27.11.2010 Steve Irwin Wayn levähdyspaikalla n. 50 km Brisbanesta pohjoiseen

Schoolies-woohoo ja viva Brisvegas

Noniin, nyt on taas päästy takaisin ”normaaliin” päiväjärjestykseen ja lähetetty Hetti takaisin kohti Suomea ja siis goisaillaan jollain M1-moottoritien levähdysalueella keskellä ei mitään. Kaikki autokunnat joita ympärillä on, ovat yllätys, yllätys saksalaisia, ja siten siis nukkumassa jo, vaikka kello ei ole kuin vasta puoli yhdeksän. Kovia goisaajia nuo gyntterit.

Nyt kuitenkin menneen viikon toimiin.

Innin synttäripäivää, eli maanantaita juhlistettiin Byron Bayssa syömällä aamiaiseksi pannukakkuja. Herätys ko. gourmet-aamiaiselle tapahtui muuten jo seitsemän aikaan aamulla, kun paikallinen puistorangeri tuli kolkuttelemaan autonikkunoita ja huutelemaan, että täällä on leiriytyminen kielletty. Jotain huhuja moisesta epäinhimillisen kellonajan mielivaltaisuudesta oltiinkin kuultu, mutta koska kolkuttelija ei ollut poliisiviranomainen sakonkirjoittamistarkoituksessa, oltiin sen verran helpottuneita, että herättiin rangerin käskyn mukaan ja aloitettiin rauhalliset aamutoimet ja paikalta poistuminen välittömästi.



Koska aamu ei jostain syystä ollut sateinen, noudatettiin edellisenä päivänä tehtyä suunnitelmaa ja suunnattiin välittömästi surffilautavuokraamoon ja heittäydyttiin Byron-lahden aaltoihin. Edellisistä, eli elämäni ekoista surffisessioista olikin jo kulunut useampia kuukausia, eikä homma ihan välittömästi kulkenut kuin Strömsössä; välillä tuntui kuin olisi joutunut suurtalouspesukoneen linkous-ohjelmaan, eikä maan ja taivaan sijainnista ollut ihan kaikkein pitävimpiä aihetodisteita, mutta mitäs pienistä, joskushan ne oppirahat on maksettava. Mestoilla oli myös aika paljon muitakin aloittelijoita, eli eipä me myöskään siellä ihan kolmeenpekkaan pyöritty kaarnalaivoina aalloissa. Paikalliset surffarit eivät sitä paitsi tietenkään heilu ihan rannan läheisyydessä, vaan Byronin majakan edessä sijaitsevalla Wategosilla, josta on mahdollisuus halutessaan surffata koko usean sadan metrin matka lahden yli. Aivan kingiä! Ja tähän perään vielä ne perinteiset ”joskus vielä minäkin”-itselleenvalehtelut.



Muutaman tunnin surffisessioihin siis sisältyi litrakaupalla suolaveden juomista, paljon mustelmia, mutta myös muutamia onnistumisia. Välillä Australian kesäsää näytti sitä parastaan, eli hetken aikaa satoi aivan kaatamalla, mutta muuten aamupäivä kääntyi iltapäivän puolelle mukavissa merkeissä ja takaisin autolle raahautui todellakin kaikkensa antaneita vesiurheilijoita.

Vaikka Byron Bay oli kuitenkin ehkä rennoin ja siistein mesta mitä tältä mantereelta on tähän mennessä löydetty, oli lounaan jälkeen kuitenkin aika hyvästellä se tältä erää ja suunnata Swarloksen keula kohti pohjoista. Periaatteessa tarkoituksena oli etsiä joku hyvä yöpymispaikka kaupungin ulkopuolelta ja siten välttää puistorangerin iloinen herätyssirkus seitsemältä aamulla. Se hyvä mesta löytyikin sitten läheltä Billinugetin kaupunkia, moottoritien valtavalta levähdyspaikalta, jossa oli sekä toiletti- että vesipistefasiliteetit kuosissa ja sai leiriytyä ilmaiseksi ihan luvan kanssa ilman minkäänlaista sakkouhkaa. Täällähän ovat nimittäin kaikki motarinlaidat täynnä kylttejä joissa kehotetaan ”pysähtymään”, ”lepäämään” ja ”selviämään hengissä” tästäkin ajomatkasta (Stop. Revive. Survive this drive.), eli eiköhän tässä ollut kysymys juuri näistä kolmesta ja juurikin tässä järjestyksessä.



Innin synttäri-iltaa juhlistettiin vielä grillaamalla kengurufilettä, mutta muutama tunti kuivausrumpukäsittelyä aamupäivällä ja kello seitsemän herätys ajoivat Team Swarleyn melko aikaisin levähdysalueen rekkaparkkiin muodostuneeseen camper-autojen rivistöön goisaamaan.

Tiistaina olikin sitten aika vaihtaa osavaltiota New South-Walesista Queenslandin puolelle. Samalla vaihtui toki myös aikavyöhyke ja kelloon tuli tunti lisää aikaa. Tämä tietysti tuntui vähän omituiselta, kun nyt kuitenkin liikuttiin melko suoraan kohti pohjoista, mutta kuitenkin edes jonkin verran järkevämmältä kuin se taannoinen Victorian ja South Australian välinen puolen tunnin aikaero. Mitenköhän rajaseutujen asukkaat päättävät mitä kellonaikaa noudattavat?

Aivan rajalta löytyi mukava Coolangatan pikkukaupunki, jonka komeaa biitsiä ja muita näkymiä tutkittiin parin tunnin ajan ennen matkan jatkamista. ”Cooly” olisi varmasti ollut pidemmänkin tutustumisen arvoinen, mutta päivän etapiksi oli jo aamupalaverissa määritetty Surfers Paradiseen (Gangstas Paradiseen) asti ajeleminen ja koska tehtyjä suunnitelmia ei muuteta (Swarloksen ajotietokoneen, eli allekirjoittaneen uudelleenohjelmoiminen on rankkaa hommaa), oli matkaa jatkettava.

Itse Surfers Paradise olikin siten jotain ihan muuta kuin mitä oli odotettu. Mesta toi mieleen lähinnä hieman futuristisemman Torremolinoksen jonne Gold Coastin sympaattisemmat pikkukaupungit olivat oksentaneet liian korkeat ja liioilla neonvaloilla koristellut hotellirakennuksensa. Koko muovia tihkuva komeus oli vielä kuorrutettu äärimmilleen jo edellisessä postauksessa mainitulla schoolies-kansalla, eli paikallisen radioaseman valistuneen arvion mukaan n. 10 000:lla 17-vuotiaalla koulunsa päättäneellä ja hulina oli kyllä sen mukaista. Kyseinen juhla on siis paikallinen abiristeily, joka kestää kokonaisen viikon ja ajaa Gold Coastin alkuperäisasukkaat vuosittain maanpakoon jonnekin mahdollisimman kauan. Surfers Paradise ei todellakaan ole mikään valtava kaupunki (reippaasti alle 20 000 asukasta), eli 10 000:tta siiderinhöyryistä schoolies:ia oli kirjaimellisesti vallannut koko mestan. Katukuva näytti vähän siltä kuin jos Provinssirock olisi aivan Seinäjoen keskustassa ja kaikki osallistujat olisivat alaikäisiä. Mehän tietysti sovittiin loistavasti joukkoon mukaan ja omaksuttiin aika nopeasti paikallinen tapa kommunikoida; ei mitään muita sanoja kuin kovaa ja korkealta sana ”SCHOOLIES” ja sen päälle korviahuumaava ”WOOHOO”-kiljunta. Ai mitkä kielioppitunnit rouva englanninkielenopettaja, häh?

Iltapäivällä makailtiin muutama tunti biitsillä, kunnes aurinko vetäytyi aivan rannan tuntumassa sijainneiden pilvenpiirtäjähotellien taakse ja oli aika lyöttäytyä juhlimaan koulujen loppua. Jee. Ilmeisesti juhlakansaan sulautuminen oli onnistunut jo muutamassa tunnissa ihan mukavasti, koska paikallisessa bottle shopissa Inniltä kyseltiin taas, josko hän olisi mahdollisesti alle 18-vuotias. Ajokortin noutamisen ja sen esittelemisen jälkeen viinakaupan myyjä ihmetteli vuolaasti että mitähän helvettiä ihan aikuiset turistit tekevät Surfersissa tähän aikaan vuodesta ja kehotti poistumaan paikalta ennen hermojen menetystä. Eihän meillä moiseen ollut haluja, koska mehän oltiin tietysti juhlimassa koulujen loppumista kymmenisen vuotta sitten ja suunnattiin muutaman Swarleyn suojissa nautitun rohkaisuoluen jälkeen mukaan hulinoihin.

Eivätkä juhlat itse asiassa olleet yhtään hassummat; kaikki alaikäisethän eivät kuitenkaan pääse baareihin sisälle, eli keskustan kapakoissa oli ihan ok-meininki tiistai-illaksi. Schoolies-juhlinta kerää vuosittain myös ns. toolies-kansaa, ”yli-ikäisiä hangaroundeja”, eli ihan kaikkea illan aikana tapahtunutta kommunikaatiota ei tarvinnut edes käydä kirkumalla ja koska tiistai-iltana oli tietysti käytössä tiistai-hinnat, kemut olivat varsin mainiot. Itseasiassa juhlat venyivät pidempään kuin pitkään aikaan ja takaisin ydinkeskustan ulkopuolisella omakotialueella sijainneeseen kotipesään ryömittiin vasta auringon noustua. Joku koiranulkoiluttaja kehtasi vielä nukkumaan mentäessä huudella ettei kadulla saa leiriytyä. Vai vielä leiriytyä? Mehän vain ”pysähdytään”, ”levätään” ja ”selvitään hengissä” ennen kuin jatketaan ajamista, eli rouva on hyvä ja katsoo nyt silmä kovana ettei Fifi vain jää auton alle.

Noh, keskiviikkoaamuna kysymys oli tietysti enemmänkin siitä ”hengissä selviämisestä”, mutta mitäs näistä. Brunssia nautittiin Hungry Jacksissa ja kuskin tarvitsemien pienehköjen päiväunien jälkeen oli aika jättää hyvästit Surfers Paradiselle ja suunnata pois. Jonnekin pois. On se koulun loppumisen juhliminen vain sen verran rankkaa hommaa. Koska Brisbane alkoi jo uhkaavasti lähestyä ja torstaina oli tarkoitus mennä vielä rannalle ennen kuin Hetti lähtisi takaisin Suomeen, päätettiin lähteä takaisin etelään päin. Edellisenä päivänä nopeasti ohitettu Coolangatta ja sen surffiranta hohtelivat kaikilla mielessä, eli sinne siis. Yöksi jäätiin rantatien varrelle Sleepy Hollown pysähdyspaikalle, mutta puskassa rapistelleen uteliaan kengurun lisäksi aavemaisen nimen omaavassa mestassa ei ollut mitään sen pelottavampaa. Höh. Olisi edes ollut päätön kenguru, niin olisi tehnyt edes hieman kunniaa samannimiselle elokuvalle.

