtuulliseen kuuden taalan hintaan sai käyttöön uimarannan, vessat, vesipisteet ja idyllisen rantaleirinnän. Lekoteltiin siinä päivä auringossa, grillailtiin edellisenä päivänä ostetut herkut ja ahdettiin jälleen jälkkäriksi karkkia kiihkeän korttipelin lomassa. Eli kaiken kaikkiaan aivan mainio lauantai.

Tästä jatketaan sitten kohti etelää ja itävaltalaishenkisesti nimettyä Franz Josefin jäätikköä jossa olisi tarkoitus jälleen hieman vaellella vuoristomaisemissa. Kerrotaan vielä että Uuden-Seelannin tienvarsilta on bongattu tähän mennessä jotain jonka nimi on Hororata ja suosittu laskettelukohde Mt. Cheeseman. Saa nähdä mitä on vielä edessä.

-Inni.

ps. Täällä vuorilla ei ole juurikaan kenttää puhelimissa saati sitten nettiä, eli älkää kummastelko...

18.1.2011 Around the World Backpackers, Christchurch

Uusi Seelanti, uudet kujeet

Majoituttiin tosiaan lauantai-iltana joskus kahdeksan aikaan illalla pitkästä aikaa huoneeseen, jossa oli ihan oikea sänky ja koska edellinen yö oli mennyt vaihtelevissa merkeissä Sydneyn lentokentän lattialla, ei unentuloa kauaa tarvinnut odotella. Meikäläinenkin veteli ihan helposti kymmenen tuntia unta palloon ja Inni tapojensa mukaan reilusti kellon ympäri. Sunnuntaina herättiin siis virkeinä ja hyvävoimaisina ja lähdettiin reippaasti tutkimaan huolestuttavan hiljaiselta vaikuttanutta Christchurchia. Vertasin edellisenä iltana kaupungin ulkonäköä Maarianhaminaan, eikä kuva ollut lauantai-illasta sunnuntaiaamuksi paljoa muuttunut; matalia taloja, vain muutamia autoja ja leveitä katuja, joilla palloili minimaalisen vähän porukkaa. Aika rauhallista siis.



Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja viimeaikaisiin Australian monsuunisateisiin tottuneina heti aamusta alkaneesssa +30 asteen lämmössä oli jopa vähän totuttelemista. Enkä todellakaan kirjoittanut tätä mitenkään asiasta valittaakseni; antaa paistaa vaan. Käveltiin heti kättelyssä ensimmäiseen vastaan tulleeseen pubiin nauttimaan aamiaista auringonpaisteisella terassilla ja kun verisuonet oli saatu sopivasti tukittua pekonirasvayliannostuksella, suunnattiin palloilemaan ympäri kaupungin yllättävän pientä keskustaa. Koko mesta on rakennettu keskusaukio Cathedral Squaren ympärille jonka näkyvimmällä paikalla oli, tottakai, suuri laskuri osoittamassa kuinka monta viikkoa/tuntia/minuuttia/sekuntia on aikaa Rugbyn MM-skabojen alkamiseen. Ko. kisat pidetään ensi syksynä täällä Uudessa-Seelannissa ja koko maan suurimman ylpeyden, All Blacksien niskoilla on luonnollisesti valtavat menestyspaineet. Mustapaidoilla on laskurin mukaan vielä about 33 viikkoa aikaa hioa Hakaa (jos et tiedä, KVG).

Cathedral Squarelta mihin tahansa suuntaan käveltäessä vastaan tuntui tulevan puistoja ja vähän keskustoria pienempiä aukioita. Erityisesti vinosti etelään kaartavan High Streetin ympäristöä oli selvästi yritetty remontoida coolimmaksi (patsaita ja historiapläjäystauluja oli vaikka muille jakaa) ja kaikesta näki selvästi, että ainakin täällä, Australian puolella meitä harmittanutta keskustanäivettymistä yritetään kaikin tavoin estää. Kun nyt muuten tuli tuo remontointi mainittua, niin täytyy samaan hengenvetoon todeta, että vuoden 2010 loppupuolen maanjäristykset ovat todellakin jättäneet tänne jälkensä; oikeastaan jokaisessa korttelissa on edelleen sortuneita taloja ja osa aivan ydinkeskustan kaduista on jopa kokonaan poikki parin korttelin matkalta talojen kärsimien vaurioiden takia. Kaikissa ”avoinna” olevissa rakennuksissa on sen sijaan alakerran ikkunoissa laput, jotka kertovat rakennustarkastajien yytsineen ko. pytingin maanjäristyksien jälkeen ja todenneen sen käytön turvalliseksi.

Lompsittiin siis koko aamupäivä ympäri keskustaa ja iltapäivän alkajaisiksi suunnattiin paikallisen kasvitieteellisen puutarhan vieressä komeilleelle Arts Centerille katselemaan käsityöläismarkkinoita. Pytinki oli ikivanha, mutta aivan viimeisen päälle restauroitu ja itse markkinat tarjosivat tietysti kaikkea mahdollista lampaasta, lampaanvillasta, lampaan sisälmyksistä ja lampaannahkasta. Aikamoinen lammasfiksaatio tuntuu paikallisilla käsityöläisillä olevan. Komeita olivat lammasesineet, mutta ei nyt aivan ensimmäiseksi tullut mieleen vallitsevissa 34-asteen lämpötiloissa vetää karitsahattua päähän. Meininki oli kaikesta huolimatta kuin Vanhan Joulumarkkinoilla konsanaan. Suurinta hupia saatiin kuitenkin pihalla esiintyneen katutaiteilijan stand-up/taikuri-showsta; ainakin 150-kiloinen, karvainen, hikinen ja kilttiin pukeutunut hemmo käveli fakiirimaisesti lasinsirpaleiden päällä, nieli miekkoja, pelotteli lapsia, joi pesuainepullosta kotipolttoista brenkkua ja huuteli samalla ohiajaville raitiovaunuille kertovansa yleisölle Jeesuksesta. Kyllä nauratti. Christchurchissa pidetään kuun lopussa katutaiteilijoita kaikkialta maailmasta keräävä ”World Busker Festival” ja jo ihan tämän kokemuksen perusteella voisi olla aiheellista suunnata mestoille väijymään meininkiä ainakin pariksi päiväksi. Katsotaan miten aikataulut ja reittisuunnitelmat antavat periksi.



Katutaiteilijan esityksestä toipuessa päätettiin piristää iltapäivää tutustumalla lähipubissa paikalliseen olutkulttuuriin. Koska meillä ei ollut vielä toistaiseksi minkäänlaista tietoa lokaalibissejen merkeistä, latoi ystävällinen baarimikko tiskille maistiaiset kaikesta mitä hanoista vain alas tuli, jotta osattaisiin valita itseä eniten miellyttävä vaihtoehto. Esimerkillistä myyntityötä, kerta kaikkiaan. Iltapäivä kului siis mukavasti aurinkoisella joenvarren terassilla, paikallisen cover-bändin soitellessa taustalla ikivihreitä kitaraballadeita. Lienee sanomattakin selvää, että meininki oli ehkä rennointa pitkään aikaan; aurinkoa, iltapäiväolutta ja kaikki seikkailut uudessa maassa vielä edessäpäin.



Muutama bissen jälkeen dallailtiin nopeasti käymään hostellilla ja illaksi suunnattiin päivän tiedustelujen perusteella hyväksi illanistujaismestaksi osoittautuneelle Sol Squarelle safkaamaan. Ko. aukio sijaitsee vähän ydinkeskustan ulkopuolella, kapean kujan päässä, vanhojen punatiilivarastojen keskellä ja pitää sisällään kymmenkunta toinen toistaan funkympaa raflaa/soittoruokalaa. Aukion seinät oli koristeltu graffitein tai niihin oli maalattu biisien sanoja ja nuotteja, yhden terassin katolle oli roudattu flyygeli ja yhteen seinään oli pultattu Mini Cooperin kori jonkinlaiseksi tilataideteokseksi. Melkein kaikkien kapakoiden huonekaluosasto koostui sekalaisista kirpparinojatuoleista ja muutamassa mestassa oli jopa oma mikropanimo antamassa oman omituisen säväyksensä sunnuntai-illan bissettelyille. Koko mesta oli suoraan sanottuna aivan täydellinen illanistujaispaikka.

