28.3.2011 Farrington Inn, Boston, Massachusetts

Hiiri ja ihmisiä

Torstaina lähdettiin siis yllättävän nopeasti kuluneen viikon jälkeen San Franciscosta ja hypättiin Virgin American kyytiin kohti New Yorkia. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta vaikka oltiin tapamme mukaan lähes ensimmäisten joukossa chekkaamassa sisään lennolle, päädyttiin kuitenkin kahdelle erilliselle keskipaikalle istumaan. Ja lisäksi leffoista ja tarjoilusta olisi joutunut maksamaan ekstraa, mokomakin halpalento. Mutta halvin oli tietysti paras ja päästiin perille katsellen maailman huonointa telkkaria, Real Housewives of New Yorkia, jossa laitetaan samaan kohtaukseen puoli tusinaa keski-ikäistä naista ja katsotaan kuka kimittää äänekkäimmin. Siis aivan käsittämätöntä sontaa, mutta vaihtoehtona oli Jersey Shore, eli kusessa oltiin joka tapauksessa.

John F. Kennedyn kentältä siirryttiin suhteellisen sujuvasti metrolla Brooklynin Dumboon Mikon ja Erinin luo, jotka olivat luvanneet majoittaa meidät muutamaksi yöksi. Ja vaikka ilma Nykissä oli yllättävän hyytävä ja luntakin nähtiin matkalla, oli kyllä vaihteeksi luksusta saapua oikeiden ihmisten oikeaan, kauniiseen ja lämpimään kotiin jossa ei hiihtele randomtyyppejä pitkin käytäviä ja sitä rataa. Ja kun saimme saman tien vielä käteen lasit punaviiniä, oli ensimmäinen New York- ilta täydellinen. Väsymys iski kuitenkin jo melko nopeasti ja vetäydyttiin ajoissa nukkumaan olkkarin nurkkaan viritettyyn patja- ja peittokasaan.

Ensimmäinen kokonainen päivä New Yorkissa valkeni aurinkoisena mutta kylmänä, ja mihinpä sitä muualle olisi suunnattukaan kuin New Jerseyyn. Tämä herätti jonkun verran hilpeyttä, mutta olimme suunnitelleet heti kärkeen outlet-shoppailupäivän, ei kaikkein vähiten siksi että lämpötila oli siellä nollan tuntumassa ja meillä ei edelleenkään ollut mitenkään liikaa varusteita talviseen ilmastoon.

Saatiin vielä sopivasti Mikolta ja Eriniltä kyyti Port Authorityn bussiasemalle ja päästiin saman tien hyppäämään bussiin, jonka määränpäänä oli jo edelliseltä Nykin reissultamme tuttu Jersey Gardens -ostari ja päätepysäkkinä Ikea. Varsinainen ostoslinja siis.

Jerseyn shoppailuparatiisissa menikin sitten koko päivä, mutta mukaan tarttui vain muutamia tarpeellisia juttuja, pari t-paitaa, villatakki ja Tompalle kunnollinen lämmin takki. Rajallinen budjetti ja uusi ”en osta mitään mikä on vähän sinnepäin” -filosofia pitivät ostosten määrän järkevänä ja nyt mahdollisuus toiseenkin shoppailupäivään on vielä olemassa. Jei sille.

Paluumatkaan kuluikin sitten tuplasti kauemmin ruuhkien vuoksi, ja perillä Dumbossa meitä odoteltiin jo ruoan kanssa. Ylellisyyttä kerrakseen. Herkullisen aterian jälkeen suunnattiin sitten Manhattanille Trailer Park -nimiseen baariin, jota isännille oli suositeltu kysyttäessä mikä olisi paras baari jos haluaa löytää halpaa kaljaa ja karvaisia naisia. Paikka oli sisustettu viimeistä yksityiskohtaa myöten periamerikkalaiseksi asuntovaunuasumukseksi, eli tuolit olivat kokoontaitettavaa piknik-mallia ja olut tarjoiltiin konstailematta suoraan tölkistä. Naisten karvaisuus jäi epäselväksi.

Seuraavana aamupäivänä oli vuorossa isäntäväen lauantaiperinne, East Villagen venäläis-turkkilainen sauna, jonne halusimme toki ehdottomasti mukaan. Kyseessä on jo 1800-luvun lopulta new yorkilaisia lämmittänyt kellarilaitos, jossa oli tarjolla viisi erilaista saunaa, kylmävesiallas ja erilaisia hierontoja ja hoitoja, joista yksi oli hyvinkin tutun oloinen lehtipuun oksilla mäiskiminen.

Jätettiin karvaisten boristen käsittelyt tällä kertaa väliin ja tyydyttiin kiertelemään saunat muutamaan kertaan läpi. Erityinen suosikki oli redwood sauna, joka oli varustettu ihan supisuomalaisella kiukaalla, vaikka löylyn puute ja melko vaatimaton lämpötila aiheuttivat kuitenkin pettymyksen. Jäävesiallas oli onneksi hieman rikki ja vesi ei ollut ihan jäistä, vaan sellaista keväisen Saimaan tasoista, eli siellä pystyi jopa vähän uimaan.

Totaalisen puhdistuneina (mikä siinä onkin että pelkässä suihkussa ei vaan tunnu puhdistuvan yhtä perinpohjaisesti?) jatkoimme muutaman korttelin päähän brunssille. Itäblokin teema jatkui täälläkin, sillä ravintola tunnettiin erinomaisista ukrainalaisista erikoisuuksistaan, ja jouduimmekin odottelemaan nälissämme pöytää parikymmentä minuuttia sillä koko naapurusto tuntui olevan samassa paikassa samaan aikaan.

Brunssiherkuttelun ja usean santsikupin jälkeen jatkoimme roikkumista mukana Mikon ja Erinin lauantairutiineissa, ja vuorossa olivat ruokaostokset seuraavaa viikkoa varten. Whole Foods -supermarketti sai oman keittiön ja ruoanlaiton kaipuun nousemaan taas huippuunsa, kun koko paikka oli täynnä huolellisesti esille laitettuja luomuvihanneksia ja muuta vastaavaa. Onneksi päästiin kuitenkin vähän toteuttamaan sisäisiä kokkikolmosiamme kun lupauduttiin ottamaan vastuullemme lauantai-illan menu, eli rullaamaan sushia koko porukalle.

Raahattiin ruokaostokset kämpille ja koska runsaan brunssin jälkeen ei vielä ollut nälkä, oli tietysti mainio aika päiväunille. Illemmalla keiteltiin sitten riisiä ja valmistettiin valtava määrä sushia, jonka mausteeksi ostettu wasabi oli kaikkien mielestä ehdottomasti vahvinta tavaraa mitä oltiin koskaan maistettu. Illallinen nautittiin siis melko pitkälti vedet silmissä, mutta hyvin saatiin silti tuhottua lähes koko pöydällinen sushia valkkarin ja saken kera. Kaiken kaikkiaan aika täydellinen lauantaipäivä.

Sunnuntaille ei oltu suunniteltu mitään ohjelmaa, mutta aurinkoinen ilma houkutteli tietysti ulos. Isäntäväellä oli jotain työjuttuja hoidettavana, ja me päätettiin ainakin käydä hakemassa etukäteen varatut bussiliput Bostoniin jo valmiiksi ja muutenkin kävellä pitkin New Yorkia. Suunnattiin siis Dumbosta Brooklyn Bridgelle ja kohti Manhattania.

Sillalla oli tietysti sunnuntain kunniaksi muutama muukin turisti, ja heidän lisäkseen vielä paikalliset lenkkeilijät jotka sahaavat siltaa päästä päähän, mutta hyvin siitä mahtui luovimaan toiseen päähän. Käytiin katsomassa miltä World Trade Centerin paikalla on tapahtunut (ei mitään) ja jatkettiin ylöspäin ilman sen tarkempaa suuntaa. Pyörittiin jonkin aikaa Greenwich Villagessa hipsterien ja turistien seassa ja muisteltiin missä oltiin silloin edellisellä kerralla kolmisen vuotta sitten.

Madison Square Gardenin kohdalla käytiin nappaamassa liput ensi viikon Rangers-Bruins -peliin, eli tulevassa ohjelmistossa on luvassa myös NHL-jännitystä hattuhyllypaikoilla. Piipahdettiin myös Nykin vastineessa Verkkokaupalle, eli täyteen pakatussa tekniikkakeidas B&H:ssa, jossa kävimme tutkimassa kameroita. Uuden kameran hankinta on alkanut kiinnostaa, mutta koska kauppa oli niin täynnä porukkaa ja osaa masiinoista ei saatu edes päälle, päätettiin tutustua asiaan hieman myöhemmin ja toivottavasti väljemmässä ympäristössä.

Viimeisenä etappinen ennen paluuta takaisin Brooklyniin käytiin tosiaan hakemassa ne bussiliput jotka saatiin hyvinkin näppärästi printattua jonottamatta suoraan automaatista. Nyt oli kaikki valmiina seuraavan aamun Bostoniin lähtöä varten, ja palattiin kämpille metrolla.

Päivällistä varten Mikko oli varannut meille pöydän Schillers-nimisestä ranskalaishenkisestä ravintolasta, jossa erityisesti osterit olivat kuulemma suurinta herkkua. Hyvää oli, ja jatkettiin iltaa vielä parin drinkin parissa Fat Baby -baarissa, josta palattiin kuitenkin ihan ihmisten aikaan takasin kotipesään.

Maanantaiaamuna olo ei ollut ihan vahvin, itselläni oli edelleen jo muutaman päivän jatkunut yskä ja kurkkukipu ja Tompalla mystinen kipeä olo, mutta sisukkaasti lähdimme kuitenkin kohti Uutta Englantia. Bussimatka Greyhoundin classic-mallisessa bussissa (ei siis nettiä eikä leffoja) sujui melko kivuttomasti nuokkuen ja saavuimme tänne Bostoniin kolmen maissa iltapäivällä.

South stationilta hostellille päästäkseen piti ohjeiden mukaan kulkea parilla eri metrolla ja koska meillä ei ollut minkäänlaista karttaa, päätimme noudattaa ohjetta pilkuntarkasti. Harvard Avenuen pysäkiltä saimme itsemme ihan ensimmäisellä yrittämällä oikeaan suuntaan ja Farrington Inn löytyi asuintalojen keskeltä, eikä sitä erottanut muista muu kuin pieni lappu ovikellon vieressä jossa luki ”reception”.

Yli sata vuotta vanha talo on muutettu hostelliksi, ja huoneet aulasta alkaen on sisutettu alkuperäiseen tyyliin. Yhdessä nurkassa on jopa urkuharmooni. Oltiin säästeliäinä varattu dormipaikat neljän hengen huoneesta, ja huone näyttikin ihan hyvältä, ihan oikeat runkopatjasängyt, ei kerrospunkkia ja niin poispäin. Kunnes jotain ruskeaa vilahti silmänurkassa. Respaheppu totesi sen olevan hiiri, jotka kuulemma tähän aikaan vuodesta hiippailevat aina sisätiloihin. Yöks.

Olin siinä sitten sen verran kuvottunut otuksesta, että heppu tarjosi meille heti huoneen vaihtoa, kysyi haluammeko toiseen dormiin vai kahden hengen huoneeseen. Ja kun hintaan ei ollut tulossa muutoksia, valittiin tietysti oma huone, jossa on lisäksi telkkari ja oma pikkukeittonurkkaus. Ja tuplaikkunat, uskokaa tai älkää. Varmaan täälläkin voi vilistää joku hiiri nurkissa, mutta kyllähän yllättäen saatu parempi huone lämmitti mieltä.

Loppupäivä päätettiin viettää peittojen alla, eli nopeasti vain take-out -ruokaa ja telkkarin ääreen koko illaksi ja ajoissa nukkumaan. Huomenna sitten katsomaan miltä Boston näyttää ja ovatko kaikki täällä punatukkaisia ja nimeltään O’Connell tai jotain sinnepäin.