Torstaina suunnattiin siis Coolyyn rantapummailemaan ja surffaamaan. Päivä kului mukavasti aivan keskustan tuntumassa sijainneella upealla biitsillä, eikä surffaaminenkaan ollut aivan yhtä tuskallista kuin pari päivää aikaisemmin. Ehkäpä sitä harjoittelemalla sittenkin oppii. Myöskään schoolies-hulinoista ei täällä ollut tietoakaan, joten rannalla oli jopa rauhallista aika ajoin.

Joskus iltapäivän tunteina tuli sitten taas suolaveden nielemisessä raja vastaan ja nopean lounaan jälkeen päätettiin ajella yöksi Brisbaneen. Hetti oli halunnut tulevia kanssamatkustajiaan kohtaan osoittamansa joviaalisuuden nimissä ainakin viimeiseksi yökseen Australiassa nukkumapaikan, jossa on mahdollisuus käydä peseytymässä ennen parin vuorokauden lentomatkustelua takaisin Suomeen ja koska meilläkään ei Innin kanssa ole mitään sen perustavammanlaatuista mielipidettä peseytymistä vastaan, päätettiin etsiä pariksi yöksi hostellimajoitus. Tietysti oltaisiin voitu nukkua ainakin ensimmäinen yö Brisbanessa myös Swarleyssa jollain sivukadulla, mutta koska kokemuksesta tiedämme sellaisen majoittumisen ainakin Melbournessa maksavan 86 taalaa per yö suoraan kruunun kassaan, ajeltiin koko ilta ympäri kaupunkia etsiskelemässä majapaikkaa. Noh, sehän oli tietysti helpommin sanottu kuin tehty ja syykin selvisi ajettaessa Brisbanen krikettistadionin, The Gabban ohi; englantilaisten ja australialaisten ikiaikainen taistelu antiikkisen tuhkauurnan omistajasta oli taas alkanut ja vieläpä tällä kertaa täältä Brisbanesta ja kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat olivat tietysti täynnä Ashes-turisteja. Se siitä hostellisuunnitelmasta. Majapaikka löytyi sitten jossain vaiheessa iltaa Brisbanen ainoan camping-alueen viimeiseltä vapaalta autopaikalta neljän kilometrin päästä keskustasta ja näin lopulta säästyttiin vääjäämättömiltä parkkisakoilta tai takaisin ulos kaupungista ajamiselta.

Vaikka leirintäalue nyt lähtökohtaisesti on kalliimpi yöpymismuoto kuin ilmainen tienvarsi-/rantamajoitus, ei oikeastaan tehnyt yhtään pahaa päästä pitkästä aikaa heti aamulla suihkuun ja siten iskeä Brisvegasin turistikierrokselle perjantaiaamuna täysin freesinä. Ajeltiin siis dösällä keskustaan ja palloiltiin aivan turisteina katselemassa nähtävyyksiä; esimerkiksi jo muutaman vuoden sortumavaaran takia remontissa ollut kaupungintalo todisti taas kerran, että kyllä täälläkin pidetään yhä yllä niitä hienoimpia englantilaisia rakennusarkkitehtuuriperinteitä ja kaupungin läpi kulkevan joen rannalle väkisin rakennettu simulaatio-biitsi kertoi karua kieltään siitä, että australialaisella kaupungilla, joka ei ole aivan merenrannassa, on saletisti vakavia identiteettiongelmia. Ja olihan täälläkin se pakollinen kasvitieteellinen puutarhansa, mutta tällä kertaa se ei ollut ansainnut edes etuliitettä ”kuninkaallinen”, kuten esimerkiksi Melbournessa ja Sydneyssa, eli ei siitä sitten sen enempää.



Jottei totuus unohtuisi, täytyy tässä kuitenkin todeta, että Brisbane osoittautui oikeasti tosi hienoksi kaupungiksi; joenrantaan oli rakennettu monen kilometrin matkalle mahtava rantakatu, joka oli täynnä ravintoloiden terasseja, aivan keskustassa oli mukava kävelykatu ja yksi tärkeimmistä sivistyneen kaupungin atribuuteista, eli joukkoliikennekin tuntui toimivan moitteettomasti. Erityismaininta lähteekin jokea pitkin liikennöiville vesibusseille, joiden pysäkit nivoutuvat sulavasti dösien ja lähijunien verkostoon.



Fortitude Valleyn baarialue oli keskustan ohella päiväsaikaan yllättävän hiljainen, mutta ehkäpä kaikki olivat Gabballa seuraamassa krikettiä, illalla mestoilla nimittäin riitti hulinaa. Käytiin tietysti muutamassa kapakassa testaamassa after-work, tai oikeastaan luultavasti after-cricket skeneä, mutta koska lauantaina oli luvassa aikainen herätys, ei voitu sen enempää jäädä bilettämään Brisvegasin yöhön. Viimeisessä baarissa, jossa käytiin ennen vetäytymistä takaisin leirintäalueelle, nähtiin kuitenkin Raipe Helmisen kaksoisolento, joten aivan ilman meriittejä ei tämäkään ilta jäänyt.

Tänään sitten pudotettiin Hetti lentoasemalle ja käytiin nopeasti korjaamolla fiksaamassa Swarleyn hajonnut peruutusvalo, jonka joku ilkeämielinen blondi polkupyörällään Byron Bayssa oli hajottanut, ennen siirtymistä Brisbanesta pohjoiseen aukeavalle Sunshine Coastin rannikolle. Jos Gold Coast oli tällä hetkellä täynnä koulunsa päättänyttä nuorisoa, pitäisi Sunshine Coastin olla enemmänkin vanhainkotityyppinen ratkaisu rantaelämään, eli tarkoituksena olisikin nyt seuraavan viikon ajan relata rannoilla, eikä oikeastaan tehdä mitään sen kummempaa. Saa nähdä kauanko menee ennen kuin hermot pettävät ja hyökätään ensimmäiseen bingoiltaan etsimään raivokkaita bileitä…


-Tomppa

21.11.2010 Jollain sivukadulla Byron Bayssa

Thunder Road

Tiistai valkeni hyvin erilaisena kuin sateinen maanantai; aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja heti aamusta hostellista ulos chekkaamisen jälkeen suunnattiin Swarleyn keula kohti edellisenä päivänä huonon sään takia väliin jäänyttä Australian tunnetuinta rantaa, Bondi Beachia. Itse ranta oli paljon pienempi kuin olisi luullut, eikä televisiosta tuttuja tosielämän Baywatch-tyyppejä, Bondi Rescue-hengenpelastajiakaan näkynyt missään. Sää oli auringosta huolimatta tuulinen ja viileä eikä meressä muutaman surffaajan lisäksi olisi tietysti ollut mitään pelastettavaakaan, eli ehkä heillä oli vapaapäivä. Koska maanantai oli mennyt tosiaan kokonaan retkitavaroiden hankkimiseen, eli rautakaupoissa hengailuun, oli kuitenkin erittäin mukavaa makailla rannalla ja fiilistellä muutaman tunnin ajan ulkoilmaelämää.



Iltapäivän saapuessa alkoi moottoritie kuitenkin olla kuuma ja roadtrippailunnälkäisinä matkalaisina suunnattiin Swarloksen keula kohti Sydneyn lähistöllä kohoavia Blue Mountainseja ja niiden luonnonpuistoa. Suurkaupungista ulos suunnistaminen oli yllättävän hankalaa, mutta muutaman reitintarkistuksen jälkeen kartturina toiminut Hetti onnistui löytämään reitin sellaiselle moottoritielle, joka vei oikeaan suuntaan ja jossa ei ollut tietullia. Kuin tilauksesta Sydneyn rajoilla, Anzac-sillan jälkeen Triple-J-radiokanava alkoi soittaa ikisuosikkiani ja autolla-ajobiisien kuningasta Bruce Springsteenin Thunder Roadia ja fiilis oli kaiken kaikkiaan loistavan vapautunut. Aivan kuin Pomo olisi laulanut karhealla äänellään henkilökohtaisesti meille; ”the night’s busting open these two lanes can take us anywhere”. Kyllähän tuota kaupunkielämää tulikin jo elettyä ihan tarpeeksi, tästä eteenpäin voidaan mennä juuri sinne minne halutaan vailla urbaanin ympäristön kahleita. Aivan mahtavaa!

Noh, humalluttavaa vapaudentunnetta kesti tasan viisi minuuttia ennen kuin jämähdettiin koko M4-moottoritien pysäyttäneeseen ruuhkaan ja seuraavaan kymmenen kilometrin ajelemiseen menikin sitten kolmisen tuntia. Ainakin se roadtrippailun romantisoiminen ja autolla ajamisen taianomainen vapaudentunne loppui hyvin lyhyeen.

Jossain vaiheessa päästiin kuitenkin matelemaan ulos ruuhkasta ja saavuttiin aikanaan myös Blue Mountainsien vuoristoteille. Kaikilla alueen kylillä tuntui olevan paikallisen markkinointilautakunnan kehittämä upea lisänimi jota tietysti mainostettiin häpeilemättä iloisissa tienvarsikylteissä ja matkalla Katoombaan ajettiinkin mm. ”The Real Blue Mountainsin”, ”Pearl of Blue Mountainsin”, ”Origin of Blue Mountainsin” ja monen muun houkuttelevalta kuulostaneen paikan ohi. Lienee sanomattakin selvää ettei yhdessäkään kylässä ollut yli tuhatta asukasta, eikä näillä markkinointiponnistuksilla kyllä lisääkään ole ihan heti odotettavissa.

Jossain näistä kylistä pysähdyttiin kuitenkin sen verran, että käytiin hakemassa illaksi safkaa ja pari korillista camping-henkeä ja ajeltiin Katoombaan ja sen ainoalle leirintäalueelle. Sisään alueelle ei kuitenkaan ollut mitään asiaa, mesta oli nimittäin kiinni. Ja toisaalta, yön hintakin olisi ollut kyllä sen verran suolainen, että samalla fyrkalla oltaisiin voitu yhtä hyvin asua hostellissa, eli leiri päätettiin perustaa leirintäalueen viereiselle parkkipaikalle. Kuka kermaperse niitä suihkuja tai vessoja kaipaakaan? Kaikkialla oli tietysti ”luvattoman” leiriytymisen kieltäviä merkkejä ja kylttejä, mutta koska niissä kaikissa on leiriytymisen symbolina teltta ja me nukutaan sisällä autossa, päätettiin yhteistuumin etteivät moiset kiellot meitä koske. Varmaan niissä tarkoitetaan vain, ettei maastoon saa pystyttää telttoja, eikö?

Iltapäiväruuhkassa seisomisessa oli mennyt kuitenkin sen verran kauan, ettei päästy suunnitelmien mukaan tekemään Swarleyn ensileiriytymistä enää valoisan aikaan, vaan jouduttiin kasailemaan takatilan retkikeittiötä kuunvalossa. Homma sujui kuitenkin ihan mainiosti ja vaikka ensimmäinen leiri-ilta päättyi pienehköön sateeseen, ei kenelläkään ollut olosuhteista mitään valittamista. Sitä paitsi, jokainen yö, joka vietetään jossain muualla kuin maksullisessa majoituksessa tarkoittaa aina about sadan taalan säästöä, eli vaikka Swarloksen takatila on ehkä hivenen ahdas kolmelle hengelle, reissubudjetti kuitenkin kiittää.