Vaihdeltiin baareja ja fiilisteltiin loistavaa meininkiä johonkin yhteentoista asti illalla, kunnes osuttiin kapakkaan, jonne olivat rantautuneet jonkinlaisen paritanssiristeilyn osallistujat. Siis jonkinlaisen Uutta-Seelantia kiertäneen tanssiteemaisen risteilyaluksen matkustajat olivat valloittaneet mestan ja koko pienen pieni kuppila oli täynnä erittäin itsetietoisesti hiki päässä joraavia poskitangopareja. Lienee sanomattakin selvää, että kaikki olivat saksalaisia ja niin nörtin näköisiä, ettei tanssipartnereita varmaan minkäänlaiselta normaali-ihmisten risteilyalukselta olisi montaakaan löytynyt. Baarimikko vaikutti ihan vilpittömän huojentuneelta, kun suomalaisasiakkaat eivät olleetkaan toisiinsa liimautuneita lakerikenkäfriikkejä, vaan tulivat tennareissaan ihan rehdisti kaljalle. Mimmi oli ihan hermoromahduksen partaalla annettuaan pahaa aavistamatta vettäjuovan tanssijengin valloittaa koko kapakkansa parhaaseen ”Sunday Sessions”-aikaan, mutta meillä oli toki runsaasti hauskaa seuratessamme huomattavan vakavailmeisten gynttereiden hetkumista tanssilattiaksi muuttuneessa pubissa. Ilmeisesti tanssiminen on nimittäin hyvinkin totista hommaa. Kokemus oli kuitenkin niin pysäyttävä, että päätettiin lopettaa illanistujaiset siihen paikkaan ja suunnata itsekeksityin tangoaskelin kohti hostellia ja unten maita.

Maanantaina sateenjumala Thor oli vihdoinkin träkännyt meidät Australiasta Uuteen-Seelantiin ja yhden päivän loistokelien jälkeen satoi taas. Vähän kyllä suoraan sanoen vitutti katsella tihkusateista ilmaa hostellin ikkunasta ja ajatella, että näinköhän tämäkin maa alkaa pian tulvia. Koska kyse oli kuitenkin vain pienestä tihkusta, suunnattiin siitä välittämättä kaupungille palloilemaan. Jengiä oli katukuvassa hieman enemmän kuin autiona sunnuntaina, mutta edelleenkin kaupungin yleisilme oli hyvin seesteinen. Ehkä paikallisetkaan eivät pidä sateesta tai sitten lampaanvilla haisee kastuessaan epämiellyttävältä.

Iltapäivällä vettä alkoi tulla hieman runsaammin ja me päätettiin pysytellä mahdollisimman pitkälti sisätiloissa sateensuojassa keskustan nettikahvilassa. Allekirjoittaneelle tarjoutui samalla hyvää aikaa yrittää virittää Sydneyn lentoasemalta tuhoutuneen iPodin (jota matkavakuutus ei tietenkään korvannut) tilalle ostettu uuden uutukainen soitin käyttövalmiuteen. Pääpaino oli toki sanalla ”yrittää”; moisista tietoteknisistä suorituksistahan ei koskaan tule kuin vihaiseksi ja arviolta kolmen tunnin vääntämisen jälkeen hermot olivat luonnollisesti totaalisesti menetetyt ja uusi iPod lähimmässä roskiksessa. Vittu, mikä tahansa suoritus joka vaati jotain installaatioita tai päivityksiä menee kyllä edelleenkin ihan totaalisesti yli meikäläisen hilseen. Varsinkin kun sana ”päivitys” on ilmeisesti synonyymi sille, ettei mikään ennen tätä ”päivitystä” toiminut asia (kuten verkkoyhteys) enää toimi. Räjähdysherkkä ja jo sivullistenkin terveydelle uhkaksi ollut tilanne kuitenkin lopulta ratkesi onnellisesti nörtti-Innin suoritettua tarvittavat tietotekniset operaatiot ja uusi iPod kaivettiin roskiksesta ylös ja on nyt täydellisessä toimintavalmiudessa odottelemassa Eddie Vedderin ”pitkiä öitä” tulevalla Uuden-Seelannin roadtripillä.

Tietotekniikkaan liittyneiden väkivaltapurkausten laannuttua sade ei kuitenkaan ottanut hellittääkseen ja koska täälläkin kaupat menevät Australia-tyyliin viimeistään kuudelta illalla kiinni, jäi meille aika runsaasti luppoaikaa illanviettoon. Maanantai-iltana ei oikein missään tuntunut tapahtuvan mitään ja koska sunnuntai-ilta meni kapakoissa pyöriessä, ei kaljoittelukaan oikein huvittanut, joten päätettiin suunnata viimeviikkoiseen tapaan eläviin kuviin. Tällä kertaa ohjelmassa oli Johnny Deppin ja Angelina Jolien tähdittämä The Tourist, joka ainakin trailerin perusteella vaikutti ihan takuuvarmalta toimintajännäriltä ja siten juuri oikeanlaiselta pätkältä tylsän sadeillan viihdykkeeksi. Mutta, mutta. Leffa oli aivan totaalinen pettymys; alusta asti arvattava juoni, suuren budjetin toimintaelokuvaksi erittäin tökkivä rytmi ja Angelina Jolien itsetietoisen maneerinen anti-näyttely veivät kyllä fiiliksen ihan kokonaan. Ei se silikonihuulien höristely nyt vaan yksinkertaisesti riitä enää. Aina loistava Johnny Deppkin näytti tietävän, että tämä leffa menee cv:ssä suoraan sinne aivan pohjamutiin ja oli päättänyt jättää muutamaa väläystä lukuun ottamatta parhaat trikit käyttämättä. Ko. pätkää ei kyllä voi suositella kenellekään; totaalista ajanhukkaa ja Simo Salmisen legendaarisin sanoin; ”dorkaa ja karmeeta, two points”.

Tänäänkään eivät sitten, yllätys, yllätys, säiden jumalat suosineet matkaajia, vaan aamusta alkaen satoi ihan kunnolla. Käytiin päivällä vähän tiedustelemassa mistä saataisiin huomenissa tarvittavia camping-varusteita (pallogrilli, retkituolit yms.), mutta totaalisen kastumisen jälkeen ollaan lähinnä hengailtu täällä hostellin kuivissa sisätiloissa, tilattu kotiinkuljetettua intialaista ruokaa (jonka toki toi Jose-niminen kaveri) ja nukuttu päiväunia. Tavallaan harmittavaa, mutta kyllä parissakin päivässä ehti jo hyvin kiertää pienen Christchurchin oleellisimmat nähtävyydet ja itse maahan tutustuminen alkaa tosiasiassa vasta huomenissa kun käydään hakemassa Wickediltä varattu campervan ja päästään seikkailemaan kaupungin ulkopuolisiin ihmeisiin. Samalla reissuryhmä kasvaa väliaikaisesti yhdellä kun allekirjoittaneen Essi-serkku saapuu pitämään meille seuraa muutamaksi viikoksi. Sitäpaitsi, jos suunnitelmat menevät nappiin, tullaan kuitenkin vielä loppukuusta takaisin väijymään niitä katutaiteilijafestareita, eli jos säät silloin suosivat, niin ehkä ehditään hengailla Christchurchissa vielä vähän lisää.

Tällä hetkellä toivotaan vaan hyvää säätä huomiseksi ja sitä, että meidän tulevassa Wicked-camperissä on joku hyvä slogan takaovessa (niihin kaikkiin on bommattu jotain hassunhauskaa). Tähän mennessä bongatuista suosikkini on ehkä ollut: ”life is sexually transmitted and terminal”…


-Tomppa

16.1.2011 Around The World Backpackers, Christchurch, Uusi-Seelanti

Kohti uusia haasteita

Keskiviikkona jätettiin Red Headin leirintäalue ja sen kotoisa, pitkäaikaisasukkaiden mökkien takana sijainnut joutomaa taaksemme heti aamusta ja suunnattiin takaisin Newcastleen. Edellisenä aamuna oltiin vähän niin kuin jo päätetty että Newcastle on paska mesta, eikä se tarjoa meille mitään mielenkiintoista, mutta iltapäivällä spotattu Darby Streetin alue muutti kaiken ja rikospaikalle palattiin ihan hyvillä mielin. Sääkin oli yllättävästi melko hyvässä kuosissa; ei aurinko nyt sentään ihan paistanut, mutta melkein.