-Inni.

24.3.2011 San Francisco - New York -lennolla

Alcatraz Prison Blues

Maanantai aloitettiinkin sitten juuri niin kuin hyvä viikko kuuluukin aloittaa; menemällä vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Kuten Inni edellisessä postauksessa kirjoitti, edellisellä visiitillä San Franciscoon meillä jäi Alcatrazin visiitti kovasta yrityksestä huolimatta tekemättä, eli tällä kertaa oli ihan pakko hypätä valtavien turistilaumojen jatkoksi ja käydä väijymässä mitä kyseinen rangaistuslaitos pitää sisällään. Viimeksi ei mitenkään osattu ennakoida, että ko. vankila olisi niin suosittu, että liput pitää varata viikon verran etukäteen ja tällä kertaa flabarit olikin hommattu jo Fijiltä käsin varmuuden välttämiseksi. Ei siis muuta kuin lähes joka-aamuisen Pinecrestin diner-aamiaisen kautta kävellen kohti rantaa ja sen laiturialueita.

Käytiin noutamassa liput Alcatraz-reissun alkupisteestä, laiturilta numero 33 ja painuttiin omaa lähtöämme odotellessa laiturille 39 väijymään edellisellä kerralla suuren vaikutuksen tehneitä merijellonia. Tällä kertaa näitä valtavia merten maksamakkarapötkylöitä loikoili niitä varten rakennetuilla ponttoneilla vain n. satakunta, joka parin vuoden takaiseen tuhanteen hylkeeseen verrattuna oli kyllä valtava pettymys. Missä lienevät hengailleet. Tällä kerralla kaikki merimakkarat mahtuivat jopa goisailemaan aamupäiväuniaan kiipeämättä toistensa päälle ja toimintaa oli siis harmittavan vähän. Noh, olivathan ne pötkylät edelleenkin ihan hauskaa katseltavaa, mutta edellisrundin valtava merieläinkaaos ja oinkoink-kakofonia jäivät kuitenkin tällä kertaa kokematta.



Hylkeiden vähyyteen pettyneinä mentiin vielä ehkä tunniksi katselemaan laituri 39:n turistikrääsäkauppoja, jonka jälkeen puskettiin jonottelemaan Alcatraz-lauttaan. Mestoilla oli arviolta miljoona muutakin vankilakokemuksennälkäistä turrea ja laskeskeltiinkin siinä odotellessamme että vankilakokemuksen täytyy olla lauttayhtiölle (ja varmaan San Franciscon kaupungille) aivan valtava business; lauttalähtöjä puolentoista mailin matkalle satamasta The Rockille on kymmenen päivässä ja jos jokainen botski vetää viisi sataa matkustajaa, kertyy pelkistä lipputuloistakin jo 150 000 taalaa päivässä. Ja kun mukaan lasketaan kaikki oheisrahastus (Alcatraz-logo on tietysti painettu aivan kaikkeen mahdolliseen lippiksistä ”irronneisiin” muurin palasiin ja baseball-palloista kännyköihin), summa varmasti vähintään tuplautuu. Noh, mikäs siinä, tämähän on yrittäjyyden luvattu maa.



Keli oli pilvinen ja erittäin tuulinen ja aivan samoin kuin edelliselläkin kerralla San Franciscossa, ”Sunny California” ei edelleenkään oikein lunastanut lempinimensä asettamaa lupausta. Taitaa olla vain nerokkaiden markkinamiesten tuotoksia tämäkin. Laitetaan samaan sarjaan ”aurinkoisen Australian”, ”ystävällisten thaimaalaisten” ja muiden tällä reissulla urbaanilegendoiksi todistettujen myyttien kanssa. Toisaalta, nyt on kuitenkin vasta maaliskuu, eli ei kai tässä nyt mitään shortsikelejä ole lupakaan odotella.

Lautta seilasi ”Kivelle” vartin verran ja heti ensimmäisenä meitä oli vastaanottamassa vanhempi (tietysti viiksekäs) puistonvartija (Alcatrazin saari kuuluu luonnollisesti koko maan laajuiseen luonnonpuistojärjestelmään siinä missä Grand Canyon ja Yellowstonekin), joka paikalliseen tyyliin tuntui olevan niin ekstaasissa työskentelystä tässä ”upean loistokkaassa, kulttuurihistoriallisesti elintärkeässä, superextramahtavassa turistikohteessa” ettei mitään järkeä. Nyt ei sitten saa käsittää väärin; on erittäin siistiä että joku on aivan fiiliksissä duunistaan, mutta en nyt voi mitenkään uskoa, että tämäkään sälli enää arviolta neljänkymmenen vuoden palveluksen jälkeen herää joka aamu hymyssä suin mennäkseen töihin kertomaan tuhansille turisteille missä päin ikivanhaa vankilaa vessa sijaitsee. Saatan toki olla vain jotenkin ultrakyyninen, mutta amerikkalainen tapa tehdä pienimmästäkin asiasta jumalan lahja ihmiskunnalle nyt vain sattuu välillä kalskahtamaan meikäläisen korvaan hieman tekopyhältä. Varsinkin kun tässä nyt seistiin jäähileisessä kevättuiskussa ja venailtiin malttamattomana odottavan karjalauman keskellä lupaa puskea minne tahansa sisätiloihin tuulensuojaan.

Puistonvartijan horistuaan hehkutuksensa, siirryttiin porukassa mäkeä ylöspäin, vankilan vanhaan varastorakennukseen katselemaan esittelyvideota ennen itse kaltereiden taakse siirtymistä. Discoveryn tuottama, Alcatrazin historiasta kertova pätkä keskittyi itse vankilatoiminnan lisäksi saaren historiaan sotilastukikohtana (ennen vankila-aikoja), saaren luonnonihmeisiin (lintuja ja kasveja) sekä erittäin mielenkiintoiseen parin vuoden jaksoon 60-70-luvun vaihteessa jolloin intiaaniaktivistit olivat vallanneet saaren reservaatikseen ja herätelläkseen päättäjiä intiaanien oikeuksia koskevissa kysymyksissä. Oltiinkin ihmetelty, miksi satamarakennuksissa oli vanhoja tageja ”indians welcome”- ja ”indian territory”-teksteillä ja näistä aktivistivuosistahan se vastaus sitten löytyi. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että aihe oli edelleen melko arka, koska tätä ja paria muuta aiheesta kertovaa videota enempää tietoa asiasta ei sitten löytynytkään. Ei toki mikään yllätys.

Alkufiilistelyjen jälkeen päästiinkin sitten itse asiaan, eli siirryttiin saaren korkeimmalla kohdalla sijaitsevaan vankilarakennukseen. Mestoilla lyötiin luurit päähän ja siirryttiin hortoilemaan ”palkintoja voittaneen” audio-tourin tahdissa pariksi tunniksi vankilan käytäville. Ja olihan se ihan viihdyttävää menoa; ääninauha oli selvästi suurella rahalla tuotettu ja vanhojen vartijoiden, sekä itse vankien tarinoita kuunteli ihan mielellään kävellessään ohjeiden mukaan pitkin yllättävän pientä vankilarakennusta. Kieltämättä näytti kyllä vähän oudolta kun arviolta pari tuhatta ihmistä tuijotteli täydellisen hiljaisuuden vallitessa vankilan seiniä ja kuunteli ääninauhalta reittiohjeita. Vähän kuin olisi ollut erittäin organisoidussa ja rauhallisessa ”silent discossa”.



Kävelykierroksen aikana kuultiin vankilan elämästä, kuuluisista vangeista, sekä tietysti pakoyrityksistä. Edelleenkään ei ole selvää mitä Frank Morrisin johtamalle vuonna 1962 karanneelle vankijoukolle tapahtui (kts. Clint Eastwood-leffa ”Pako Alcatrazista). Oli kuitenkin huvittavaa huomata, että aivan samoin kuin ko. elokuvaa katsellessa, nytkin sitä toivoi kavereiden päässeen lopulta karkuun. Tämä tietysti on moraalisesti erittäin arveluttavaa, onhan kyseessä sentään kolme väkivaltarikollista jotka olivat kärsimässä ihan laillisesti langetettua tuomiotaan.

Laadukkaan esittelykierroksen lisäksi päivän vankilavierailun kohokohta oli ehdottomasti näkymät saarelta San Franciscon kaupunkiin, sekä Golden Gate-sillalle. Jos keli olisi ollut lämpimämpi, oltaisiin voitu hyvinkin jäädä mestoille hetkeksi hengailemaan, mutta tällä kertaa ”pakollisen osuuden” oltua paketissa, hypättiin nopeasti seuraavaan lauttaan ja puskettiin takaisin mantereen puolelle lämmittelemään.



Kaiken kaikkiaan Alcatraz-keikka oli ihan mielenkiintoinen; ehkä jännittävin yksityiskohta itselleni entuudestaan tuntemattoman intiaaniepisodin lisäksi oli se rivien välistä helposti luettava fakta, ettei Alcatraz itseasiassa ollut millään tavalla hirveän erikoinen vankila. Se oli melko pieni, eivätkä sen asukkaat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olleet hirveän ”korkean profiilin” kriminaaleja. Ok, Al Capone istui saarella hieman alta neljä vuotta tuomiostaan, mutta esimerkiksi Frank ”The Birdman of Alcatraz” Stroud ei koskaan kasvattanut lintujaan ”Kivellä”, vaan ansaitsi lisänimensä kärsiessään tuomiotaan Leavenworthin vankilassa ennen siirtoaan Kaliforniaan. Ja olivathan olot saarella toki ankeat, mutta niin ne olivat varmasti kaikissa muissakin tuon ajan rangaistuslaitoksissa. Itseasiassa Alcatraz oli aikanaan erittäin moderni ja hyvin toimiva vankeinhoitolaitos. Suuri osa hurjasta maineesta on siis aivan puhdasta median kehittämää legendaa vailla sen suurempaa todellisuuspohjaa.

Kun ”vapaudut vankilasta” kortit oli jaettu, painuttiin 39-laiturille syömään lounaaksi paikallista perinneruokaa clam chowderia, jonka jälkeen dallailtiin takaisin keskustaan tapaamaan Innin Oaklandissa asuvaa muinaista luokkakaveria, Jenniä. Hienoisten kommunikaatiovaikeuksien jälkeen ja hyvän tuurin avustamana onnistuttiinkin löytämään toisemme Union Squaren liepeiltä ja iltaa suunnattiin viettämään North Beachin italialaiskaupunginosaan. Ko. kulmille ei oltukaan vielä Innin kanssa kahdestaan osuttu, eli taas oli hyötyä siitä, että joku ”paikallinen” esittelee paikkoja edes vähän. Safkailtiin italialaista, juotiin kahvia ja juteltiin muutaman tunnin verran niitä näitä kunnes Jennin piti lähteä noutamaan siskoaan lentokentältä ja me painuttiin hostellille chillailemaan ja väijymään telkkaria. Kaipa tämä on ihan itsestäänselvyys, mutta aina se vain jaksaa ihmetyttää kuinka paskaa ohjelmaa amerikkalaisesta kaapelitelevisiosta kautta linjan tulee. Mainoskatko pilaa sen pienehkönkin katselunautinnon aina kymmenen minuutin välein eikä mikään tuotantoyhtiö ilmeisesti usko enää käsikirjoitettuun ja näyteltyyn televisioon; kaikki neljäsataa kanavaa ovat täynnä samoja kura-realityja joiden rinnalla Salatut Elämät vaikuttaa varsinaiselta cinematografian riemuvoitolta. Surullista.