Keskiviikko valkeni hivenen epävakaisena, mutta koska Blue Mountainseille oli kuitenkin tultu viettämään reipasta ulkoilmaelämää, suunnattiin heti aamiaisen jälkeen luonnonpuiston kävelyreiteille maisemia tähyilemään. Ja kyllähän ne ihan komeita olivatkin; erityisesti Three Sistersin valtavat kivipaadet ja Echo Pointin monta sataa metriä korkea jyrkänne tekivät vaikutuksen. Itse Siniset Vuoret näyttäytyivät sumuisessa säässä hyvinkin sinisinä, mutta muuten kaikkialla oli täysin vihreää. Loputtomalta tuntuvaa metsää katsellessa tuli taas mieleen, ettei me ihmiset olla nyt vielä onneksi ihan kaikkia metsiä onnistuttu tuhoamaan ja hyvä niin.



Muutaman tunnin trekkailun jälkeen palattiin autolle ja koska sää oli muuttunut koko ajan huonommaksi, päätettiin jättää vuoret taakse ja suunnata kohti rannikkoa. Ykkösprioriteettina yöpymispaikalle oli tällä kertaa suihkuun pääseminen ja niinpä illan tullen päätettiinkin maksaa hivenen kallis leirintäaluemaksu Emu Plainsin campingalueelle, jossa sitten peseydyttiinkin kyllä ihan koko rahan edestä. Sää oli tyyni ja sateeton ja leirisafkaksi grillattujen sisäfilepihvien syömisen jälkeen loppuilta käytettiinkin aavemaisten flying foxien lentelyn seuraamiseen kuun valossa. Aikamoinen bat-fiilis.



Torstaina satoi taas, eli aamupalaverin reittisuunnitelmassa päätettiin suunnata oikein reilusti rannikkoa pitkin pohjoiseen, niin pitkälle, että aurinko paistaa. Taka-ajatuksena oli myös ehtiä viettämään viikonloppua hyväksi mestaksi kehuttuun Byron Bayhin. Niinpä koko päivä vietettiinkin puskemalla Swarleyn ruohonleikkurinmoottoria aivan suoritustehojensa äärirajoille ja illan tullen oltiinkin päästy kokonaiset 800 kilometriä eteenpäin. Harmittavasti vain aurinkoa ei vieläkään näkynyt missään. Myöskään minkäänlaista leiriytymiseen soveltuvaa parkkipaikkaa tai muuta aluetta ei näkynyt missään ja about tunnin kestäneen etsiskelyn jälkeen leiri pystytettiin Kempsey-nimisen kaupungin suburbiaan, jonkinlaiselle leikkikentälle. Kieltämättä vähän outo fiilis grillata keinujen ja liukumäen välissä, keskellä idyllistä omakotialuetta, mutta koska ketään ei erityisesti tuntunut haittaavan ja kaikki koiranulkoiluttajatkin vain moikkailivat iloisesti, ei meilläkään ollut asiasta mitään valittamista.



Seuraavana aamuna häivyttiin rikospaikalta kuitenkin melko aikaisin. Sää oli edelleen sateinen ja vaikka päivän aikana ohitettiin toinen toistaan hienompia surffirantoja, ei hyytävävään meriveteen pulahtaminen edelleenkään paljoa houkutellut. Alkaa koko Australia ja sen lämpimät säät vaikuttaa täydellisesti onnistuneelta markkinointikampanjalta. Aika turhauttavaa väijyä valtavia biitsejä auton ikkunasta, tuulilasinpyyhkimien välistä kun veri vetäisi surffaamaan, mutta minkäs teet. Koko päivä käytettiin siis rannikolla ajeluun, mutta oikeastaan ainoaksi mainitsemisen arvoiseksi jutuksi jäi useiden kengurulaumojen bongaaminen pelloilta. Nyt siis Hettikin on nähnyt kenguruita niiden luonnollisessa elinympäristössä, eli omakotitalojen pihanurmikoilla.

Yöksi päätettiin jäädä Ballinan kaupungin lähettyville, Seven Mile Beachin edustalle, sopivan suojaisessa pusikossa sijainneelle parkkipaikalle. Ranta oli kyllä nimensä mukaisesti aivan käsittämättömän iso, mutta rankka tuuli ja koko ajan voimistunut sade pitivät taas huolen siitä, ettei sinne ollut mitään asiaa. Illallista valmistettiin tietysti taas Paavo Pallogrillissä, mutta tällä kertaa poikettiin pihvidieetistä ja päätettiin syödä kanaa ja maissia, eli siis soul foodia kuin Örinämattilan juhannusjuhlissa konsanaan. Vähän tuli joku vanha Atrian grillausmainos mieleen kun pallogrilli sihisi vihaisesti sateessa; ”aina on hyvä sää grillata”.

Myöhemmin illalla saatiin naapureita kun jotkut saksalaiset karauttivat tyylikkäällä Jucy-camperilla Swarleyn viereen ja kyselivät aiotaanko me jäädä yöksi ko. paikkaan ja onkohan se mahdollisesti sallittua. Selitettiin tietysti germaaneille teoriamme leiriytymiskieltokylttien telttasymboleista ja saatiin saksalaisia naapureita. Ko. seurue oli kuulemma edellisenä iltana saanut Byron Bayssa tuntuvat sakot leiriytymisestä, joten olivat ihan ymmärrettävästi huolissaan yöpymisen laillisuudesta. Joku leiriytymispoliisihan tältä kaatosateiselta parkkipaikalta olisi vielä puuttunutkin. Saksalaiset olivat muuten siitä omituisia kämppääjiä, että kaikilla oli messissä halveksittavat, perässä vedettävät matkalaukut ja toinen kahdesta pariskunnasta käytti koko illan valtavaan riitaan, joka käsitteli sitä, pitäisikö heidän mennä yöksi hostelliin vai yöpyä autossa. Omituista.



Aamulla oli hetken aikaa jopa aurinkoista ja Swarloksen nokka käännettiin hyvissä fiiliksissä kohti Byron Bayta. Mutta kyllähän se sade sieltä tietysti taas aikanaan tuli ja Byron Bayn majakkaan, joka on siis manner-Australian itäisin piste, tutustuttiin taas erittäin kosteissa fiiliksissä. Harmillista. Majakan viereisen rannan tuntumasta bongattiin muuten myös parvellinen komeita pullonokkadelfiineitä, joka oli kyllä erittäin siistiä. Koko ajan tehdään siis uusia eläinhavaintoja, siinä mielessä Australia on kyllä erittäin hieno maa.



Majakkaan tutustumisen jälkeen ajeltiin sitten sinne paljon odotettuun Byron Bayn kaupunkiin. Kaikesta huomasi, että kyseessä on kyllä varsinainen bilemekka, koska kaikkialla palloili jengiä kantamassa bisselaatikoita ja ihmisten keski-ikä oli huomattavasti alhaisempi kuin missään muualla. Ilmeisesti nyt on myös koulujen päätösviikonloppu, ”schoolies”, eli siitäkin syystä bailukansaa oli liikkeellä laumoittain. Minkäänlaisia perheitä ei näkynyt missään ja ainoat vähän vanhemmat ihmiset katukuvassa olivat Byronin vanhoja hippejä komeissa rastoissaan ja batiikkikuosisissa kaavuissaan.

Koska me ei haluttu kokea saksalaisten kohtaloa ja saada sakkoja leiriytymisestä, etsittiin Swarleylle parkkipaikka keskustan ulkopuolelta, hiljaiselta sivukadulta. Mestassa oli bonuksena naapurin villikalkkuna, jonka nimesimme Pedroksi ja jonka toimia oli mielenkiintoista seurata ruoanlaiton lomassa. Ilta menikin sitten mukavasti kaljoitellessa ja lopulta siirryttiin Great Northern ravintolaan, jossa oli jonkinlainen Movember-teemailta ja jossa siis meikäläisen movember-viikset pääsivät kaltaiseensa seuraan. Välillä yritettiin myös vaihtaa ravintolaa, mutta koska Inni on niin lapsenkasvoinen, ei sisään ollut asiaa ilman henkilöllisyystodistusta joka oli tietysti autossa. Aika absurdia.

Ilta jatkuikin sitten kolmeen asti eikä tänään olla paljoa jaksettu muuta tehdä kuin chillailla ja ottaa rennosti. Käytiin tosin aamulla paikallisilla sunnuntaimarkkinoilla, joilla vanhat hipit myivät kaikenlaista kamaa käsitöistä c-kasetteihin. Näitä audiotallentamisen teknisiä multihuipentumia hankittiinkin sitten pari kappaletta; Swarleyssa kun nimittäin on kasettisoitin. Jokatapauksessa, markkinoista paistoi loistavasti läpi Byron Bayn hippimenneisyys, eli ihan pelkästä nuorison bileparatiisista ei sittenkään ole kyse.



Tämä ilta on nyt sitten tarkoitus ottaa hivenen rauhallisemmin kuin eilen ja jos vain huomenissa ei sada aivan helvetisti, pyrkimys olisi syöksyä märkäpuvussa mereen surffilauta kainalossa. Peukut pystyyn.

-Tomppa

15.11.2010 Brado’s Backpackers, Sydney

Kohti uusia haasteita

Sydneyssä ollaan.

Viime viikko vietettiin siis katsellen jälleen Melbournen nähtävyyksiä, mutta tällä kertaa uusin silmin (eli Hetin). Tiistai ja keskiviikko käytettiin niihin kaikkein ilmiselvimpiin, eli käytiin katsomassa pingviinejä joita ei näkynyt ja ajeltiin ympyrää City Circle -ilmaisratikalla.

Keskiviikkona ilma oli Melbournelle tyypilliseen tyyliin vaihtunut totaalisesti sen verran harmaaksi että päätettiin jättää suunniteltu puistopäivä toiseen kertaan, ja käytettiin koko päivä meidän suosikkialueilla Fitzroyssa ja Collingwoodissa hipsteröintiin. Palloiltiin pitkin katuja ja tutkittiin kauppoja ja näyteikkunoita sekä tietysti syötiin ja juotiin kahvia. Vaikka kyseinen kaupunginosa on tosiaan tyylikkäitä putiikkeja pullollaan, osattiin toki poiketa myös siihen Europe House -tyyliseen varastomyymälään josta hankittiin mahtavat tiimihatut camperreissua varten. Tulette varmasti näkemään näitä upeita päähineitä jatkossa kyllästymiseen saakka.

Torstaina vuodenaika tuntuikin olevan aivan toinen eli aurinko paistoi täysillä ja otettiin suunta kohti kuninkaallista kasvitieteellistä puutarhaa, jota oli kovasti kehuttu ja jossa mekään ei alkuajan kylmien ilmojen takia oltu vielä käyty. Käveltiin joenrantaa pitkin ja ihmeteltiin samalla kaupungin intoa rakentaa oma urheiluareena lähestulkoon joka lajille, joen toisella puolella kohosi nimittäin varmaan toistakymmentä stadionia eri tarkoituksiin. Puutarha kattoi koko suuren puiston toisen päädyn ja olikin täynnä jos jonkinlaista bambunversoa ja ruusutarhaa, ja outoja lintuja. Muutama tunti vierähti siis mukavasti nurmikolla makaillessa, lukiessa ja pohtiessa missä opossumit luuraavat päiväsaikaan.

