Jep. Innin edellisen postauksen jälkeen alkoi Friendlysissä jokalauantainen viinitarjoilu, joka tietysti sopi meille erinomaisesti. Oli oikeastaan yllättävän vaikeaa irtautua kotoisesta common roomista, viinipullojen äärestä ja suunnata kadulle taksia etsimään; telkkarista olisi taas tullut futista ja kisakatsomo oli ehkä jopa vielä hieman vapautuneemmalla tuulella kuin aikaisempina iltoina, kiitos neljän nurkassa maanneen viinilaatikon. Noh, suunnitelmissa on pysyttävä ja pian sitä viittoiltiinkin sateessa taksia läheisessä kadunkulmassa. Ensimmäinen taksi johon astuttiin osoittautui yllättävästi iloista matkatunnelmaa latistavaksi kokemukseksi, koska kuski oli ensimmäinen moneen viikkoon, joka yritti suoranaisesti kusettaa tyhmiä turisteja. Bussiasema oli kuulemma liian kaukana ja mittari rikki ja vaikka mitä. Ei auttanut muu kuin hypätä typerän kuskin estelyistä huolimatta ulos ja viittoilla seuraava heppu paikalle. Toisenkin auton shafööri itki jotain pitkästä matkasta ja paljosta liikenteestä, mutta kun tuli aika astua taas kadulle seuraavaa taksia viittoilemaan, hemmo suostui muitta mutkitta ehdotettuun hintaan, joka oli siis 1/3 kuskin esittämästä. Loistokasta. Auto suuntasi määrätietoisesti kohti Sampalocin kaupunginosaa, mutta kun päästiin oikeille kulmille, huomattiin välittömästi ettei kuskilla ollutkaan mitään tietoa siitä, mistäpäin kyseistä mestaa haluttu bussi lähtisi. Ei, vaikka meillä oli tarkka katuosoitekin paperille kirjoitettuna.
Manilan bussisysteemit ovat ehkä jopa vieläkin sekavammin ”järjestetyt” kuin muualla maassa; kaikki kymmenet eri dösätyhtiöt lähtevät omista ”terminaaleistaan”, jostain päin kaupunkia ja tällaisena ”terminaalina” saattaa hyvinkin toimia esimerkiksi kadunkulmassa seisova työmaaparakki. Niin nytkin, eikä sitä oikeaa meinannut millään löytyä. Etsintöjen jatkuessa värikkään suomalaisen kielenkäytön kannustamana selkeästi paniikkiin joutunut, itku silmässä, hätävilkut päällä ajanut kuskinplanttu yritti pudottaa meitä jos jonkinnäköisen moottoriajoneuvon viereen hokien ”this the right place, you wrong address”. Moinen käytös ei ainakaan yhtään helpottanut kiristynyttä ilmapiiriä ja kuski saikin osakseen lisää melko rankkaa kielenkäyttöä ja muutaman universaalin, väkivaltaa huokuneen käsimerkin, jotka tietysti suistivat onnettoman ajurin yhä syvemmälle epätoivon kuiluun. About puolen tunnin päämäärättömän ajelun jälkeen taksin eteen ilmestyi kuin tyhjästä oikean bussiyhtiön, Autobussin dösä ja tunnelma taksissa helpottui kummasti. Vihdoin perillä ja vielä ajoissa, jeah!
Rinkat lastattiin bussin tavaratilaan ja matka kohti pohjoista ja Banauen vuoristokylää alkoi yllättävän tarkasti aikataulun mukaan kymmeneltä illalla. Pohjoiseen ei ollut menossa pariakymmentä matkustajaa enempää ja dösässä olikin yllättävästi tilaa vaikka muille jakaa, mikä tietysti sopi meille pitkäjaloille loistavasti. Ainoana selkeänä miinuksena oli liiankin toimiva ilmastointi; matkustamo oli hetkessä hyytävän kylmä ja hampaat kalisivat ihan jokaisella. Paikalliset olivat tietysti varustautuneet asiaankuuluvasti takeilla, hanskoilla ja pipoilla, mutta eihän meillä ollut mitään käsitystä siitä, että pohjoiseen matkattaisiin jääkaapissa. Hyr.