Tiistaina heräiltiinkin sitten taas sateen ropinaan. Kyllähän se tietysti hieman harmitti koska San Franciscoon tultiin kuitenkin sen takia, että kyseessä on erittäin siisti kaupunki jota voi helposti tutkia kävellen ja nyt sade oli pilannut joka toisen päivän. Ei kai tähän vuodenaikaan edelleenkään voi paljoa enempää vaatia tai olla mitenkään yllättynyt viileästä kelistä, mutta kuitenkin. Päivä kuluikin taas keskustassa hengaillessa; aamiainen, vähän kauppoja, lounas, kahvi ja niin edelleen. Aika rentoa, mutta samalla vähän tylsistyttävää; ydinkeskusta alkaa kuitenkin olla jo aika läpikotaisin koluttu ja oltaisiin mielellämme menty hengailemaan johonkin vähän vähemmän kansoitettuun kaupunginosaan.

Akuutista tekemisen puutteesta johtuen illalla päätettiinkin mennä eläviin kuviin katselemaan minkälaista huttua Matt Damonin ja Emily Bluntin tähdittämä Adjustment Bureau-pätkä olisi. Noh, eipä elämys muutamasta ihan hyvästä koukusta huolimatta kummoinen ollut ja koko hommasta jäikin erittäin vaisu maku. Harmi. Näin kovemman luokan hattufriikkinä itseäni lämmitti oikeastaan ainoastaan erilaisten hattujen suuri rooli tarinan kulussa, mutta siinä se sitten suurimmaksi osaksi olikin. Olisi varmaan kannattanut valita joku muu samaan aikaan tyrkyllä olleista pätkistä; Lincoln Lawyer, Hop jne.

Eilinen sää olikin sitten taas astetta parempi ja heti aamiaisen jälkeen dallailtiin aurinkoiseen Castroon hengailemaan. Sateenkaariliput hulmusivat kevättuulessa ja mestoilla vietettiin ihan asiallisen rauhallinen päivä. Kahviloita ja baarejahan Castro-kadulla on vaikka muille jakaa ja meininki on tyylikkään rentoa. Hieman ehkä ihmetystä herättää se, että kaupunginosa tuntuu olevan puhtaasti homomiesten suosiossa, eikä lepakkopariskuntia tunnu näkyvän missään. Eivät puhtaasti miehille suunnatut, tyylikkäät vaatekaupat tietysti allekirjoittanutta haittaa, mutta kieltämättä monta kertaa on tullut mieleen, onkohan jossain oma kaupunginosansa naistenväliselle rakkaudelle?



Jokatapauksessa, päivä kului kevätsäässä kuljeskellessa ja muutama vuosi sitten ilmestyneestä leffastakin tutun Harvey Milkin mukaan nimetyn aukion katsastamisen jälkeen puskettiin illaksi vielä North Beachiin nauttimaan italialaista viimeisen San Francisco-illan kunniaksi. Aperitiivioluet nautittiin kuitenkin Pittsburghista kotoisin olevien sällien all-american-sports-bar-tyyppisessä juottolassa, joka osoittautui sen verran viihtyisäksi, että nopean italialaisen illallisen jälkeen suunnattiin vielä takaisin mestoille. Telkkarista tuli ensin Barcan peli Getafea vastaan, jonka jälkeen olikin NHL-kierroksen aika. Selänne ja Koivu ratkaisivat matsin Ducksille ja San Josen ja Dallasin välisen ottelun neljästä veskarista kolme oli suomalaisia. Futiksen ja lätkän lisäksi muutama telkkari näytti luonnollisesti koko ajan yliopistokoriksen pleijareita; näin March Madnesin ollessa käynnissä, koripalloa tuntuu tulevan joka tuutista ja ihan koko ajan. Katsottiin siis useitakin eri urheilulähetyksiä, nautittiin olutta ja ilta kului rattoisasti.

Myöhemmin oli kuitenkin palattava hyvissä ajoin hostellille pakkaamaan ympäri huonetta levinneitä kamoja rinkkoihin. Tänäänhän meitä odottivat Virgin American siivet ja heti aamusta lento (kuulemma) talviseen New Yorkiin. Vähän yli viikko San Franciscossa vierähti säästä huolimatta oikein mukavasti, eikä kaupunkiin tarvinnut tälläkään kertaa pettyä. Kyseessä on kyllä erittäin tyylikäs stadi, jossa varmasti tullaan joskus tulevaisuudessakin taas käymään. Nyt edessä on kuitenkin muutama viikko Nykiä ja Bostonia ennen paluuta takaisin Euroopan kamaralle. Katsotaan minkälaisen vierasvuoteen Mikko ja Erin ovat osanneet pedata…


-Tomppa

20.3.2011 Union Square Backpackers Hostel, San Francisco, Yhdysvallat

Uudessa maailmassa

Nadista päästiin kuin päästiinkin pois keskiviikkona, vaikka vähän olikin mutkia menomatkassa kentälle. Hostellin respan raju Raju oli luvannut meille ilmaisen kyydin lentokentälle (antoi muuten vikan yön majoituksenkin maksutta) ja oltiin sovittu että lähdetään aamuviideltä kun kuski oli lähdössä hakemaan jotain saapuvaa porukkaa. Myöhemmin aika muutettiin kuudeksi ja kun laskeuduimme aulaan viittä vaille, sanoi yörespan leidi että kuski lähti jo, te olette myöhässä. Neidille piti vääntää rautalangasta että ei, kuskin kello lienee väärässä, oikea aika on 5.58. Noh, kuljetus soitettiin takaisin ja mekin päästiin mukaan ja Nadi Internationalille.

Oltiin tietysti tosi ajoissa kentällä, ja tilattiinkin kaikessa rauhassa viimeisillä Fijin dollareilla aamiaista jonka toteutus meni vähän sinnepäin mutta eipähän jäänyt nälkä. Samalla fiilisteltiin fijiläisten poliisien, tai mitä rajavartioita olivatkaan, mahtavaa virka-asua johon kuului univormupaidan lisäksi hame. Luottamusta herättävää.

Parin seuraavan päivän aikana oli siis tarkoitus siirtää itsensä ja kamansa San Franciscoon, jossa luvassa olisi viikon verran hengailua yhdessä Yhdysvaltojen kivoimmista kaupungeista. Oltiin mietitty tähän Pohjois-Amerikan pätkälle vähän kaikenlaista Meksikon, Costa Rican, Karibianristeilyn ja Kanadan läpi junailun väliltä, mutta päädyttiin kuitenkin tuttuun San Franciscoon. Kanada jätettiin seuraavaan kertaan maaliskuussa vielä liian kylmän kelin takia, ja nuo eteläisemmät kohteet siksi, että muutamassa viikossa ei kuitenkaan pääsisi tutustumaan paikkoihin ihan samalla intensiteetillä kuin tän matkan aiempiin kohteisiin. Seuraavalla reissulla sitten.

Loppuosa Jenkeissä ollaan sitten New Yorkissa, josta tehdään muutaman päivän retki ainakin Bostoniin. Ja eiköhän siellä riitä tekemistä ja nähtävää melko pitkäksikin aikaa. Päätettiin mennä näihin jo aikaisemmin nähtyihin ja hyviksi havaittuihin kohteisiin, että päästään viettämään kunnolla aikaa paikan päällä, eikä tule tarvetta tai kiirettä rampata enää niissä kaikkein ilmiselvimmissä nähtävyyksissä.

Eka lento suuntautui kuitenkin takaisin Aucklandiin, eli kolmisen tuntia väärään suuntaan. Matka meni ihan ok, katsoin King’s Speech -leffan, joka oli yllättävän hauska. Olin jotenkin odottanut sen olevan vakavahenkisempi, mutta parempi näin. Ansaitsi siis mun mielestä pystinsä.

Aucklandin kentällä siirryttiin sitten suoraan odottelemaan kuuden maissa illalla lähtenyttä Los Angelesin konetta. Tähän hengailuun ei muuta jännittävää liittynytkään, kuin se että lentokentän kirjakaupasta löytyi kaksi viimeistä vielä meille uutta Jack Reacher -kirjaa, eli nyt saadaan koko sarja luettua. Mainiota.

Jenkkeihin lentänyt kone oli ilmeisesti Air New Zealandin uusimpia hankintoja, ja sen ominaisuuksia ja erikoisuuksia esiteltiinkin innokkaasti. Oltiin jopa päästy johonkin omituiseen skycouch-luokkaan, joka oli jollain lailla sitä ihan perus-economya fiinimpi. Miten, se jäi epäselväksi. Leffavalinta jatkui Oscar-voittajalinjalla, vuorossa oli balettitrilleri Black Swan joka oli myöskin ihan hyvä ja Portman ansaitsi patsaansa. Suosittelen siis tätäkin. Loppuaika meni sitten harmitellessa että jos aikoo saada yhtään nukuttua, niin ei voi mitenkään ehtiä katsomaan kaikkia 22 jaksoa How I Met Your Motheria. Oi mitä ongelmia.

Aamulla olikin jälleen keskiviikko ja kaksi kolmesta lennosta takana. Köröteltiin Unitedin terminaaliin odottelemaan lisää ennen lentoa San Franciscoon. Check-in -virkailija tarjoili meille mahdollisuutta asettua viidelläkympillä stand-by -paikoille (josko näin pääsisimme lähtemään hieman aikaisemmin), mutta mehän ei tietenkään haluttu maksaa mitään ylimääräistä ja asetuttiin terminaalin penkeille kuluttamaan seuraavaa seitsemää tuntia.

Itse lento perille San Franciscoon meni alle tunnissa, ja viimein oltiin perillä. Ainakin melkein. Vielä BART-junalla keskustaan ja hostelliin. Union Square Backpackers on pari korttelia itse Union Squarelta, eli ihan kaikkien shoppailu- ja teatterialueiden lähistöllä. Hostelli nyt on vähän mitä on, mutta näin hyvällä sijainnilla ja halvalla hinnalla ei voi myöskään paljoa vaatia. Sisällä on lämmin ja suihkusta tulee lämmintä vettä. Ja oven saa lukkoon, mitä nyt hostellissa asuva liehulettityöntekijä ramppaa koko ajan huoneessa hakemassa vaatteitaan kaapista. Kämppiksinä kaksi normaalin oloista ranulipoikaa ja meidän huoneessa on jopa telkkari.

Illalla painuttiin viereiseen Pinecrest dineriin valtaville annoksille ja sen jälkeen suoraan nukkumaan. Tuosta dineristä on muuten tullut ihan meidän vakiopaikka; ei mikään teemaravintola, jossa on Marilyn Monroen ja Elviksen kuvia seinillä, vaan ihan rehti ruokala jossa kahvia saa juoda niin paljon kun jaksaa ja sitä on mahdollista tehdä 24 tuntia vuorokaudessa. Ja paikka näyttää olevan lähes täynnä koko ajan.

Torstaina, joka siis meidän sisäisellä kellolla oli jo perjantai, päätettiin hyvällä omallatunnolla viettää koko päivä kaupoilla ja hankkia tähän hieman hyisempään ilmastoon sopivia vaatteita. Saatiin mulle takki ja molemmille uudet farkut, vaikka mun pöksyt saapuvatkin vasta tiistaina Santa Barbarasta. Muuten katseltiin pitkästä aikaa ihan vakavissaan minkälaista vaatetta ja kenkää olisi tarjolla, vaikka päätettiinkin jättää suurin osa ostoksista viikon päähän New Yorkiin, sillä siellä päästään viimein outlettien ihmemaahan. Ja päästään välttämään verot. Jei.

Seuraavana päivänä satoikin sitten kaatamalla heti aamusta ja meidän hyvä suunnitelma lähteä vaeltelemaan pitkin San Franciscon hipsterikaupunginosia kariutui siihen. Lähdettiin hitaasti aamulla liikkeelle ja diner-aamiaisen jälkeen mentiin taas heilumaan kaupoille. Tomppakin sai uuden takin, eli nyt ei enää hiippailla täällä samanlaisissa tuulitakeissa.

