2.7.2010 Sagada Guesthouse, Sagada

Aktiiviset vuoristossa

Pari melko aktiivista päivää on mennyt sitten viime kirjoituksen. Keskiviikkona ei tosiaan tehty mitään ja illalla käytiin muiden samassa majatalossa asustavien kanssa syömässä korealaisessa Kimchi-ravintolassa jossa päivän vaelluksesta väsyneet uudet tuttavuudet ja me hieman virkeämmät söimme valtavat annokset kuka mitäkin ja arvuuttelimme onko annoksessa aiemmin päivällä ravintolan ulkopuolella nähtyä kuollutta koiraa. Huumori oli muutenkin väsynyttä.

Eilen torstaina starttasimme runsaan aamiaisen jälkeen omatoimivaellukselle kohti kaikulaaksoa, Echo Valleyta. Laakso on oikeastaan ihan Sagadan pikkukylän vieressä, eli kirkon takaa, hautausmaan läpi ja alas. Pysähdyttiin ensimmäisenä näköalapaikalle josta pystyikin hyvin huutelemaan laaksoon ja kaiku vastasi, rinne alaspäin näytti sen sijaan aivan pystysuoralta ja kestikin hetken ennen kuin hahmotimme missä polku kulkee. Ainoastaan Lonely Planetin pienellä kartantyngällä varustautuneina uhmasimme urheasti kivikkoa ja jatkoimme alaspäin. Laakson pohjalla kulki pieni joki ja löytyihän se ihan järkevä polkukin ja noin tunnin maastokävelyn jälkeen putkahdimme ulos laakson toisesta päästä. Seuraavana vuorossa oli pieni vesiputous jonne suuntasimme niin ikään matkaopaskirjan muutaman rivin ohjeiden perusteella, pellon läpi, puron yli ja putoukselle. Ei onnistunut. Pelloille kyllä päästiin mutta kaikki viljeltyjen tilkkujen reunamilla kasvanut kasvusto oli sen verran runsasta että ei löydetty millään polkua alhaalla kulkevalle purolle. Harhailimme aikamme riisi- ja paprikaviljelmillä ja näimme kyllä kaksikin putousta, mutta ilmeisesti olivat jossain toisessa ulottuvuudessa kun sinne asti emme onnistuneet millään pääsemään.



Välipysähdys tehtiin puolenpäivän aikaan majatalolla jossa kävimme täyttämässä vesipullot ja jatkoimme omatoimiretkipäivää kaupungin toiselle laidalle, kohti riippuvia ruumisarkkuja ja hautaluolaa. Sugongin riippuvat ruumisarkut lienevät Sagadan kuuluisimmat ja näkyvät myös suoraan tielle (näistä taisikin olla jo kuva edellisessä postauksessa), mutta Echo Valleyssa kulkiessa huomasimme että arkkuja on selvästi sijoitettu rinteille ihan joka puolelle. Opimme myöhemmin että ennen kristinuskon tuloa Filippiineille animistiheimot ”hautasivat” ihmisiä puuarkkuihin luoliin ja riippumaan vuoren rinteiltä että sielu saisi kulkea vapaasti ja voisi löytää uuden elämän. Ilmeisesti tätä tapaa on jatkettu ainakin jossain määrin edelleenkin, sillä Sugongin arkut ovat kuulemma n. 40-60 vuotta vanhoja. Lisäksi riippuviin arkkuihin hautaaminen edellyttää melkoisia uhreja, pariakymmentä possua ja ainakin kuutisenkymmentä kanaa joten ilmeisesti tavallinen rahvas haudataan kuitenkin perinteiseen tyyliin sinne kirkon taakse.

Hieman arkuilta eteenpäin sijaitsee Lumiangin hautaluola, johon suuntasimme seuraavaksi. Täällä Sagadassa suuri osa nähtävyyksistä ja vaelluksista on mahdollista tehdä omin päin ja ilman opasta mikä on ihan kätevää ja kaiken lisäksi ilmaista. Lumiangin luolan suulle on kertynyt vuosien saatossa sadoittain noita puisia arkkuja joita oli pinottu huojuvan näköisiin kasoihin kallion reunalle. Lonely Planet tiesi kuitenkin kertoa että vanhimpien arkkujen iäksi veikataan jopa 500 vuotta joten tuskinpa ne siitä ihan heti olisivat pudonneet. Ihmettelimme miksi suurin osa arkuista oli todella pieniä, noin metrin pituisia, mutta sekin selvisi aikanaan; ennen ihmiset haudattiin arkkuihin sikiöasentoon jolloin myös arkuista tuli pienempiä, kun taas nyttemmin on alettu ajatella että vainajalle levollisin lienee kuitenkin tavallinen makuuasento. Jännittävää meininkiä.



