29.7.2010 Uphill Cottages, Koh Phi Phi

Sadepäivän tarinoita

Tiistaina herättiin sitten kuuden jälkeen aamulla ja verhot vedettiin auki kaikki sormet ja varpaat ristissä hyvää säätä toivoen. Homma oli nimittäin niin, ettei snorklausretkestä olisi tullut mitään jos sää olisi ollut viime päivien tapaan sateinen. Aurinko ei paistanut, muttei vettäkään kyllä tullut, eli fiilis oli ihan kohdillaan heti aamusta. Nopean aamiaisen jälkeen päivä vaikutti hieman jopa kirkastuvan ja venekuskia odotellessa leviteltiinkin aurinkorasvaa toiveikkaina pohkeisiin. Botskiin kiivettiin kahdeksan jälkeen Adventure Clubin sukellusoppaan, kolmihenkisen ranskalaisperheen ja varmasti maailman meriä paljonkin nähneen, merikarhumaisen sekavan kapteenin kanssa ja lähdettiin seilaamaan The Beach-elokuvasta tuttua Phi Phi Leh-saarta kohti.



Ilman kirkkaudesta huolimatta edellispäivien myrskyt olivat sekoittaneet vesiä sen verran, että näkyvyys pinnan alla oli kuitenkin pettymykseksemme melko huono ja pari ekaa spottia osoittautuivatkin melko turhiksi uintireissuiksi. Kyllähän siellä kaloja ja korallia tietysti oli, mutta verrattuna esimerkiksi Filippiineillä viime kuussa koettuihin kristallinkirkkaisiin näkymiin, pettymys oli melkoinen. Harmittavasti myrskyt olivat tuoneet mestoille myös komean kokoisia meduusoja ja muutama sivuosuma tulikin koettua heti kättelyssä. Ei nyt tietenkään mitään vaarallista tai rampauttavaa, mutta kevyt RipCurlin surffipaita vaihtui kuitenkin melko nopeasti retken hintaan sisältyneeseen, Adventure Clubin märkäpukuun. Sen verran vittumaiselta meduusaan osuminen tuntuu.



Muutaman paikan kokeilemisen jälkeen jouduttiin kuitenkin toteamaan yksimielisesti, ettei snorklaamisesta nyt vain yksinkertaisesti tulisi mitään ja keskityttiin muutaman kuvankauniin laguunin ja muiden pinnanpäällisten maisemien katsastamiseen. Ihan komeat saaret nämä kyllä ovat, sitä ei voi kieltää.



Ja totta kai retki vei myös siihen näiden mestojen suurimpaan turistinähtävyyteen, eli Maya Beachille, joka siis on juuri se ranta, jossa The Beach kuvattiin. Leonardo DiCaprion eskapistisen hippiroolihahmon haamu leijui vahvana retkueemme yllä ja odotuksissa oli tietysti kuvankaunis, autio paratiisiranta. Laguuniin mennäkseen piti ensin hypätä botskista ja uida kalliolle rakennetuille portaille, joiden päästä lähti perille vievä polku. Rappusille pääseminen osoittautui tuulen yltyessä melko haasteelliseksi tehtäväksi ja ranskisperheen äiti meinasikin jättää leikin kesken paiskauduttuaan komeasti portaita päin suuren aallon heittämänä.

Maya Beach oli kyllä helvetin kaunis mesta; varmasti toistasataa metriä korkeat kalliot muodostivat komeat kehykset vitivalkoiselle hiekkarannalle ja silmänkantamattomiin edessä siintävälle turkoosille merelle. Idyllin valitettavasti rikkoivat melko tehokkaasti paikalla hengailleet pari sataa muuta turistia. Oli uimataidottomia aasialaisia pelastusliiveissään, high tiden avulla sisälle laguuniin ajaneita pikaveneitä, itkeviä lapsia ja kirkuvia aikuisia. Itselleen ei voinut kerta kaikkiaan olla nauramatta; totta kai kaikki halusivat saada valokuvakansioonsa palan elokuvahistoriaa. Olisihan se pitänyt arvata. On sanomattakin selvää, ettei paikalla viihdytty muutamaa minuuttia pidempään.

Ja jotta floppiretki olisi ollut täydellinen, takaisinpäin ajeltaessa alkoi vielä myrskytä oikein kunnolla; aallot olivat useita metrejä korkeita ja alle kilometrin päässä aikaisemmin siintänyt Tonsain kotisatama katosi näkymättömiin harmaan sadeverhon taakse. Vettä tuli välillä niin rankasti, että kaloja olisi yhtä hyvin voinut näkyä merenpinnan yläpuolella. Oli kuitenkin oikeastaan ihan mukava kokea vähän tiukempaa säätä näilläkin vesillä. Olen nimittäin jo pidemmän aikaa kehitellyt teoriaa siitä, kuinka täällä tropiikissa meri on jonkinlainen lasten leikki- ja harjoituslampi; pastellinsävyisissä vesissä ui kirjavia ja ilosia kaloja, joita pääsee katselemaan ajelemalla naurettavan pienillä, kookospähkinäkuoresta veistetyillä veneillä. Reggae soi ja kaikilla on kivaa. Vähän toista siis kuin suosikkimereni; vanha kunnon Itämeri, jonka jäätävän kylmässä, läpitunkemattoman ruskeassa ja saastuneessa vedessä ui vain vihaisia haukia ja vittumaisia ahvenia ja jota seilataan rumilla teräspaateilla. Aina sataa, kaikilla on koko ajan kylmä, eikä ketään paljon hymyilytä. Tuli siis koettua, että kyllä Ahti täälläkin osaa hommansa.

Snorklausretki oli jokatapauksessa tyylipuhdas floppi, mutta eihän ilmoille tietysti kukaan mitään mahda ja maisemat pinnan yläpuolella olivat kieltämättä komeat niin kauan kuin niitä näkyi.

Kämpille luikittiin puolenpäivän jälkeen aivan läpimärkinä ja loppupäivä menikin tehokkaasti päiväunien ja kirjojen lukemisen parissa. Hienoista dramatiikkaa seurasi illansuussa kun sateen tauottua lähimetsien uteliaat apinat tulivat ihan kotibungalowin terassille asti väijymään olisiko meillä kenties halukkuutta osallistua lauman pienimpien kehittämään liukumäkileikkiin naapurimökin peltikatolla. Ei oltu ihan leikkituulella ja vaikka koko apinaepisodi olikin melko huvittava (ei voi olla hymyilemättä kun kuusi apinaa kurkkii yhtä aikaa parin metrin päässä olevalta terassin katon reunalta alas) alkoi ihmisrodun lähisukulaisten rohkeus lopulta vähän jopa kuumottaa. Apinat eivät tuntuneet pelkäävän mitään ja niinpä jouduttiin vetäytymään lukittuihin sisätiloihin odottelemaan lauman katoamista takaisin metsään. Apinat 1 - me 0.



Illallisen kanssa nautittiin tietysti hieman Changia, mutta koska yllätykseksemme tiistai oli jonkinlainen Buddha Holiday (Buddha’s Birthday, Buddha Day, rakkaalla lapsella tuntui olevan monta nimeä), kunnolliset baarit eivät olleet auki, eivätkä bileet siis päässeet mitenkään ryöstäytymään käsistä. Tämä oli kerrankin ihan hyvä juttu, sillä keskiviikko valkeni kaikkien yllätykseksi erittäin aurinkoisena ja rantaan päästiin hyvävoimaisina heti aamusta. Täällä kun on jokusen viikon ajan ollut hieman epävakaisemmat säät, tuntui ilmassa olevan vähän samanlaista kiirettä kuin kesäisessä Suomessa; ”nyt paistaa aurinko, eli suoraan sängystä juosten rannalle, ennen kuin alkaa sataa”. Sadetta ei kuitenkaan kuulunut koko päivänä ja illalla muutaman kuukauden aikana hankittu pohjarusketus olikin hetkellisesti muuttunut ravunpunaiseksi. Palovammoja pitkästä aikaa, mutta kaiken kaikkiaan loistopäivä.

Tänään olikin sitten taas luvassa pilvistä taivasta ja päivä on käytetty lähinnä kävelemällä ympäri saarta valmiina dyykkaamaan sateensuojaan monsuunin yllättäessä. Ollaan myös pohdittu reissun jatkosuunnitelmia ja vallitsevan plänin mukaan Phi Phille sanotaan huomenissa hyvästit ja matkustetaan jonnekin muualle. Apinamökin terassin näkymät ovat näin viikon aikana tulleet aika tutuiksi ja jos ei vesillekään oikein pääse, voi olla ihan siistiäkin vaihtaa välillä maisemaa. Sitä paitsi, bungalowin terassille pääsemiseksi joutuu kapuamaan 81 jyrkkää porrasta kylästä ylöspäin, eikä tässä millään sporttimatkalla olla…

-Tomppa

26.7.2010 Uphill Cottages, Koh Phi Phi, Thaimaa

Trooppinen luoto

Tultiin sitten tänne lojumaan. Lähdimme siis lauantaiaamuna Lantalta hotellin järkkäämällä minivan-kyydillä takaisin mantereelle Krabiin josta matka jatkui lautalla Phi Phi –saarelle. Autokyyti oli tuttuun tyyliin nykivä ja poukkoileva, ja porukkaa keräiltiin niistä muutamista auki olleista resorteista muka hirveällä kiireellä mutta sitten mentiinkin vielä tankkaamaan ja vielä oli kuskilla aikaa käydä kesken matkan viemässä pussi betel-pähkinöitä jollekin kamulleen rautakauppaan. Eikä siinä muuten mitään, ei meillä kiire ollut, mutta se ”täysillä kaasua, sitten ei ollenkaan” –ajotapa oli melko hermostuttavaa. Ja tietysti ajatusleikkinä sekin että mitä jos suomalainen taksikuski sanoisi kesken matkan että: ”Hei, tehdään pieni kierros, mä käyn vaan nopeasti heittämässä Pertsalle nää nauriit.”

Joka tapauksessa, Phi Phille päästiin alkuiltapäivästä ja kuten arvata saattaa, heti laiturilla vastaan useampia hellomistereitä eli majoituspaikkojen sisäänheittäjiä ja veneretkien myyjiä. Homma toimi kuitenkin ihan mukavasti, thaimies ohjasi meidät läheiseen kojuun josta löytyi kuvia ja hintatietoja kymmenistä hotelleista ja resorteista joita avulias brittityttö sitten esitteli ihan rehellisen oloisesti. Soittivat vielä etukäteen valittuun paikkaan ja varmistivat että tilaa löytyy. Oltiin aluksi vähän ajateltu että meillä tuskin on varaa olla täällä hirveän montaa päivää sillä kohde on varmasti Thaimaan kalleimpia, mutta näin ei-sesonkina hinnat olivatkin tippuneet ihan hyvälle tasolle ja päädyttiin kylän laitamilla sijaitsevaan Uphill Cottagesiin jossa on kaiken muun hyvän lisäksi ilmainen netti. Rinkat heitettiin kärryyn eli ”Phi Phi air-con limousineen” ja käveltiin perille. Helppo nakki.