Kahden aikaa yöllä bussi pysähtyi keskelle vuoristotietä, valtavaan autojonoon, koska sateiden aiheuttama maanvyörymä oli vienyt puolet edessä siintäneestä tiestä ja kapeikosta mahtui läpi vain yksi auto kerrallaan. Vastaantulijoilla oli jostain syystä etuajo-oikeus. Odottelusta syntyneellä tauolla, hyytävät olosuhteet vaativat epätoivoisia tekoja ja kuski suostuikin erittäin vastentahtoisesti avaamaan riippulukoilla ja teräslangalla suljetun tavaratilan lisävaatteiden etsimistä varten. Pari kuukautta rinkan pohjalla käyttämättöminä makailleet takit ja villapaidat tulivat todellakin tarpeeseen ja loppumatka kului rattoisasti torkkuen. Huonommin asiat olivat australialaisella pariskunnalla, joka oli varustautunut matkalle pelkillä shortseilla, t-paidoilla ja släbäreillä. Molemmat olivat aamupäivällä Banaueen saavuttaessa sen verran siniseksi kangistuneita, ettei matkustushuumoria tainnut enää paljon löytyä. Reput pudotettiin People’s Lodgeen ja loppupäivä kului mukavasti päiväunien ja aterioiden ohella seuraavien päivien ohjelmaa suunnitellessa.
Banaue on about 3000 ihmisen pieni vuoristokylä, jonka suurin matkailuvaltti ovat valtavat, tuhansia vuosia vanhat, vuorenrinteeseen kaivetut riisiterassit ja ainoa aktiviteetti joka sunnuntaipäivään saatiin mahdutettua, oli läheiselle näköalatasanteelle ajelu tricyclen kyydissä. Vuoristossa ilma on selkeästi viileämpää kuin etelämmässä ja ulkona hengailu vaatikin, auringosta huolimatta pitkästä aikaa pitkähihaista paitaa ollakseen mukavaa. Näkymät vuorelta alas terasseille olivat silmiä hivelevät ja ylhäällä tavattiin vielä ikivanhoihin heimovaatteisiin sonnustautuneita Ifugao-heimon alkuperäisasukkaita, jotka eivät todellakaan olleet mitään Disney-yhtiöiden palkkaamia näyttelijöitä vaan ihan aitoja paikallisia aborginaaleja. Ihan loistokasta. Tricyclekuski Bongo-Bongon (v*ttu mikä nimi!) kanssa sovittiin vielä maanantaille päivävaellus riisiterasseille ja sunnuntai olikin sitä myöten täynnä.
Koko päivän rankin pettymys koettiin illalla kun majatalon telkkarista olisi pitänyt alkaa MM-skabojen ensimmäisen pudotuskierroksen ottelu Saksan ja Englannin välillä. ”There is no sports on tv” oli majatalonpitäjän tylyäkin tylympi tuomio ja meille selvisi karulla tavalla, etteivät paikalliset olleet koskaan kuulleetkaan mistään ihmeen jalkapallosta. Televisio oli täynnä toinen toistaan säälittävämpää teinibigbrotheria ja gaykaraokekilpailua, joita kaikki seurasivat suoranaisessa kiimassa, mutta kukaan ei ollut sentin vertaa kiinnostunut suomalaisturistien pyynnöistä tarkistaa vielä kerran olisiko joku kanava mahdollisesti juuri se, mistä tätä mystistä jalkapalloa tulisi. Ihmisten välinpitämättömyys suoraan sanoen vitutti suunnattomasti ja nukkumaanmeno olikin tällä kertaa aika kiukkuista hommaa.
Maanantai alkoi sitten jo heti kuuden jälkeen aamulla, koska riisiterassivaellus oli suoritettava ennen pimeän tuloa. Illan tullen säkkipimeässä vuoristossa ei olisikaan ollut kaikkein hienointa harhailla ja aikainen herätys oli kerrankin ihan järkevä vaihtoehto. Homma aloitettiin ajelemalla todellista kärrypolkua tunnin verran tricyclellä ja kun yllättävän rankkojenkin kivilohkareiden yli puskenut menopeli vihdoin kohtasi voittajansa, matkaa jatkettiin jalan. Opashemmon omaa oikoreittiä käyttäen seuraavalle levähdyspaikalle, ensimmäisen vuoren päälle kävely kesti arviolta hieman yli tunnin ja jalat meinasivat tehdä stopin matkanteolle jo heti tällä ensimmäisellä etapilla. Reitti oli paikoitellen lähes pystysuora, eikä parin kuukauden makoilu erilaisilla beacheilla ollut varsinaisesti valmistanut satunnaista trekkaajaa ihan oikeaan urheilusuoritukseen.
Seuraavaksi oli ohjelmassa tunnin laskeutuminen alhaalla siintäneeseen Batadin kylään, jossa oli mahdollisuus ruokailuun. Tiukan aamiaisen syöneinä jätimme kuitenkin ruokailun sillä kertaa suorittamatta ja jatkoimme riisiterassien läpi seuraavan vuoren päälle. Homma oli erittäin hikistä ja paikoitellen lyijymäisten jalkojen siirtelyyn ja väkinäiseen hengittämiseen keskittyessä unohtui jopa henkeäsalpaavien maisemien ihailu. Sen verran saatiin kuitenkin tehtyä havaintoja riisiterassien anatomiasta, että askelmat jotka vuoren huipulta katsottaessa näyttävät ihan normaaleilta portailta ovat yllättävästi läheltä tarkasteltuina kahdesta neljään metriin korkeita. Helvetin isoja siis.