Lauantaina satoi jälleen, ja säätiedotus lupasi pelkkää sadetta koko seuraavaksi viikoksi. Päätettiin kuitenkin että ei anneta sen haitata ja että ei aleta nyhjäämään sisällä koko viikkoa, ja puskettiin sadetta uhmaten kohti Alamo Squarea ja alueen kuuluisia värikkäitä taloja. Käytiin katselemassa pastelliväriset piparkakkutalot rankkasateessa ja sen jälkeen oli pakko vetäytyä välillä Starbucksiin kuivattelemaan ja kahville.

Kun oli aika rynnätä taas märille kaduille, todettiin että onhan tämä nyt melko perseestä, ja suunniteltiin sopiva reitti takaisin hostellille. Meillä oli muutenkin tarvis hankkia hieman majoituksia ja bussilippuja Bostoniin ja tämän homman kyytipojaksi käytiin vielä nappaamassa kulmakaupasta punaviinipullo. Hyvin hoitui varaukset. Tämän jälkeen mentiin (yllätys, yllätys) jälleen Pinecrestiin syömään ja läheiseen irkkupubiin jossa hupia tarjoili vihreisiin pukeutunut polttariporukka, Sharksin peli ja bändi, jossa oli uskomaton hopeakettu rumpali-laulaja.

Tänään sunnuntaina paistoi vastoin kaikkia odotuksia aurinko, ja se tarkoittikin sitä että oli aika lähteä tutustumaan San Francison tyylikkääseen homoalue Castroon ja vanhojen hippien ja turistien kansoittamaan Haight-Ashburyyn. Tallailttiin jonkinlaista pääkatua, Market Streetiä, länteen ja kohti Castroa. Matkan varrella kohdattiin jos jonkinlaista koditonta, maailmanlopun saarnaajaa ja ihan puhtaasti hullua, mutta jotenkin täällä se ei tunnu kovin pelottavalta, eli kadulla saa kulkea huoletta ja nämä sankarit antavat olla ihan rauhassa. Pelottavinta täällä on se että yksi pikaruokaketju mainostaa tarjoilevansa ”bottomless steak fries”. Huh.

Jo pitkällä ennen varsinaista Castroa alkoivat sateenkaariliput korvata normaalisti valtoimenaan liehuvat jenkkiliput, ja vastaan alkoi tulla huomattavasti keskivertoamerikkalaista tyylikkäämpää porukkaa. Castro oli siis oikein kiva alue, tai oikeastaan kadunpätkä, täynnä mukavannäköisiä kahviloita ja tyylikkäitä putiikkeja. Oikeastaan ainoa miinus naistenvaatteiden puutteesta.

Castrosta jatkettiin jyrkkää ylämäkeä kohti Haightia, joka on tosiaan se 60-70 -lukujen vaihteen legendaarinen hippialue, jossa näitä oman elämänsä monologeja papattavia tyyppejä notkuu jonkin verran kadunkulmissa. Mukana muutama aito vanha hippi, iPhone kourassa pyöriviä nykyhippejä ja tietysti turisteja. Eli ihan hyvä sekoitus, ja kulmilla viihdyttiinkin hyvin muutama tunti lounastaen ja vintage-kauppoja tutkien.

Aurinko paistoi oikeastaan koko päivän ja ilmassa tuoksui keväältä, eli oikein mainio sunnuntaipäivä. Käveltyä tuli ihan huomaamatta varmaan lähemmäs 30 kilometriä ja nyt onkin ihan hyvä lepuuttaa jalkoja Saturday Night Liven vitsien parissa. Huomenna tehdään tän San Franciscon visiitin ainoa varsinainen turistijuttu, eli mennään käymään Alcatrazissa, joka jäi silloin edellisellä kerralla väliin kun liput olivat myyneet loppuun. Kierros tehdään kuulokkeet päässä ja on varmastikin kunnon karjalauma-ajoa, mutta molempia kiinnostaa sen verran kyseisen saaren jännä historia että ei anneta sen haitata. Nyt toivotaan vaan että aamulla olisi samantyylinen ilma kuin tänään, niin saisi siitä venematkasta vankilaankin hieman miellyttävämmän kokemuksen.

Alcatraz-päivän jälkeen jäljellä on vielä pari päivää San Franciscoa jäljellä, ja niiden vietto riippuu varmastikin melko paljon säästä, panostetaanko päämäärättömään harhailuun vai kenties museoihin tai muuhun sisähauskaan. Torstaina sitten Virginin siivin New Yorkiin ja varmaankin ihan ensi töiksi Jerseyn puolelle outlet-ostoksille, mulla on nimittäin tasan kaksi paitaa. Ja toisessa on reikä.

-Inni.

18.3.2011 Union Square Backpackers, San Francisco, US and A

This world has no ceiling. Toiset puoli vuotta, tällä kertaa Oseaniassa

Oseanian reitti oli seuraavanlainen, piirreltiin joka maa erikseen kun sopivaa karttaa ei löytynyt. Eli nyt näyttää siltä että Fiji ja Australia olis samankokoisia. Vaikka ne ei oo.

Koska San Franciscossa sataa tällä hetkellä, keksittiin lisää näitä ihkuja listoja matkan Oseania-pätkästä.

Kaupungit (city-matkailijan vinkkelistä)
T: Melbourne (ihan ässä), Wellington (kuin Melbourne, mutta pienempi ja Uudessa-Seelannissa) & Brisbane (joenrannan terassit, sekä vuosisadan mutafestari)

I: Melbourne (eiköhän tätä ole hehkutettu ihan tarpeeksi), Auckland (paljon kivempi kuin odotettiin, eli positiivisin yllätys) & Wellington (oli rantakatua, museoa, terassia, kauppaa ja vaikka mitä)

Rantakohteet
T: Byron Bay (maineensa veroinen), Airlie Beach (portti Whitsundaysille eli mukaan lasketaan myös Whitehaven Beach, maailman hienoin ranta) & Long Beach (hyvä ranta, hyvä jengi, hyvä meno)

I: Long Beach (nimensä mukainen ranta ja mahtava village people), Byron Bay (mainio pikkukylä jossa kaikki on boho chic) & Mana Lagoon (hieman rähjä, mutta sympaattinen)

Aktiviteetit

T: Canyon Swing Queenstownissa (ei pelottanut yhtään…eipä.), snorklaaminen Suurella Valliriutalla (yksinkertaisesti paras mesta) & Rotoruan maastopyöräily (se kartta oli väärässä, mut muuten jees)

Bubbling under: Abel Tasmanin päivävaellus (erityisesti eväät)

I: Snorkkelit Suurella Valliriutalla (sohvan kokoisia kaloja), rafting Queenstownissa (Bilbon johdolla, forward-paddle, team please!) & päivävaeltelut Grampiansin luonnonpuistossa (upeita maisemia ja kenguja!)

Ruoat
T: Mitkä tahansa pään kokoiset pihvit Paavo Pallogrillissä, jouluaaton seafood platteri & maori-hangi (ei se laatu vaan määrä. This is where I win my money back!)

I: Bondi Beachin leipäkioskin antimet, joulupäivän rapukilo (jopa parempi kuin jouluaaton antimet) & eväät (mitkä tahansa)

Biisit (paikallisväestön suosikit)
T: Barbara Streisand (Duck Sauce, Australiassa), Down Under (Men at Work, Australiassa tämäkin) & kaikki rasittavat remixit Fijillä (niille ihmisille ei yksi biisi riitä)

I: We speak no Americano (australialaisten bilesuosikki, esittäjästä ei haisuakaan), My Heart Will Go On -reggae (Fijillä, tietty) & Jesus Came To My Birthday Party (Middle East, joka ei kuitenkaan vakuuttanut Sunset Soundissa)

Bubbling under: Trainin San Francisco (I’ve been rock’n’roll and disco…jeejeejee calypso… Kuka näitä keksii?)

Biisit (omat suosikit)
T: Big Jet Plane (Angus & Julia Stone), Queensland (Evil Eddie, ain’t nothing like a Queensland summer) & Slow Show (The National, tähän se sydän-hymiö)

Bubbling under: Itse esittämäni suuren suomalaisen artistin Bruce Springsteenin tuotanto cava-seremoniassa

I: Fijiläinen Bulaa maleeaa -tervetulobiisi (tai jotain sinnepäin), uuden suokkaribändin The Nationalin Conversation 16 & resorttien henkilökunnan Salusalu-jäähyväisbiisi

Ajopätkät
T: Forgotten World Highway, koko matka Cairnsista Sydneyyn (harvoin tulee kuunneltua radion puheohjelmia niin tarkasti) & Great Ocean Road Jarilla.

I: Poliisisaattueessa tulvivien siltojen yli, Christchurch-Blenheim -väli (tämä mahtava delfiiininbongausreitti on Uudessa-Seelannissa ihan tavallinen maantie) & Arthurs Passin läpi ajelu (vuoria, vuoristopapukaijoja eik ketään muita)

Nähtävyydet
T: Miljoona ruotsalaista kaakelinpalaa Sydneyssä, kaikki Kapteeni Cookiin liittyvä (se jätkä on ehtinyt kaikkialle) & Wai-o-Tapu (geotermaalinen ihmemaa) Rotoruassa

I: Maailman suurin kumisaapas Tullyssa (tietty), Melbournen ”interaktiiviset” patsaat & Christchurchin katedraali (nyt sitä ei enää olekaan)

Oudot kohtaamiset
T: Meksikolainen Sergio Nadissa (kundi on matkustanut Fijille, mutta ei Nadin keskustaa pidemmälle), Tai Felipe (”En ole kotoisin mistään, mutta kaikkialta, ja nyt asun alkuperäisasukkaiden kylässä Fijillä. Tervetuloa!”) & Janne Jyväskylästä joka paljastui Nurmiston Jannen kaveriksi.

I: Änthi (eli Antti joka ei suostunut puhumaan suomea. Mikä ääliö.), saksalaiset Soren ja Jonas Fijillä (ei muuten, mutta oltiin löydetty kundien jättämät retkikeitin ja kattila Uudesta-Seelannista) & melkein-kohtaamiset: Oprah, Lance Armstrong ja hobitti

Leiripaikat
T: Moke Lake (kingi), keskustacamping Townsvillessä & kotoisa Steve Irwin highway (Crikey!)

I: Leikkipuisto Kempseyssä, rantacamping Abel Tasmanin kansallispuiston liepeillä & Aucklandin urbaanileiri (parkkimittari ja kaikki)

Bileet
T: Byron Bayn uusivuosi (vene metsässä ja sitä rataa), Collingwood Accommodations (seitsemään asti aamulla) & Sunset Sounds (The National, Klaxons, Angus & Julia Stone jne. jne.)

I: Pizzaa, olutta ja pakaratuoli Christchurcissa, Sunset Sounds (mutaa, musaa ja meisinkiä) & cava-seremonia fijiläiskylässä

Parhaat baarit
T: Koko Sol Square Christchurcissa (toivottavasti ei ole sittemmin tuhoutunut), Swarloksen, Monnin ja Bertan mobiilibaarit (eli kylmälaukut) & joku Fitzroysta (oikeastaan ihan mikä vaan)

I: Rochester Melbournen Fitzroyssa, Yellow Cross Christchurchissa & Gertrudes Brown Couch (Melbouressa tämäkin)

Kirjat
T: Shakey (Neil Young on kuningas), Celebrity (Backstreet Boy asiantuntijana senaatissa ja muita tarinoita. You can’t make this stuff up!) & kaikki Reacherit

I: Fast Food Nation (uskomatonta mutta totta), kaikki Reacherit (paitsi Gone Tomorrow) & One Day (leffaa odotellessa)

Huonot kirjat
T: Hades Factor (miten Ludlum on voinut saada Bournet aikaiseksi, vai ovatko ne vain loistavaa elokuvakäsikirjoitusta)

I: Äkkilähtö (kiitti vaan Essi kun hylkäsit tämän Berttaan), Hades Factor (sanoinkuvaamattoman huono) & One Fifth Avenue (kyllähän mä tiesin ettei chicklit ei oo mun juttu)

Fiktiiviset hahmot
T&I: Jack Reacher (Men want to be him. Women want to be with him.), Myron Bolitar (nynny mutta hauska) & fiktiiviset linnut kasuaari ja kiwi.