Lauantai-iltana tutustuttiin sitten rannan iltaelämään ja palloiltiin parissakin rantabaarissa ämpäridrinkkien kanssa ja hauskaa oli. Sunnuntaina se ilmainen nettiyhteys osoittautuikin sitten ihan hyväksi viihdykkeeksi sillä sen lisäksi että väsytti normaalia enemmän edellisillan hippalointien jäljiltä, myös satoi aivan kaatamalla lähes koko päivän. Eli eilinen meni melkoisen harakoille, mutta toisaalta eipä tänne tultu mitään suorittamaankaan. Sen verran saatiin kuitenkin selville että Tompan vanhan työkaverin Jukan kaveri pyörittää täällä sukellus- ja seikkailureissuihin erikoistunutta firmaa, Adventure Clubia, jonka kautta voisi löytyä joku hyvä snorklausreissu tai vastaava lähipäivien ratoksi.



Tänään sitten kokeellinen herätys ysin maissa ja nopea tarkastus paistaako aurinko. No ei paistanut mutta ei tullut vettäkään eli saman tien ylös, jääkylmään suihkuun ja aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen paikallistettiin sitten Adventure Clubin sijainti ja mentiin tutkimaan retkimahdollisuuksia joista päädyttiinkin melko nopeasti snorklausretkeen viereisen Phi Phi Leh -saaren ympäristössä. Firmaa pyörittänyt Tero oli todella mukava heppu jolta saatiin salmiakin lisäksi paljon vinkkejä Phi Phin ravintoloihin ja muihin parhaisiin paikkoihin ja eiköhän tässä joku ilta päädytä yhdessä muutamalle oluellekin, sillä kaikki vinkit ja hauska seura ovat aina tervetulleita.

Puolenpäivän jälkeen alkoi aurinkokin vähän paistaa ja vuorossa oli kiipeäminen saaren näköalapaikalle joka oli myös tsunamievakuoinnin kokoontumispaikka. Täällähän on joka kulmassa kyltit mihin suuntaan juosta jos tsunami iskee, kaikki arvatenkin pystytetty vasta vuoden 2004 jälkeen, mutta hyvä ajatus silti. Ja olihan sieltä hienot näkymät kylän ylle ja lahdille kylän molemmin puolin. Eli onhan tämä tosi kaunis paikka, voittaa Lantan siinä mielessä ihan mennen tullen.



Muutenkin Phi Phi on ihan hauska saari, tosin näin low seasonillakin täynnä turisteja, mutta kuitenkin sopivan pieni ettei turistimeininki lähde ihan käsistä. Eli laiturin jälkeen ei häiritseviä hellomistereitä, kukaan ei tuputa tatuointia, vesiskootteria eikä mittatilauspukua 12 tunnissa eikä yksikään hieronta vaikuta hämärältä. Eikä yhtään autoa tai mopedia. Sen sijaan jo aikaisemmin kummastelemani puheet thaimaalaisten hymyileväisyydestä ihmetyttävät edelleen. Täällä on kohdattu jo useampi suorastaan tyly myyjä tai tarjoilija, eikä ihan kaikkea voi aina laittaa huonon englanninkielentaidon piikkiin. Ehkä tämä mun särkynyt kuvitelma on muodostunut jostain hieman erilaisten matkailijoiden kommenteista Iltalehden matkailupalstalla, mutta jotenkin alkaa tuntua että ystävällistä palvelua saa ainoastaan kalliissa resorteissa joissa se ostetaan rahalla, tai jos on länsimainen vanhempi setä, jolloin, noh, joissain tapauksissa silloinkin ostetaan rahalla. Onhan toki kaikki palvelu ihan asiallista ja homma toimii, mutta jos on koko ajan nyrpeänä niin silloin on kyllä väärässä ammatissa. Tai sitten me ollaan vaan oltu väärissä paikoissa.

Tänään näköalakierroksen ja lounaan jälkeen alkoikin taas tulla vettä ja vetäydyttiin kämpille kirjojen pariin. Huomenna tarkoitus on startata snorklaamaan kello 8.00 eli toivotaan että sää suosii, muuten reissu siirtyy seuraavalle päivälle. Täällä siis kaikki muu kohdallaan paitsi ilmat, mutta sehän nyt olikin näin sadekaudella ihan tiedossa, eikä täällä silti kylmä tule.

-Inni.

23.7.2010 Lanta New Beach Resort, Koh Lanta

A lot of nothing to do

Taas on muutama päivä vierähtänyt aurinkotuolissa ja tullut aika kirjoittaa muistiin tekemisiään. Tai oikeastaan tällä kertaa tekemättä jättämisiään; sen verran hiljaista meininkiä on viime päivinä vietetty.

Muutamina viime viikkoina, San Juanista lähdön jälkeen, on oikeastaan koko ajan enemmän tai vähemmän suoritettu, siirrytty, suunniteltu ja toteutettu, mutta täällä Koh Lantalla on taas päästy päättömän reissailemisen perimmäisen tarkoituksen ääreen; ”ei minkään” tekemiseen. Epävakaiset säätkään eivät ole haitanneet, koska on oikeastaan ihan kiva, että aurinko menee välillä pilveen ja voi hetken makailla aurinkotuolissa ilman aurinkolaseja. Ollaan lähinnä naureskeltu lomajengille joilla tuntuu olevan koko ajan kiire suorittamaan snorklausta, skootteriretkiä, biletystä, purjehdusta, kalastusta, sukellusta ja yleensä kaikkea tätä vielä saman päivän aikana. Mahtavaa että jengillä on energiaa, mutta voisivatkohan ne pitää vähän pienempää meteliä? Itse olenkin lähinnä keskittynyt lukemaan ja miettimään miten päin pitäisi makailla, jotta aurinko paistaisi optimaalisessa kulmassa kirjaan, mutta siten ettei iltapäiväbisse lämpenisi turhaan. Aika rankkaa elämää siis.



Viime aikojen dramaattisimpia hetkiä elettiin muutama päivä sitten, kun illalla bungalowiin mentäessä huomattiin, että sisään oli hyökännyt kaksi verenhimoista sammakkoa. Ilmeisesti sundownereiksi ei oltu nautittu tarpeeksi rohkaisevaa Changia, koska löydöksestä seurasi välitöntä kirkumista, sekasortoa ja suoraa huutoa. Useiden kymmenien sekuntien urhean taistelun jälkeen sain kuitenkin kyseiset hirviöt ajettua takaisin luonnon helmaan. Huh. Läheltä piti. Nehän olisivat voineet vaikka… tai vaikka… hmmm… enpä oikein tiedä…

Neljän täysin tyhjän päivän jälkeen tänään vihdoin aktivoiduttiin ja vuokrattiin aamulla skootteri pienehköä tutkimusmatkailua varten. Elinpiiri olikin kutistunut uhkaavasti hieman alle sadan metrin halkaisijan sisään, eli oli ehkä aikakin tehdä asialle jotain.

Edellisestä ja siis elämäni tähän asti ainoasta skootterikokemuksesta alkoi olla jo pari kuukautta aikaa ja oli todellakin korkea aika laittaa easyrider-geenit taas käyttöön. Tällä kertaa kaksipyöräinen itsemurhaväline oli ilokseni automaattivaihteinen, eli siten huomattavasti iisimpi operoitava, kuin viimeksi. Liikennettäkään näin turistikauden ulkopuolella ei ollut juuri enempää kuin normaalilla suomalaisella mökkitiellä marraskuussa, eli homma tuntui olevan lähtökohdittain kuosissa. Jottei kaikki olisi kuitenkaan ollut aivan liian yksinkertaista, melko nopeasti liikkeelle lähdön jälkeen huomattiin karulla tavalla että täällähän on vasemmanpuoleinen liikenne. Asia on nimittäin niin, että kun itsesi kanssa samalla kaistalla vastaan tulee helvetin aggressiivisilla karjapuskureilla varustettu, paritonninen, amerikkalaistyylinen pick-uppi, sitä yleensä huomaa ”melko nopeasti” ja ”karulla tavalla” jonkun olevan fundamentaalisesti pielessä. Noh, välikohtauksesta selvittiin ilman yhteentörmäystä ja päivä vietettiin mukavissa merkeissä ajellen ympäri Lantan saarta. Tietysti matkaan mahtui pari reitiltä poikkeamista ja muuta harha-askelta, joita joissain mielikuvituksettomammissa piireissä myös eksymisiksi kutsutaan, mutta nähtiinpähän ainakin koko saari perinpohjaisesti.



Päättömän ajelun välipysäkkinä toimi Lantan vanhakaupunki aivan saaren eteläkärjessä. Mesta oli erittäin rennonoloinen pikkukylä, jonka kaikki talot sijaitsivat yhden kadun varrella ja olivat kuin suoraan Lucky Lukesta kopioituja puuhökkeleitä; alhaalla shopfrontti ja ylhäällä parveke. Saluunaa ja lainsuojattomien juuri ryöstämää pankkia ei vain näkynyt missään. Elämä ei sittenkään ollut aivan sarjakuvan kaltaista.



Kylässä oli kokonaisuudessaan yksi katu, muutama puutalo, majakka ja tietysti paikalliseen tyyliin helvetin iso paikallisen kunkun kuva pienehkön aukion keskellä. Kyseessä ei siis todellakaan ollut mikään metropoli. Innin mielestä kuningas karsastaa vähän. Itselläni ei ole asiaan kommenttia.



Old Townin ykkösspotti oli Hammock House; käsintehtyjä riippumattoja myynyt mesta, jonka yhdessä hammockissa hengaili inkkaririimuilla itsensä aivan tukkoon tatuoinut paikallinen expat-äijä, joka selitti jollekin ruotsalaiselle pariskunnalle kirjoittavansa kirjaa animistiheimojen taikavoimista ja niiden yhteyksistä buddhalaisuuteen. Heppu kuului varmaan Hammock Housen kalustukseen, sen verran oudosta ilmestyksestä oli kyse. Jutut kuulostivat kuitenkin meidän korviimme vähän liian diipeiltä, eli hipsittiin aika vähin äänin viereiseen merenrantaravintolaan syömään lounasta. Fresh Cafessa olikin tarjolla aivan loistokkaat nuudelisalaatit ja kotimatkalle lähdettiin hyvin ravittuina. Ehkä tästä johtuen reitti löytyi ensiyrittämällä, eikä aluksi koetuista kaistaongelmistakaan (”vasen”, ”kumpi vasen”?) ollut tietoa.

Matkalla käytiin vielä väijymässä merimustalaisten asumuksia, jotka olivat kyllä ainakin ensisilmäykseltä melko betonisen näköisiä kuuluakseen perinteiselle vaellusheimolle, jonka tapana on muuttaa saarelta toiselle sääolojen ja kalatilanteen mukaan. Illemmalla luettiin kuitenkin Wikipediasta, että eivät kyseiset hevoskauppiaat ole enää muutamaan kymmeneen vuoteen minnekään vaeltaneet, eli kyllä ne talojen kivijalat ihan oikeasti olivat maahan muurattuja. Pienehkö antikliimaksi siis.