Hengailtiin siis aamupäivä Darby Streetin tuntumassa ja onnistuttiin siinä samalla myymään Swarlokseen kerääntyneestä kirjavalikoimasta kaikki jo luetut opukset johonkin divariin. Ja hyvä niin, koska näillä sateilla lukemiseen on tullut panostettua oikein huolella ja myytävää materiaalia oli about pari hyllymetrillistä. Muiden muassa lihoiksi pantiin myös Australian Lonely Planet ja viimeistään tästä rituaalinomaisesta suorituksesta tuli ilmi, että Australia alkaa olla nyt tämän reissun osalta nähty ja kohta koittaa aika siirtyä uusiin seikkailuihin Uuteen-Seelantiin.

Tarkoituksena oli myös suorittaa muutamia välttämättömiä hankintoja (mustia boksereita ja pari t-paitaa tuhoutuneiden tilalle), mutta koska kuten Inni edellisessä postauksessa mainitsi, Newcastlen keskusta on shoppailumielessä täysin kuollut, eikä siten tarjonnut minkäänlaisia mahdollisuuksia moisiin ostoksiin. Tai siis, olisihan Darby Streetin pikkuputiikeista saanut vintage-paitoja ja designer-boksereita, mutta koska kaikki kledjut kuitenkin reissatessa tuhoutuvat jossain vaiheessa, olisi huntti jostain käsinpainetusta printtipaidasta ollut puhdasta hulluutta; olisin saletisti heti ekana iltana lotrannut halpaa pihvimarinadia ja laatikkopunkkua paikallisen nuoren supertähden kättentöiden päälle, eikä Inni olisi saanut tahroja ikinä irti jonkun hikisen leirintäalueen aataminaikaisessa suurtalouspesukoneessa. Katsotaan noita letkeempien rättien hankintoja sitten kun ollaan reissun loppusuoralla Nykissä ja Lontoossa. Meidän oli siis alistuttava täysin keskustanäivettyneen kaupungin meininkiin ja suunnattava autolla suburbian megasuperostareille, kuten kunnon amerikkalaisten kuuluukin.

Valtavalla Charleston Squaren ostarilla olikin sitten miljoonittain ostosmahdollisuuksia ja kaikki tarpeellinen saatiin hankittua hyvinkin nopeasti. Mestoilla oli muuten keskiviikkoiltapäivän kunniaksi jengiä aivan sairaasti ja koska ostarin kaupat (ruokakauppoja ja leffateatteria lukuunottamatta) menevät paikalliseen tyyliin jo viideltä kiinni, tuli väistämättäkin mieleen, että milloinkohan nämä kulutusjuhlan massahysteriaan osallistuvat laiskanpulskeat lähiöihmiset käyvät töissä. Beats me.

Shoppailujen jälkeen mietittiin hetki, pitäisikö puskea takaisin keskustaan, mutta koska se oli käytännössä ”väärässä” suunnassa ja sääkin oli muuttunut taas sadettaenteilevän tuuliseksi, päätettiin tuhlata rahoja ja aikaa pitkästä aikaa leffassa käyntiin. Edellinen kerta kun tuli katsottua minkäänlaista televisiota/leffoja oli Collingwoodin hostellissa marraskuun alussa ja yhteistuumin pääteltiin, etteivät aivot varmasti muutu ihan juustoksi jos kerran pariin kuukauteen jonkun pätkän käy väijymässä. Eläviin kuviin siis. Suurin osa leffoista pyöri luonnollisesti illalla ja oikeastaan ainoa mahdollisuus elokuvaelämykseen olikin uhmata siirappiin hukkumista ja mennä katsomaan Jake Gyllenhaalin ja Anne Hathawayn tähdittämää ”Love and Other Drugs”-hömppää, jonka iltapäivänäytäntö alkoi sopivasti alle tunnin päästä. Noh, mikäs siinä, elokuvavaje oli sen verran kova, että jo pelkkä leffateatterin penkkiin istuminen ja mainosten tuijottaminen oli ihan tyydyttävää ”aivot narikkaan”-toimintaa.

Ja mitenkäs se itse leffa sitten? Ko. pätkässä oli ihan urheasti yritetty vetää ”romanttinen komedia ja samalla vakava aihe”-kaavalla, mutta oikeastaan ainoa asia joka jäi allekirjoittaneelle mieleen, oli Anne Hathaway alasti. Ei siis mennyt mitenkään ihan kokonaan hukkaan tämäkään leffakokemus.

Elokuvaelämyksen jälkeen suunnattiin Swarloksen nokka kohti etelää ja päätettiin jäädä yöksi parinkymmenen kilometrin päähän Blacksmith’s Beachin viereiselle parkkipaikalle. Periaatteessa oltiin kyllä suunniteltu menevämme kahdeksi viimeiseksi camper-yöksi leirintäalueelle, jotta saadaan pestyä itsemme, vaatteet ja siivottua kiesi, mutta koska Blacksmith’s osui sopivasti reitin varrelle ja tarjosi sopivan suojaisen grillausmestan ja paikallisen surffikerhon saniteettitilat, päätettiin säästää vielä muutama penni ja leiriytyä viimeisen kerran ilmaiseksi. Mikäs siinä.

Torstai valkenikin sitten pitkästä aikaa täysin aurinkoisena ja vähän kyllä harmitti jättää rantahengailut suorittamatta ja puskea heti aamusta ensimmäiselle vastaantulevalle leirintäalueelle laittamaan kamoja pakettiin. Ei voi mitään. Löydettiin hyvä spotti ihan muutaman kilometrin päästä, Blacksmith Waterin Caravan Parkista ja naapurileirien jengin ilmeissä oli hieman epäuskoisen huvittunut sävy kun Swarlos kurvasi heti aamusta mestoille ja suomalaisbackpakerit purkivat välittömästi kaiken mitä autossa oli sisällä suureen kasaan leirintäalueen nurmikolle. Muutamalle sällille jouduttiin jopa selittämään, että autonpalautus olisi ohjelmassa seuraavana päivänä ja tässä oli nyt käynnissä eräänlainen loppusiivous.

Koko päivä menikin sitten mukavasti kamoja pakatessa. Parissa kuukaudessa autoon ehtii kertyä yllättävänkin paljon kaikenlaista turhaa sälää; karttoja, pulloja, esitteitä, lippulappuja, ruokatarvikkeita ja ihan suoranaista jätettä lapioitiin roskiksiin kassikaupalla. Vähän eri meininki kuin Kaakkois-Aasian-etapilla, jolloin kaikkia kamoja piti kantaa selässä lähes joka päivä, eikä mitään ylimääräistä siten päässyt kertymään mukaan. Välillä pestiin pyykkiä ja nautittiin toki myös muutamia talkoo-oluita. Minkäänlaiseen saksalaistyyppiseen överinuohoamiseen ei sentään alennuttu (sellaisiakin gynttereitä on nähty, jotka kiillottavat tuntikaupalla vuokra-autojensa konepeltiä ennen palautusta), mutta suurimmat kurat ja likatahrat oli saatava sisätiloista ja takaosan keittiöstä irti jo ihan senkin takia, ettei palautusvaiheessa koidu enää mitään yllättäviä lisäkustannuksia siivouksesta. Onneksi aurinko sentään paistoi koko päivän.



Perjantaina ajeltiin viimeinen sata kilometriä Sydneyyn ja palautettiin yli kaksi kuukautta kotina toiminut Swarlos murheellisina ExploreMoren toimistolle. Noista äsken mainitsemistani jälkiseuraamuksista meitä odotti vuokraamossa sakko tietullin läpi ajamisesta; kuulemma Brisbanen lähistöllä oltiin huomaamattamme ajettu jonkinlaisesta ”freeflow”-tullista läpi maksamatta ja nyt meitä siis sakotettiin siitä huvista sekä itse tullimaksun, että sakon, että ExploreMoren toimiston oman käsittelymaksun verran. Eihän summa nyt tässä Swarloksen vuokraamisen loppukonkurssissa mikään ihan valtava ollut, mutta tavallaan kyllä vitutti se, että koko parin kuukauden ajan nimenomaan välttämällä vältettiin ajamasta tietullattuja teitä. Sitäpaitsi, tällaista ”freeflow”-tullia ei kuulemma olisi edes voinut millään tavoin etukäteen tietämättä huomata; sen olemassaolo vaan pitää tietää ja tarvittava passi maksaa ennen ko. tielle ajamista. Laillistettu ryöstö siis. Kuulemma oikeastaan jokainen Brisbanen lähistöllä ajava turisti joutuu ko. sakon maksamaan. Kiva.