Eläinhavainnot
T: Kenguru, koala ja kookaburra. Kolme kovaa koota.

I: Kenguru (tai vallabi), sohvan kokoinen buffalo parrotfish & platypus.

Bubbling under: Miljoonat lampaat.

Komeimmat mestat
T: Uusi-Seelanti kokonaisuudessaan, Whitsundays (Whitehaven ja Hill Inlet) & Wallaman Falls

Bubbling under: Outbackin loputon tähtitaivas

I: Great Ocean Roadin maisemat, Long Beachin ranta & Uuden-Seelannin vuoret

Silloin vitutti
T: Tulvajumissa, tuhoutuneessa Monnissa & kauan odotetun Sunset Soundsin sää.

I: Australian sateiden lisäksi tulvajumissa, Christchurchin järistyksen aikoihin & tsunamiuhassa

Isännät
T: Collingwoodin zen-filosofi Paul (this is a smoking hostel), Max (Mana Lagoonin Massimo) & Tai Felipe (oli se vaan outo jätkä)

I: Neds Bed’sin Ned (eli Ian, joka vaan jätti meidät hengaamaan omakotitaloonsa), Flying Fishin kylän chief Paul & Moke Laken puistorangeri (They let me live here, but I have to clean the toilet).

Useimmin kohdatut kansallisuudet
T: Saksalaiset (like pests), australialaiset & uusi-seelantilaiset

I: Saksalaiset, saksalaiset & saksalaiset

Eipä tässä muuta tällä kertaa.

Inni & Tomppa.

15.3.2011 Walu Beach Resort, Malolo Island, Mamanucas, Fiji

Salu salu, eli alkaa olla Fijit vähissä

Koska koko torstai oli mennyt rankkasadetta pidellessä, oli vähintäänkin irvokasta että perjantaina aurinko paistoi taas täydeltä terältä. Ei siinä muuta, mutta kun matkustuspäivänä ei enää mitenkään viitsisi lätkiä itseensä hirveästi aurinkorasvaa saati sitten hikoilla mitenkään ylettömästi. Edessä kuitenkin oli yli neljä tuntia Yasawa Flyerilla takaisin Nadiin. Niinpä koko aamupäivä menikin hengaillessa mahdollisimman varjoisissa riippumatoissa ja lueskellessa. Päivän paikalliskontaktista vastasi Wayalailain kokki, Elijah, joka osoittautui niin käsittämättömän kiinnostuneeksi suomalaisesta sielunelämästä ja kulttuurista, että meinasi lounas jäädä kokonaan tekemättä. Pari tuntia siinä meni rupatellessa ja lopulta lupasin toki viedä sällin pilkkimään, jos hän joskus Suomeen eksyisi. En usko että tätä lupausta tarvitsee ihan heti alkaa lunastaa.



Jokatapauksessa, lounaan jälkeen hypättiin vesille ja aloitettiin matka kohti island hoppingin alku- ja päätepistettä, Nadin Denarau-satamaa. Matkalla pysähdyttiin luonnollisesti taas poimimaan samaan suuntaan matkalla ollutta jengiä muista resorteista kyytiin ja pudoteltiin matkalle jääviä omiin stoppeihinsa. Tämä Bula-passi-saarihyppely Yasawa Flyerilla toimi kyllä kaiken kaikkiaan aivan erinomaisesti, eikä systeemistä juuri jäänyt moitittavaa. Ainoa lievähkö harmituksen aihe olikin se, ettei minkäänlaista tätä omatoimisempaa retkeä Yasawasin saaristoon ollut oikeastaan mitenkään mahdollisuus tehdä. Tai siis, kaipa aina on mahdollisuus antaa jollekin paikalliselle sen verran rahaa, että privaattikyyti saarille järjestyy, mutta enpä nyt sitten taas tiedä onko fyrkalla ostettu yksityisyyskään sen autenttisempaa. Noh, ainahan väkijoukkoja pystyi välttämään jäämällä pienemmille saarille ja skidimpiin mestoihin, kuten me suurimmaksi osaksi onnistuimmekin tekemään. Ja olihan Flyerissa aina se oma sosiaalinen puolensa; tälläkin kertaa tavattiin paljon tuttuja viikon- parin takaa, joiden kanssa reissukokemusten vaihto sai matkustusajan kulumaan mukavasti. Jo Manalla ensimmäisen kerran tavatut ranskalaiset, Anne ja Pierre olivat kaiken muun hyvän lisäksi tulossa vielä samaan hostelliin kanssamme, eli hyvän seuran lisäksi saatiin vielä puolitettua taksimatkan hinta satamasta hostellille. Loistokasta.

Nadin keskusta olikin sitten taas kymmenen päivän aurinkoisilla saarilla ja kristallinkirkkaissa merivesissä pyörimisen jälkeen suoraan sanottuna masentavan ankea. Roudattiin kamat saman tien sisään dormiin ja suunnattiin lievittämään ahdistusta kaupungin ainoaan pizzeriaan. Ei sillä etteikö pöhöttyneelle keholle todellakin tekisi hyvää olla syömättä roskaruokaa, mutta kyllä kai sitä hurskas travellerikin saa kerran muutamassa viikossa sortua länkkärimättöihin. Eikä käy kieltäminen etteivätkö Mamas Pizzerian (This pizza is very famous) lätyt olisi taas puhtaan riisi- kaladieettijakson jälkeen jumalten nektarilta maistuneet.

Safkan jälkeen suunnattiin tyytyväisinä ja vatsat turpeina läpi Nadin perjantai-illan hulinoiden takaisin hostellille, jossa meitä odotti epämiellyttävän kovalle käännetty live-televisiolähetys Japanin maanjäristyksestä. Tuijoteltiin siinä aikamme telkkaria ja kiroiltiin, ettei näin vain yksinkertaisesti voi käydä; ensin Australian tulvat ja sykloni, sitten Uuden-Seelannin maanjäristyshässäkät ja nyt sitten ilmeisesti Japanista kantautuva tsunamipelko. Voihan nyt vittu. Ranskalaishemmo Pierre oli jo selvittelemässä Pacific Tsunami Alert Centerin sivuilta, joudutaanko tässä lähtemään karkuun kohti sisämaata, eikä riemulla luonnollisesti ollut rajoja sällin ilmoittaessa diipillä patonginpurijan lontoolla, että ”yes, the whole pacific is le tsunami alert”. Ei kuitenkaan lähdetty mihinkään hötkyilemään, vaan yytsittiin Nikon Facebookkiin linkittämästä aaltokartasta, milloin tsunamin olisi tarkoitus saapua näille leveysasteille ja lueskeltiin netistä paikallisuutisien tietoja aallon voimakkuudesta sen edetessä. Puoleen yöhön mennessä päädyttiin lopulta siihen tulokseen ettei Fijille asti saapuisi juuri tallinnanlaivan peräaaltoa kummempaa tyrskyä, eli voitiin siis mennä huoletta nukkumaan.

Tai siis, niinhän sitä olisi voinut luulla. Kävi nimittäin niin onnellisesti että meksikolainen kämppiksemme, Sergio oli mennyt jo joskus seiskan aikoihin goisaamaan, eli sälli oli missannut tsunamiuutisoinnin illalla aivan kokonaan. Noh, kahden aikoihin yöllä kundi vääntäytyi ylös bunkasta mennäkseen vessaan ja mitäs muuta siellä äänettömälle käännetyn omenapuhelimen uumenissa odottikaan kuin miljoona viestiä sukulaisilta ja frendeiltä Meksikosta, joissa kaikissa varoiteltiin hyökyaallosta. Sälli meni luonnollisesti aivan paniikkiin ja herätti meidät hokien kuin transsissa ”fuckfuckfuckfuck, we have to get out of here, fuckfuckfuckfuck, we have to get out of here”. Eihän me taas Innin kanssa voitu tietää, että oliko tilanne nyt jotenkin meidän goisatessamme muuttunut ja väkisinkin siinä parin tunnin unien aiheuttamassa koomassa syke snadisti nousi. Ei kuitenkaan lähdetty speedygonzalesin hätäilyistä huolimatta mihinkään ryntäilemään, vaan vääntäydyttiin taas alakertaan telkkarin ja tietokoneen eteen selvittämään asiaa. No niinhän siinä tietysti kävi, ettei tilanne ollut mihinkään muuttunut, eli nukkuminen oli edelleen ihan turvallista. Pikku adrenaliinipiikistä johtuen goisaaminen ei kuitenkaan aivan heti onnistunut ihan kybällä, eli speedyn hätäilyistä koitui keskiyön tunneiksi muutaman tunnin univaje. Kiitti vaan.

Alkuperäissuunnitelmassa oltiin vähän fiilistelty ajatuksella käydä seuraavaksi tutustumassa Fijin pääkaupunkiin, Suvaan, mutta jotenkin vain ajatus jossain toisessa pölyisessä pikkukaupungissa tieten tahtoen hengailusta ei oikein kiinnostanut. Toisena mahdollisuutena oli hehkuteltu pääsaaren etelärannikkoa, eli Coral Coastia, mutta se tuntui tarjoavan hieman tyyriimpää toimintaa kuin Nadin läheisissä saaristoissa pyöriminen ja koska meillä ei kuitenkaan ollut enää Fijillä kuin pari päivää aikaa, niin päädyttiin valitsemaan Mamanucasin saariryhmästä joku sellainen spotti jossa ei oltu vielä käyty. Yötoiminnasta johtuen uni oli kuitenkin maistunut tavallista pidempään, eli vaikka tarkoitus oli karistaa heti aamusta Nadin pölyt jaloista, näytti tilanne nyt siltä että oltiin nukkuessamme missattu kaikki aamubotskit saarille. Ei siis auttanut muu kuin tyytyä hengailemaan kyseisessä 12 tuhannen hengen metropolissa kokonainen päivä. Buu.



Dallailtiin siis melkoisen päämäärättömästi pitkin katuja, mutta ei oikeastaan edelleenkään löydetty mitään mielenkiintoista. Kaupungissa oli toki luonnollisesti jonkinlaiset vihannesmarkkinat, mutta koska niitäkin on nyt jo nähty viimeisen kymmenen ja puolen kuukauden aikana enemmän kuin laki sallii, ei sieltäkään löytynyt hirveästi inspiraatiota. Muutaman tunnin haahuilun jälkeen vetäydyttiin takaisin hostelliin lööbailemaan ja siinähän se loppupäivä sitten menikin.

Sunnuntaiaamuna hyökättiin heti aamusta edellisiltana meidän dormiin majoittuneiden tanskalaismimmien kanssa samaan kiesiin ja suunnattiin kohti rantaa. Aivan samaan tyyliin kuin pari viikkoa aikaisemmin meidät ja kymmenkunta muuta halukasta pakattiin moottoriveneeseen jolla suunnattiin kohti Mamanucasin saariryhmää. Suurin osa porukasta oli menossa meillekin jo tutuksi tulleeseen Manaan, mutta suomalaisreissaajien matka jatkui Malolon saarelle, Walu Beachin resorttiin. Mesta oli uima-altaineen ja omine huoneineen ehkä vähän hienompi kuin mihin ollaan tällä reissulla totuttu, mutta koska kahden yön hinta oli mukavan huokea, oltiin valmiita nielemään reissuylpeytemme ja asumaan vähän siistimmissä ympyröissä pari päivää. Sitä paitsi, tarkoituksena oli käyttää kaksi viimeistä Fiji-päivää puhtaasti auringonottoon, eli mitään sen aidompaa ei ollut tarkoituskaan kokea.