Rankan makoilurupeaman jälkeen iski tietenkin nälkä ja koska puiston hyötykasvien syöminen ei ehkä olisi ollut kovin suotavaa, jatkettiin matkaa takaisin kohti keskustaa ja vanhaa tuttua makkarapötkösushia. Nurmikolla vietetyn lounaan jälkeen totesimme että nyt olisi täydellinen hetki ja sää esitellä Hetillekin vanha suosikki, Curtin Housen Rooftop-baari, joka oli kuitenkin sen verran täynnä after work -porukkaa, että päädyimme täälläkin aluksi nurmikolle eli koko kattoa peittävälle tekonurtsille istuskelemaan. Pian vapautui pöytäkin, ja seurasimme mielenkiinnolla sekä ihmisten pukeutumista, että viereisen pöydän tytön sormusshowta. Oli varmaan melko hiljattain kihlautunut kun otti aurinkorasvaa levittääkseen valtavan timantin pois sormesta, laittoi sen syliinsä ja unohti laittaa takaisin. Jonkin aikaa meni kunnes tajusi helyn kadonneen ja sitä seurannut paniikki varmisti meillekin että kyseessä oli varmastikin aito jalokivi. Onneksi löytyi Tompan avustuksella tekonurmikon seasta.

Illalla käytiin vielä hostellin alakerran Ubarissa tarkistamassa avoimen mikrofonin illan tarjonta, mutta koska mitään erityisen innostavaa ei ollut esillä, poikkesimme vielä kulman taakse Bertha Browniin jossa illan yhtye soitti Aristokatit-henkistä jatsintynkää ja rummutuksesta huolehti ajoittain steppaaja. Ja sehän meitä vanhoja steppihirmuja viehätti. Ilta ei kuitenkaan venynyt kovin myöhään ja takaisin hostellille palattiin suht ajoissa.

Perjantaina alkoikin taas kerran veri vetää sinne kirjastoon, eli käytiin lanittamassa hostellivaraus sunnuntaiksi Sydneyyn ja muutama muu hoitamista vaatinut asia. Lounas nautittiin edellisenä päivänä bongatusta Grill’d-ravintolasta, jonka erikoisuus oli healthy burger, ja olivat kyllä erityisen herkullisia, hyvistä ja tuoreista aineista tilatessa rakennettuja hampurilaisia. Varmasti terveellisiä. Ja plussaa toki vielä tyylikkäästä sisustuksesta ja Movember-teemasta.

Marraskuista perjantai-iltaa kuuluu toki perinteiden mukaan viettää pikkujouluissa, ja illansuussa suunnattiinkin South Yarraan Helenan ja Jannen luo illanviettoon joka ristittiin heti kättelyssä pikkujouluiksi, eikä vähiten siksi että naposteltaviksi valmistetut vihannesnyytit näyttivät aivan joulutortuilta. Aika kului mukavasti torttujen ja tuunattujen mojitojen parissa kunnes suunnistimme kohti Chapel Streetiä ja sen paljon puhuttuja baareja. Olikin oikeastaan jo korkea aika nähdä tämä paljon puhuttu Chapel Street, jossa monet Collingwoodinkin hostellin asukit kävivät kreisibailaamassa, vaikka omasta mielestäni missään sikäläisessä kuppilassa ei todellakaan ollut valittamista. Mutta ei ollut mitään huonoa tässäkään kadussa, hypeltiin baarista toiseen sulkemisaikaan saakka ja vaikka kaikkiin ei sisään päästykään tyylittömien flipflopien takia, oli pikkujouluilta sateesta huolimatta mukava ja keksittiin useampikin bisnesidea yritykselle jonka pikkujouluja vietettiin.

Lauantaiaamuna alkoi sitten sataa eikä sade näyttänyt loppunut koko päivänä, eli viimeinen päivä Melbournessa tuntui menevän vain kaupasta toiseen vaelteluun ja jälleen kerran siihen kirjastossa tietsarointiin. Tavaratalo Myerin jouluparaati tarjosi jonkin verran viihdykettä, joskin luovutettiin sateessa seisoskelussa juuri ennen kuin itse pukki saapui paikalle. No, ehdittiin nähdä kaikki muut tärkeät jouluhahmot kuten Batman, Jogi-karhu ja sambakulkue (miksi aina sambaa?).

Kun päivä tuntui sateen takia lipsuvan täysin harakoille, päätettiin Hetin kanssa uhmata säätä ja kipittää Yarra-joen sillan toiselle puolelle Rock Chicks -näyttelyyn jonka aiheena olivat nimensä mukaisesti naiset australialaisessa musiikissa. Kun saavuimme paikalle oli lavalla joku paikallinen rock chick pitämässä puhetta ja esittämässä jotain biisiään, eli saatiin vielä minikeikka kaupan päälle. Myöhemmin paljastui että kyseinen artisti oli tasmanialainen Monique Brumby, jonka suuria faneja museon henkilökunta tuntui olevan. Itse näyttelyyn oli kerätty julisteita, levyjä, soittimia ja esiintymisasuja vuosien varrelta. Oli rokkimessun nunna Sister Janet, jodlaava kansansuosikki 1970-luvulta, useampi nainen ja kitara -artisti ja tietty Kylie.

Pienehkö rokkinäyttely oli kuitenkin nopeasti nähty, ja jatkoimme kulttuuri-iltapäivää vielä viereisessä National Gallery of Victoriassa, jossa katselimme läpi useammankin näyttelyn, ainakin valokuvat kaupunkirakentamisen hienoudesta, pitsinäyttelyn, sekä lasi- ja huonekaludesignin osaston jossa noin puolet esineistä oli Suomesta. Jei. Viimeinen etappi oli luonnollisesti museokauppa, jossa oli tuttuun museokauppatyyliin myös kaikkea muuta kivaa sälää kuin pelkät perinteiset julisteet ja postikortit. Mukana myös Klop-peli, joka tunnetaan meilläpäin nimellä Mölkky. Tässä kohtaa nousi Suomiylpeys huippuunsa. Tuplajei.

Iltapäivästä sitten ruokaa, kamat säilöstä hostellilta ja asemalle odottelemaan Greyhoundin yöbussia Sydneyyn. Bussimatka sujui melko kivuttomasti, pidettiin ensin Hetille diashowta meidän matkakuvista ja sen jälkeen alkoikin koko yön kestänyt torkkuminen jota jatkui perille saakka, mitä nyt välipysähdyksellä Canberrassa sen verran raotettiin silmiä että voi sanoa nähneensä pääkaupungin linja-autoaseman ja jonkun thaihierontapaikan oven.

Kahdeksan aikoihin aamulla oltiin Sydneyssä, ja hitaan aamiaisen jälkeen aloitettiin parin kilsan hikinen vaellus kohti etukäteen buukattua hostellia. Sisään huoneeseen ei tietenkään päässyt näin aikaisin, joten jätettiin rinkat odottamaan ja suunnattiin saman tien kohti ykkösnähtävyyttä, eli sitä oopperataloa. Matkalla bongattiin myös paikallinen Royal Botanic Gardens, jossa kasvien lisäksi hupia lisäsivät lukuisat papukaijat sekä puissa roikkuvat lentoketut eli flying-foxit. Eivätkä ole ollenkaan niin söpöjä kuin miltä kuulostavat; kissankokoisia karvaisia lepakoita joilla on suuret nahkasiivet ja jotka roikkuvat puista kuin epämuodostuneet nyrkkeilysäkit.

Eläinhavaintojen jälkeen pääsimmekin rantaan ja ihastelemaan varmasti koko Australian kuuluisinta näkymää, Sydneyn oopperataloa ja sen takana olevaa Harbour Bridgeä. Ja olihan se ihan hieno, näytti tietysti pienemmältä kuin oli kuvitellut, mutta onhan se nyt taloksi niin oudon mallinen että tekee väkisinkin vaikutuksen. Jatkettiin vielä matkaa ihan portaille asti ja päästiin näkemään läheltä kuinka yli miljoona ruotsalaista kaakelinpalaa kimaltelee auringossa. Ihan mukavasti. Turistikierros kulki vielä Sydneyn vanhimmalle alueelle The Rocksiin ja ihan sillan kupeeseen, vaikka harmiksemme torniin ei tällä kertaa päässytkään ihailemaan maisemia. Noin kahden aikaan alkoivat katkonaisesti nukuttu yö ja helteessä taivaltaminen kuitenkin väsyttää sen verran että oli pakko vetäytyä päiväunille ettei koko ilta menisi aivan koomailuun.

Illalliseksi nautittiin meksikonherkkuja, ja käytiin vielä katsastamassa pari sunnuntai-illan baaria. Tarkoitus oli vetäytyä ajoissa nukkumaan jotta olisimme heti seuraavana aamuna skarppina hakemassa vuokra-camperia, mutta saman huoneen 18-vuotiaat ensikänniset kanukkitytöt eivät voineet millään ymmärtää että aivan kaikki eivät halua bailata heidän vikaa iltaansa Ausseissa Rihannan tahtiin, kaikkein vähiten saksalaiskundi joka menee aamuviideksi töihin leipomoon.

Maanantaiaamuna päästiin joka tapauksessa aikataulussa liikkeelle ja hakemaan Swarleyksi jo etukäteen ristittyä campervania. Vuokrafirman toimisto oli aivan parin korttelin päässä ja katseltuamme ensin opetusvideon auton ominaisuuksista ja ojennettuamme Visa-kortin tiskin yli pääsimme kruisailemaan upealla Hiacella kohti Sydneyn hulinaa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus oli suunnata päiväksi Bondi Beachille, mutta kaatosade tuhosi tämän aikomuksen. Sadepäivänä järkevin juttu olikin suunnata valtavalle ostarille jossa syvällisen tutkimisen ja hintavertailun jälkeen saimme varusteltua Swarloksen retkituoleilla, teltalla ja kuivamuonalla. Pientä hiiligrilliä ei vaan tuntunut löytyvän mistään, mutta niin vain sekin saatiin hankittua illalla yllättäen hostellin viereisestä Tiimarin tyylisestä kaupasta. Eli nyt ollaan valmiina matkaan kohti pohjoista, luonnonpuistoja ja tietty niitä rantoja!

-Inni.

9.11.2010 All Nations Backpackers, Melbourne

Kesä ja kärpäset

Viimeinen viikonloppu ennen Hetin saapumista piristämään retkuettamme vietettiin käytännössä kokonaan Collingwoodissa ja Fitzroyssa. Ja hyvä niin, koska vaikka hostelli oli erittäin homeinen, eikä muutenkaan mitenkään priimakondiksessa, alueet ovat ehdottomasti Melbournen mageimpia ja mitäs sitä turhaan minnekään tylsemmille kulmille liikkumaan. Sitäpaitsi, Collingwood Accomodationsin hulvaton party-hostelli ja sen asujaimisto oli jo alkanut tulla tutuksi ja hyvän ja yhteisöllisen viikonloppumeiningin takia oli ihan perusteltua maksaa muutama ylimääräinen dollari per yö ja siirtyä keskustan halvempaan All Nations-hostelliin vasta seuraavalla viikolla.