Paluumatkalla takasin majatalolle alkoikin sitten jokailtapäiväinen sade ja loppupäivä vietettiin lueskellen ja guesthousessa hengaillen. Sade viilensi ilmaa sen verran paljon että tulipa kaivettua farkut rinkan pohjalta monen, monen viikon jälkeen ja illalliselle mennessä ”pääsin” käyttämään sadetakkiakin. Ennen illallista majataloon saapui uusi seurue, Orlando perheineen. Herra oli alun perin kotoisin Filippiineiltä, mutta pestautunut 60-luvulla Yhdysvaltain laivastoon ja jäänyt sille tielleen ja asui nykyään San Diegossa. Mukana oli lapsenlapsi, noin 15-vuotias tyttö jolle reissu oli luvattu palkinnoksi hyvästä koulumenestyksestä ja jota selvästi hieman nolotti aktiivisen vaarin lörpöttely nuorison kanssa. Orlis oli mahtava tyyppi jonka ulkonäkönsä puolesta näytti ehkä neljävitoselta, mutta kertoi iäkseen 70 ja valitteli hieman etteivät polvet oikein enää kestä luolissa kulkemista. Huhhuh. Samalla kun käytiin läpi porukan matkasuunnitelmia ja hollantilainen Ernest kertoi jatkavansa täältä Vietnamiin hän totesi vain: ”I’ve been to Vietnam once. In the war. That’s enough for me”. Onpahan nyt myös ensimmäinen Vietnamin veteraani kohdattu.

Menimme Tompan kanssa nopealle illalliselle Bamboo Houseen ennen kuin koko kaupunki sulkeutuisi yhdeksältä ja kaikki sujuikin ihan mukavasti kunnes tuli lähdön aika. Tomppa oli maksamassa tiskillä ja jutteli omistajan kanssa juurikin Sugongin riippuvista arkuista ja niiden merkityksistä kun tunsin että mulla oli jotain kengässä. Katsoin alas ja sieltä jalan alta pitkin flipfloppia ryömii pieni musta käärme. Yäkinhotuskuvotuspaniikki. Tietty kiljaisin ja kysyin henkilökunnalta onko otus vaarallinen, mutta he vain naureskelivat ja sanoivat että tyyppi on ihan harmiton. Sinne se sitten luikersi käsittämättömän hitaasti lattialautojen rakoon mistä oli varmaan tullutkin. Hyi. Onneksi ilta jatkui vielä muutaman tunnin guesthousen sohvalla joten käärme ehti vähän unohtua ennen nukkumaanmenoa ja vältyin pahimmilta painajaisilta. Samalla saatiin tuhottua Vilen häistä jäänyt Jallu ja esiteltyä briteille, jenkille ja hollannikkaalle suomalaista perinnejuomaa kolalla.

Tälle päivälle eli perjantaiksi olimme sitten buukanneet parin tunnin luolaretken oppaineen kaupungin turisti-infosta. Kävelimme ensin muutaman kilometrin ohi jo aiemmin nähtyjen arkkujen ja hautaluolan ja saavuimme Sumagingin luolalle joka tunnetaan myös kuvaavalla nimellä Big Cave. Opas viritteli lyhtyyn valon ja lähdimme laskeutumaan kohti syvyyksiä. Itseäni hieman jännitti etukäteen että mitä jos luolassa on kovin ahdasta tai siellä kuhisee lisää käärmeitä, mutta ihan avarissa ja käärmeettömissä maisemissa mentiin. Lepakoita oli toki jälleen tuhansittain. Kuljimme alkumatkan pitkin liukkaita kiviä joilla sai olla jatkuvasti varuillaan ettei horjahtanut päistikkaa alamäkeen ja opas esitteli jälleen kivimuodostumia jotka näyttivät eläimiltä ja riisiterasseilta ja pikkutuhmia vitsejäkin riitti, kun luolasta löytyi molempien sukupuolielimien muotoisia könttejä, Big Mama ja King of the Cave. Jepjep.



Noin puolivälissä laskeutumista alkoi kivikossa virrata sen verran vettä että oli paras ottaa kengät pois ja jättää ne odottamaan paluuta kallionkoloon. Tässä vaiheessa hieman hirvitti kun reitti alaspäin näytti lähes pystysuoralta ja päällä valui vettä paikoittain melko kovallakin voimalla. Kiven pinta oli kuitenkin aivan käsittämätön, paljas jalka ei luistanut ollenkaan, päinvastoin pysyi hyvin tiukasti paikallaan ja laskeutuminen ja kiipeily helpottuivat kertaheitolla. Ihmeellistä. Kyseessä oli kuulemma veden hioma kalkkikivi johon oli kulkeutunut lisäksi jotain mineraaleja jotka tekivät pinnasta kuin hiekkapaperia. Jatkoimme siis luolaa edelleen alaspäin ja retkemme päätepisteessä opas kysyi haluammeko uimaan. Kaikki luolassa virtaava vesi kertyi alas altaaseen jonka viileään veteen pystyi loiskaisemaan kiveltä. Mehän haluttiin kokeilla ja sehän oli ihan mahtavaa! Oli aivan käsittämättömän jännää uida syvällä luolassa johon viileä raikas vesi valuu pienenä putouksena, ehdottomasti koko luolareissun paras kokemus.



Iltapäivästä alkoi jälleen sataa niin kuin täällä on selvästi tapana ja loppupäivä otetaankin iisisti ja pakataan kamat huomista lähtöä varten. Aamusta bussilla Baguioon ja sieltä toivottavasti vielä saman päivän aikana Luzonin länsirannikolle San Juanin surffikylään. Se onkin sitten viimeinen etappi Filippiineillä ennen paluuta Manilaan ja lähtöä uusille maille. Mutta siitä lisää tuonnempana.

-Inni.