Porukka Walu Beachilla oli reippaasti varttuneempaa kuin muilla saarilla ja kerrankin oltiin ihan omanikäisessämme seurassa. Ei sillä että mesta olisi ollut ilmapiiriltään mitenkään yltiösosiaalinen, melkein kaikki olivat pariskunnittain rauhallisella lomamatkalla, eikä mitään sen kummempia keskusteluita perustervehdysten lisäksi juurikaan harrastettu. Vähän ikään kuin oltiin kaloina kuivalla maalla; meidän rinkat ovat rähjääntyneet jo melko monen mailin verran reissussa, mutta Walu Beachin asiakkaista suurin osa oli tullut vetolaukkuineen lomamatkalle juuri tänne eikä mihinkään muualle. Mikäs siinä, ihan siisti paikka.

Koko sunnuntain loppupäivä meni siis uima-altaalla aurinkoa ottaessa. Välillä ruokakello tosin häiritsi rauhaa ja oli pakko käydä safkaamassa, mutta muuten päivä kului loppuun hyvinkin relasti. Walussa muuten erikoismaininnan ansaitsee buffet-tyyppinen ruokailujärjestys; oikeastaan kaikilla muilla saarilla tähän mennessä olen välittömästi pyrkinyt tekemään tuttavuutta kokkien kanssa taatakseni riittävän ruoansaannin, mutta täällä sai ihan vapaasti käydä lapioimassa lisää currya lautaselle niin halutessaan. Riittävästi ruokaa, parempi mieli.



Ja uskokaa tai älkää, aivan samoissa merkeissä kului maanantaikin. Aurinkoa, uima-allasta, ruokaa, eikä mitään muuta. Eiköhän tuo rusketus nyt vihdoin ole niin tapissa kuin olla ja voi ja voidaan hyvällä omatunnolla suunnata kohti kylmempiä ilmanaloja.



Tänään ollaankin aamiaisen jälkeen lähinnä pakattu rinkkoja ja odoteltu venekyytiä takaisin Nadiin, jossa viivytään vielä yksi yö ennen lentoa Aucklandin ja Los Angelesin kautta San Franciscoon. Muutama viikko Fijillä kului melko nopeaan tahtiin; turkoosia aivan kristallinkirkasta vettä, valkoista hiekkaa ja palmuja olisi toki voinut yytsiä vähän pitempäänkin, mutta juuri nyt kyllä tuntuu jotenkin siltä, että on jo aikakin siirtyä vähän urbaanimpaan ympäristöön.

Erikoismaininnan Fiji-pätkästä saavat paikalliset ihmiset, jotka vaikuttivat oikeasti ihan äärettömän iloisilta, ystävällisiltä ja hyväntuulisilta toisin kuin esimerkiksi Kaakkois-Aasian turistikohteiden yrmyt, jotka hymyilevät ainoastaan nähdessään setelinipun tai Visa-kortin vilahduksen. Täällä poissaolollaan loisti myös ko. maanosassa yleinen sietämättömän vaivaannuttava valkoihoisten nöyristely; melanesialaiset on jotenkin helpompi kohdata tasavertaisina ja katsoa suoraan silmiin kuin nenä maata viistäen kumartelevat osto-orjat Aasiassa. En nyt tiedä miten päädyin vertailemaan juuri näitä kahta maanosaa. Ehkä se johtuu hieman samankaltaisesta luonnosta ja maisemasta. Ehkä.

No joo, paiskottiin tuossa aamulla kaikki puolikuntoiset kesäkledjut roskikseen, koska ei niitä jaksa Suomeenkaan asti kuitenkaan raahata ja nyt tuntuukin aivan siltä että rinkka on ihan tyhjä. Ei ainakaan pitäisi minkäänlaisten painorajoitusten paukkua kun aloitetaan huomenna about kolmenkymmenen tunnin matkustaminen kohti San Franciscoa. Hauskana kuriositeettina muuten se että reissulla ylitetään kansainvälinen päivämääräraja, eli vaikka matka alkaa huomenna 16.3. aamulla, saavutaan perille 16.3. aamupäivällä. Ihmeellistä…


-Tomppa

10.3.2011 Wayalailai, Waya Island, Yasawas

Kitara, cava ja tähdet

Maanantaina oli siis aika jättää hyvästit White Sandy Beachille, hypätä Yasawa Flyeriin ja vaihtaa maisemaa. White Sandy oli muuten ihan kiva mesta, mutta kuten Inni edellisessä postauksessa mainitsi, ei henkilökunta aivan sujuvasti osannut lukea harvalukuisten vieraidensa mieltymyksiä ja teki siten vierailusta hieman kiusallisen. Ei niissä tansseissa oikeasti mitään vikaa ollut, mutta joka ilta tunnin verran kaislahameisia miehiä ja toinen tunti iloisia humanistileikkejä alle kymmenen hengen jengillä, joka mieluummin pelaisi korttia ja välttäisi kaikenlaista hikoilua, osoittautui vähintäänkin epämukavaksi. Kun koko homma vielä kuorrutettiin jatkuvilla täysin övereillä ”we want to be your family away from home”- lässytyksillä, oli todellakin korkea aika vaihtaa asemapaikkaa muille rannoille.

Seuraavaksi kohteeksi valittiin täysin randomilla Long Beach-niminen mesta, josta ei tiedetty mitään muuta kuin nimi. Noh, Long Beach, ei nyt lähtökohdittain kuullosta hirveän vastenmieliseltä paikalta, eli ei todellakaan jaksettu sen enempää asiaa ajatella. Sitä paitsi, White Sandysta messiin lähtivät vielä itävaltalainen Nora, sekä brittikundit Arlie ja Dom, eli ainakin hyvää korttipeliseuraa oli edelleen tarjolla, jos vaikka pitkä ranta ei tarjoaisikaan tarpeeksi virikkeitä tulevina päivinä.

Matka Yasawa Flyerilla mestoille kesti tunnin verran ja ihan nimensä mukaisesti perillä odotti upean valkoinen, ainakin pari kilometriä pitkä ranta. Mikä yllätys. Kannettiin kamat hivenen kyseenalaiseen dormiin ja siirryttiin lounaan kautta rannalle hengailemaan. Kuten aikaisemmatkin täällä nähdyt resortit, myös Long Beach oli miellyttävän pieni ja rauhallinen paikka. Mestoilla oli meidän lisäksi kymmenkunta muuta matkalaista, mutta siinäpä se sitten olikin. Meininki oli siis aika iisiä. Esimerkiksi Beachcomberissa on kuulemma pelkkä dormitoriokin yli sadan hengen nukkumaloossi, eli tunnelma on ilmeisesti hieman hektisempi, kun näissä parinkymmenen sällin mestoissa.



Lupaavasti alkanut auringonotto katkesi heti alkuunsa, kun jokapäiväinen, about tunnin mittainen sadekuuro yllätti meidät tällä kertaa jo heti aamupäivästä. Noh, säällehän ei mitään voi, eli seuraavat hetket käytettiin palmun alla kitaraa rämpytellen. Molemmat messissä heiluneet brittikundit ja varsinkin Dom osoittautuivat erinomaisiksi kitarasankareiksi ja kun heidän reissuskebansa puuttuvat kielet saatiin korvattua meikäläisen pakasta löytyneillä vietnamilaisilla rautalangoilla, oli yhtäkkiä pystyssä yllättävän hyvät jamit. Suurimmat naurut saatiin aikaiseksi, kun muutamat paikallisväestöstä tulivat kuuntelemaan rämpyttelyä juuri kesken erittäin tunteikkaan version Tenacious D:n ”Fuck Her Gentlysta” ja hetken kuunneltuaan sällit poistuivat luonnollisesti juoksujalkaa posket punoittaen paikalta. Ilmeisesti paikalliset island-songit kertovat yleensä vähän syvällisemmistä ja vakavammista aiheista ja sisältävät suoran puheen sijasta hieman monimutkaisempia metaforia.

Iltapäivän puolelle siirryttäessä sade loppui ja koska kellään ei ollut mitään muutakaan erityisen tärkeää tekemistä, päätettiin laittaa pystyyn pienimuotoiset rantalentisturnaukset. Tai siis, ensin pelattiin eurooppalais-amerikkalaisilla joukkueilla hyvällä menestyksellä varmaan tunnin verran, kunnes paikalliset tulivat sotkemaan meidän leikit. Tarkemmin sanottuna siis, kaikkia meitä kilpailuyhteiskuntien pistelaskufiksaatioistuneita lapsia silmin nähden harmitti paikallisten ”fiji-time, fiji-rules”- tapa pelata. Aurinko paistaa, kaikilla on hauskaa ja lätkitään palloa vähän sinnepäin. Hehheh. Jos joku kilpailu järjestetään, niin kyllähän nyt pisteet lasketaan, jotta voidaan selvittää kuka voitti ja kuka hävisi? Ja tokihan jokainen tekee kaikkensa voittaakseen, eikö? Muutenhan missään ei ole mitään järkeä. Vähän kyllä hävetti huomata ärsyyntyvänsä paikallisten rennosta hälläväliä-asenteesta. Ei varmaan tekisi pahaa ottaa ainakin joissain asioissa oppia täältäpäin maailmaa. Omaksi puolustuksekseni on sanottava, että en ollut ainoa, joka olisi nauttinut hieman kurinalaisemmasta ja organisoidummasta tavasta pelata; ainakin saksalainen Jonas ja jenkkimimmi Heather poistuivat kiukusta kihisten paikalta tämän fijiläisen amatöörirantalentiksen joga boniton alettua.



Long Beachin iltarepertoaariin eivät kaikkien suureksi helpotukseksi kuuluneet minkäänlaiset väkisin hauskat pelit ja leikit, vaan meidän vieraiden ”annettiin” hengailla aivan vapaasti keskenämme koko loppupäivä. Oikeastaan kaikki paikalla heiluneet tyypit olivat nimettömäksi jäänyttä, uskomattoman chavahtavaa (ihme ettei ollut Burberry-kuosisia uima-asuja) brittipariskuntaa lukuunottamatta mukavaa sakkia ja ilta kuluikin erittäin rattoisissa merkeissä majoituslaitoksen terassilla.

Koska Long Beach osoittautui aivan mahtavaksi mestaksi ja meininki oli loistavan porukan ansiosta erittäin rattoisaa, päätettiin jäädä mestoille vielä ainakin toiseksi yöksi. Saapuessamme paikalle maanantaina, respan mimmi ei suostunut ottamaan vastaan majoitusvouchereita kuin yhdeksi yöksi kerrallaan, mutta vakuutteli toisen yön buukkaamisen onnistuvan hyvin vielä aamulla. Noh, kuten arvata saattaa, tiistaiaamuna olikin eri ääni kellossa ja meidän dormitorio-sängyt oli jotenkin mystisesti yön aikana myyty joillekin muille. Hyvän jengin ja upean mestan jättäminen suoraan sanottuna vitutti aivan valtavasti, mutta eipä siinä muu auttanut kuin painua pakkaamaan kamat ja suunnata johonkin eri osoitteeseen. Annettiin kuitenkin välitöntä verbaalista palautetta siinä määrin, että taitavat konflikteihin tottumattomien paikallisten alahuulet väpättää edelleenkin.

Tiukan palautekeskustelun kuuli muiden mukana myös Tai Felipe, saarella asunut maailmankansalainen, joka oli kuulemma kuutisen vuotta sitten ”adoptoitu” paikalliseen perheeseen ja asui nyt pitkän rannan toisessa päässä sijaitsevassa parinkymmenen hengen kylässä. Sälli tuli kertomaan, että heidän perheensä (yksi kylä, yksi perhe) pyörittää jonkinlaista pienehköä majoitusbusinesta ihan homestay-hengessä, eli jos meitä vain kiinnostaisi hieman aidompi fijiläinen elämys, niin majoitusvoucherimme kelpaisi myös heille. Meitä ei todellakaan innostanut osallistua enää yhteenkään väkisin hauskaan ”paikalliset pelit ja leikit”-iltamaan, mutta ihan aidossa saaristolaiskylässä asuminen oli kyllä erittäinkin houkutteleva vaihtoehto. Sitä paitsi, Flying Fish Villageen muuttamalla päästiin jäämään Long Beachin upealle rannalle vielä ainakin toiseksi päiväksi. Ihan loistokas sattuma siis.