Tässä illalla onkin sitten pakkailtu taas ympäri bungalowia räjähtäneitä rinkkoja, koska huomenissa olisi tarkoitus poistua Lantalta kohti läheisiä Phi Phi-saaria. Mestojen pitäisi ennakkotietojen mukaan olla mageimmat mitä näiltä seuduilta löytyy. Katsotaan jos tähän astista ”reissun kaunein paikka”-kilpailua johtava Palawanin El Nido saisi haastajan…


-Tomppa

20.7.2010 Lanta New Beach Resort, Koh Lanta, Thaimaa

Lannalla

Hiiohoi. Täällä sitä sitten ollaan, Lantarannassa. Bangkok alkoi olla jo sen verran nähty että oli ehdottomasti aika suunnistaa etelämpään ja kohti saaria, vaikka lauantaina koetut viikonloppumarkkinat olivatkin oikeastaan pääkaupungissa vietetyn ajan kohokohta. Paikka oli hyvin samantyylinen kuin Camden Market, eli jos olisi ollut matkalla täältä suoraan kotiinpäin niin mukaan olisi aivan varmasti tarttunut yhtä ja toista.

Sunnuntaina ei enää riittänyt kiinnostusta Bangkokin turistihulinalle joten hengailtiin majatalossa aivan check-outiin saakka ja lähdettiin sitten lounaalle ja tappamaan aikaa ennen bussin lähtöä Krabiin. Olimme asemalla tapojemme mukaisesti hyvissä ajoin ja oikea bussikin löytyi helposti. Ja ei ollut mikään ihan tylsä ja tavallinen siististi cool-auto, vaan mahtavilla pinkeillä röyhelötyynyillä ja -verhoilla koristeltu krumeluurikeskus. Joka tapauksessa, kyyti vaikutti ihan lupaavalta ajatellen että penkissä piti viettää seuraavat 12 tuntia ja kun linjuri-isäntä vielä jakeli heti lähdön jälkeen kaikille limpparia ja muffinsseja ja laittoi hilpeän thaipopin soimaan niin meno oli kuin paremmillakin lastenkutsuilla.



Muutaman tunnin ajelun jälkeen sitten pysähdyttiin jollekin taukopaikalle jossa isäntämies viittoi meitä menemään sisälle syömään. Kyseessä oli kaikeksi yllätykseksi linjurikyydin hintaan sisältyvä ruokatauko jossa kaikki bussin matkustajat ohjattiin sotilaallisessa järjestyksessä istumaan ja jokaiselle tarjoiltiin kupillinen outoa vetistä riisiä johon sitten lisäiltiin kasviksia, lihaa tai munia pöydällä olleista astioista. Ihmeellistä menoa, mutta kieltämättä kuudensadan bahtin bussilipulla sai paljon muutakin kun kuljetuksen paikasta toiseen. Ruokatauon jälkeen laitettiinkin valot pois ja oli aika testata kuinka sininen vinyylipenkki soveltuu nukkumiseen. Hyvin huonosti. Jostain syystä edes puolimukavan nukkuma-asennon löytäminen osoittautui mahdottomaksi jopa itselleni joka kuitenkin tunnetusti nukun joka paikassa ja yö meni molemmilla nukkuen maksimissaan puolen tunnin pätkiä. Perille Krabiin päästiin kuitenkin aikataulussa ja bussi pysähtyikin ”sattumalta” paikallisen pienen matkatoimiston eteen josta me ja samassa bussissa matkustanut sveitsiläispariskunta ostimme sitten lauttaliput haluamillemme saarille. Matkatoimistossa jouduimme odottelemaan kuljetusta vielä puolisentoista tuntia ja väsymyksen lisääntyessä alkoikin tuntua ihan hyvältä idealta ostaa majoitus yhdeksi yöksi samasta toimistosta, jolloin saisi autokyydin suoraan resorttiin.



Krabin kaupungista matkaa oli vielä tunnin verran autolla ja pari lossimatkaa ennen kuin saavuimme suhteellisen arpapelillä valitulle (hauska nimi bonusta) ekalle saarelle, Koh Lantalle. Ja olikin ihan hyvä päästä suoraan majoituspaikkaan sillä energiaa ja iloista retkimieltä majoituksen säätämiseen ei enää olisi löytynyt. Niinpä kamat sisään New Beach Resortin isoon huoneeseen ja aamupäiväunille. Maanantai oli muutenkin pilvinen päivä eli tehokasta auringossaloikoiluaikaa ei sen suhteen menetetty. Iltapäivää käytettiin vaeltelemalla rantaa pitkin ja tutkimalla löytyisikö jostain muusta resortista parempi eli halvempi diili. Parhaillaan on kuitenkin low season, eli turisteja on vähän ja suuri osa hotelleista ja ravintoloista on suljettuina, ja saimmekin katsastettua huoneet vain parista muusta resortista, mutta hintaa oli joko enemmän tai huone umpihomeessa. Kävi siis jo perinteiseen tyyliin niin että täysin randomilla arvottu ensimmäinen majapaikka osoittautuukin alueen parhaaksi; New Beachissa on kuitenkin uima-allas rannalla, oma telkkari, jääkaappi ja lämmin suihku. Uulalaa.



Kaikensorttiset kuuaiheiset bileet ovat tietenkin Thaimaan bilerantojen kuuminta kamaa ja koska täysikuuta eikä edes puolikuuta ollut tällä kertaa saatavilla, mutta oli kuitenkin maanantai ja niinpä naapuriresortin Sound Shack –baarissa pidettiin Black Moon Party, johon tuntuivatkin kokoontuneen kaikki näiden kahden hotellin asiakkaat ja silti jäi vielä tilaa. Katseltiin tulishowta ja arvailtiin muiden matkailijoiden kotimaita parin oluen verran ja painuttiin sitten nukkumaan.

Tänään aamulla heräsin liikaan valoisuuteen ja tajusin että ulkonahan paistaa aurinko ihan täysillä. Eli ei muuta kun uikkarit päälle, rasvaa pintaan ja rantaan, tai oikeammin uima-altaalle rannan viereen. Edellisestä rannalla vietetystä päivästä oli jo liian kauan aikaa ja koko päivä menikin siinä leppoisasti kirjaa lukiessa ja välillä uidessa. Ei tämä mikään autenttinen reppumatkailijan paikka kyllä ole kun altaalla pyörii myös ranskalainen pari häämatkalla ja muutama parikymppisten brittien bilematkaseurue mutta kun yöllä on hintaa saman verran kun Bangkokin turistihulinoiden majatalolla niin ei mitään valittamista.

Thaimaahuomiona on mainittava paikallinen puolihuolimaton tapa kirjoittaa englantia virallisissakin yhteyksissä, esimerkiksi bussiaseman kyltti joka opastaa ”To Plateforms” ja Koh Lantalla nähty puutavaraliikkeen kyltti ”Trade the wood” ja bilemainos huhtikuulta jossa kerrottiin tapahtumassa olevan hyvien drinkkitarjousten lisäksi myös ”Frie Works” ja ”Frie Show”. Kielipoliisia huvittaa, mutta pointti on kuitenkin tullut tähän mennessä aina selväksi. Muuten on sanottava että useaan otteeseen kuullut kertomukset thaimaalaisten ylitsevuotavasta ystävällisyydestä ja jatkuvasta hymyilystä eivät ihan tunnu pitävän paikkaansa, ja vaikka suurin osa kohdatuista paikallisista onkin ollut kohteliasta ja ystävällistä sakkia, eivät kaikki kuitenkaan ihan koko ajan henkari suussa kuljeskele.

Jos huomenna paistaa niin päivä kulunee hyvin samanlaisissa merkeissä kuin tänäänkin, ja jos taas on pilvistä niin tuskinpa me siinäkään tapauksessa tehdään mitään kummallista. Ehkä joku päivä käydään katsomassa Lanta Town, eli vanha kaupunki ennen kuin vaihdetaan saarta.
Niin ja ruoka täällä on muuten tosi hyvää.

-Inni

17.7.2010 New Merry V Guesthouse, Bangkok

Markkinahumua ja harhailua

Torstaina ei ollut pitkästä aikaa kiire mihinkään ja aamu alkoikin vasta klo 11 aikoihin miellyttävän rauhallisella aamiaisella hostellin alakerran baarissa. Ruokailun jälkeen tehtiin tietysti samaa kuin kaikki muutkin saman raflan asiakkaat; katseltiin karttoja ja lueskeltiin opaskirjoja päivän aktiviteettien hahmottelemiseksi. Edellispäivänä tehdyn suunnitelman mukaisesti tarkoitus oli suunnistaa paikalliseen Chinatowniin, kiinalaisvilinää väijymään ja koska meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään, matkaan lähdettiin aamuauringon porottaessa apostolinkyydillä. Kaikki Bangkokin tuktuk-kuskit tuntuivat olevan ihmeissään kun farangit eivät olleet kiinnostuneita moottoroiduista matkantekovaihtoehdoista, mutta huutelijoille selvitettiin aina pontevasti, ettei meillä ollut penniäkään fyrkkaa. Se on ainakin saletti keino päästä korppikotkista eroon.

Dallailtiin kaikessa rauhassa jonkun yliopiston kampuksen läpi, amulettimarkkinoiden (jossa myös jostain syystä myytiin tekohampaita) ohi, edellispäivänä nähtyjen temppelialueiden vierestä ja yhtäkkiä oltiin taas eksyksissä. Matkaan ei ehkä olisi taaskaan kannattanut lähteä ilman kunnollista karttaa, mutta minkäs teet. Lonely Planetin kartantyngällä suunnistaessa mittasuhteet ja pienempien teiden paikat voivat joskus olla aika päin honkia. Niin nytkin, eikä kiinalaiskortteleita meinannut löytyä mistään. Ehdottomasti positiiviseen sarakkeeseen oli kuitenkin laskettava se, ettei muita valkonaamoja Banglamphun ja temppelialueiden jälkeen paljon näkynyt. Välillä tunnelman tosin rikkoi ruotsalaisturistien pakettimatkadösän ajaminen ohi, mutta mitäs pienistä.

Muutaman reitinkorjauksen ja pienehköjen backtrackaysten jälkeen Chinatown kuitenkin löytyi ja kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, kiinalaiskorttelit osoittautuivat pieneksi pettymykseksi. Oltiin vähän mielissämme fiilistelty kapeita kiinalaisbasaareja ja veden kielelle tuovia herkkukojuja, mutta tämä mesta olikin ainoastaan käsittämättömän ruuhkainen, mielettömän meluinen, eikä niitä safkakojujakaan nyt liiaksi asti ollut. Liikkuminen oli tuskallisen hidasta, johtuen siis uskomattoman vilkkaasta liikenteestä, eikä kuumuudesta johtunut akuutti nestehukkakaan yhtään auttanut viihtymistä. Muutamat ihan siistit kujat löydettiin, mutta siinäpä se sitten olikin. Harmittavasti maailman Chinatowneihin taitaa päteä sama kuin Steven Seagalin elokuviin; kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki.



Olihan mestoilla tietysti taas superlatiivirakennuksia kerrakseen; Bangkokin vanhin kiinalaisvaikutteinen temppeli, vanhin perinteiseen kiinalaiseen tyyliin rakennettu asumus ja suurin täyskultainen buddha-patsas. Muutamaa kaakelikasaa käytiin siis täälläkin yytsimässä, mutta jotenkin fiilis jäi väkisinkin vaisuksi; pitäisi ehkä olla buddhalainen ymmärtääkseen erilaisten temppelirakennelmien hienouden päälle.