Perjantaina kelit alkoivat vihdoin parantua ja koko päivä meni käytännössä lähipuistossa makaillessa ja kirjaa lukiessa. Pitkästä aikaa ulkona uskalsi olla ihan t-paidassa, eikä tuulikaan enää tuntunut niin suoraan Etelänavalta puhaltavalta kuin aikaisemmin viikolla. Ehkä se kesä tästä nyt vihdoin alkaa. Illalla käytiin toki blokkaamassa juhlatarpeita paikallisesta bottle shopista (Brunswick Streetin alaosassa kaupungin halvin sixpack) ja suunnattiin hostellin common roomiin aloittelemaan kekkereitä.

Meidät poislukien, kaikki muut Collingwood Accomodationsin asukit ovat duunissa muuttohommissa, kahvilassa, raksalla ja kuka missäkin hanttihommissa ja koska työviikko oli takana, tuntui koko hostellin väki olevan railakkaalla juhlatuulella. Hollantilaiset virittelivät tietysti raivostuttavaa puukenkähumppaansa stereoihin ja se mestan ainoa rankalais-italialainen pariskunta hiimuili nurkissa mahdollisimman epäsosiaalisina kuten yleensä, mutta muuten kaikki olivat mukana kekkereissä.

Railakasta etkoilua jatkui puoleen yöhön asti, kunnes päätettiin lähteä katselemaan Collingwoodin perjantaimeininkejä ihan paikan päältä. Ensimmäisenä suunnattiin jo pari viikkoa sitten tutuksi tulleeseen Labor In Vainiin muutamalle. Mesta on mukava pubin ja diskon ristisiitos ja pari tuntia menikin ihmisiä katsellessa; viereisessä pöydässä huomattavan isokokoinen naisihminen osasi kaikkien räppibiisien kaikki sanat ja esitti niitä erittäin aggressiivisesti huitoen ja huutaen puolta pienemmälle miesseuralaiselleen. Kundi tuntui olevan aidosti paniikissa tyttöystävänsä upotessa illan edetessä yhä syvemmälle gangsta-maailmaansa. Heidän iltansa luultavasti päättyi jonkinlaisiin väkivallantekoihin. Viereisessä pöydässä, toisella puolella taas periaasialainen mimmi (osaan näyttää nätiltä ja hymyillä, mutta en liiku koko illan aikana tuoliltani mihinkään, enkä sano mitään) oli treffeillä jonkun italiaanokundin kanssa ja mukana oli tietysti myös tytön äiti. Tässä kolmikossa kundi yritti silminnähden kaikkensa viihdyttääkseen nyrpeää äitimuoria ja sitä kautta nuorempaa tyttöä, tietysti heikoin tuloksin. Hulvatonta perjantaikomediaa oli tarjolla siis joka puolella.

Pari tuntia näitä kahta esitystä seurattuamme päätettiin vaihtaa kapakkaa aikaisemmin päivällä scoutattuun Rochester Hoteliin, jonka seinissä roikkuvista julisteista päätellen, musiikin olisi pitänyt olla piirun verran sekalaista gangsta-rappia tyylikkäämpää. Arvaus osuikin oikeaan, sillä saman tien kun kävelimme ovesta sisään, kuuluivat dj-kopin suunnalta The Hivesin ”Walk Idiot Walkin” alkutahdit ja Howling-Pelle Ahlqvistin tuttu ”kovaa ja korkealta”-lauluääni. Setti jatkui mm. Joy Divisionilla, Maximo Parkilla ja Kaiser Chiefsillä, eikä biisivalinnosta siis ainakaan voinut valittaa. Oikeastaan ainoa asia, joka piti meidät poissa raivokkaista pystyepilepsiatansseista, oli aitoon brittityyliin täysille väännetty volyymi; äänenpaine tuntui tanssilattian ulkopuolellakin ihan fyysisesti iholla, eikä kaltaisellani kuulovauriopotilaalla ollut ilman korvatulppia mitään asiaa lähellekään skobeja. Varmaan toisaalta ihan hyväkin juttu. Onnistuin kai kuitenkin näyttämään ihan asiantuntevalta musadiggarilta, koska jotkut tulivat kyselemään olenko mahdollisesti lauantai-iltana samassa paikassa soittava dj. Go figure.

Rochester sulkeutui kolmen aikoihin ja kuinka ollakaan, hostellilla olivat bileet vielä täysillä käynnissä. Hollantilaishumppa raikasi ulos asti ja ilmeisesti edellisen paikan dj-kyselyistä rohkaistuneena valtasin vanhemman valtiomiehen oikeudella englantilaisen Chrisin kanssa, iPod-telakan etumaaston ainoastaan hyvän musiikin soittamiseen. Eipä siinä kyllä ollut edes puukengillä vastaan sanomista ja singalong-hittejä soiteltiinkin yllättäen reippaasti yli aamukuuden.

Vähemmän yllättävästi, lauantai alkoi vasta iltapäivän puolella. Fiiliksiä kuvatakseni kirjoitan seuraavassa auki jonkun kanadalaisen hemmon kanssa käymäni kaurismäkeläisen keskustelun television edessä;

(Kaksi miestä, kanadalainen ja suomalainen, istuvat tyhjien pullojen, kaatuneiden lasien, täysinäisten tuhkakuppien ja hajalle tallottujen viinilaatikoiden keskellä sohvalla ja katsovat silminnähden huonovointisina television laukkakisaohjelmaa.)

-Puolen tunnin hiljaisuus-

Kanadalainen: ”Are you a fan of horse racing?”

Suomalainen: ”No.”

-Kymmenen minuutin hiljaisuus-

Kanadalainen: ”Me neither.”

-Puolen tunnin hiljaisuus-

Todellisuuden sirpaleet saatiin vihdoin iltapäivällä kasaan ja suunnattiin päiväkävelylle Collingwoodiin. Ilmat alkoivat tosiaan parantua, eikä ulkona enää tarvinnut edes rotsia. Ihan siistiä, koska tällaisessa urbaanimmassa ympäristössä on oikeastaan aika nihkeää laittaa joka päivä samat kledjut (sama rotsi, samat housut, samat kengät) päälle, nyt sentään oli mahdollisuus pukeutua esimerkiksi eri paitaan kuin edellisenä päivänä ja siten siis näyttää hieman erilaiselta ulospäin. Mitä turhamaisuutta!

Jokatapauksessa, viimeiset krapulaoireet hukutettiin Brunswick Streetin Souvlaki Kingin kreikkalaistuutteihin ja suunnattiin takaisin hostellille vakaana aikomuksena viettää iltaa hieman rauhallisemmin kuin edellisenä päivänä. Homma osoittautui kuitenkin luultua vaikeammaksi, koska illan ohjelmassa olivat jonkun saksalaistytön puolilaittomat läksiäiskemut jossain varastossa ja tietysti koko hostellin väki oli suuntaamassa mestoille. Niinpä siis eilisiltaiset kemut ikäänkuin luontaisesti jatkuivat. Itse juhlapaikan tarkat koordinaatit eivät olleet kuitenkaan täysin selvillä, eikä homma muutenkaan tuntunut olevan aivan parhaalla mahdollisella tavalla organisoitu; pääpromoottori Paul sammui puolen yön maissa ja oikeastaan kaikki ”tiesivät” juhlien olevan vähän eri osoitteissa eri puolilla kaupunkia. Vielä kun lähdön tekeminen venyi lopulta yli kahteen asti yöllä, päätettiin meidän tiimissä jättää muutamien muiden tapaan koko homma väliin ja vetäytyä ennen aamun koittoa goisaamaan. Sitä paitsi, ”warehouse party” nyt vain sattuu kuulostamaan niin paljon jonkinlaisilta reiveiltä, ettei meillä instrumentein soitetun musiikin ystävillä ollut alunperinkään aivan valtavasti mielenkiintoa kemuihin osallistumiseen. Juhliin lopulta lähteneet olivatkin sitten ajelleet epätoivoisina takseilla ympäri Melbournea, eikä suurin osa porukasta ollut ikinä löytänyt perille, eli eiköhän me tehty lopulta ihan oikea valinta.

Sunnuntai valkeni siis vähän vähemmän pirstaleisena kuin lauantai ja Smith Streetillä nautitun vietnamilaislounaan jälkeen suunnattiin keskustan suosikkimestaan, eli kirjaston nurmikolle hengailemaan. Koska viikonloppu meni kuitenkin enemmän tai vähemmän juhliessa, oli fiilis aika flegmaattinen, eikä päivän aikana saatu suoritettua oikeastaan mitään sen kummempaa. Eikä sitä nyt aina pidäkään niin energinen olla. Illalla mentiin kuitenkin Sothern Crossille vastaanottamaan Hettiä Australian ihmemaahan, mutta koska mitään sen kummempaa tervetuliaisseremoniaa ei enää sunnuntai-iltaan saatu aikaiseksi, suunnattiin viettämään viimeistä yötä epäluonnollisen hiljaiseen Collingwood Accomodationsiin. Ilmeisesti muidenkin silmäluomissa hieman painoivat viikonlopun pahat teot.

Maanantaina olikin sitten viikon yhtäjaksoisen asustelemisen jälkeen vihdoin aika vaihtaa maisemaa ja kirjata itsensä ulos kotoisasta CA:sta. Ainoana ongelmana lähdön tekemiselle oli se, ettei mestan anarkistista hippiomistajaa näkynyt missään, eikä paikalla siten siis ollut ketään kenelle olisi voinut luovuttaa rahaa vastineeksi katosta päänsä päällä. Sälli hortoili paikalle vasta joskus puolen päivän maissa ja omaan omituiseen tyyliinsä suoritti paperille sellaiset laskutoimitukset, että loppusummaksi saatiin n. ¼ vähemmän kuin olisi pitänyt. Kyllähän se tietysti meille kelpasi ja reput nostettiin taas selkään ja suunnattiin kohti keskustaa. Seuraavat viisi yötä oli varattu meille jo tutuksi tulleesta All Nationsista, joka vaikkakin on hieman tylsempi kuin Collingwood, on kuitenkin hieman halvempi ja siten budjettimatkaajan valinta.



Koko maanantaipäivä käytettiin pienimuotoiseen turisteiluun, koska olihan Hetillekin pakko esitellä Federation Square ja muut keskustan nähtävyydet. Ja tietysti oli aivan pakko syödä lounaaksi makkarasushia kirjaston nurmikolla auringonpaisteessa, sekä juoda kahvia joenrannan Wharf-baarissa. Hetin frendi, Helena, joka on asunut Melbournessa tammikuusta asti, hengaili mukana paikallisoppaana ja onnistui tietysti esittelemään muutamia sellaisia mestoja mitä ei oltukaan Innin kanssa aikaisemmin löydetty. Esimerkiksi AC/DC Lanen graffitigalleriat olivat kyllä helvetin komeita ja kerta toisensa jälkeen tulee Melbournen erittäin eläväistä katutaidekulttuuria seuratessa mieleen, että miksei Helsingissäkin voisi olla yhtä värikästä edes jossain. Kyllä sitä harmaata betonia varmaan olisi ihan tarpeeksi, vaikka jonkun seinän pyhittäisi spraymaalikriminaaleillekin.