Jätettiin rinkat välittömästi Long Beachin matkatavarahuoneeseen ja puskettiin pelkät reput selässä muutaman kilometrin matka Flying Fishiin, jossa meitä odotti kylän guest-bure; palmunlehdistä käsin punottu maalattiainen mökki aivan rannassa. Kylä koostui about kymmenestä buresta, joissa asui vuodenajasta riippuen kymmenestä kolmeenkymmentä ihmistä. Tällä hetkellä paikalla oli parikymmentä tyyppiä. Kaikki kyläläiset tulivat luonnollisesti esittäytymään valkonaamoille, eikä oppaita paikalliseen elämäntyyliin tutustumiseen ainakaan puuttunut. Kävi ilmi, että Flying Fish on lähes täysin omavarainen luomukylä; kaikki elintarvikkeet teetä, kahvia sekä moottoriveneiden bensoja lukuunottamatta tulevat omista pelloista, merestä tai viidakosta. Kylän ainoa, ruokailu-buressa sijainnut loisteputki toimi keittiön katolla sijainneella aurinkopaneelilla ja juomavesi saatiin sadevettä keräämällä. Lienee sanomattakin selvää, ettei kännykkäverkoista, netistä tai mistään muista modernin elämän mukavuuksista juuri tarvinnut haaveilla. Parissa kilometrissä oltiin siis tultu kuvainnollisesti aika kauaksi viereisestä backpacker resortista.



Tutustuttiin aikamme kylän meininkeihin ja ihmisiin, mutta puskettiin kuitenkin iltapäivän siestan (?) aikoihin takaisin Long Beachiin pelaamaan lentopalloa. Pelit menivät kuitenkin täsmälleen samalla tavalla kuin edellisenä päivänä ja hermojen menetyksen jälkeen painuttiin vähin äänin takaisin Flying Fishiin. Kylässä meitä oltiinkin jo odoteltu iltapäiväteelle, jonka jälkeen tarjoiltiin välittömästi päivällinen. Eihän siinä kehdannut paljoa vastustella, vaan heti teen ja omituisten pannukakkutyyppisten leivonnaisten jälkeen oli puskettava itsensä täyteen cassavaa (jonkinlainen perunan ja bataatin fijiläinen risteytys), kalaa ja perunanmakuista banaania. Mikäs siinä.

Illan pimetessä oli vuorossa päivän jännittävin ohjelmanumero kun meidät kutsuttiin osallistumaan perinteiseen cava-seremoniaan. Cava on jonkinlaisista juurista jauhettu pulveri, jota veteen sekoittamalla saadaan aikaan kuraveden näköistä liejua, jota sitten juodaan seremoniallisesti palmunlehtimatolla istuen. Kyseessä on melanesialaisiin muinaisuskontoihin liittyvä iltarituaali, jonka tarkoituksena on hiljentyä ajattelemaan esi-isiä, rauhoittua miettimään päivän tapahtumia ja tekemään kylää koskevia päätöksiä. Hommaan saattaa hyvinkin liittyä myös laulua ja tanssia jos kyseessä on iloluontoinen cava-seremonia, kuten nyt kun kylässä oli vieraita, mutta loppujen lopuksi tarkoitus on saavuttaa rauhallinen mielentila. Cavan olisi myös tarkoitus olla miedosti keskushermostoon vaikuttavaa, eli ko. kuraveden juomisella on muukin kuin pelkästään seremoniallinen merkitys. Muutamat tapaamamme reissaajat olivat kertoneet meille maistaneensa cavaa resorttien ”fijiläisilloissa”, mutta me päästiin nyt osallistumaan ihan sataprosenttisen aitoon meininkiin, mikä oli tietysti aivan loistavaa.

Homma toimi siten, että cavaa nautittaessa piti ensin taputtaa kerran käsiä yhteen, sanoa ”bula” (johon muiden tuli vastata ”bula”, ”bula vinaka”, ”vinaka vaka levu” tms.), juoda koko kookospähkinänkuoresta tehty kuppi kuravettä kerralla tyhjäksi ja taputtaa käsiä kolmasti. Kenen tahansa juodessa muut saattoivat osoittaa kunnioitusta tätä kohtaan taputtamalla käsiään yhteen. Päälliköllä oli oma pähkinänkuorensa, vanhemmilla kylänmiehillä omansa ja nuoremmilla omansa, eikä näitä tietenkään saanut sekoittaa keskenään. Me vieraat saatiin juoda päällikön kuoresta ja vieläpä ennen kyseistä sankaria, eli kunnioitus valkonaamoja kohtaan ainakin oli kohdallaan. Sitä paitsi, Inni oli takarivin varjoissa istuneen päällikön vaimon lisäksi ainoa nainen joka oli seremoniaan kutsuttu, eli siinäkin mielessä oltiin etuoikeutetussa asemassa.



Tätä jatkuikin sitten seuraavien viiden tunnin ajan. Jokaisen cava-kupillisen jälkeen laulettiin kitaroiden ja ukulelen säestämänä island-songeja, eli tunnelma ei todellakaan ollut hartaan rituaalinomainen aivan koko aikaa. Parin tunnin hengailun jälkeen joku keksi, että me voitaisiin varmaan välillä esittää jotain suomalaisiakin lauluja; ”now Thommasi song”, kuului päällikön käsky, eikä siinä siis auttanut muu kuin hakea omasta majasta kitara ja esittää muutama biisi. Tuo ”Thommasi”-nimi muuten johtuu siitä, ettei fijiläinen kutsumanimi voi päättyä konsonanttiin. Kaikki paikalliset siis kutsuvat allekirjoittanutta nimellä ”Thommasi”, mutta Innin travellerinimi, Anna, toimii ihan hyvin sellaisenaan. Jokatapauksessa, vedettiin siinä sitten Levotonta Tuhkimoa ja Paratiisia sydämemme kyllyydestä outoa kieltä ja oudon melankolisia biisejä ihmetellen seuranneelle paikallisyleisölle. Ilman minkäänlaista laulukirjaa soitellessa allekirjoittaneen suomenkielisten biisien repertoaari oli kuitenkin melko nopeasti käyty läpi ja koska päällikön niin käskiessä, oli esitettävä lisää musiikkia, ei auttanut muu kuin vaihtaa ulkomaisten artistien kappaleisiin ja toivoa ettei kukaan huomaa laulukielen muuttuneen suomesta englanniksi. Aika nopeasti kuitenkin tajuttiin, ettei paikallisilla tietenkään ole mitään käsitystä länsimaisesta populaarimusiikkikentästä ja niinpä loppuiltana kuultiinkin sitten suurten suomalaisten artistien kuten Neil Youngin, Bruce Springsteenin, Eddie Vedderin ja Guns’n Rosesin materiaalia.

Ilta oli loppujen lopuksi mielettömän hauska, erittäin opettavainen ja ennen kaikkea aito kokemus ja goisaamaan mentiin hyvinkin tyytyväisinä joskus ennen puolta yötä. Oikeastaan ainoa pettymys oli, ettei cavasta etukäteishypestä huolimatta tullut pienehkön kielenpuutumisen lisäksi juuri mitään fiiliksiä. Meidän leirissä taidetaan siis pysyä edelleenkin kuningas alkoholin nauttimisessa kun halutaan rentoutua tai muuten vain sekoittaa päätä.

Aamulla herätys oli tietysti ohjelmassa heti auringon noustessa ja koko aamupäivä meni kylässä hengaillessa, ilman mitään sen kummempaa tekemistä. Seurailtiin kun jengi punoi uusia bureja, rakenteli talojen kehikkoja ja kitki puutarhaa. Ihan perusmeininkiä siis. Lounaaksi nautitun dal-keiton jälkeen jätettiin sitten hyvästit kyläläisille ja dallailtiin takaisin Long Beachiin, jossa hypättiin Yasawa Flyeriin ja suunnattiin kohti etelää ja Waya-saarta. Wayalailain resortti odotti parin tunnin melko rajun merimatkan päässä ja vaikkei meillä luonnollisesti ollutkaan mitään ongelmia merenkäynnin kanssa, samaa ei voinut ihan kaikista kanssamatkustajista sanoa; koko katamaraani oli täynnä toinen toistaan kalpeampaa matkalaista.




Wayalailain backapacker-resortti olikin sitten edellispäivän Flyig Fishin täydellinen vastakohta; monta sataa ihmistä vetävä valtava majoituslaitos oli niin kaukana autenttisesta fijiläisestä meiningistä kuin nyt vain voi mitenkään olla ja bilematkalla olleiden brittityttöjen nousuhumalainen kirkuminen kuului pitkälle merelle asti. Noh, itsehän me oltiin majapaikkaa haluttu vaihtaa, eli majoituttiin välittömästi dormin nurkkaan ja asetuttiin riippumattoihin chillailemaan.

Iltapäivän suurinta huvia tarjosi parikymppisten englantilaismimmien toimien seuraaminen; ko. sankareilla oli messissä valtavia meikkipakkeja, kymmeniä erilaisia asukokonaisuuksia, litroittain hiuslakkaa ja hajuvettä ja vaikka mitä trooppiseen saarelaiselämään autenttisesti kuuluvia hyödykkeitä. Tytöt laittautuivat Wayalailain iltaa varten aivan kuin lähteäkseen Lontoon yöhön joka tietysti tarjosi meille samoissa kledjuissa viimeiset 10 ja puoli kuukautta viihtyneille matureille uskomattoman määrän naurunpyrskähdyksiä. Kyllä ne korkokengät nyt vain väkisinkin vaikuttavat vähän övereiltä näissä olosuhteissa, vai mitä Katie/Gems/Alex/jne.? Noh, oli Wayalailaissa muutakin jengiä , eikä kyseessä onneksi ollut mikään ihan puhdas bileresortti. Oikeastaan kaikki mestat missä oltiin näillä saarilla aikaisemmin oltu, olivat olleet hyvinkin pieniä ja rauhallisia, eikä meitä yhtään haitannut että ympärillä oli pitkästä aikaa vähän enemmän jengiä. The more the merrier.

Iltaruokailun yhteydessä koettiin tiistai-illan irvokas toisinto kun resortin ”fijiläisessä juhlassa” järjestettiin oma cava-seremoniansa. Ajatus oli toki hyvä ja varmaan niiden mielestä jotka eivät olleet ennen cavaa maistaneet kokemus oli mukava, mutta meille vertailukohta edellisiltaan oli liian lähellä. Parfyymintuoksuisten vetolaukkumatkustajien tirskuessa ympärillä, tuli väkisinkin mieleen, että tässä on nyt kyseessä vähän sellainen torremolinoslaisen porsasjuhlan melanesialainen versio. Noh, mikäs siinä, ihan hauskaa oli.

Tänään onkin sitten satanut koko päivän, eli aika on kulunut täysin sisätiloissa hengaillessa. Vettä on tullut sen verran rankasti, että vähän on alkanut pelottaa, että kun nyt ollaan tällä reissulla jo tuhottu Australia tulvilla ja Uusi-Seelanti maanjäristyksillä, niin näinköhän Fiji nyt sitten uppoaa. Toivottavasti ei.

Huomenissa poistutaan kymmenen päivän saarihyppelyiden jälkeen Yasawasilta ja siirrytään takaisin Nadiin. Tarkoituksena olisi ehkä lähteä käymään vielä Fijin pääkaupungissa, Suvassa ennen kuin jätetään ensi viikolla saarivaltiolle hyvästit ja siirrytään Pohjois-Amerikkaan. Katsotaan, katsotaan…


-Tomppa

6.3.2011 White Sandy Beach Resort, Naviti Island, Yasawas, Fiji

Island hopping. And fun games.