Sitä vanhinta kiinalaisrakennusta etsittiin muuten tuntikaupalla roskaisilta sivukujilta joissa sadat paikalliset automekaanikot korjailivat rasvamontuissa kaikkia mahdollisia vehkeitä, joihin vain oli jonkinlainen moottori saatu kiinnitettyä. Etsintöjen pitkityttyä Inni ehti jo nimetä paikalleen lahonneen, ruosteen raiskaaman Mazdan ”vanhimmaksi perinteiseen kiinalaistyyliin rakennetuksi Madzdaksi” ja julisti juhlallisesti turistinähtävyyden löytyneeksi. Aika lähellä olikin, ettei hommaa jätetty siihen. Lopulta se oikea pytinki lojui huolimattomasti jonkin autokorjaamon takapihalla, mikä oli kyllä melkoinen antikliimaksi kiihkeille etsinnöille.



Tästä kaikesta suivaantuneina hypättiin mittariin ja ajeltiin kunnon turistien tyyliin takaisin Khaosan Roadille, jossa suunnattiin nopean ruokatankkauksen jälkeen etsimään jotain sellaista illanistujaispaikkaa, jossa olisi tarjolla mahdollisimman vähän brittiörinää. Ihan letkeä sisäpihan baari löydettiinkin ja ilta kului mukavasti Hippie De Barissa, päivän ponnisteluille naureskellen, 6,5 desin Changien kimpussa.



Liian pitkään ei hauskanpitoa kuitenkaan saanut jatkua, koska tänään oli tarkoitus suunnata heti aamusta Chatuchakin viikonloppumarkkinoille. Niin myös tehtiin ja yli 10 000 myyntikojua käsittävävään kaaokseen iskettiin hyvävoimaisina heti aamuysiltä.

Mesta oli kyllä kaikkien basaarien äiti; oli jos jonkin sorttista rummunmyyjää, kivikauppiasta, eläintrokaria ja tietysti tuhatmäärin kaikenlaisten rättienkaupustelijoita. Käytännössä Chatuchakista sai mitä vain, kunhan osasi suunnistaa oikeille hoodeille valtavan kokoisella markkina-alueella. Ehkä älyttömimmissä kojuissa myytiin pari-kolmemetriä korkeita, eläinhahmoja esittäviä graniittipatsaita kotipihaa koristamaan ja hetken aikaa fiilisteltiinkin ajatuksella raahata jotain tonnin painavaa leijonapatsasta mukana koko maailman ympäri. Ajatuksesta luovuttiin kuitenkin melko nopeasti. Jengiä oli tietysti aivan mielettömästi, mutta fiilis oli kaiken kaikkiaan mukava; viikonloppumarkkinoilla kellään ei tuntunut olevan kiire mihinkään, eikä ”tavallisista” basaareista tuttua tyrkytysmentaliteettia ilmennyt oikeastaan ollenkaan. Hellomisterit ja kaikki muut specialpriceforyoumyfriendit loistivat poissaolollaan. Kaikkein mukavin yllätys oli kuitenkin myynnissä olevien kledjujen laatu; tietysti mestoilla oli myös sitä hassunhauskaa huumoripaitaa ja halveksuttavaa piraattiburberryä, mutta erittäin iso osa kojuista oli lokaalidesignerien omia puoteja, joissa oli reilusti ihan siistiäkin rompetta. Muutamia erittäin funkysti leikattuja ja yksityiskohtaisesti koristeltuja byysia sovittaessani, ompelijahemmot tarjoutuivat jopa fiksaamaan ohjeitteni mukaan, huomiseen mennessä asioita joihin en ollut tyytyväinen. Itse asiassa jäi vähän harmittamaan, ettei tällä kertaa ollut tilanpuutteen takia mahdollisuutta ostella mitään ”ylimääräistä”.



Chatuchakissa viihdyttiin mukavasti pitkälle iltapäivään asti, mutta lopulta useiden päivien kävelyn rasittamat polvet ja nilkat alkoivat turvota muodottomiksi ja oli aika suunnata chillailemaan takaisin kämpille. Viikonloppumarkkinat olivat kaiken kaikkiaan erittäin positiivinen kokemus, eikä enää yhtään harmita, että niiden odotteluun kului pari ”turhaa” päivää muuten melko ahdistavassa Bangkokissa. Eilen tilanne oli toinen, kun Chinatown-fiaskoon pettyneinä meinattiin julistaa kaupungille ikiviha.

Huomenissa on kuitenkin tarkoitus vihdoin vaihtaa maisemaa väljemmille vesille ja puskea kohti etelän biitsimestoja. Dösä lähtee illansuussa kuuden aikoihin ja matka-aikaa kertyy ennakkovaroitusten mukaan hulppeat 12 tuntia. Saa nähdä minkälaisella pommilla tällä kertaa matkustetaan.


-Tomppa

15.7.2010 New Merry V Guesthouse, Bangkok

Pelkoa ja inhoa Bangkokissa

Kuten Inni viimeksi kirjoittelikin, tiistai-iltana vaihdettiin Singaporen kliinisyys taas astetta sekavampaan kulttuuriin ja saavuttiin Bangkokiin. Flygarissa tapasin erittäin rennon, about 50-vuotiaan eteläafrikkalaisbackpackerin, jonka kanssa filosofoitiin koko parin tunnin lennon ajan kulttuurieroista Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan välillä. Kundi tuntui olleen suunnilleen kaikkialla maailmassa duunissa tai reissussa, eli kokemuspohjaakin keskusteluille löytyi. Yritin siinä sitten kaikella länsimaisen koulutusjärjestelmän suomalla yleissivistykselläni kompata mukana jutuissa jotka käsittelivät vuoroin kansojen yleistä sivistystasoa, vuoroin eri uskontoja ja usein molempia yhtä aikaa. Lento meni siis erittäin rattoisasti vaikka semihämyn Tiger Airwaysin siivillä lennettiinkin.

Maahantulokin skulasi mukavasti, vaikka sitä maahantulosääntöjen mukaedellyttämää paluulentolippua ei ollutkaan vielä esittää. Rajasäätöjen minimoimiseksi olin jopa siistinyt hieman lähes merirosvoasteelle päässyttä partaani, mikä osoittautuikin hyväksi vedoksi, koska virkaintoiset Thai-univormut nappasivat tällä kertaa immigration-jonosta allekirjoittaneen sijasta jonkun toisen takkutukan jonkinlaisiin kuulusteluihin, eikä meillä tuhlautunut aikaa mihinkään turhiin selittelyihin.

Lentokentältä suunnattiin suoraan Banglamphun kaupunginosaan ja kirjauduttiin sisään ensimmäiseen Guesthouseen joka vastaan tuli. Valinnanvaraa olisi tietysti ollut vaikka muille jakaa; näillä seuduillahan oikeastaan kaikki talot ovat jonkintyyppisiä hostelleja tai baareja, mutta päivä oli jo ollut melko pitkä, eikä energiaa suurempaan diilienkalasteluun ollut jäljellä. Majapaikka valittiin taktisesti vähän Khaosan Roadin vierestä, eli pienen matkan päästä kaiken kaaoksen keskipisteestä.



Filippiinien jälkeen Bangkokin turistipaljous aiheutti aikamoisen kulttuurishokin; siinä missä vähän yli pari kuukautta on mennyt melkoisen autenttisissa merkeissä ja paikallisvärien keskuudessa (ehkä Boracayta lukuun ottamatta), täältä on tietysti erittäin vaikea löytää yhtään thaimaalaista, joka ei olisi myymässä kaljaa, kauppaamassa hierontaa tai tarjoamassa tuktuk-kyytiä jonnekin päin. Sen sijaan ruotsalaisia bikiniblondeja breezerpäissään, iloisia hollantilaisia suurperheitä ja mikä tärkeintä, jurrisia brittipunaniskoja sen sijaan löytyy tuhatmäärin. Välitön Teneriffa-efekti tuli viimeistään siinä vaiheessa kun kojussaan jonkinlaisia halpoja rättejä kaupannut Thai-hemmo huuteli niin selvällä Mansen murteella ”morrro, morrro”, että jos en olisi tiennyt Pate Mustajärven esiintyneen samana päivänä Tammerfestissä, olisin luullut itse Ukkometson olleen mestoilla kauppaamassa halpoja t-paitoja. Kundille oli ihan pakko selittää että olen Suomesta, en Tampereelta. Hetkellisissä ahdistuneisuudentiloissamme jopa harkittiin suoraan Kambodzaan lähtöä ja Thaimaan kiertelyn jättämistä kokonaan väliin, mutta ajatuksesta kuitenkin luovuttiin ainakin toistaiseksi. Tiistai-iltana turistipaljous kuitenkin ahdisti ihan kunnolla ja vaivaa oli tietysti lääkittävä muutamalla Changilla.



Keskiviikkona herättiinkin sitten aikaisin ja lähdettiin heti aamiaisen jälkeen innokkaina metsästämään parempaa majoitusdiiliä. Ei sillä, että edellisiltana järkätty majapaikka olisi mitenkään kallis tai huono ollut, mutta kun ympäristössä on satamäärin erilaisia mestoja ja meillä aikaa vaikka muille jakaa, olisi tullut jotenkin huono omatunto, jos ei olisi edes yrittänyt löytää mitään huokeampaa yösijaa. Parin tunnin kyselykierroksen jälkeen palattiin kuitenkin lannistuneina takaisin New Merry V:hen ja buukattiin tarvittavat lisäyöt saman tien. Oikeastaan ihan jees, ettei tarvinnut alkaa muuttamaan lattialle räjähtänyttä rinkkaa mihinkään.

Iltapäivällä suunnattiin sitten turisteilemaan lähialueiden temppeleihin ja ihan komeita Kaakelikeskuksen esittelypisteitä löydettiinkin. Värikkäistä laatoista ja kultakrumeluureista oli rakennettu jos jonkinnäköistä ja -kokoista tornia, eikä buddha-patsaiden määrässä todellakaan oltu säästelty. Wat Pho:n temppelialueella oli myös maailman suurin makaava, eli chillaava buddha ja maailman suurin kokoelma erilaisia buddha-patsaita. Ihan jees, mutta kun on nähnyt yhden, alkaa valitettavasti tuntua siltä, että on nähnyt kaikki, eli muihin alueen temppeleihin ei sinä päivänä jaksettu enää sisäänpääsymaksuja maksella. Väijyttiin vain porttien ulkopuolelta ja arvottiin olisiko esimerkiksi tuolla tai tuolla mahdollisesti vielä jonkinlainen buddha mitä ei olla vielä nähty. Muutama tunti kuitenkin vierähti mukavasti historianopintojen parissa ja tarjosipa jonkun buddhapatsaan kotikatos meille vielä sateensuojaakin yllättävästi iskeneen ukkosmyrskyn aikana.