Tämän tietullimaksun lisäksi mitään sen kummempia yllätyksiä ei enää koettu ja aika nopeaan tahtiin suunnattiin taksilla parin kilometrin päässä sijainneelle Sydney Internationalille hengailemaan ja kuluttamaan aikaa. Tämä siitä syystä, että lento eteenpäin lähtisi vasta lauantaiaamuna, mutta budjettitietoisina matkaajina ei tietenkään haluttu enää ajella takaisin Sydneyn keskustaan, maksaa siellä yhtä yötä hostellissa ja ajella aamulla takaisin lentokentälle. Kyllähän flygarikentillä on ennenkin nukuttu.

Viritettiin siis leiri terminaalirakennuksen nurkkaan ja siirryttiin torkkumisen, iPodien ja kirjojen maailmaan. Joku kalifornialainen sälli tuli pariksi tunniksi pitämään meille seuraa ja ihmetteli useaan otteeseen miksi me ei haluttu mennä hotelliin yöksi tai edes yritetty siirtää lentoamme aamukoneesta iltakoneeseen. Kundi ei vain millään ymmärtänyt ettei yksi yö lentoaseman lattialla ole ennenkään tappanut ketään, varsinkin jos sen avulla voi säästää useamman satasen. Sitäpaitsi, Sydneyn kentällä oli melkein kaikki palvelutkin erittäin hyvin kuosissa; safkamestoja jo ennen check-inniä oli enemmän kuin varmaan millään kentällä missä olen ikinä ollut ja ilmastointi toimi kiitettävästi. Ainoa miinus tuli internet-yhteyden hinnasta; 13 taalaa per tunti langattomasta yhteydestä kuvaa erittäin hyvin tämän maan yleistä meininkiä. Lienee sanomattakin selvää että oman läppärin nettiä ei käytetty.



Iltapäivä ja ilta kuluivat siis ihan rauhallisesti lattialla makaillessa, mutta puolen yön maissa meille tultiin kertomaan, että lentoasema suljetaan neljäksi tunniksi, eikä siellä siten saa hengailla klo 12-04 välisenä aikana. Vittu. En kyllä ole koskaan kuullut että flygariasema suljettaisiin yöksi, vaan useilla tämänkaltaisilla budjettireissuilla jopa hakeutunut paikallisille lentokentille goisaamaan juuri siitä syystä, etteivät ne ikinä mene kiinni vaan tarjoavat aina kuivan ja turvallisen paikan silmien ummistamiseen. Noh, meille kerrottiin kuitenkin että terminaalirakennuksen vieressä sijaitseva juna-asema olisi oikea paikka aamun odottamiseen. Stogeasemalta löytyi sitten muitakin samoissa hommissa olleita ja niinpä meidänkin makuupussit viritettiin muutamaksi tunniksi juna-aseman lattialle.

Pari tuntia saatiin hyvin nukuttua ja aamun sarastaessa siirryttiin takaisin lentoasemalle aamukahville. Vanha interreilaajien sanonta ”kaksi tuntia unta lattialla ja sitä on kuin uus mies” piti edelleenkin paikkansa ja Australia jäi taakse iloisin Air New Zealandin siivin yhdeksän maissa perjantaiaamuna. Kolme kuukautta Down Underissa ehti vierähtää melko nopeasti; kivaa oli, mutta harmittavasti päällimmäiseksi muistoksi jäivät kuitenkin loppuaikojen sateet ja tulvat. Allekirjoittaneen mielikuvissa Australia on nyt siis melko erilainen maa kuin silloin kun tänne tultiin; surffirannat ja ikuisen auringon ovat korvanneet monsuunisateet ja tulvien katkaisemat tiet. Paettiin kuitenkin maasta varmasti juuri oikeaan aikaan, koska viimeaikaisten raporttien mukaan Brisbanessakin on tulvinut ihan huolella, asiat Pohjois-Queenslandissa eivät ole ainakaan parantuneet ja jopa Victorian pohjoisosissa on evakuoitu joitain kyliä tulvien takia. Taitaa upota koko Australia.

Hyppy tänne Christchurchiin jouduttiin suorittamaan Aucklandin kautta; ensin kolmisen tuntia Sydneystä Aucklandiin, siellä muutaman tunnin odotus ja sen jälkeen tunnin loikka eteläsaaren Christchurchiin. Air New Zealandin koneille muuten propsit siitä, että videokirjastosta löytyi kuin löytyikin pari jaksoa ”Extreme Fishing With Robson Green”-sarjaa. Ei tullut mieleenikään edes yrittää nukkua koneessa. Jälkimmäisellä lennolla oli vielä mukana jonkinlainen Venäjän maajoukkue (lajista ei ollut mitään käsitystä) jonka jäsenet toki käyttäytyivät juuri niin kuin perusryssien kuuluukin ja polottivat rukihveria (eivätkä sanaakaan englantia) niin kovaan ääneen ettei goisaamisesta kuitenkaan olisi mitään tullut.

Perille Christchurchiin saavuttiin joskus kuuden maissa illalla ja lyhyt matka flygarilta keskustaan sujui mukavasti ihan paikallisdösällä. Koko kaupunki vaikutti lauantai-illasta huolimatta jotenkin kumman autiolta ja erittäin pieneltä, mutta eipä energiaa minkäänlaisiin baarikierroksiin olisi paljoa enää ollutkaan. Eikä sitäpaitsi ilman suihkua mitään asiaa mihinkään soittoruokalaan sisälle. Matalista rakennuksista ja autioista kaduista tuli etäisesti mieleen kesäinen Maarianhamina, eli tyjää oli, vaikka kyseessä kuitenkin on usean sadan tuhannen asukkaan kaupunki. Noh, yöpymispaikaksi arvottu Around The World Backpackers ainakin löytyi ilman sen kummempia haahuiluja ihan keskustan vierestä ja ensimmäistä kertaa vähän yli kahteen kuukauteen päästiin kellahtamaan ihan oikeaan sänkyyn goisaamaan ja ensimmäistä kertaa yli kolmeen kuukauteen meillä oli käytössä ihan oma huone. Australian hostelliyöt kun kuluivat aina budjettisyistä dormitorioissa, mutta tässä kyseisessä hostellissa ei tarvinnut kuluttaa kuin pari taalaa enemmän kahden hengen huoneen saamiseen. Siis aivan kuin hotellissa olisi.

Tänään onkin sitten tarkoitus puskea reippaasti väijymään Christchurchin sunnuntaihulinoita. Ainakaan täällä ei vaikuttaisi olevan minkäänlaisia tulvariskejä, eli ainakin kuivaa pitäisi olla. Toivottavasti maanjäristyksetkin ovat ohi…


-Tomppa

11.1.2011 Redhead Holiday Park, Newcastlen lähettyvillä

Viimeinen valitusvirsi

Varoitus: Tämäkin blogikirjoitus sisältää valitusta säästä.

Lauantaina poistuttiin tosiaan Brisbanesta ja lähdettiin valumaan kohti etelää. Sydneyyn oli matkaa noin tuhat kilometriä ja aikaa viikon verran, eli hyvät mahdollisuudet poiketa vielä luonnonpuistoihin ja rannoille jos vain säät antaisivat siihen mahdollisuuden. Toistaiseksi näin ei ole käynyt.

Bongattiin kartalta suurin piirtein reitille sijoittunut Dorrigon luonnonpuisto jossa oli opaskirjan mukaan luvassa useiden vaellusreittien lisäksi mahtava skywalk, eli puiden latvojen tasalla oleva laiturin tapainen rakennelma, josta voisi ihailla näkymää alas sademetsään ja kuvitella olevansa vapaa kuin taivaan lintu. Onhan noita vastaavia ”treetop walkeja” ollut tarjolla useammissakin paikoissa matkan varrella mutta tämä olisi vielä ihan ilmaista lystiä eikä mikään teemapuisto. Eli sinne siis.

Dorrigon kylä oli lähemmäs kilometrin korkeudessa ja pilvet roikkuivat arviolta noin 300 metrin kohdalla eli loppumatka mentiin ihan miniminäkyvyydellä puoliksi sortuneita teitä ja toivottiin kovaa että ilma kirkastuisi mahdollisimman pian. Onneksi täällä kuitenkin puolikkaat tiet ja muut liikennehasardit on merkattu kunnolla, en oikein edes uskalla ajatella kuinka monta autoa olisi samanlaisissa oloissa pudonnut tieltä jossain Filippiineillä tahi Vietnamissa.