Manassa viihdyttiin tosiaan Nadin hostellin respan tehonyrkin, Rajun, pätevästi meille myymät neljä yötä, eikä juuri noustu aurinkotuoleista tai riippumatoista muuten kuin syömään. Yhtenä päivänä kiivettiin sentään puolen tunnin matka saaren korkeimmalle kohdalle katselemaan riuttoja lintuperspektiivistä ja toisena käytiin snorklaamassa hetken verran. Vesi oli kuitenkin nousemassa ja sai matalan rannan sekoittumaan sen verran että mitään ihan huikaisevia näkymiä ei ollut tarjolla. Kaloja melko paljon, mutta koralli oli melkoisen kuollutta. Noh, näillä saarilla pitäisi olla riuttaa tarjolla ihan joka rannasta, eli ehtiihän tuota vielä.

Vikana iltana Manan majalla oli jälleen ohjelmassa perinteisiä fijiläisiä tansseja, ja ”fun games”. Kukaan ei tuntunut olevan erityisen kekkerituulella, paitsi pari yhdeksi illaksi paikalle saapunutta brittiä, ja vähän tulikin sellainen fiilis että koko show laitettiin nyt heitä varten pystyyn. Aluksi ilmassa oli hienoinen ”väkisin hauskaa” -tunnelma, mutta resortin hilpeät työntekijät, seremoniamestari Bosko etunenässä, olivat kuitenkin sen verran hauskaa sakkia että oikein onnistunut iltahan siitä tuli. Ohjelmassa oli siis tanssien ohella erilaisia viestijuoksuja ja muuta kesäleireiltä tuttua tavaraa, vaikka hävittiinkin niukasti huijaaville ranskalaisille.

Järjestetyn ohjelman lisäksi istuttiin oikeastaan koko ilta oslolaisen norjalais-tanskalaisen pariskunnan kanssa ja he tutustuttivat meidät ehdottomasti oudoimpaan korttipeliin mitä olen ikinä koskaan pelannut. Homman nimi oli Bonanza, ja ideana oli istuttaa papuja ja myydä niitä muille pelaajille. Kyllä, papuja, luit aivan oikein. Jonkin aikaa siinä meni ennen kuin tajusi pelistä yhtään mitään, jutussa kuin ei ollut mitään normaaleihin pelikortteihin viittaavaa, toisin kuin aikaisemmassa suosikkipelissä Unossa. Kaikki säännöt viimein sisäistettyäni oli voitonriemu tietysti valtava, ja jos moiset papukortit tulevat jossain vastaan on sellaiset ehdottomasti hankittava kotiin.

Ilta venyi pohjoismaisessa juttuseurassa lähelle puolta yötä, ja päätettiin väsyneinä jättää pakkaaminen aamuun ja laittaa kello herättämään vähän aiemmin. Veneen oli tarkoitus lähteä Manasta seitsemältä jotta ehtisimme mukaan suurempaan Yasawa Flyer -katamaraaniin, mutta henkilökunta oli vakuutellut meille että ei täältä pääse lähtemään mihinkään ennen kahdeksaa. Aamulla sitten survottiin kamat rinkkaan taskulampun valossa (generaattori kun oli suljettu jo viideltä) ja siirryttiin odottamaan venettä. Puoli kahdeksan aikaan venekuski tuli huitomaan että nyt on kaamea kiire ja pitäisi olla jo menossa. Eli me ja samalla reitillä olleet ranulit survottin aamiaispaahtoleipää taskuun ja juostiin veneeseen. Ei sitten kuitenkaan lähdetty vielä seuraavaan varttiin, eli meininki oli ihan sama kuin kaakkoisaasialaisissa busseissa, ensin hirveällä kiireellä matkustajat sisään ja sitten tankkaamaan. Tyypillistä ”island timetablea” siis noudatettiin.

Matka Beachcomber-saarelle, jossa meidän oli siis määrä hypätä toisen laivan kyytiin, meni kuitenkin suht joutuisasti moottoriveneen lattialla istuen ja ehdittiin ihan hyvin mukaan Yasawa Flyeriin, joka siis sahaa päivittäin suositun saariston ja Nadin väliä. Oltiin hankittu kaiken tarpeellisen sisältävä Bula Combo Pass, johon sisältyi siis viikon rajaton matkustaminen Flyerillä, kuuden yön majoitukset ja kolme ateriaa päivässä. Normaalioloissa tuon tyyppinen systeemi olisi melko epätyypillistä meille, mutta näin täällä selvästi toimitaan. Veneestä kun ei pääse edes poistumaan ellei ole buukannut majoitusta saarella olevasta resortista. Ja suurimmalla osaa saarista on vain muutama majoituslaitos. Eli maassa maan tavalla.

Superhypercombopassi tuntui kuitenkin toimivan suht hyvin; valittiin resortti mihin oltiin ajateltu mennä, Flyerin majoitustiski ilmoitti sen olevan täynnä, valittiin toinen ja buukkasivat meidät sinne. Kouraan kuusi majoituskuponkia ja kaksi raikuvankeltaista venepassia. Toistaiseksi kaikki hyvin.

Matka Navitin saarelle noin Yasawas-saariryhmän keskivaiheille kesti pari tuntia, ja ajasta suurin osa meni tosiaan noiden passien ja muiden paperihommien selvittelyyn. White Sandy Beachiin jäi meidän lisäksemme muutama muukin turisti, ja tervetuliaislaulujen ja bula-tervehdysten jälkeen päästiin sitten näkemään minkälainen asumus tällä kertaa oli tarjolla. Oltiin varattu dormitoriopaikat jotka sijaitsivat melko uudessa rakennuksessa jossa oli lisäksi iso kuisti suoraan merelle. Ei pöllömpää. Meidän lisäksemme kerrossänkyihin majoittui pari ruotsalaista tyttöä, jotka olivat kyllä varmasti ujoimmat ja/tai epäsosiaalisimmat ruotsalaiset jota olen koskaan tavannut.

Tervetuliaisjuomina tarjottujen kookoshedelmien ja lounaan jälkeen olikin taas sen ei-minkään -tekemisen aika, eli rasvaa pintaan ja rannalle. Blogi tulee varmaan olemaan melko yksipuolinen seuraavien päivien osalta; rannalla, riippumatossa, syömässä, rannalla, veneessä, jne.

Illallinen tarjoiltiin auringon laskiessa, ja koska ranta on aivan suoraan länteen, oli näkykin sen mukainen. Ruokailun jälkeen oli jälleen vuorossa fijiläisiä tansseja ja fun games. Tällä kertaa musiikissa oli mukana hieman enemmän diskobiittiä ja kaikilla tanssijoilla kaislahameet, mutta muuten show oli jo melko tutun oloinen. Ihan mukavaahan noita on nähdä ja tutustua sitä kautta kulttuuriin, mutta hieman sitä ajatteli että näinköhän näitä on katsottava joka ikinen ilta. Tällä kertaa shown varasti kuitenkin yhden työntekijän poika, noin viisivuotias heppu joka huiski täysillä omassa kaislahameessaan ja yritti kovasti pysyä aikuisten miesten perässä.

Peli- ja leikkiosiossa illan ohjelmassa oli vuorostaan paritanssien suoritettu musical statues (kun musiikki loppuu on jähmetyttävä paikoilleen) ja samoilla paikallinen&turisti -pareilla kisailtu leikki, jossa piti tietyillä komennoilla joko nostaa pari reppuselkään, syliin tai istua polvelle. Ei siinä muuten mitään, mutta fijiläisparini Danny oli jo vetänyt tunnin verran perinteisiä tansseja trooppisessa illassa ilman paitaa, eikä oma käsitykseni hauskanpidosta ole ihan hyppimistä käskystä vieraan miehen hikiseen selkään. Ei se nyt niin kamalaa ollut, mutta sanotaanko niin että kun ”kaaduin” kaikessa tohinassa hiekalle, joka johti sitten meidän diskaamiseemme kisasta, ei se ollut ihan vahinko.

Esityksen jälkeen vuorossa oli vielä rannalle pystytetty nuotio, mutta me livistimme siinä vaiheessa nukkumaan, eikä meno kyllä kuulostanut hirveän railakkaalta. Jo ihan muutaman illan jälkeen alkaa tuntua hieman ristiriitaiselta se, että kaikki resortit ilmeisesti tekevät kaikkensa hauskan illan eteen, mutta eivät oikein osaa lukea sitä kiinnostaako vieraita kyseinen ohjelma. Täälläkin vieraita oli alle kymmenen, ja suurin osa oli nähnyt shown jo edellisenä iltana, eli tunnelma oli ajoittain hitusen vaivaantunut kun kukaan ei kuitenkaan kehdannut suoraan kieltäytyä meitä varten kokoon laitetuista esityksistä.

Tänään aamusta tajusimme että eilen pestyt pyykin olivat saaneet öisen sateen ansiosta lisähuutelun pyykkinarulla, ja olivat siksi vielä aivan vettä valuvia, ja niinpä tämä viimeistään sinetöi päätöksemme jäädä Navitille vielä toiseksi yöksi. Ei muuta kun taas yksi kuponki respaan ja sillä selvä. Ja ottamaan aurinkoa terassille. Ja välillä varjoon riippumattoon.

Iltapäivästä kun oli taas nousuveden aika, skarpattiin sen verran että kaivettiin jälleen snorkkelit esiin ja käytiin tutkimassa lähiriuttaa ja kurkkimassa näkyisikö haita. Mana Lagoonissa nähtiin nimittäin musteväisiä riuttahaita ihan rannassa, mutta kyseinen monsteri ei ollut vielä tullut snorklatessa vastaan. Tämä kerta oli hieman onnistuneempi kuin edellinen, sillä riutta oli hieman eläväisempää, mutta näkyvyys silti tuulen ja nousuveden takia melko heikko. Haita ei havaittu.

Alkuillasta rento meininki jatkui, eikä ennen päivällistä ollutkaan muuta tekemistä kuin jutella uuden itävaltalaisen kämppiksen kanssa ja miettiä tuloksetta mille saarelle sitä huomenna siirtyisi. Seitsemän paikkeilla tuijoteltiin jälleen auringonlaskua ja syötiin riisiä ja erilaisia curryja; chicken, fish and tuna. Ihan hyvää oli.

Ruokailun jälkeen alkoi nurkissa vilkkua jälleen kaislahameita, ja jouduimme toteamaan että tämänkin illan ohjelmaan kuului perinteisiä tansseja, pelejä ja leikkejä. Itseäni ei kiehtonut yhtään toinen ilta hikisissä tunnelmissa ja eikä Tomppakaan nyt ihan riemusta hyppinyt, ja niinpä päätimme livistää paikalta ennen esityksen alkua. Käveltiin hiljalleen rannan toiseen resortiin, käytiin ostamassa pari pulloa vettä ja tallusteltiin hiljalleen rantaa rapuja jahdaten takaisin kämpille. Muuten loistokas suunnitelmamme välttää tanssishow kaatui siihen että kämppis oli laittanut dormin oven lukkoon eli piti kuitenkin lähteä hakemaan häneltä avain ja altistaa itsensä showlle. Katseltiin muutaman tanssin verran esitystä, mutta itse livistin pian raukkamaisesti paikalta kirjoittamaan tätä blogia ja jätin Tompan edustamaan.

Hauskanpito kuului jatkuvan vielä tunnin verran ja sen jälkeen viriteltiin nuotiota rannalle. Vaikka suuri osa vieraista ilmeisesti pelasi mieluummin korttia. White Sandy Beach Resortissa on muuten kaikki kohdillaan, mutta harkitummalla ohjelmalla paikka voisi olla hyvän sijaan tosi hyvä. Eli ei valitettavaa mistään vakavammasta aiheesta, no problem, sega na leqa, kuten tällä sanotaan.

Huomenna hypätään jälleen pohjoiseen suuntaavaan Flyeriin ja siirrytään saaristoa ylöspäin, mille saarelle, mihin resortiin ja minkälaisiin tansseihin, jää nähtäväksi.

Inni.