Illalla hyökättiin sitten kaaoksen sydämeen ja kierreltiin Khaosan Roadin rättikojuja ja kapakoita ja yritettiin nauttia yöelämän humusta. Aika vaikeaa se kyllä oli, koska kaikki mestat olivat näin off-seasonillakin tupaten täynnä villisti bilettävää, opetuslaitosten ikeestä vapautunutta kesälomakansaa; ympäriinsä laattailevia brittisikoja ja niitä ruotsalaisia pikkupimuja hellemekoissaan. Kun siinä vieressä yrittää sitten itse miettiä kuinka paljon siistimpää säästynyttä päiväbudjettia on käyttää jossain rantamestojen rennoissa reggae-baareissa hengaillessa ja tähtitaivaan alla nuotiopiirissä istuessa, tulee väkisinkin sellainen olo, ettei kuulu joukkoon. Ainakaan juuri tällä kertaa, ainakaan juuri tähän kaupunginosaan. Enkä nyt todellakaan yritä mitään hurskastella, hauskaahan täällä ollaan itsekin pitämässä, mutta esimerkiksi budjettisyistä käyttäytymisen on tietysti usein oltava melko erilaista kuin perus-parinviikon lomamatkalla Pattayalle. Ihan hauskaa oli kuitenkin, ei siinä mitään. Hulinaa ainakin oli riittävästi, mukahauskoja huumoripaitoja loputon määrä ja halpoja batiikkikledjuja enemmän kuin kaikilla europpalaisilla kesäfestareilla yhteensä. Erikoisbonuksena tietenkin safka oli kaduilla halpaa ja verrattuna puiseviin filippiinimättöihin, helvetin maukasta. Score!



Tänään, torstaina lähdettiin heti aamusta järjestelemään dösälippuja hieman etelänpään. Suunnattiin kävellen Banglamphun-alueen leikkituristikarttaan piirretyn nuolen osoittamaan suuntaan ja toivottiin että eteläinen bussiasema tulisi jossain vaiheessa vastaan. Aamupäivän auringossa taivallettiin moottoritien viertä, moottoritien liittymäsiltojen alta, basaarien läpi ja välillä kuumotuttiin erittäin paljon parinkymmenen murisevan kulkukoiran lähentely-yrityksistä, mutta dösäasemaa ei vain tuntunut löytyvän. Päämäärätöntä kävelyä jatkui vähän alta parin tunnin verran ja lopulta saavuttiin hiestä märkinä paikkaan, joka ainakin bussien määrästä päätellen näytti aivan autenttiselta bussiasemalta. Melko ränsistyneeltä ja autiolta bussiasemalta tosin, mutta on tässä jo sen verran ehtinyt erilaista ”terminaalirakennusta” näkemään, että tämäkin mesta meni aivan täydestä. Kyseltiin siinä sitten kaikilta virkapukuisilta vastaantulijoilta mistä voisi ostaa lippuja ja vastauksena saatiin aina paljon erilaisia käsimerkkejä, valtavasti kovaäänistä thaikielistä puhetta ja hyvin vähän mitään mistä olisi ollut hyötyä lippujen ostamisessa. Hermojen menetys oli tietysti melko lähellä kun mestoille iskivät kymmenet taksikuskit, jotka kaikki yrittivät tietysti kusettaa pulaan joutuneita valkonaamoja. Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että olimme löytäneet vanhan bussiaseman ja että se uusi ja hieno olisi vielä kuuden kilometrin päässä edessäpäin. Jouduttiin siis nöyrtymään ja ajamaan cäbillä loppumatka. Buu.

Onneksi dösäliput sentään järjestyivät mukavasti ja matka jatkuukin näillä näkymin sunnuntaina kohti etelää. Toivottavasti jostain löytyy rannanpätkä, jossa turistitiheys ei olisi aivan samaa luokkaa kuin täällä Bangkokissa. Oltaisiin tietysti haluttu lähteä jo aikaisemmin pois pääkaupungin hulinasta, mutta suunnitelmissa on alusta asti ollut Chatuchakin viikonloppumarkkinoilla käyminen ja kuten markkinoiden nimikin kertoo, niillä käymiseen tarvitaan ensisijaisesti viikonloppu. Sitä odotellessa ajateltiin huomenna käydä Chinatownissa pyörimässä. Tai jotain.


-Tomppa

13.7.2010 Changi Airport Budget Terminal, Singapore

Viidakkokirja

Ja matka jatkuu… Parin tunnin päästä Tiger Airways kuljettaa meidät taas uuteen maahan ja Bangkokin humuun.

Singaporen saavuttiin siis lauantaiaamuna ja Tomppa ehtikin jo kertoa miten lauantaipäivä kului harhaillessa pitkin tätä aivan käsittämättömän siistiä ja organisoitunutta kaupunkia. Illalla mentiin nukkumaan joskus kymmenen-yhdentoista aikoihin ja viritettiin kellot herättämään yhdeltä tarkoituksena mennä katsomaan pitkästä aikaa jalkapalloa, eli Saksa-Uruguay –peliä. Ei onnistunut. Baarit jotka vielä päivällä vakuuttelivat että katsomo on kyllä pystyssä ja toivottivat tervetulleiksi eivät halunneetkaan lopettaa lauantai-illan ladygagabileitä muutaman katsojan takia. Höh. Ei siis auttanut muuta kun painua takaisin nukkumaan. Samaan huoneeseen yhdeksi yöksi majoittunut australialaispariskunta oli kuitenkin selvästi huojentunut kun meidän oudolle yölliselle herätykselle ja edestakaisin poukkoilulle löytyi joku syy.

Singaporessa ollaan oltu hieman eksyksissä ”kahden Lonely Planetin välissä” eli sunnuntaina jatkettiin harhailua ilman luotettua opaskirjaa, vain lentokentältä napattu kartta apuna. Mutta ihan hyvin silläkin tuntui pärjäävän, sillä googlailtiin mahdollisia nähtävyyksiä eikä eteen sattunut oikein mitään pakollisen tuntuista kohdetta, varsinkin kun Raffles-hotelliin ja Singapore Slingiin oli käyty tutustumassa jo lauantaina. En tiedä mistä johtuu että olin jotenkin kuvitellut että se Raffles on joku pilvenpiirtäjähotelli ja sen baari joku kämmenhikeä nostattava kattoterassi ja että drinkki on kehitetty joskus 80-luvulla tai vastaavaa. Mutta rakennushan oli yksi keskustan matalimpia ja juuri samannäköinen kun hotellit joissa siirtomaaherrat ja -rouvat leffoissa istuskelevat safariasuissaan juomassa giniä, pelaamassa korttia ja vertailemassa ampumiaan antilooppeja.

Sunnuntaikävelyllä eteen sattui sitten parikin museota ja yliopistoa ja muuta merkittävää rakennusta, mutta paras nähtävyys oli kuitenkin Fort Canning Park. Kyseinen puisto on mäellä keskellä kaupunkia ja ihan täysi viidakko; valtavia perhosia, tajuttoman isoja puita liaaneilla ja muutenkin täynnä vihreitä kasveja ja kukkia joka lähtöön ja taustalla huumaava sirinä ja säksätys. Yrttitarhassa kasvoi inkiväärin, betelpähkinän ja muiden lisäksi myös mustapippuri eli tämä taitaa tosiaankin olla siellä missä pippuri kasvaa. Siirtomaaherrat Canning ja Raffles olivat kyllä tehokkaasti jyränneet vanhat paikalliset pyhät paikat ja pystyttäneet omat talonsa ja armeijan upseerikerhot Singaporen ykköspaikoille kukkulan rinteille. Nykyään puistossa lähinnä porukkaa lenkillä ja piknikillä, ja yhdellä rinteellä järjestetään elokuussa paikallinen festari Singfest (mm. Smashing Pumpkins, Katy Perry, Ian Brown ja 30 Seconds to Mars) ja ilmeisesti muitakin keikkoja (ainakin Slash) ja performansseja. Hieno paikka siis.



Puistosta valuimme alaspäin kohti Singapore-jokea jonka rannalta löytyi Clarke Quay, kaistale joenrantaa täynnä terasseja, ravintoloita, baareja jne. Keskiaukiolle viriteltiin jo Carlsbergin kisakatsomoa seuraavan yön finaalia varten ja päätimmekin aika nopeasti että tänne kannattaa tulla illalla syömään ja jäädä katsomaan peliä ettei vaan kävisi taas huonosti. Alueen talot olivat söpön matalia ja maalattu kirkkailla väreillä, ja joen päällä roikkuvat terassit oli maalattu samaan sävyyn ja niistä löytyikin ravintolaa ihan joka lähtöön. Kierreltiin hetki ja pysähdyttiin pois lähtiessä katsomaan joenvarrella ollutta Extreme Swing –huvipuistolaitetta, joka olikin aivan uskomaton heiluri. Metallikehikon sisällä oleviin penkkeihin sidottiin kiinni neljä ihmistä ja heilautettiin koko roska käsittämättömän korkealta joen päälle killumaan. Onneksi meidän budjetilla moiseen hupiin ei olisi ollut varaa eli Tomppa ei joutunut menemään yksin keinumaan.



Alkuillasta vuorossa olivat päiväunet pitkää yötä varten (finaalipeli alkoi siis klo 2.30 paikallista aikaa) ja illalla suuntasimme takaisin Clarke Quaylle ja amerikkalaiseen konseptiravintola Hootersiin joka olikin sisustukseltaan sopivan oranssi finaalia ajatellen. Syötiin kaikkea epäterveellistä ja käytiin vielä läheisessä irkkupubissa tappamassa aikaa ennen pelin alkua ennen kuin palasimme Hootersista varattuun pöytään sopivasti juuri telkkarin eteen. Koko baari meitä ja viereisen pöydän venäläisseuruetta lukuun ottamatta tuntui olevan Espanjan puolella ja hurrasi ja kiljahteli mitä kummallisimmissa kohdissa ottelua. Niin ja olihan siellä vielä toisen naapuripöydän vanhempi setä joka kertoi lyöneensä 20 000 paikallista dollaria (yli 10 000 €) vetoa Hollannin voiton puolesta. Eikä näyttänyt edes harmittavan. Vaikutti kyllä valtavine kultasormuksineen ja omine viskipulloineen sen verran kiholta että ehkä moiset summat olivat ihan taskurahaa. Peli päättyi sitten joskus viiden jälkeen jolloin me ja kaupungin muissa kuppiloissa peliä seuranneet valuivat juuri ennen auringonnousua koloihinsa, melko moni oransseissaan meidän kanssa samaa matkaa Little Indiaan.



Seuraavana päivänä herättiinkin vasta lähempänä kahta joten maanantai jäi tavallaan melko lyhyeksi päiväksi. Lähdettiin kuitenkin jälleen hortoilemaan sattumanvaraisesti valittuun suuntaan, nyt kohti Orchard Streetiä joka ilmeisesti on Singaporen ykkösshoppailukatu. Kiusasimme itseämme hieman muutamassa kaupassa mutta palasimme melko nopeasti takaisinpäin hostellille pyykkihommiin. Illemmalla vuorossa oli 3D-elokuvaelämys Cathay-ostarilla, kävimme katsomassa piirretyn Despicable Me, joka oli kuitenkin melkoinen pettymys. 3D-tekniikka oli hienoa ja onhan noissa leffoissa aina pari hauskaa lapsi- tai muuta pallopäähahmoa, mutta tarina oli niin heikko verrattuna laadukkaisiin animaatioihin että vähän harmitti. Mutta ihan ok tapa viettää iltaa.