All Nationsissa oli ohjelmassa maanantai-illan kunniaksi ilmaista viininmaistelua ja kevyen viinittelyn jälkeen suunnattiin illalliselle Fitzroyhin. Kaikki normaalisti eläväiset mestat olivat yllättävästi kiinni, mutta onneksi jostain suhteellisen tyylikkäästä ruokalasta saatiin vielä iltapalaa tilattua. Kuulumisten vaihtoa jatkettiin vielä Brunswick Streetin Working Man’sin maanataiklubilla, Kitessa, jossa tarjolla oli halvinta olutta mitä tällä mantereella on tähän mennessä nähty. Musapuolikin toimi ja meno oli maanantaiksi yllättävän hyvää. Harmittavasti kuitenkin missattiin illan bändi ja muutaman kahden taalan Carltonin jälkeen päätettiin suunnata takaisin keskustaan goisaamaan. Ei kuitenkaan yhtään hassumpi päivä.



Tänään suunnattiinkin sitten heti herätyksen jälkeen turistikierroksen seuraavaan kohteeseen; St. Kildaan. Mehän käytiin Innin kanssa ihan ensimmäisinä päivinämme Melbournessa St. Kildassa pyörimässä, mutta silloin alle kymmenen astetta ja jäätävä tuuli estivät tehokkaasti suuremman rantabulevardista nauttimisen. Kaikesta näki kyllä että mesta olisi varmasti loistokas jos säät vain olisivat kohdallaan, mutta vielä muutama viikko sitten asia ei tosiaankaan näin ollut. Noh, tänään auringonpaiste pilvettömältä taivaalta ja 27 plusastetta pitivät huolen siitä, ettei jäätymisestä ollut vaaraa ja oikeastaan koko päivä kuluikin mukavasti rannan tuntumassa makaillessa. Auringonpaisteesta johtuen, ei tällä kertaa laiturin kivien koloissa näkynyt pingviinejä, mutta eivät nekään nyt loppujen lopuksi NIIN mielenkiintoisia ole; antaa sen auringon vaan paistaa. On tätä nyt tässä jo hetki odotettukin.



Iltapäivän kääntyessä illaksi puskettiin takaisin keskustaan skruudaamaan ja käytiin vielä suorittamassa Myers-tavaratalon viime viikolla avatun jouluikkunan katsastus. Vähän kuin olisi Stockan edessä seisoskellut, paitsi että koko päivä oli juuri vietetty ilman paitaa rannalla ja lämpöä oli edelleen melkein kolmekymmentä celciusta. Todella omituinen fiilis kun nyt näin tarkemmin asiaa ajattelee… näihin kuviin, näihin tunnelmiin…


-Tomppa

5.11.2010 Victoria State Library, Melbourne

Melbourne Cup - Celebration that stops a nation

Not. Tai siis jos pysäyttämisellä tarkoitetaan kirjaimellisesti sitä että muuten suhteellisen aktiivisessa kaupungissa pysähtyy kaikki elämä, niin sitten joo. Olimme kuitenkin olleet siinä valheellisessa käsityksessä että luvassa olisi joku paikallinen vapun tyyppinen keväthulina, onhan joka paikassa erikseen mainittu että alkoholijuomien nauttiminen kaduilla on kiellettyä kaikkina päivinä paitsi silloin kun kisataan Melbourne Cup tai formulakisat.

Tiistai oli siis yleinen vapaapäivä ja hostellin hollantilaispopulaatio päättikin juhlistaa arkivapaan aattoa soittamalla aivan käsittämättömän huonoa pumppausta aamuneljään saakka. Kyllä otti päähän. Onneksi olivat aamusta kalpeana hiljaa ja nolona. Kjäh. Itse lähdimme reippaina kohti keskustaa olettaen että kaupungin keskusaukiolla, Federation Squarella, olisi jo käynnissä melkoiset karnevaalit hevoskisojen myötä. No ei ollut. Tihkusateinen keskusta oli puolen päivän aikoihin lähes tyhjillään, ja mäkkäriä ja matkamuistokauppaa lukuun ottamatta kaikki tuntui olevan kiinni. Turisti-infosta sain sitten viimein selville että oikeastaan kaikki äksöni olisi päivän aikana itse laukkaradalla (jonne liput oli tietenkin myyty loppuun jo aikoja sitten) ja keskusta elävöityisi vasta illemmalla viimeisen juoksun jälkeen kun humaltunut mutta hienosti pukeutunut kisakansa valuisi takaisin keskustan baareihin.

Päivän aikana jolkoteltiin useampi hevoskisa joista porukka sitten löi kukkakoristeet päässä vetoa kuin viimeistä päivää. Päivän päälähtö, itse Melbourne Cup siis, alkoi kolmelta ja siihen mennessä Federation Squarellekin oli kokoontunut yllättävän paljon porukkaa katsomaan kisaa screenilta. Oma suosikkini Harris Tweed ei hyvästä alusta huolimatta voittanut, vaan ykköseksi kiri polle nimeltä Americain, josta kuulin useammankin kommentoivat että ”enhän minä nyt rahojani sen nimiselle hevoselle laittaisi”. Kisat osoittautuivat siis hieman pettymykseksi, vaikka rehellisyyden nimissä on sanottava että ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa mikä kaakki siellä juoksee lujimpaa, mutta myöskään mitään iloista karnevaalia hommaan ei liittynyt. Höh.

Tiistain ilta kului leppoisasti hostellin yhteistiloissa, jossa maisteltiin Adelaiden hostellinpitäjän lahjoittamaa väliviiniä (ei ihan punkkua mutta ei ihan rosetakaan) ja katsottiin Flight of the Conchordsia lähes yhteen saakka, kun viimeinenkin päivän hevoskisoissa viettänyt irkku sammui sohvalle.

Seuraavana aamuna suurin osa ”normaalista” hostellijengistä suuntasi jälleen joko töihin tai työnhakuun, meidän jäädessä suorittamaan aamutoimia ilman kiirettä mihinkään. Ollaan jouduttu jo varmaan parikymmentä kertaa selittämään että ”ei, me ei olla aktiivisesti etsimässä töitä, ollaan vaan reissulla ja asutaan siksi hostelleissa että jäisi rahaa muihin juttuihin”. Mitään sen suurempaa ohjelmaa ei oltu päivälle suunniteltu, ja kun sääkin oli taas tuttuun tyyliin niin epävakainen että puistopiknikki oli jätettävä jälleen kerran pois laskuista, päädyimme päättömään vaelteluun Fitzroyn ja Collingwoodin kulmilla. Hostellin omistaja on kaikkien muiden omituisuuksiensa lisäksi sen verran anarkisti että kehotti meitä livahtamaan Melbourne Museumiin maksamatta, sillä hänen mukaansa museon kahvilasta on täysin vapaa kulku itse museoon, ilman mitään lipunmyyntiä.

Normaalissa elämässä moinen kansalaistottelemattomuus kahdeksan taalan tähden olisi tuntunut hieman tyhmältä, mutta sateinen keli ja muun tekemisen puute ajoivat jännittävään sujahtamiseen dinosaurusten luiden sekaan. Kierreltiin museon eka kerros joka oli oikeastaan aika mielenkiintoinen, esillä oli valtava valaan luuranko (vaikka kyse oli kuulemma melko pienestä yksilöstä), useita dinoja, valtava täytetty turska ja muita säilöttyjä eläimiä joka puolelta maailmaa. Kaikki oli laitettu esille opettavaiseen Heureka-tyyliin, ja siellä mekin sitten tutkittiin luonnon ihmeitä muiden lasten seassa. Museossa vierähti yllättäen melkein pari tuntia ja nälkähän siinä tuli. Ja museon kaupassa myytiin omituisimpia pehmoleluja mitä oon koskaan nähny, nimittäin eri bakteerien muotoisia pehmoja. Kumpi olis söpömpi, herpes vai e-coli?

Koska mitään syytä keskustaan lähtemiseen ei oikeastaan ollut, päädyttiin myöhäiselle lounaalle Souvlaki Kingiin. Australiassa, tai ainakin täällä Victorian osavaltion alueella, on selvästi huomattava tänne kulkeutunut kreikkalaisyhteisö ja sen seurauksena joka puolella myydään souvlakia lounaaksi ja pikaruoaksi, ja pakkohan se oli ottaa selvää mitä moinen tuutti pitää sisällään. Ja oli muuten herkkua, pitaleivän tyyppinen rieska jonka sisällä oli tsatsikia, falafelia ja salaattia. Musta tuli saman tien fani. Olin ihan unohtanut kuinka hyviä kreikkalaiset ruoat on.

Illalla tehtiin taas tehokkaasti ei-mitään ja vetäydyttiin suht ajoissa nukkumaan. Ollaan tosiaan päätetty ottaa tää viikko melko iisisti, tasoitella hieman budjettia viime viikon autoreissun jäljiltä ja ylipäätään päästä vähän takaisin siihen Aasiassa vallinneeseen rennosti ottamiseen. Jotenkin kaupunkiympäristö on saanut pinnalle pieniä suorituspaineita ja kiireen tuntua, vaikka asia on just päinvastoin, meillä ei oo tällä hetkellä hätä mennä mihinkään.

Hostellilla hilluminen on myöskin tuonut esiin hyvinkin stereotyyppisiä havaintoja muista kansallisuuksista, jotka häiritsevän usein pitävät paikkansa. Epäkorrekteihin havaintoihin kuuluvat muun muassa seuraavat:

- Saksalaiset syövät kaikki nutellaa leivän päällä.
- Kaikki ranskalaiset tytöt polttaa tupakkaa.
- Hollantilaiset ovat sosiaalisia ja melko normaaleja, mutta kaikilla miehillä on oudot kopukkakengät (kaipuu puukenkiin?) ja epänormaali viehtymys teknoon.
- Kaikilla japanilaisilla ja korealaisilla on käsittämättömän suuret läppärit. Ja iPhone.
- Ruotsalaiset ovat tyylikkäitä mutta aina hieman varuillaan suomalaisia kohtaan (ilmeisesti pelkäävät että ymmärrän heidän salakielensä).
- Jenkit ovat lähes kaikki Kaliforniasta. Ja nimenomaan Kaliforniasta. Ei USA:sta.
- Ja jokseenkin häiriintyneestä geenipoolista kertoo varmastikin se että skotit ja irkut ovat yleensä aika nättejä/komeita, mutta englantilaiset hieman outoja hevosnaamoja.

Meillähän on tietty varaa arvostella.

Tämän illan ohjelmassa on vaihteeksi kulttuurielämys paikallisessa elokuva-arkistossa tai vastaavassa, dokumentti koomikko Bill Hicksin elämästä ja teoista. Nyt sinne.

---

Takaisin hostellilla, ja voin kyllä lämpimästi suositella kyseistä dokkaria American: The Bill Hicks Story oikeastaan kenelle vaan. Itselläni ei ollut oikeastaan mitään käsitystä koko hepusta, nimi vain kuulosti tutulta, mutta leffa oli toteutettu jännästi liittämällä vanhoja valokuvia liikkuvaan kuvaan ja kertojina toimivat Billin sisarukset ja ystävät. Ja erikoisen toteutuksen ja hauskojen stand-up vitsien lisäksi pätkä tarjosi mielenkiintoista ajankuvaa kahdeksan- ja yhdeksänkymmentälukujen vaihteesta, jolloin useat poliittiset aiheet olivat Yhdysvalloissa vielä liian vakavia, mutta Euroopassa yleisö osasi arvostaa yhteiskuntakritiikkiä aivan eri tavalla.