Perille päästiin ilman ongelmia ja olisihan se Skywalk varmasti ollut vaikuttava, mutta kun eteenpäin näki juuri ja juuri muutaman metrin niin allekirjoittanuttakaan ei ollenkaan hirvittänyt korkeuksissa. Samaan aikaan paikalla ollut aussiheppu vakuutteli meille että oikeasti näkymät sekä alas metsään että eteenpäin vuorille ovat spektaakkelimaiset. Siihen ei voinut kuin todeta: ”I can only imagine.” Ikuisina optimisteina, ja sen takia kun ei ollut mihinkään vielä kiire, päätimme jäädä alueelle yöksi ja kokeilla onneamme sekä näköalojen että bushwalkin suhteen vielä seuraavana aamuna.

Iltapäivä ja ilta menivätkin jälleen kaatosateessa Swarloksessa lukemiseen ja ympäri kylää säntäilyyn kaasupullon täytön perässä (onneksi löytyi, ja vielä halvalla). Sadetta piisasi vielä koko yön ajan ja kun aamulla ei nähnyt edes parkkipaikan toiseen päähän, oli päätös selvä: pois täältä. Olisihan sinne metsään voinut mennä sateessa tallustelemaan mutta tuskin se niin mahtavaa olisi ollut, ja jos kastelisimme ehdoin tahdoin pari vaatekertaa ja lenkkarit, eivät ne varmasti kuivuisi näissä oloissa ennen maasta poistumista. Eli takaisin alaspäin.

Fiilikset vaihtelivat epäuskoisesta huvittuneeseen ja ärsyyntyneestä vihaiseen kun alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa siltä että koko viikko mennään sateessa kohti Sydneyä. Onneksi tulvat eivät sentään ole ehtineet ihan tänne asti vaikka alkavatkin olla jo Brisbanessa ajankohtaisia. Katseltiin karttaa ja päädyttiin ottamaan seuraavaksi etapiksi mielikuvituksellisesti nimetty Newcastlen kaupunki (ihan lähellä myös Toronto ja Liverpool), jossa luvassa olisi mahdollisesti surffikelpoisia rantoja ja muutenkin paikka on noin Helsingin kokoinen eli toivottiin että luvassa olisi myös jotain sadepäivän tekemistä.

Ensin oli kuitenkin korjattava akuutti nettivajaus, maksettava pari laskua ja postattava edellinen blogikirjoitus, eli suunnattiin etsimään nettiyhteyttä hieman moottoritielta sivuun, Port Macquarien kaupunkiin. Paikka oli selvästi suosittu kesänviettokohde ja jopa parkkipaikan löytäminen osoittautui haasteelliseksi. Lisäksi vielä lounas oli pahaa eikä netti toiminut, niin alkoi olla molemmilla mitta niin täynnä että oltiin yksissä tuumin valmiita julistamaan Australia Saksan tavoin ”paskaksi maaksi”. Mikään kun ei saa aikaan niin suurta raivoa kun toimimaton tekniikka.

Pelastus saapui kuitenkin seuraavassa kaupungissa, Tareessa, jonne poikkesimme alun perin vain ruokakauppaan, mutta kun aluksi täysin uneliaasta kaupungista löytyikin ihan kelvollinen ostari ja sieltä muutamalla taalalla laadukas WiFi-yhteys, alkoi taas mieli nousta ja taas huvittaa oma mökötys tietokoneelle ja kaikelle maailman lanitukselle. Selvästi kiristää hermoja kun ei oikein saa mitään tehtyä sateiden takia. Tareessa hilpeyden nosti kattoon vielä autoliikkeen katolla nököttänyt valtava osteripatsas. Kumpi oli ensin, osteri vai Nissan?

Maukasta kreikkalaista salaattia tanskalaisyyppisellä fetajuustolla (kyllä, näin se täällä myydään) nautittiin levähdyspaikalla heti Tareen osterimetropolin ulkopuolella ja jäätiin saman tien sinne myös yöksi. Kolmesta viiteen yöllä kuuntelin sitten metallin kilkatusta ja ihme pauketta ulkoa kun joku rekkakuski ilmeisesti vaihtoi rengasta. Aluksi kun sitä kuunteli (ennen kuin uskalsi katsoa ikkunasta) pyöri mielessä kaikki mahdollisuudet roskiksia tuhoavasta kengurusta ihmissalakuljetukseen. Olen selvästi lukenut tällä reissulla aivan liian monta dekkaria.

Aamiaisen jälkeen painettiin sitten sen enempää pysähtelemättä tavoitteeseen eli sinne Newcastleen. Rantoja tuntui olevan useampiakin ja niiden välissä Australian suurin hiilisatama, eli vuoron perään kaunista ja rumaa. Ihan ensimmäisenä ajettiin ihan kaupungin itärannalle jossa muutama ihminen yritti surffata epämääräisissä aalloissa Nobby’s Beachilla ja pari muuta jahtasi lokkeja pilvisellä rannalla. Me tyydyimme kävelemään aallonmurtajaa majakalle ja vielä siitä eteenpäin ihan kärkeen asti, missä lokit paiskautuivat aaltoihin kalojen perässä ja valtavat rehtilaivat kääntyivät kohti satamaa. Eikä edes satanut. Loistavaa.

Koska sateen mahdollisuus oli kuitenkin hyvin suuri, päätimme siirtyä keskustaan lounaalle ja tutkimaan hieman kirja- ja muita kauppoja, mutta yllätys oli suuri kun keskustan ykköskävelykadulla, Hunter Street Mallilla, ei ollut juuri ketään eikä mitään. Tai no, saatiin ruokaa (tällä kertaa hyvää), ja kirjakauppa oli, mutta tavarataloja tai niitä yleisimpiä kauppoja ei juurikaan näkynyt. Hyvin omituista, kuitenkin pienemmissäkin kaupungeissa on ollut enemmän shoppailutarjontaa ja muuta elämää.

Läppäri oli mukana kaupungilla ja koska muutakaan ei oikein ollut ohjelmassa, ajateltiin käydä kurkkaamassa meilit kohdalle osuneessa kahvilassa joka mainosti suurella kyltillä langatonta nettiyhteyttään. Kun saatiin kahvit tilattua, ilmoitti myyjä että suljemme sitten puolen tunnin kuluttua. Siis mitä hittoa, minkälainen nettikahvila sulkee tiistaina kello 15.30?!?!? Jotenkin vielä voisin ymmärtää että joku paikka on auki vain aamiaisen ja lounaan ajan, mutta puoli neljältä. Ja tähän päälle vielä se että yhteys oli aivan luokattoman huono, sai mielipiteen Newcastlesta lipsumaan taas sinne Seppo Räty -osastolle.

Käytiin vielä turisti-infossa selvittelemässä yöpymismahdollisuuksia ja taivasteltiin samalla tätä kolmekolkyt-kahvilaa, kun havaittiin että itse asiassa nythän ei sada yhtään ja aurinko jopa vähän kurkkii pilvien välistä. Tästä innostuneina päätimme jatkaa Newcastlen kierrosta vielä Darby Streetille, jossa oltiin ohi ajaessa bongattu mukavan näköisiä kahviloita ja kauppoja. Ja onneksi mentiin.

Darby Street oli selvästi täkäläinen hipesterikaupunginosa, samaan tyyliin kuin Melbournen rakastettu Fitzroy. Erilaisia kahviloita ja terasseja, pieniä kauppoja (niin vaate kuin lihakin) ja muutenkin mukava meininki. Eli jo toista päivää putkeen aamupäivä meni ärsyyntyneenä ja iltapäivästä alkoi taas näyttää paremmalta. Lienee turha mainita että Darby Streetillä toimi se hiton nettikin sitten ihan moitteettomasti.

Nyt viimeistään tajusi sen minkä oli jo oikeastaan huomannut aiemminkin; monissa Australian kaupungeissa noita ihan suurimpia lukuunottamatta on täysin näivettynyt keskusta jossa periaatteessa parhailla liikepaikoilla myydään viiden taalan akryylivillapaitoja ja vihkoja tukkuhintaan, ja sitten jokin niin sanotusti muodikas katu tai alue joka on aina eniten itselle mieleen. Kaikki ison rahan shoppailu tapahtuu siis valtavissa ostoskeskuksissa joita myöhemmin paljastui tässä Newcastlen ympärilläkin olevan ainakin kolme alle 10 km säteellä. Jotenkin outoa. Ja amerikkalaista.