Tänään hostellissa oli saatu aamiainenkin melko toimivaksi joten nautimme heti aamusta vitivalkoista paahtoleipää ja appelsiineja ennen check-outia. Hostelli oli siis avattu vasta muutama päivä aiemmin ja tuntui jotkut asiat olevan vielä melko hukassa, esimerkiksi avaimia ei vielä ollut olemassa. Joka päivä asiat alkoivat kuitenkin rullaamaan paremmin ja paremmin ja lähtiessä kun tulimme maininneeksi että palaamme Singaporeen vielä syksyllä ennen Australiaa kirjoitti johtaja meille lahjakortin yhteen ilmaiseen yöhön, eli ei sittenkään mikään hullumpi majapaikka. Perustimme vielä 28 Dunlop Street Backpacker Hostelin kirjanvaihtopisteen omistuskirjoittamalla ja lahjoittamalla Filippiinien Lonely Planetin heille. Haaveiltiin hetken aikaa kuinka siistiä olisi säästää kaikki LP:t kotikirjahyllyyn, mutta niitä tulee kuitenkin kertymään sen verran että niiden mukana raahaaminen olisi täysin ääliömäistä. Hostellista lähdön jälkeen palloilimme vielä hetken kaupungilla ja kävimme lounaalla jo tavaksi muodostuneesti Kopitiamissa, mahtavassa food courtissa jossa on parikymmentä erilaista aasialaista ruokapistettä ja niissä hyvää ruokaa, edulliset hinnat ja kuten voikin jo arvata, koko paikka on erittäin puhdas ja järjestyksessä.

Nyt matka jatkuu siis kohti Thaimaata jossa olisi tarkoitus viettää muutama viikko ennen Kambodzaa ja Vietnamia. Singapore oli hienon oloinen kaupunki, hyvin eurooppalainen, ainakin verrattuna edelliseen kohteeseen eli Manilaan. Ainoa ”miinus” siitä että myös hintataso on länsimainen, Leijonakaupungissa saisi ajan kuluman parhaiten juurikin shoppailemalla ja ravintoloissa ja kahviloissa notkumalla. Eli ei mikään pidempiaikainen backpacker-kohde, mutta ehdottomasti käymisen arvoinen.

-Inni.

ps. Singaporessa bongattu sinistä JA punaista jeesusteippiä. Eli kaikki jotka oli mukana siinä bisnesideassa voikin sitten alkaa miettiä muita tulonlähteitä.

10.7.2010 28 Dunlop Street Backpackers Hostel, Singapore

Pako Filippiineiltä

San Juanin surffikeidas kohteli meitä hyvin about viikon verran, mutta kaikki kiva loppuu aikanaan ja torstaiaamuna oli taas aika lähteä puskemaan eteenpäin. Aamu otettiin kuitenkin vielä iisisti ja varsinainen lähtö tapahtui vasta puolilta päivin. Oli itse asiassa yllättävän mageeta ettei kerrankin tarvinnut lähteä kuudelta aamulla vääntämään mihinkään suuntaan, kuten yleensä on ollut tapana. Brittikundit David ja James lähtivät samaa matkaa kohti Manilaa ja keskipäivän kuumuudessa, rantatien varrella dösään liftasi siis kokonaiset neljä valkonaamaa.



Bussimatka oli tapahtumaköyhä, eikä jännitystä voinut enää repiä edes vuoristoteiden mutkaisuudesta ja pelottavuudesta. Vuoret olivat jääneet kauas taakse jo aikoja sitten. Hermot kuitenkin olivat taas äärimmäisen kireällä; en vaan voi ymmärtää paikallista tapaa huudattaa kaikkia mahdollisia musiikki- ja muita audiolaitteita aina Spinal Tap-volyymilla riippumatta siitä kuinka laaduttomat äänenvahvistusjärjestelmät kulloinkin käytössä on. Dösämatkan alussa maksimivolyymilla soitettu Simon & Garfunkel vielä jotenkin sai synninpäästön, mutta kun seitsemän tunnin matkasta kuusi käytettiin jonkinlaisen paikallisen Gommi Ja Pommi-imitaation kuunteluun, oli järjen lähtö todella lähellä. Huumorimusiikin autuaasti loputtua bussinrähjän käsittämättömästi rätisevään telkkariin viritettiin vielä jonkinlainen ylipirteä naminamibjurströmvisailumusailuohjelma, eikä ollut todellakaan kaukana etten vain yksinkertaisesti hakannut kaikkia kaiuttimia paskaksi. En nyt tietenkään itsekään mikään hd- tai hifi-fanaatikko ole, mutta joku järki voisi edes julkisissa kulkuvälineissä olla paikallaan.

Noh, Manilaan jokatapauksessa päästiin ja yöksi suunnattiin tietysti tuttuun ja turvalliseen Friendlys Guesthouseen. Respahiimu Ronald jo odottelikin seuruettamme kuumeisesti saapuvaksi ja fiilis oli hostellissa edelleenkin kohdallaan. Dösämatkan hermoja kiristävässä tunnelmassa oltiin vähän puolihuolimattomasti Davidin ja Jamesin kanssa juteltu, että pitäisikö illalla suunnata katselemaan Manilan yöelämää kun nyt kuitenkin, ainakin periaatetasolla ollaan viimeistä iltaa kimpassa Filippiineillä. Tuumasta toimeen ja ei muuta kuin Adriatico Streetin baareja valloittamaan.

Ja tiukkaa meininkiä saatiinkin tietysti aikaiseksi. Red Horsea juotiin ensin ämpärikaupalla hostellia vastapäätä sijainneessa kapakassa, jonka transusisäänheittäjä oli erittäin fiiliksissä pohjoisista vieraista ja palvelu pelasi mukavasti. Illan käännyttyä enemmänkin yön puolelle jouduin poistamaan kesken kaiken pöytään väsähtäneen Davidin palomiesotteella takaisin Friendlysiin, mutta Innin ja Jamesin kanssa lähdettiin toki vielä valloittamaan Malaten klubiskeneä. En nyt ihan tarkasti muista monessako mestassa vierailtiin, mutta aamulla käsi oli täynnä sisäänpääsyleimoja ja lompakko tietysti viimeistä pesoa myöten tyhjä. Välähdyksenomaisina muistikuvina illasta mieleen tulivat eräässä klubissa yllättäen alkanut drag-show ja mielipuolisesti mukana esityksessä heilunut James, sekä suuntavaiston yllättävä kadottaminen aamuyön viimeisinä tunteina. Joku koditon meidät sitten takaisin hostelliin neuvoi. Kaiken kaikkiaan ilta meni onnistuneesti Tuomari Nurmion tahdissa; ”kohdusta hautaan, tuhannen kapakan kautta”. Aamulla fiilis olikin sitten enemmän Razorlightin biisistä In The Morning;”in the morning, you know we won’t remember a thing”. Hauskaa kuitenkin oli. Tietty.

Perjantaina keskityttiinkin sitten nauttimaan Burger Kingin antimista ja lähinnä löysäilemään Friendlysissä. Eikä siitä oikeastaan sen enempää; harakoille meni, mutta onhan meillä aikaa.

Parin kuukauden filippiinienkiertourakka urakka saatiin sitten lopulliseen päätökseensä tänä aamuna viideltä, kun taksi suuntasi kohti Nino Aquino Internationalia. Vaikka kaikkeen filippiiniläissäätöön on jo tietysti erittäinkin tottunut, kyllä se taas nauratti kun lentokoneeseen päästäkseen työllisti matkalla ainakin parikymmentä erilaista virkailijaa; passin tarkastus, lentolipun (milloin jollain on viimeksi ollut ”lentolippu”?) tarkastus, turvatarkastus, passin tarkastus, terminal fee, terminal feen tarkastus, terminal fee-lipun repijä, turvatarkastus, joku muu tarkastus ja sitä rataa. Jengi tuntuu vain randomisti seisoskelevan erivärisissä univormuissa, erikokoisten ovien edessä ja kyselevän mitä papereita nyt milloinkin sattuvat kyselemään. Jos kyseistä dokumenttia ei ole esittää, perifilippiiniläinen konfliktinpelko ottaa virkailijasta vallan ja kuullaan yleislause: ”it’s ok”, joka siis tarkoittaa sitä että kyseinen pamppuhemmo ei oikein tiedä miten tilanteeseen pitäisi reagoida. Hienoa byrokratiaa ja muutenkin vahvaa toimintaa!

Filippiinien kaaos ja hälläväliä-asenne vaihtuivat muutamassa tunnissa Singapore Airlinesin siivin Singaporen kliiniseen järjestelmällisyyteen. En ole ikinä aikaisemmin käynyt tässä maassa muualla kuin Changin lentokentällä, mutta esimerkiksi suunnistettaessa majapaikaksi valikoituneeseen Little Indian kaupunginosaan, aivan miljoonakaupungin toiselle laidalle, ei ollut hetkeäkään pelkoa siitä, että olisi vaikkapa eksynyt matkalla. Kaikki opasteet ja muut systeemit olivat jopa vähän liiankin hyvin kuosissa.

Little Indiassa suunnattiin hyväksi kehuttuun The Inn Crowd-hostelliin, mutta mesta oli valitettavasti ääriään myöten täynnä, eikä asialle ollut mitään tehtävissä. Harmi, koska kaikki jotka Inn Crowdissa ovat käyneet, tuntuvat ko. paikkaa ylistävän. Muutaman muunkin epäonnistumisen jälkeen löytyi lähistöltä onneksi, vasta eilen avautunut 28 Dunlop, jonka dormitorion numero 105 ensimmäisiä asiakkaita saimme kunnian olla. Mesta on vielä ehkä hieman vaiheessa, mutta tämän kaupunginosan budjettimajoitukset tuntuvat olevan sen verran täynnä, että ilman minkäänlaisia opasteitakin sisälle on jo tämän päivän aikana eksynyt yksi jos toinenkin yösijaton backpackeri.

Kotiutumisen jälkeen nautittiin tietysti nimensä mukaisen Little Indian intialaisten ravintoloiden antimista ja muutos pari kuukautta ravintona olleeseen, yleensä lähes täysin mauttomaan filippiniläissafkaan oli makuhermoja hivelevä. Makuja tästä reissusta on ehkä tähän mennessä puuttunutkin ja tästä eteenpäin niitä pitäisi ilmeisesti olla tarjolla ihan tarpeeksi.



Skruudaushommien jälkeen lähdettiin sitten ihan arpapelillä hortoilemaan Singaporen keskustaan ja ihailemaan käsittämättömän puhtaita katuja. Roskia ei ollut missään ja kaupungin runsaat viheralueet ovat mielettömän hyvässä kuosissa; pitäisiköhän suomalaisen futiskenttämestarien konsultoida esimerkiksi singaporelaisia kollegoitaan nurmikon kasvattamisen saloista? Keskustassa vastaan tuli myös buddhalainen temppeli, jonka hartaustilaisuuteen käytiin tietysti tutustumassa kun mahdollisuus oli. Täytyy myöntää, että tiedot maailman eri uskonnoista ovat kyllä ruostuneet hävettävän matalalle tasolle sitten ala-asteen uskontotuntien. Tapakristityt turistit katselivat ihan huuli pyöreänä suitsukkeiden heiluttelua ja erilaisia jumalpatsaille kumarteluja. Mielenkiintoista meininkiä.



Muutaman tunnin dallailujen jälkeen osuttiin myös siihen ainoaan todelliseen turistikohteeseen jonka olisin ennakkoon Singaporesta osannut nimetä; Raffles-hotelliin. Oltiin tietysti pakotettuja käymään sisällä Singapore Slingillä ja huomattiin että kyllä siellä lattialla niitä maapähkinänkuoria on ihan huolella, kuten tarinat ovat kertoneet. Ja ihan hyvä oli juomakin vaikka en mikään erityinen makeiden drinkkien ystävä olekaan.