Eipä tässä oikeastaan muuta sanottavaa viime päivistä olekaan, tosiaan hirveästi ei ole mitään suoritettu sen jälkeen kun tultiin maanantaina autoretkeltä. Malarialääkekuuri loppui tiistaina, eli näyttäisi siltä että vältyttiin siltä, jei. Alkoikin olla jo vaikeaa muistaa ottaa niitä nappeja joka päivä, mietittiin vaan että näinköhän sitä nyt saa flunssan kun ei oo koko ajan antibioottikuuri päällä. Toivottavasti ei.

Hevoskisat jatkuu vielä lauantaihin asti vaikka pääravit olivatkin jo tiistaina, eli kaupunki toimii onneksi jo normaaliin tahtiin. Aiotaan jatkaa rentoa hengailua vielä loppuviikko Hetin saapumiseen saakka, jolloin päästään taas nähtävyyksien kimppuun uudella innolla. Toivottavasti ilmatkin paranisivat siihen mennessä.

- Inni.

1.11.2010 Collingwood Accomodations, Melbourne

Kenguru ja parituhatta muuta sanaa seikkailuista Australian metsissä

Varsinainen Great Ocean Road jäi siis taakse, mutta vielä Warrnamboolista eteenpäin ajeltiin rannansuuntaisesti Port Fairyyn opiskelemaan haaksirikkoutumisen historiaa. Ko. kaupungin edustalla vellova lahti on nimittäin täynnä laivanhylkyjä (ainakin parisenkymmentä) ja koska mestalla ei oikeastaan mitään muuta sen kummempaa turismivalttia hihassaan ole, tarjoaa rantaviivan kävelytie kattavia kertomuksia toinen toistaan epäonnisemmista laivakohtaloista. Hylkyjä ei tietenkään pinnan päällä näy, mutta kaikkien lahdenpohjan tummempien kohtien pitäisi olla muinaisia laivanraatoja. Mene ja tiedä, mutta ainakin muhun tarina meni ihan täydestä.

Mestoilla oli myös ihan siisti kävelyreitti vanhan majakkasaaren ympäri ja pari tuntia meni mukavasti majakanvartijan 1700-lukulaista elämää fiilistellessä ja paikallista lintukantaa ihaillessa. Täytyy muuten sanoa, että tällä rannikolla on tämä nähtävyyspuoli helvetin hyvin hallussa; kaikkialla on mielettömän hyvät merkinnät ja selvitykset siitä minne pitää kääntyä, mitä missäkin on ollut, mitä missäkin on nykyään, minkälaisia näköaloja tässä nyt katsellaan, mitä eläimiä on mahdollisuus nähdä yms. Ihan loistokasta. Yleinen kiistakapula siitä, kumpi on siistimpi rannikkotie, Great Ocean Road vai viime kesänä ajeltu Kalifornian A1, ratkeaa ainakin omassa päässäni näiden kokemusten perusteella siten, että itse ajelun kannalta liputan jenkkitien puolesta, mutta näköalapaikkojen, kävelyreittien ja opastaulujen (eli ulkoilmaelämän) puolesta vaakakuppi kääntyy ehdottomasti tänne. Molempia voin kuitenkin suositella lämpimästi.

Lounasta nautittiin Port Fairyn ainoalla kadulla sijaitsevassa kahvilassa, jonka jälkeen jätettiin rannikko taaksemme ja suunnattiin Grampiansin luonnonpuistoon. Jos oli rantaa pitkin ajelu hienoa hommaa, niin kyllä oli metsän siimeksessäkin siistiä; kaikkialla vallitsi käsittämätön vihreys, omituisia lintuja lenteli joka paikassa, jylhät vuoret kohosivat majesteettisina laaksoista ylöspäin ja muutenkin tuntui vahvasti siltä, että tässä ollaan nyt melko kaukana 2010-luvun urbaanista elämänmenosta. Myös mahdollisuus siihen toivottuun kenguruhavaintoon oli liikennemerkkien mukaan läpi koko luonnonpuiston, mutta muutamien yliajettujen lisäksi emme minkäänlaisia pussieläimiä kyenneet havaitsemaan. Pari ko. raadoista oli kyllä myös niin isoja, että väkisinkin tuli mieleen että onkohan tässä nyt kuitenkaan ihan järkevää tai turvallista toivoa näkevänsä auton ikkunasta kenguruita; onkohan tämä vähän sama kuin joku aussituristi toivoisi näkevänsä hirven ajellessaan iltahämärissä kesäisessä Järvi-Suomessa?

About tunnin ajelun jälkeen saavuttiin Halls Gapin kylään, joka sijaitsee keskellä luonnonpuistoa, kahden vuorijonon välissä ja on siten soveliain tukikohta bushwalkkaamiseen. Mestassa on kuulemma joitain satoja asukkaita, mutta kolmisen tuhatta sänkypaikkaa ulkoilunnälkäisille turisteille, eli ihan jo siitä voi päätellä, että kesäkuukausina kylänraitilla on varmaan tungosta. Näin keväällä kaikkialla oli kuitenkin melko tyhjää ja heti ensimmäinen majoituspaikka johon yritettiin sisään tarjosi halvan katon pään päälle; Ned’s Bedsin vanha omistajapariskunta osoitti meille sängyt jonkun spanskimimmin kanssa samasta huoneesta, kertoi että kaapista saa ottaa leipää ja kananmunia ja poistui paikalta, jättäen meidät keskenään hostelliin, jota ei voi millään muulla sanalla kuvailla kuin ”omakotitalo”. Ei ensin oikein tiedetty onko talo heidän asuintalonsa, vai kenen ja pitääkö ovia lukita, valoja laittaa pois vai ei. Fiilis oli aika outo. Ilmeisesti näissä pienemmissä mestoissa ihmisiin luotetaan aika paljon, illemmalla löysin nimittäin ulko-oven lähettyviltä lapun jossa kehotettiin illalla tai yöaikaan saapuvia vieraita menemään goisaamaan johonkin tyhjään vuoteeseen ja selvittelemään check-innit ja maksuhommat sitten aamun tullen. Aika siistiä.

Illalla ei oikeastaan enää muuta tehty kuin katseltiin huonosignaalista satelliittitelkkaria, yritettiin kommunikoida lähes kielitaidottoman kämppiksen kanssa ja tehtiin safkaa. Suureksi harmiksemme jouduttiin poikkeamaan edellisten päivien pihvidiettistä ja syömään välillä pastaa, koska Halls Gapin ainoa ruokakauppa oli suunnilleen nelinkertaistanut ruokatarvikkeiden hinnat edellisten öiden kaupunkien elintarvikeliikkeisiin verrattuna. Kysyntää ainakin on, eli ei kauppias mikään ihan tyhmä sälli varmastikaan ole, mutta kyllähän se kieltämättä budjettimatkaajaa hieman vitutti.

Aamulla suunnattiinkin sitten heti paikallisten puistorangerien toimistoon kyselemään karttoja ja ohjeita metsissä samoiluun. Kävi ilmi, että mestoilla voi urbaanimpikin city-ihminen samoilla turvallisesti pysyttelemällä merkityillä reiteillä ja niinpä meillekin neuvottiin muutamia siistejä trackeja joita pitkin pääsee katselemaan luonnonpuiston elämää.



Ensimmäisenä suunnattiin kylästä suoraan ylös, The Pinnacle-huippua kohti ja vaikka kohde on varmaan yksi suosituimmista päiväretkien määränpäistä, oli reitin autenttisuus iloinen yllätys; polku ei todellakaan ollut mikään asvaltoitu tie vuoren huipulle, vaan kävelysuunnat oli erittäin hienovaraisesti merkitty kiviin ja puiden runkojen alaosiin antamaan summittaisia suuntimia kohti oikeaa osoitetta. Loistokasta luontokokemusta voimisti myös se, ettei metsissä ollut mitään huutavia aasialaisturistilaumoja kylvämässä suklaapatukoiden kääreitä pusikoihin vaan suurimman osan parin tunnin trekkaamisesta huipulle, sai olla melko ylhäisessä yksinäisyydessään. Aivan törkeän siistiä! Ja siistit olivat myös näkymät huipulta; alhaalla laaksossa näkyi Halls Gapin kylä, sinne johtava tie ja horisontissa muutamia taloja, mutta muuten olisi voinut luulla olevansa keskellä täysin läpitunkematonta aarniometsää. Huh!



Alaspäin tultiinkin sitten huomattavasti nousua nopeammin ja koska valoisaa aikaa oli runsaasti jäljellä, käytiin iltapäivän aikana vielä väijymässä muutamia meille suositeltuja kohteita uskollisen Toyota Jarin avustuksella. Reid’s Lookout ja sen upeat Balconies-kielekkeet, Boroka Lookout, sekä MacKenzie-putoukset tarjosivat kahmalokaupalla komeita maisemia ja tervehenkistä ulkoilmaelämää meille viime viikkoina kaupunkien vilinässä viihtyneille. Uskomattoman hienoja mestoja!



Eilisen pastan jäännöksistä koostuneen päivällisen jälkeen lähdettiin vielä uudestaan käymään Borokan näköalapaikalla tarkoituksenamme napata muutama foto auringonlaskusta vuorien taakse. Harmittavasti kuitenkin koko päivän paistanut aurinko vetäytyi pilviverhon taakse juuri kriittisillä hetkillä ja ko. kuvien ottaminen jäi seuraavaan kertaan. Ilta-ajelu ei kuitenkaan mennyt ihan täysin hukkaan, sillä kuten nyt järkikin sanoo, eläinkunta on iltahämärissä huomattavasti aktiivisempaa kuin päivänvalossa; heti Halls Gapin jäätyä taakse havaitsimme tien vieressä iltapalaansa nauttineen echidnan, eli paikallisen punkkarimuurahaiskarhusiilin ja heti ko. havainnon jälkeen tien yli pomppi vihdoin se hartaasti odotettu kenguru. Ko. pussieläin taisi kyllä myöhemmän internettutkimuksen perusteella olla wallabi (musta wallabi), mutta meitähän eivät lajitekniset pikkuseikat jaksaneet paljoa kiinnostaa; siinä auton vieressä hengaili ihan elävä kenguru, ihan omassa elinympäristössään, eikä missään eläintarhan häkissä tai muussa reservaatissa! Mahtavaa! Sitä paitsi, lähempänä Borokaa näimme toisen, hieman isokokoisemman hyppijän tienvieressä ja se oli jälkitutkimuksenkin perusteella aivan saletisti ihan oikea kenguru. Ja kun nyt havaintovihko oli saatu kunnolla auki, huomattiin takaisin kylään mennessä ihan kokonainen kengurulauma paikallisen leirintäalueen takapihan nurmikolla; kymmenen aikuisyksilöä, joista muutamilla oli poikanen mahapussissaan, rouskutteli tyytyväisinä telttailualueen nurtsia, eikä häiriintynyt yhtään suomalaisturistien salamavalojen välkkeestä. Myöhemmin illalla juttelin Ned’s Bedsin Nedin kanssa ja kundi kertoi kenguruita olevan lähettyvillä aivan riesaksi asti. Kuulemma omankin talonsa nurmikkoa saa olla harva se ilta suojelemassa. Se mikä on toisille mahtavaa eksotiikkaa on toisille ilmeisesti pelkkä tuholainen. Heh.