Joka tapauksessa, Newcastle sai anteeksi ja paljastui oikeastaan ihan hauskaksi kaupungiksi. Miinusta erään nimeltämainitsemattoman kahvilan lisäksi ainoastaan siitä että minkäänlaista Swarlokselle sopivaa yöpymispaikkaa ei tuntunut olevan lähettyvillä, ja akuutissa suihkuntarpeessa saimmekin ajella parikymmentä kilsaa tänne Redheadiin saakka jossa meidät majoitettiin jonnekin epämääräiselle joutomaankaistaleelle huomiseen asti. Noh, suihku toimii ja aionkin kohta lotrata siellä ihan koko rahan edestä.

Sydneyyn ja auton palautukseen vielä pari päivää, eli huomenna kenties vielä takaisin Darby Streetille palloilemaan. Ellei huominen paljastu sateettomaksi jolloin yritetään vielä sinne aaltoihin.

-Inni. (optimisti)

8.1.2011 Driver Reviver -pysähdyspaikka New Italyn kylän lähettyvillä

Festareita ja futista

Tiistaiaamuna puskettiin sitten ihan etukäteissuunnitelman mukaisesti heti aamusta Brisbaneen ja siellä samalle Newmarketin leirintäalueelle kuin marraskuussakin. Mestoilla oli huomattavasti vähemmän campervan-kansaa kuin edellisellä visiitillä, mutta niin se tuntuu olevan kaikkialla muuallakin; uudenvuoden jälkeen turistipopulaatio on vähentynyt varmaan 90%:lla, kun joululomanviettäjät ovat lähteneet takaisin Eurooppaan ja talvilomajengi ei ole vielä tullut. Aika rauhassa saatiin siis hengailla lähes tyhjällä camping-alueella.

Suihkun ja leirin pystyttämisen jälkeen lähdettiin keskustaan hoitamaan muutamia tärkeitä asioita; allekirjoittaneelle uudet släbärit vanhojen puhkikuluneiden tilalle ja muutamien laskujen maksaminen kirjaston ilmaista internet-yhteyttä käyttäen. Samalla varailtiin myös majoitusta ensi viikolle Christchurchiin, kun iloinen retkueemme vaihtaa maata Uuden-Seelannin puolelle. Kirjastolla tavattiin myös pitkästä aikaa suomalaisväriä kun ilmaisen netin perässä mestoille eksynyt jyväskyläläinen Janne tuli puristamaan kättä ja kyselemään minkälaisella reissulla ollaan. Kundi oli frendiensä kanssa pyörinyt itärannikolla muutaman kuukauden, mutta lähtö takaisin Suomeen päin olisi väistämättä edessä kohtapuoliin akuutin budjettivajeen takia. Jatkuvien tulvien vuoksi nimittäin suurin osa Queenslandin hedelmä- ja viinisadosta on tuhoutunut ja siten vähentänyt backpackerien poimintaduunien määrää dramaattisesti. Samaa tarinaa on kuultu myös monilta muilta viimeaikoina tavatuilta, eikä voi kuin kiittää onneaan (ja entisiä työnantajiaan ja Kiinteistömaailman Arjaa), ettei budjetointivaiheessa laskettu mitään pätkäduunien varaan. Olisi saattanut nimittäin meidänkin reissu huuhtoutua tulvavesien mukana aiottua lyhyemmäksi.

Keli oli aivan loistokas koko päivän ajan ja iltapäivä kuluikin kaupungilla kävellessä ja leirintäalueella seuraavan päivän festareita fiilistellessä. Brisbane oli näin toiseenkin kertaan nähtynä mukavan eläväinen kaupunki ja pitää edelleen tukevasti kakkossijaa ”Australian siisteimmät suuret kaupungit” -listalla. Itseasiassa, jos tässä maassa pitäisi asua pysyvämmin, saattaisi ykkösvalinta hyvinkin osua juuri Brisvegasiin jopa ennen yybercoolia Melbournea; täällä kun on Gold Coast Byron Bayneen ja muine surffimestoineen lähempänä kuin Victoriassa ja suuremmalla todennäköisyydellä hyvät kelit.

Keskiviikkona koitti sitten kauan odotetun Sunset Soundsin avauspäivä. Onneksi Thor oli meille tällä kertaa suosiollinen ja asiaankuuluva valmistautuminen oluttankkauksineen saatiin suoritettua pilvettömältä taivaalta paistavan auringon alla. Kerrassaan loistavaa! Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, livemusiikin, ja erityisesti festaritunnelman vaje on ollut viimeaikoina huomattava, ja oltiinkin molemmat ihan vilpittömän innoissamme menossa katsomaan, minkälaisia keikkoja Brisbanen Botanic Gardensiin oli saatu järjestettyä. Täällä harrastetaan selvästi jenkkityylisiä festarikiertueita ja sama lineuppi olikin ollut edellisenä viikonloppuna esiintymässä Falls-festivaalilla sekä Victoriassa että Tasmaniassa suurella menestyksellä.



Festarialue aukesi kolmelta iltapäivällä ja mehän tietysti puskettiin mestoille heti avaamisaikaan. Ei aluksi oikein oltu varmoja mitä tietä pitkin keskustasta kannattaa itse pelipaikoille kävellä, mutta oikean suuntiman löytymisen jälkeen ei tietenkään tarvinnut paljon muuta kuin seurailla ihmisvirtaa ja suunnistaa oikeasta portista sisään. Ticketmaster oli muuten ilmeisesti lähettänyt meille liput myös kotiosoitteeseen, vaikka valittiin ostovaiheessa tietysti nimenomaan tulostettavat e-ticketit. Noh, nyt meille jää siis pari käyttämätöntä festarilippua matkamuistoiksi valokuva-albumiin liimattavaksi.



Itse alueelle oli sijoiteltu kolme esiintymislavaa siten, että suurimmat estradit löytyivät suorakaiteenmuotoisen festarialueen päistä ja pienin lava keskellä kohoavalta mäeltä. Koko hässäkkä oli puskettu yllättävän pieneen tilaan, mutta keskikukkula toimi tehokkaasti äänieristeenä suurimpien lavojen välissä. Aikataulu vaikutti etukäteen omituisen tiukalta, enkä kyllä muista koskaan aikaisemmin osallistuneeni festareille joilla jonkun bändin slotti oli ainoastaan puolen tunnin mittainen.

Lavarakennelmista muuten vielä sen verran, että päälava, aivan Brisbane-joen rannassa kohonnut Riverstage, oli yllättävänkin jyrkän mäen alla kuopassa, eikä yleisöä oltu jaettu turva-aidoin minkäänlaisiin sektoreihin. Tietysti ”katsomon” jyrkkyys jeesaa takarivin rockpoliiseja ja lyhytkasvuisia näkemään lavalle helpommin, mutta uskoakseni kuka tahansa joka on joskus oikeasti isossa tai muuten vaan hurmoshenkisessä konsertissa käynyt ymmärtää järjestelyn riskit; jos keikalla jostain syystä koetaan ennenäkemätöntä massahysteriaa, liiskautuvat eturivissä kirkuvat pikkutytöt armotta ihmismassan puristuksessa lavan etuseinään. Asetelmaa katsellessa tulikin monta kertaa mieleen Roskilden päälavan viereinen ”How Fragile We Are”-taideteos, joka on pystytetty yhdeksän vuonna 2000 kuolleen Pearl Jam-fanin muistoksi.

Festarimestana trooppisen kaupungin kasvitieteellistä puutarhaa ei kyllä tietysti lyö mikään ja niinpä mekin vietettiin porttien avaamisen jälkeinen aika nurtsilla, palmujen katveessa bisseä lipitellen. Anniskelualueita ei muuten erikseen ollut, joten olutta ja muita virvokkeita sai nauttia missä tahansa festarialueen kolkassa, mikä onkin aina mielestä ollut ensiarvoisen tärkeää. Suomessa jengi suljetaan ihan turhaan epähumaaneihin ihmishäkkeihin dokaamaan, kun paljon fiksumpi vaihtoehto olisi toimia samoin kuin esimerkiksi ruokakaupassa oluenmyynnin yhteydessä; henkilöllisyystodistuksen tsekkaaminen rajatapauksissa toimii tietääkseni edelleen lakiteknisesti täysin pitävästi. Eipähän synny mitään Provinssirock-tyylisiä sadan metrin kaljajonoja isoimpien keikkojen välissä ja kaikilla on varmasti parempi fiilis.