Siinäpä se tämän päivän anti sitten aika pitkälti olikin. Odottelen tässä parin tunnin päästä (klo 02.30) alkavaa MM-skabojen pronssimatsia Saksan ja Uruguayn välillä. Toivottavasti se baari, jossa kävin ottelun näyttämisestä aikaisemmin illalla tiedustelemassa, on tosiaankin auki. Näissä futismatsien katsomisissa kun on viime aikoina tullut joustettua vähän liikaakin…


-Tomppa

7.7.2010 Hacienda Peter’s, San Juan

Surffipummina San Juanissa

Lauantaina herättiin siis vielä Sagadan viileässä vuoristokylässä. Herätyskello soi taas luvattoman aikaisin, eli kuudelta ja kevyen kenttäaamiaisen jälkeen oli aika suunnistaa Lizardo Linesin dösään ja kohti Baguion kaupunkia. Bussi ei kerrankin ollut mitenkään tupaten täynnä ja kuuden tunnin matka menikin ihan mukavasti semiväljissä tunnelmissa. Toki, nukkumisesta ei todellakaan tullut mitään vuoristotien käsittämättömän mutkaisuuden vuoksi. Taas kerran menopeli huojui ja horjahteli läpi sellaisen kärrypolun, ettei mitään järkeä. Onhan se tietysti ihan komeaa katseltavaa kun välittömästi tien vierestä alkaa monta sataa metriä syvä rotko, mutta epäluottamus paikallisiin kulkuneuvoihin estää joka kerta tehokkaasti täydellisen maisemasta nauttimisen.



Baguioon saavuttiin kahden maissa iltapäivästä ja mesta aiheutti välittömästi melkoista ahdistusta; pari viikkoa viileissä vuoristokylissä, joissa on vain muutamia tuhansia asukkaita, oli tehokkaasti vieroittanut urbaanin ympäristön kuhinasta ja viitisentoista astetta kuumemman, parinsadantuhannen ihmisen kaupungin lauantai-iltapäivän shoppailuruuhkassa rinkkojen kanssa suunnistaminen meinasi aiheuttaa akuutteja hyperventilaatiokohtauksia. Seuraava dösäasema löytyi kuitenkin suhteellisen helposti about puolen tunnin harhailun jälkeen ja matka jatkui Partasin bussilla kohti rannikkoa ja San Juanin surffikylää.

Matkalla alkoi sitten sataa vettä ihan runsaasti ja matkavauhti putosi varmaan puoleen aikaisemmasta. Toisaalta ihan hyvä niin, koska vieläkään ei tehnyt mieli syöksyä peltikotelossa vuorenrinnettä alas alhaalla rotkossa odottaville riisipelloille. Muutama tunti meni siis siinäkin matkassa, mutta lopulta saavuttiin kuitenkin turvallisesti rannikolle.

San Juanista tuli ensi näkemältä vähän samanlainen fiilis kuin pari kuukautta sitten El Nidosta; rannikon suuntaiselle päätielle ei näkynyt senttiäkään merta eikä rantaa ja ensimmäiset ajatukset olivatkin tietynlaiset petetyksi tulemisen tunteet. Missä se luvattu surffiranta oikein on? Arvottiin ihan kaaostekniikalla jokin majapaikka rannan tuntumasta, hypättiin tricycleen ja kyllähän se beachikin sieltä taas löytyi, kunhan hieman irtautui päätieltä ja käveli talojen, puurivien ja pensaiden taakse.

Majataloksi arvotussa Hacienda Petersissä ei tainnut olla yhtään muuta asukasta off-seasonin puolipilvisenä lauantaina ja ilta menikin valtavaa tyhjänä komeillutta rantaa ja tyyntä merta ihmetellessä. Fiilis oli hyvinkin samanlainen kuin Morrisseyn biisissä ”Everyday is Sunday”, jonka kertosäe menee: ”everyday is Sunday in a quiet beachfront town that they forgot to bomb down”. Ketään ei siis näkynyt missään ja meininki oli kuin kuin autiossa Blackpoolissa talvella, josta biisi siis alun perin kertoo. Toki ilma oli pilvisenäkin 20 astetta lämpimämpi kuin Sumujen Saarella, mutta viileä merituuli raikasti fiilistä kummasti. Iltaa kohden meren aallot kuitenkin vähitellen voimistuivat ja auringonlaskun aikoihin oli mestoilla jo ihan kunnolla porukkaa surffaamassa.



San Juanin viehätys kävi kyllä heti välittömästi ensimmäisenä iltana selväksi; oikeastaan kaikki paitsi me, surffasivat pimeän tuloon asti ja siirtyivät sen jälkeen istuskelemaan pieniin porukoihin rannalle juopottelemaan. Todella chilliä menoa! Musahommakin toimi ihan kivasti; kaikki hunajaisen romanttinen philcollinslässytys ja perifilippiiniläinen marriahcarreysiirappi loistivat poissaolollaan, eikä vuoristoseutujen country-musiikista tai inkkarien pan-huiluviheltelystä ollut tietoakaan. Sen sijaan rannalla kaikuivat Jack Johnsonin, Tracy Chapmanin ja Bob Marleyn letkeät rytmit. Ainoana miinuspuolen juttuna tästä mestasta tuli mieleen telkkarien puute; missään ei taaskaan voinut väijyä futista ja niinpä seuraava matsi jonka MM-skaboista pystyy seuraamaan taitaa olla vasta finaali. Buu.

Sunnuntaina oltiin päätetty taas pitkästä aikaa tehdä ”ei mitään” ja päivä menikin mukavasti auringossa loikoillessa ja surffitouhua seuratessa. Pikku takaiskukin koettiin kun heti ensimmäisellä uintireissulla verenhimoinen meduusa poltti Innin takareiteen parin kämmenen kokoisen paloarven. Vähän kuin siihen olisi lyöty jonkinlainen polttomerkki eikä kiroilusta meinannut tulla loppua millään. Ensihoitona käytettiin etikkaa ja iltaa kohden kirosanatkin vähenivät kummasti. Jonkinlainen arpi siitä kuitenkin taitaa jäädä muistoksi San Juanista.

Illansuussa koettiin vielä mukava yllätys kun Sagadassa tavatut brittiveljekset, David ja James, sekä jenkkimimmi Carissa iskivät yllättäen samaan rantaravintolaan. Retkue oli käynyt pyörähtämässä pohjoisemmassa, Viganin espanjalaiskylässä, mutta oli kaivannut hieman rantatoimintaa ja päätynyt hyvän tuurin johdattamana samaan kaupunkiin kuin me. Vieläpä viereiseen majataloon. Loistavaa! Ilta menikin sitten taas travelleritarinointia kuunnellessa ja San Miguelin panimon tuotteisiin tutustuessa. Seurueeseen liittyi vielä paikallinen elämäntapasurffari, Alan ja ilta jatkui kuin yllättäen yli puolen yön.



Maanantaina oli sitten heti aamiaisen jälkeen aika itsekin tutustua surffaamisen ihmeelliseen maailmaan. Palkattiin vielä tunniksi paikalliset hemmot jeesaamaan perusteiden omaksumisessa ja päivä meni erittäin antoisissa merkeissä aaltojen harjoilla. Olihan homma tietysti aluksi melko hankalaa; lauta oli yllättävän kiikkerä, aloittelijan oli vaikea erottaa mikä aalto oli hyvä ja mikä ei, pelko muihin surffareihin törmäämisestä oli aina akuutti, muutaman kaatumisen jälkeen ei todellakaan tiennyt missä päin meren pinta oli jne. jne., mutta parin tunnin hieromisen jälkeen onnistuin jopa muutamaan otteeseen surffaamaan ihan oikeasti ilman kenenkään ulkopuolisen apua. Samoin Inni, joka kuitenkin koki taas vaurioita ja joutui meduusahyökkäyksen kohteeksi. Tällä kertaa osuma tuli suoraan naamaan, muttei onneksi ollut ihan niin paha kuin edellispäivän arpeuttava kokemus. Myös messissä heilunut brittikundi James sai pahoja vaurioita meduusoista, mutta allekirjoittaneen parkkiintuneeseen nahkaan ei tullut jäljen jälkeä. Omituista.



Täytyy nyt tässä sanoa ihan selvällä suomenkielellä, ettei kenellekään jää mitään epäselvyyttä asiasta; surffaaminen on ihan helvetin kingiä hommaa! Ihan parasta meininkiä! Fiilis on vähän sama kuin ennen muinoin lumilautatouhuissa; rentoakin rennompaa ja sen lisäksi vielä vähän rennompaa. Lisähauskuutta päivään toi edellisiltana tavatun surffarikundin, Alanin koira Neo, joka isäntänsä mukana surffasi myös mallikelpoisesti. Neokin osasi maata ensin laudalla Alanin meloessa vauhtia ja aallon kasvaessa surffauskelpoiseksi, nousta käskystä ylväästi jaloilleen seisomaan. Todellinen surffikoira!

Illalla olo oli tietysti täysin hakattu; niskaa ja selkää särki kokoaikaisen aaltojen yytsimisen jäljiltä, kädet olivat melomisesta täysin poikki ja kylkiluut ja vatsa laudalla poukkoilun jäljiltä kuin pesarilla hakatut. Onneksi Alanin tyttöystävän, Emman loistokas kana-curry ja muutamat Red Horset auttoivat yli pahimpien kipujen ja illan tullen sitä koki jo ikään kuin kuuluvansa lähes itseoikeutetusti surffareiden rentoon heimoon. Illalla raivonnutta myrskyä seurattiin siis tyytyväisinä ja todellisissa chilax-fiiliksissä naapuriresortin katetulta terassilta.

Eilen, tiistaina oli ohjelmassa tietysti samaa kuin maanantaina; aamiainen iisisti puolen päivän aikoihin ja pari tuntia surffaamista. Ei tässä nyt ihan vielä mitään mestarisurffareita olla, mutta muutamista onnistumisista tuli taas ihan loistava fiilis. Iltapäivällä lähdin vielä Davidin ja Jamesin kanssa jeepneyllä käymään San Fernandon kaupungissa jonka loistavalta ruokatorilta tuliaisiksi tuotiin kilokaupalla erilaisia lihoja ja vihanneksia, jotka heitettiin kundien asuinpaikan, Lola-Nannys Resortin hiiligrilleihin. Keittiömestarina toimi James joka on siviiliammatiltaan kokki ja paikan oikea keittiömestari, Emma heilui apuna. Jenkkityttö Carissa oli suunnannut jo aamulla kohti Manilaa, mutta vaihtopelaajina mestoille olivat saapuneet brasilialainen Angel ja ranskalainen Zas. Loistokkaat grillisafkat kulautettiin paikallisten suosikkijuomalla, Tanduay-kokiksella alas ja illan ohjelmassa olikin taas pelkistetysti ”kitara, taivas ja tähdet”. Yllättävästi nukkumatti kutsui väsyneitä rantapummeja vasta joskus kolmen aikoihin yöllä.