Koska torstaina saatiin yllättävän kattavasti samoiltua Halls Gapin lähialueen pääreitit, päätettiin perjantaina suunnata jonnekin muualle, eli ei muuta kuin kartta käteen ja arpomaan. Koska Jari oli meidän käytössä maanantaihin asti, päätettiin yllätysvetona viettää viikonloppua Adelaidessa, jonne oli viitisen sataa kilometriä matkaa. Aamiaisen jälkeen käytiin tosin vielä Brambukin aboriginaalikulttuurin keskuksessa kuulostelemassa millä kaikilla tavoilla valkoinen mies oli alueen alkuperäisasukkaita sortanut. Mielenkiintoista settiä tietysti, mutta vaikka en tietenkään minkäänlaisia kansanmurhia ja kolonialismin kauhuja kannatakaan, olisi ollut taaskin mielenkiintoista kuulla, minkälaisia aatteita niistä ajoista vastapuolella oli. Aina sama juttu, eikä varmaan mistään päin maailmaa löydy sellaista museota alkuperäiskansojen ja eurooppalaisten kohtaamista esitellään objektiivisesti molempien osapuolien kannalta.

Ajomatka Adelaideen oli Grampiansin metsien upeiden maisemien jälkeen tylsääkin tylsempi ja jossain vaiheessa tulikin mieleen, onko kyseinen mesta ihan oikeasti koko päivän autossa istumisen arvoinen. Lähtöpäätös metsistä kaupunkiin osoittautui kuitenkin oikeaksi, sillä puolen päivän maissa alkoi sataa rajusti ja samoilu olisikin ollut vähän turhan märkää hommaa.

Erityishuomiona osavaltioiden rajan ylittämisestä muuten sen verran, että Victorian puolelta Etelä-Australiaan saavuttaessa aikaero on käsittämättömät puoli tuntia! Rajalla kelloja siis käännettiin kokonaiset kolmekymmentä minuuttia taaksepäin. Kyllä siinä päivänvaloa tulee lisää niin että rutisee!

Adelaiden kaupunkiin saavuttaessa etsittiin hostellia vähän sieltä sun täältä keskustan tuntumasta, mutta aika monet mestat tuntuivat olevan täynnä. Onneksi eteen sattui joku loukko jota ei missään oppaissa oltu mainittu ja koska hintakin oli huokein moneen viikkoon, päätettiin saman tien kirjautua sisään. Hostellin omistaja oli jo hienoisissa perjantaitunnelmissa, eikä jaksanut kovin paljoa paikkoja esitellä, kuulemma hostellinpitäjätkin saavat juopua rauhassa perjantaisin. Kundi löi meille vielä tervetuliaislahjaksi pari pulloa viiniä käteen, pyysi olemaan kuin kotonamme ja häipyi jonnekin. Mesta tuntui olevan erityisesti aasialaisbackpackereiden suosiossa, koska oikeastaan kaikki muut asukkaat olivat hieman vinosilmäisempää alkuperää kuin me vaaleat viikingit ja kaikki ilmoitustaulujen viestit oli kirjoitettu lähinnä kiinalaisten ravintoloiden ruokalistoilta näyttävillä kirjaimilla. Kämppiksinäkin meillä oli pari japanilaiskundia, mutta kaikki sosiaalinen kanssakäyminen oli aika minimissä ylittämättömän kielimuurin takia. Noh, nämä asiat eivät meitä paljoa haitanneet, koska suunta otettiin sateesta huolimatta välittömästi kohti kuuleman mukaan hienoa Adelaide Central Marketia ja sen lähialueiden ruokapaikkoja.

Koska oli kuitenkin perjantai-ilta, katsoimme myös olevamme oikeutettuja pienehköihin illanviettoihin ja uuden käsittämättömän halvan neljän litran viinitonkan korkkaamisen jälkeen suunnattiin Adelaiden keskustan himinöihin ja päädyttiin johonkin ihan mukavaan pubiin, jossa ilta jatkui irlantilais-ranskalais-brasilialaisessa seurueessa about kahteen asti. Muuten ihan mukavaa illanviettoa häiritsivät dj:n käsittämättömän huonot biisivalinnat ja loppujen lopuksi Inni antoikin asiasta palautetta sen verran, ettei meille nyt ainakaan ihan heti olla vip-kortteja ko. mestaan myöntämässä. Ihan oikein kuitenkin sille levynpyörittäjäplantulle. Adelaiden yössä pintit olivat muuten Melbournen schoonereiden kokoisia. Täällähän ei nimittäin tehdä kaljan juomista mitenkään helpoksi; pintit, schoonerit, mugit, jugit, potit ja pitcherit menevät kyllä itselläni melko helposti sekaisin, eikä asiaa yhtään auta se, että eri osavaltioissa kaikki nämä lasikoot ovat ilmeisesti erilaisia. Noh, olutta saatiin jokatapauksessa täälläkin nautittua aivan riittävästi.

Lauantaina suunnattiin vasta lounasaikaan kaupunkia katselemaan, mutta sään ollessa edelleen huomattavan kostea, jouduttiin aina välillä dyykkaamaan sateensuojaan johonkin kauppaan tai kahvilaan. Adelaide vaikutti kuitenkin aika rajusti Melbournea pienemmältä ja ydinkeskusta saatiin koluttua sateesta huolimatta. Aivan keskustassa on mahtava kävelykatu, jonka sikataideteokset herättivät erityistä huomiota.



Sateen tauottua iltapäivällä mentiin vielä kävelemään paikalliseen kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa päähuomion veivät kolmet mestoilla olleet hääjuhlat. Seurailtiin mielenkiinnolla sivummalta, kuka morsiamista menettää ensimmäisenä hermonsa huonoon säähän tai viereisen puiston intiafestareilta kaikuneeseen östür-poppiin. Mitään sen kummempia raivareita ei kuitenkaan nähty ja pettyneinä siirryttiin hostellin viereiseen pubiin katsomaan Australian ja Uuden-Seelannin välistä Bledisloe Cupin rugby-matsia. Molempien kansojen edustajia oli runsaasti paikalla ja tunnelma oli kohdallaan aivan Australian yliajalla tekemään voittomaaliin asti. Joku aussisälli yritti ottelun tuoksinassa meillekin ko. pelin unohtuneita sääntöjä opettaa ja luulisin nyt loppujen lopuksi ymmärtäväni aika hyvin rugbyn saloja. Taas siihen asti kunnes unohdan seuraavan kerran.

Sunnuntaina olikin sitten taas pakko lähteä ajelemaan Melbournea kohti. Karut 800 kilometriä sateisella moottoritiellä oli kyllä erittäin puuduttava tapa käyttää sunnuntaipäivä, mutta minkäs teet. Päätettiin jäädä viettämään yötä Ballaratin kultarynnäkkökaupunkiin noin sadan kilsan päähän Melbournesta ja koska kyseessä ei todellakaan ollut mikään sykkivä bilekaupunki, vaan enemmänkin historianörttien larppimesta, jouduttiin tyytymään mestan ainoan hostellin ylihinnoiteltuun huoneeseen. Iltaa vietettiin syöden maailman huonoimman kiinalaisen takeaway-mestan safkoja ja katsellen Australian ja Sri Lankan välistä krikettimatsia. Kämppiksinä olleen aussiperheen isä yritti opettaa meille jonkin verran kriketin sääntöjäkin, mutta en nyt vielä näillä kokemuksilla pysty sanomaan ymmärtäväni aivan kaikkia peliteknisiä yksityiskohtia. Kohta alkaa kuitenkin kuulemma taas Ashes-turnaus Englantia vastaan, eikä kriketin seuraamiselta voi välttyä, eli eiköhän sekin laji jossain vaiheessa tutuksi tule.

Tänään puskettiinkin sitten heti aamusta Melbourneen palauttamaan Jari. Kiesi kesti koko viikon loistokkaasti (ihan aina näinkään ei ole ollut; jos et tiedä, kts. www.operaatiomiami-sanfrancisco.blogspot.com) ja oli palautettaessakin kuulemma priimakunnossa, eli minkäänlaisia jälkiselvittelyitä ei tällä kertaa tarvinnut käydä läpi. Seuraava majapaikka oli jo pari viikkoa sitten varattu erittäin siistiksi mestaksi osoittautuneesta Collingwoodin kaupunginosasta ja niinpä rinkat siis nostettiin selkään ja laitettiin jalkaa toisen eteen. Olisi voinut luulla, että ihan selkeällä katuosoitteella varustetun hostellin löytäminen lähes sivistyneen maan lähes sivistyneestä kaupungista olisi ollut melko helppo suoritus, mutta ainapa asiat eivät ole niin kuin uskoisi; parin tunnin edestakaisen kävelyn Johnston Streetillä jälkeen oltiin jo aivan varmoja siitä, että meitä on kusetettu rajusti, eikä koko Collingwood Accomodationsia ole olemassakaan. Viimeisenä oljenkortena Inni ilmoitti kävelevänsä koko monta kilometriä pitkän tien päästä päähän varmistaakseen asian ja kuinka ollakaan, hartaasti etsitty hostelli löytyi kuin löytyikin. Kävi ilmi, että Johnston Streetin numerointi alkaa viisi kertaa ykkösestä, riippuen siitä minkä kaupunginosan alueella ollaan. Nerokasta, eikö? Kyllä näissä Ausseissa vain ihan selvästi näkyy näin vuosisatojenkin jälkeen vielä se brittiläinen kansanperinne.

Hostellinpitäjästä muuten vielä sen verran, että kundi olisi mennyt heittämällä taannoisen top3-listauksen ”omituisimmat majatalonpitäjät”-kärkikolmikkoon; kaveri piti meille ikään kuin jonkinlaisen puhuttelun/kokeen ennen kuin suostui majoittamaan meidät, jotka olimme kuitenkin tehneet ihan laillisen varauksen netistä etukäteen. Ideana oli kuulemma säilyttää hostellissa tietty kansalaisuuksien ja ihmistyyppien harmonia; ei saa olla liikaa saksalaisia, eikä liikaa irkkuja. Suomalaisista ei kuulemma ole paljoa kokemuksia, mutta jos hän käsitti meidän kansanluonteemme oikein, loppuviikosta pitää mennä heittämään yksi hollantilainen pihalle. Jos siis me sovimme hostellin karmaan. Koko hostellibisnes on kuulemma yhtä suurta palapeliä. Melko omituista settiä.

Jep, nyt olisi sitten tarkoitus lähteä kaupungille katselemaan maanantai-illan hulinoita, joiden pitäisi tänä maanantaina olla melkoiset; huomenissa Melbournessa ravataan jonkinlaiset hevosskabat (Melbourne Cup - Celebration That Stops The Nation) ja sen kunniaksi koko päivä on yleinen vapaapäivä! Kieltämättä omituista sekin…


-Tomppa