Meidän aikatauluun oli merkattu festareiden ensimmäiselle päivälle kolme pääesiintyjää, mutta odoteltiin tietysti hyvin fiiliksin myös itsellemme vähän tuntemattomampia paikallisia suuruuksia. Noista mainituista kolmesta ”must see”-pläjayksestä Hot Hot Heat avasi pelin energisellä esiintymisellään jo puoli viiden aikaan iltapäivällä, eikä keikan loppupuolen ”suurimmat hitit”-tykityksessä edes huomattu, että aurinkoinen sää oli yllättäen vaihtunut sateeksi. Harmittava takaisku, mutta eihän nyt sään ole ennekään annettu festaritunnelmaa haitata, eli vähän sadeviittaa vaan niskaan ja tulta päin.

Seuraavana ohjelmassa ollut paikallissuuruus Tame Impala ei valitettavasti oikein vakuuttanut isolla lavalla, mutta ehkä eniten odottamani yhtye, The National oli pienemmällä Garden Stagella suorastaan maaginen. Illan pimentyessä trooppiseksi myrskyksi kääntynyt sää ainoastaan lisäsi keikan intensiivisyyttä ja välillä vaikutti siltä, että maanisesti esiintynyt Matt Berninger olisi hallinnut sateen ja salamoiden määrää tummalla äänellään. Aivan mahtavaa!

The Nationalin tykityksestä toipuessa puskettiin päälavalle siemailemaan sateessa yllättävän nopeasti laimentunutta bisseä hiphop-legenda Public Enemyn keikan loppuosan tahtiin. Hovinarri, Flavor Flav päätti konsertin kymmenen minuutin mittaiseen rasisminvastaiseen monologiin ja jengi tuntui olevan säästä huolimatta fiiliksissä. Innin kanssa naureskeltiin, että tunnelmahan on muuten aivan samanlainen kuin kotimaisilla festareilla, eli juodaan sateessa lämmintä kaljaa, mutta sillä erotuksella, että kotoisilla arktisilla alueilla näin läpimäräksi kastuminen aiheuttaisi akuutin kuoliaaksijäätymisvaaran. Itse Botanic Gardens oli muuten ihan muutamassa tunnissa muuttunut suuren luokan mutakylpyläksi ja kaikkialla upposi helposti puoleen sääreen asti lämpimään liejuun. Syvin näkemäni vesilammikko oli Garden Stagen vieressä; vettä oli ainakin metrin verran ja järjestäjät valvoivat luonnollisesti kohtuullisen tiukalla järkkärimiehityksellä, ettei kukaan lätäkössä uiskennellut huku.

Tältä kyseiseltä Garden Stagelta löydettiin myös päivän positiivisin yllätys; etukäteen itselleni tuntemattomat australialaissisarukset Angus & Julia Stone innostivat meitä eteerisellä folk-kolinallaan jopa niin paljon, että meinattiin missata Interpolin setin alku. Itse Interpol ei sitten onnistunutkaan odotetulla tavalla ja jätti vähän vaisun kuvan päivän pääesiintyjänä yhdeksältä illalla. Ihan ok setti, mutta Nationalin ja Stonen sisarusten jälkeen vähän keskinkertainen. Ja kyllä, luit aivan oikein; ”yhdeksältä illalla”; Sunset Soundsissa ei todellakaan tanssittu aamuun asti vaan koko alue oli heti kymmenen jälkeen jo aivan tyhjillään. Mieletöntä tehokkuutta. Ja muutenkin bändit noudattivat yybertiukkaa soittoaikataulua käsittämättömän tarkasti; keikkojen välissä ei paljon fiilistelty, eikä encoreja paljon vedetty kun roudariarmeijat hyökkäsivät kitaroiden vielä soidessa kantamaan seuraavan esiintyjän kamoja lavalle.

Ja oli muuten melkoinen näky kun korvia myöten mudassa rypenyt festarikansa tulvi yhtä aikaa Brisbanen keskustaan katujen ollessa vielä muutenkin täynnä porukkaa. Esimerkiksi meidät takaisin leirintäalueelle vieneen, ihan normaaliin reittiliikenteeseen kuuluneen dösän kuski katseli hetken vilpittömän kummastuneena mutakuoreen verhoutunutta festarikansaa bussinsa ovella ennen kuin päätti päästää jengin sisään kulkuneuvoonsa. Lienee sanomattakin selvää ettei minkäänlaisiin jatkobileisiin lähialueiden baareihin ollut ko. kurakuosissa mitään asiaa. Ensimmäinen festaripäivä oli kuitenkin mielestäni huikea menestys; hienoja keikkoja jo mainittujen lisäksi meille tarjosivat energistä poppista soittanut paikallinen Ball Park Music, sekä uusi-seelantilainen Ladyhawke majaivarsson-pastisseineen, eikä huono keli mitenkään päässyt haittaamaan tunnelmaa.

Näitä fiilistellessä ei sitten käytetty vähääkään aikaa säätilanteen harmittelemiseen torstaina, vaan suunnattiin edellisestä päivästä asti jatkuneesta rankkasateesta huolimatta hyvillä mielin Rainset Soundsin toiseen päivään. Jengi oli varustautunut asiaankuuluvasti mm. snorkkelein, kellukkein ja kylpytakein ja näkyipä jollain olleen päällä ihan kokonainen märkäpukukin. Hienoa asialleen omistautumista, kerta kaikkiaan.

Bändirintamalta paikallinen The Middle East maalaili aluksi meille rauhallista äänimaisemaa päälavalla ja seuraavana soittanut Children Collide tarjoili nirvanamaista särökitarointia ihan koko rahan edestä. Päivä lähti kuitenkin ihan kunnolla käyntiin vasta (ehkä) jo veteraanisarjaan kuuluvan The Living Endin enrgisen soitannan aikana. Bändi veti sen verran tiukan setin kitaran, rumpujen ja läskibasson voimin, että missattiin odottamamme The Morning Bendersin keikka oikeastaan kokonaan.

Seuraavaksi lavojen läheisyys koitui ensimmäistä kertaa jonkun artistin kohtaloksi kun pikkulavalla (Hibiscus Stage) soittaneen Junipin keulamiehen, Jose Gonzalesin (kyllä, juuri se ruotsalainen sälli) eteerinen ääni jäi armotta Garden Stagella riehuneen Washingtonin bassojen alle. Harmi sinänsä, mutta aina ei voi voittaa. Ei jaksettu jäädä kuuntelemaan Jose-pojan taistelua tuulimyllyjä vastaan vaan suunnattiin takaisin päälavalle seuraamaan legendasarjaan kuuluneen Joan Jett & The Blackheartsin soitantaa. Rouva tarjoili keskitien retropunkkia tupaten täynnä olleelle River Stagelle ja meno oli kovaa. Täytyy kyllä nostaa hattua lähes kuusikymppiselle tädille joka soitti teiniangstisia biisejään glitterhousuissa ja pelkässä bikinitopissa kuin naispuoleinen Iggy Pop. Mamma olisi luultavasti voinut olla suurimman osan yleisöstä isoäiti.

Joan Jettin keikan aikana sade vihdoin taukosi ja niinpä varmasti toisena päivänä eniten etukäteen fiilistelemäni bändi, Klaxons pääsi vetämään keikkansa koko festarien viimeisenä esiintyjänä aivan unelmakelissä. Harmittavasti brittikundien ”new rave”-äänimaailma puuroutui monien biisien kohdalla aivan täysin, eikä ihan järjetöntä hurmosta päässyt syntymään. Kyllähän Klaxonsin kovimmat biisit, loistava Golden Skans etunenässä, ovat vertailukelpoisia lähes minkä tahansa artistin rinnalla ja aivan saletteja tajunnanräjäyttäjiä, mutta muuten keikasta jäi vähän vaisu kuva.

Klaxonsin jälkeen toistui taas jo edellisenä päivänä koettu militanttisen tarkka alueentyhjennys ja mutakansan surkuhupaisa vaellus keskustan läpi koteihinsa. Taaskaan ei ollut mitään jakoa jäädä minkäänlaisiin ravitsemuslaitoksiin jälkifiilistelyihin, mutta oikeastaan ihan sama meille; kuuma suihku leirintäalueella pesi mudan pois ja kyllähän sitä sateen laimentamaa Coopersia ja alueelle salakuljetettua brandycolaa oli jo nautittu ihan tarpeeksi. Eipähän sitä paitsi ainakaan tarvinnut kärsiä minkäänlaista kankkusta tai muita normaalien festarien jälkeisiä rajatilakokemuksia seuraavana päivänä.