Tänään onkin sitten taas ollut ns. hitaampi päivä eikä olla oikeastaan tehty mitään muuta kuin varailtu lentoja ja majoituksia seuraavista matkakohteista. Ollaan tässä jo useiden viikkojen ajan pohdittu pitäisikö Filippiinien jälkeen ensin suunnata Thaimaahan vai Vietnamiin ja nyt näyttää tosiaan siltä, että reissu jatkuu huomenissa kohti Manilaa, lauantaina Singaporeen ja sieltä muutaman päivän jälkeen Thai-ihmisten synnyinseuduille. Ihan siistiä päästä parin kuukauden filippiiniajan jälkeen katselemaan vähän uusia maisemia. Thaimaasta tie vie näillä näkymin Kambozdaan, Laosiin ja sieltä Vietnamiin. Ehkä. Katsotaan nyt.



Nyt alkaa taas näyttää siltä että aallot voimistuvat, eli taitaa olla aika lähteä huitomaan viimeiset surffit San Juanissa ennen huomista matkaa Manilaan. Ciao.


-Tomppa

PS. Fernando, älä meeee! Varsinkaan Chelskiin…

2.7.2010 Sagada Guesthouse, Sagada

Aktiiviset vuoristossa

Pari melko aktiivista päivää on mennyt sitten viime kirjoituksen. Keskiviikkona ei tosiaan tehty mitään ja illalla käytiin muiden samassa majatalossa asustavien kanssa syömässä korealaisessa Kimchi-ravintolassa jossa päivän vaelluksesta väsyneet uudet tuttavuudet ja me hieman virkeämmät söimme valtavat annokset kuka mitäkin ja arvuuttelimme onko annoksessa aiemmin päivällä ravintolan ulkopuolella nähtyä kuollutta koiraa. Huumori oli muutenkin väsynyttä.

Eilen torstaina starttasimme runsaan aamiaisen jälkeen omatoimivaellukselle kohti kaikulaaksoa, Echo Valleyta. Laakso on oikeastaan ihan Sagadan pikkukylän vieressä, eli kirkon takaa, hautausmaan läpi ja alas. Pysähdyttiin ensimmäisenä näköalapaikalle josta pystyikin hyvin huutelemaan laaksoon ja kaiku vastasi, rinne alaspäin näytti sen sijaan aivan pystysuoralta ja kestikin hetken ennen kuin hahmotimme missä polku kulkee. Ainoastaan Lonely Planetin pienellä kartantyngällä varustautuneina uhmasimme urheasti kivikkoa ja jatkoimme alaspäin. Laakson pohjalla kulki pieni joki ja löytyihän se ihan järkevä polkukin ja noin tunnin maastokävelyn jälkeen putkahdimme ulos laakson toisesta päästä. Seuraavana vuorossa oli pieni vesiputous jonne suuntasimme niin ikään matkaopaskirjan muutaman rivin ohjeiden perusteella, pellon läpi, puron yli ja putoukselle. Ei onnistunut. Pelloille kyllä päästiin mutta kaikki viljeltyjen tilkkujen reunamilla kasvanut kasvusto oli sen verran runsasta että ei löydetty millään polkua alhaalla kulkevalle purolle. Harhailimme aikamme riisi- ja paprikaviljelmillä ja näimme kyllä kaksikin putousta, mutta ilmeisesti olivat jossain toisessa ulottuvuudessa kun sinne asti emme onnistuneet millään pääsemään.



Välipysähdys tehtiin puolenpäivän aikaan majatalolla jossa kävimme täyttämässä vesipullot ja jatkoimme omatoimiretkipäivää kaupungin toiselle laidalle, kohti riippuvia ruumisarkkuja ja hautaluolaa. Sugongin riippuvat ruumisarkut lienevät Sagadan kuuluisimmat ja näkyvät myös suoraan tielle (näistä taisikin olla jo kuva edellisessä postauksessa), mutta Echo Valleyssa kulkiessa huomasimme että arkkuja on selvästi sijoitettu rinteille ihan joka puolelle. Opimme myöhemmin että ennen kristinuskon tuloa Filippiineille animistiheimot ”hautasivat” ihmisiä puuarkkuihin luoliin ja riippumaan vuoren rinteiltä että sielu saisi kulkea vapaasti ja voisi löytää uuden elämän. Ilmeisesti tätä tapaa on jatkettu ainakin jossain määrin edelleenkin, sillä Sugongin arkut ovat kuulemma n. 40-60 vuotta vanhoja. Lisäksi riippuviin arkkuihin hautaaminen edellyttää melkoisia uhreja, pariakymmentä possua ja ainakin kuutisenkymmentä kanaa joten ilmeisesti tavallinen rahvas haudataan kuitenkin perinteiseen tyyliin sinne kirkon taakse.

Hieman arkuilta eteenpäin sijaitsee Lumiangin hautaluola, johon suuntasimme seuraavaksi. Täällä Sagadassa suuri osa nähtävyyksistä ja vaelluksista on mahdollista tehdä omin päin ja ilman opasta mikä on ihan kätevää ja kaiken lisäksi ilmaista. Lumiangin luolan suulle on kertynyt vuosien saatossa sadoittain noita puisia arkkuja joita oli pinottu huojuvan näköisiin kasoihin kallion reunalle. Lonely Planet tiesi kuitenkin kertoa että vanhimpien arkkujen iäksi veikataan jopa 500 vuotta joten tuskinpa ne siitä ihan heti olisivat pudonneet. Ihmettelimme miksi suurin osa arkuista oli todella pieniä, noin metrin pituisia, mutta sekin selvisi aikanaan; ennen ihmiset haudattiin arkkuihin sikiöasentoon jolloin myös arkuista tuli pienempiä, kun taas nyttemmin on alettu ajatella että vainajalle levollisin lienee kuitenkin tavallinen makuuasento. Jännittävää meininkiä.



Paluumatkalla takasin majatalolle alkoikin sitten jokailtapäiväinen sade ja loppupäivä vietettiin lueskellen ja guesthousessa hengaillen. Sade viilensi ilmaa sen verran paljon että tulipa kaivettua farkut rinkan pohjalta monen, monen viikon jälkeen ja illalliselle mennessä ”pääsin” käyttämään sadetakkiakin. Ennen illallista majataloon saapui uusi seurue, Orlando perheineen. Herra oli alun perin kotoisin Filippiineiltä, mutta pestautunut 60-luvulla Yhdysvaltain laivastoon ja jäänyt sille tielleen ja asui nykyään San Diegossa. Mukana oli lapsenlapsi, noin 15-vuotias tyttö jolle reissu oli luvattu palkinnoksi hyvästä koulumenestyksestä ja jota selvästi hieman nolotti aktiivisen vaarin lörpöttely nuorison kanssa. Orlis oli mahtava tyyppi jonka ulkonäkönsä puolesta näytti ehkä neljävitoselta, mutta kertoi iäkseen 70 ja valitteli hieman etteivät polvet oikein enää kestä luolissa kulkemista. Huhhuh. Samalla kun käytiin läpi porukan matkasuunnitelmia ja hollantilainen Ernest kertoi jatkavansa täältä Vietnamiin hän totesi vain: ”I’ve been to Vietnam once. In the war. That’s enough for me”. Onpahan nyt myös ensimmäinen Vietnamin veteraani kohdattu.

Menimme Tompan kanssa nopealle illalliselle Bamboo Houseen ennen kuin koko kaupunki sulkeutuisi yhdeksältä ja kaikki sujuikin ihan mukavasti kunnes tuli lähdön aika. Tomppa oli maksamassa tiskillä ja jutteli omistajan kanssa juurikin Sugongin riippuvista arkuista ja niiden merkityksistä kun tunsin että mulla oli jotain kengässä. Katsoin alas ja sieltä jalan alta pitkin flipfloppia ryömii pieni musta käärme. Yäkinhotuskuvotuspaniikki. Tietty kiljaisin ja kysyin henkilökunnalta onko otus vaarallinen, mutta he vain naureskelivat ja sanoivat että tyyppi on ihan harmiton. Sinne se sitten luikersi käsittämättömän hitaasti lattialautojen rakoon mistä oli varmaan tullutkin. Hyi. Onneksi ilta jatkui vielä muutaman tunnin guesthousen sohvalla joten käärme ehti vähän unohtua ennen nukkumaanmenoa ja vältyin pahimmilta painajaisilta. Samalla saatiin tuhottua Vilen häistä jäänyt Jallu ja esiteltyä briteille, jenkille ja hollannikkaalle suomalaista perinnejuomaa kolalla.

Tälle päivälle eli perjantaiksi olimme sitten buukanneet parin tunnin luolaretken oppaineen kaupungin turisti-infosta. Kävelimme ensin muutaman kilometrin ohi jo aiemmin nähtyjen arkkujen ja hautaluolan ja saavuimme Sumagingin luolalle joka tunnetaan myös kuvaavalla nimellä Big Cave. Opas viritteli lyhtyyn valon ja lähdimme laskeutumaan kohti syvyyksiä. Itseäni hieman jännitti etukäteen että mitä jos luolassa on kovin ahdasta tai siellä kuhisee lisää käärmeitä, mutta ihan avarissa ja käärmeettömissä maisemissa mentiin. Lepakoita oli toki jälleen tuhansittain. Kuljimme alkumatkan pitkin liukkaita kiviä joilla sai olla jatkuvasti varuillaan ettei horjahtanut päistikkaa alamäkeen ja opas esitteli jälleen kivimuodostumia jotka näyttivät eläimiltä ja riisiterasseilta ja pikkutuhmia vitsejäkin riitti, kun luolasta löytyi molempien sukupuolielimien muotoisia könttejä, Big Mama ja King of the Cave. Jepjep.



Noin puolivälissä laskeutumista alkoi kivikossa virrata sen verran vettä että oli paras ottaa kengät pois ja jättää ne odottamaan paluuta kallionkoloon. Tässä vaiheessa hieman hirvitti kun reitti alaspäin näytti lähes pystysuoralta ja päällä valui vettä paikoittain melko kovallakin voimalla. Kiven pinta oli kuitenkin aivan käsittämätön, paljas jalka ei luistanut ollenkaan, päinvastoin pysyi hyvin tiukasti paikallaan ja laskeutuminen ja kiipeily helpottuivat kertaheitolla. Ihmeellistä. Kyseessä oli kuulemma veden hioma kalkkikivi johon oli kulkeutunut lisäksi jotain mineraaleja jotka tekivät pinnasta kuin hiekkapaperia. Jatkoimme siis luolaa edelleen alaspäin ja retkemme päätepisteessä opas kysyi haluammeko uimaan. Kaikki luolassa virtaava vesi kertyi alas altaaseen jonka viileään veteen pystyi loiskaisemaan kiveltä. Mehän haluttiin kokeilla ja sehän oli ihan mahtavaa! Oli aivan käsittämättömän jännää uida syvällä luolassa johon viileä raikas vesi valuu pienenä putouksena, ehdottomasti koko luolareissun paras kokemus.



Iltapäivästä alkoi jälleen sataa niin kuin täällä on selvästi tapana ja loppupäivä otetaankin iisisti ja pakataan kamat huomista lähtöä varten. Aamusta bussilla Baguioon ja sieltä toivottavasti vielä saman päivän aikana Luzonin länsirannikolle San Juanin surffikylään. Se onkin sitten viimeinen etappi Filippiineillä ennen paluuta Manilaan ja lähtöä uusille maille. Mutta siitä lisää tuonnempana.

-Inni.