Perjantaina olikin sitten melkoisen outo fiilis; koko päivä oli vähän niin kuin etukäteen allokoitu huonovointisuudelle, mutta nyt syötiin pekoniaamiaista ihan hyvävoimaisina heti kymmenen aikaan aamulla. Edellisenä iltana tauonnut sade oli kuitenkin alkanut yöllä uudestaan ja koska ei jaksettu myöskään lähteä sateessa heilumaan kaupungille, koko päivä meni pitkälle iltapäivään asti Swarloksessa lueskellessa. En ole varmaan ikinä elämässäni lukenut määrällisesti näin paljon kirjoja kuin viimeisen parin kuukauden aikana.

Illalla oli kuitenkin ohjelmassa jotain ihan muuta kun SunCorp-stadionilla iskivät A-Liigan fudismatsissa yhteen Brisbane Roar ja Perth Glory. Olin koko Australian-keikan ajan yrittänyt bongata mahdollisuutta nähdä jossain Perthin peli ja näin aivan loppumetreillä tämä vihdoin onnistui. Jaa, että miksikö juuri Perthin? Noh, heidän riveissään hyökkää eräs Robbie Fowler-niminen englantilaisveteraani, Liverpool-ikoni, sukupolvensa lahjakkain maalintekijä ja traaginen antisankari, jonka uran terävin huippu oli jo toistakymmentä vuotta siiten ohi vaikka mies ei vieläkään ole kuin 35-vuotias. Itse kutsun häntä monien muiden Liverpool-fanien tapaan yksinkertaisesti nimellä ”The God” ja nuoruudessani Robbie oli ainoa futaaja jonka juliste koristi muuten jääkiekkoilijoiden kansoittamaa seinääni. Mies on kaikkien aikojen suosikkipelaajieni listalla kakkosena heti Niklas Tarvajärven jälkeen, hieman ennen Jari Litmasta. Kyseessä oli siis kovan luokan pyhiinvaellusmatka.

Nautittiin päivällistä ennen matsia komean SunCorp-stadionin vieressä sijainneella Caxton-kadulla, jossa muutkin stadikalle suunnanneet suorittivat pre-match-pintien nauttimista ja suunnattiin lippukiskan kautta katsomoon. Roar johtaa A-Liigaa ylivoimaisesti, joidenkin asiantuntijoiden sanoessa nykyisen brisbanelaisjoukkueen olevan jopa liigan kaikkien aikojen paras yhdistelmä ja koska Perth taistelee lähinnä sarjan häntäpäässä, ei ottelusta ollut odotettavissa kummoistakaan hegemoniataistelua. Jengiä valtavalle stadikalle oli sateisena perjantai-iltana saapunut hieman alle 12000, mikä on kai ihan normaali luku Brisbanen pelatessa alemman kastin joukkueita vastaan. Ymmärrettävästi 5000 kilometrin päässä sijaitsevasta Perthistä ei ollut paikalle eksynyt hirveän substansiivista vieraskannattajajoukkoa, mutta kyllä lilapaitojenkin katsomonosassa muutama kymmentä uskollista seisoi.



Matsi alkoi Roarin hallinnassa; joukkue ikään kuin tiesi olevansa parempi, joten kaverit jaksoivat jauhaa kuvioitaan ja puskea päätään Gloryn tiukkaan puolustusmuuriin. Kotikannattajatkaan eivät intoutuneet sen suurempiin karnevaaleihin vaikka ihan kivasti meteliä pitivätkin. Peli oli varmaan kaikkien mielestä melko selvä. Niinpä olikin melkoinen yllätys kun ottelun avausmaalin teki Perth Gloryn kolossaalinen hyökkääjä, Mile Sterjovski. Stadionilla vallitsi melkoinen epäuskoisuus ja Roar menetti peli-ideansa aivan totaalisesti. Glory oli lähellä iskeä vielä pari lisämaalia, mutta tauolle suunnattiin 0-1 vierasjohdossa.

Tauolta kentälle tuli sisuuntunut Brisbane Roar ja toinen puoliaika pelattiinkin sitten aika pitkälti perthiläisten maalia kohti. Kotijoukkue iski vartin pelin jälkeen avausmaalinsa ja stadion heräsi mukavasti eloon fanien ryhmittyessä lauluineen joukkueensa tueksi. Tasoituksen jälkeen tähän asti teknisesti ihan hyvätasoinen peli alkoi rikkoontua; tunteet meinasivat useasti ottaa pelaajista vallan ja dumari heilutteli keltaisia kortteja muutamallekin sällille. Brisbanelaisten raivoisa voittomaalin metsästys oli kostautua pariin otteeseen vastustajien päästessä vastahyökkäykseen, eikä matsin loppupuoli muutenkaan ollut varmasti hyväksi valmentajien verenpaineelle. Lopputulos ihan mukavaa futisactionia tarjonneelle matsille oli kuitenkin ihan oikeutettu pistejako 1-1; Perth lähti kotiinsa varmasti tyytyväisenä vieraspisteeseen ja Brisbane sai huomata ettei sekään ole kuolematon edes kotonaan. Pelaajista vaikutuksen tekivät Gloryn keskikentällä pelannut Adriano Pellegrino, Roarin toppari Matt Smith sekä liukkaat laiturit Kosta Barbarouses ja Henrique. Sen sijaan paljon hehkutettu Brisbanen Jean Carlos Solórzano oli jotenkin vaisu ja jätti mielikuvan yksipuolisen puhtaana pystyynjuoksijana.

Ainiin, mitenkäs se Fowler sitten? Noh, mies oli odotetun pulskassa kunnossa ja pelasi kärjessä itselleen ominaisen laiskasti. Muutama loistotatsi nähtiin ja syöttihän The God joukkueensa maalinkin kärkiparilleen aivan tyhjään paikkaan vaikka olisi itsekin voinut jo sijoittaa pelivälineen verkon perukoille. Suoritus oli näin henkilönpalvontamielessä maalia vaille täydellinen ja kokemus Suomesta asti tulleelle fanille aivan loistava. Robbie, olet edelleen sankarini.



Tänään jätettiin sitten Brisbane taaksemme ja suunnattiin etelään kohti matkamme Australia-osuuden vääjäämätöntä päätöstä. Meillä olisi vielä viikon verran aikaa hengailla rannoilla, samoilla luonnonpuistoissa tai vaikka mitä, mutta koska tänäänkin satoi, päätettiin jättää viimeiset surffitouhut ja bushwalkit jollekin aurinkoiselle päivälle. Toivottavasti sellainen vielä nähdään.

Koska siis mitään ulkoilmameininkejä ei siis viitsinyt hirveästi suorittaa, päätettiin suunnata väijymään Nimbinin hippikylää about sata kilsaa Byron Baysta sisämaan vuorille päin. Meille oli kerrottu, että siinä missä Byron on aikojen saatossa jättänyt hippiytensä taakseen ja muodostunut ihan puhtaaksi rantalomakohteeksi, Nimbinissä olisi edelleen tarjolla pastellinvärisiä taloja ja sateenkaarenvärisiä mieliä. Pienen, n. tuhannen asukkaan kylän ainoa katu olikin täynnä vanhoja hippejä, käsityökauppoja ja ihan oikeaa vaihtoehtomeininkiä sekä tietysti vapaamman ilmapiirin mukanaantuomia turisteja. Meininki oli hyvin samanlaista kuin aikanaan Kööpenhaminan Kristianiassa. Siellä täällä vastustettiin näkyvästi hiilivoimaa, ennustettiin korteilla tulevaisuutta, punottiin koreja, kerrottiin ydinvoiman vaaroista, maalattiin tauluja, soitettiin kitaraa ja laulettiin protestilauluja. Mestoilla oli myös ehkä hämärin ikinä näkemäni museo, jonne oli kerätty näytille jos jonkinlaista hippiesinettä ja kylttiä suloiseksi sekasotkuksi.



Harmittavasti vain pidemmän kaavan hengailut jäivät tällä kertaa väliin, kun ulkona satoi aivan kaatamalla koko päivän, eikä samassa kahvilassakaan viitsinyt hirveän montaa tuntia kadun meininkejä tuijotella. Niinpä päätettiin puskea rannikkoa hieman alaspäin ja keskittyä A4-paperin kokoisten fileiden paistelemiseen grillissä, kirjojen lukemiseen ja blogin kirjoittamiseen. Toivotaan nyt kuitenkin huomiselle hyvää surffi- tai bushwalk-keliä...


-Tomppa