Riisiterassivuoren toisella puolella odotti vielä yksi erittäin jyrkkä laskeutuminen ja neljän-viiden tunnin tauottoman kiipeämisen ja laskeutumisen jälkeen saavuttiin vihdoin trekin päätepisteeseen, komealle Tappian vesiputoukselle. Mesta olikin upea kuin elokuvissa; 40-metrinen vesisuihku tuli käsittämättömällä paineella kalliolta ala ja alapuolelle oli muodostunut aivan mahtavan näköinen pooli, joka suorastaan kutsui hikistä vaeltajaa uimaan. Opas kellahti välittömästi varjoon goisaamaan ja suomalaisturistit juoksivat kylmään veteen pulikoimaan. Putouksesta virtaava vesi oli todella kylmää ja ajoittain tuli mieleen elävästi jonkinlainen toukokuun alkupuolen mökkireissun, saunanjälkeinen pulahtaminen järveen. Toki, puitteet olivat lievästi sanottuna hieman eksoottisemmat kuin Saimaan rannoilla.
Ehkä puolen tunnin pulikoimisen ja kuivattelun jälkeen alkoi hikinen matka takaisin vuoren huipulle. Jalat meinasivat hyytyä useaan otteeseen ja matka takaisin puolimatkan kylään kesti ikuisuudelta tuntuneen ajan. Tuli mieleen että paikalliset riisinviljelijät ovat kyllä aivan käsittämättömässä kondiksessa; kuljettu reitti kun on ainoa ”tie” joka mestoille menee, eli kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet riisikilot, jotka terasseilla tuotetaan, on pakko kantaa käsipelillä ihmisten ilmoille. Opashemmonkin pohkeet olivat sellaiset joista monet ammattiurheilijatkin saavat vain haaveilla ja kundi koikkelehti varvassandaaleissaan vuorenrinteillä kevyesti kuin vuorikauris turistien raahustaessa ihan kunnollisissa kengissä kaukana perässä. Batadiin saavuttaessa jalat olivat jo pelkistä ylikypsistä spageteista ja pallonivelistä rakennetut. Kylässä nautitut lounasnuudelit sen sijaan maistuivat ehkä paremmalta kuin mikään koskaan.
Viimeinen vuorenylitys kesti vielä pari lisätuntia ja parkkiin jätetylle tricyclelle hoippuikin kaksi aivan kaikkensa antanutta matkailijaa. Kyyti kohti majatalon pehmeitä patjoja keskeytyi kuitenkin karulla tavalla about vartin ajelemisen jälkeen kun tie oli päivällä tapahtuneen maanvyörymän seurauksena kadonnut kokonaan juuri siltä kohdalta jossa olimme aamulla pysähtyneet täyttämään oppaan vesipulloa purosta. Vyörymän kohdalla oli kymmenittäin ihmisiä muodostamassa vuorenrinteeltä alas tulleesta kivikasasta siltaa ja ehkä tunnin odottelun jälkeen useita ajoneuvoja saatiin kuin saatiinkin läpi. Joku urpo vielä huuteli allekirjoittaneelle ”go get the showel and help them”, mutta koko päivän trekkaamisen jälkeen olisi ollut melkoista liioittelua kuvitella edes jaksavansa nostaa lapiota, saati sitten kaivavansa sillä jotain. Elämä vuoristossa tuntuu varsinkin näin sadekauden alkupuolella olevan melko hurjaa.
Eilen, tiistaina hypättiinkin sitten taas heti aamusta jeepneyhin ja lähdettiin ajelemaan vuorten yli kohti Bontocin kaupunkia. Matkaseurana kattoa myöten täyteen ahdetussa menopelissä oli mm. arviolta 7-vuotias pikkupoika, jonka ainoina matkatavaroina olivat läheisestä joesta löytynyt taskurapu ja elävä kana. Me sijoitimme rinkat jeepneyn katolle, poika sijoitti kanan penkin alle ja ravun taskuun. Että näin.
Jeepney horjui epävarmasti pitkin vuorenrinteitä muutaman tunnin verran ja voin kyllä tunnustaa olleeni useaan otteeseen aivan varma, että juuri tästä mutkasta mennään parisataa metriä alaspäin rotkoon niin että kolisee; hyvästi paha maailma. Maanvyörymät olivat vieneet välillä pitkiä pätkiä jo muutenkin kapeaa tietä rotkoon, mutta aika rennonlaisella otteella kiesiä ohjastanut kuski vain pureskeli betel-pähkinöitä ja lauleskeli ajaessaan huolettomana hengenvaaralliselta tuntuvia polkuja. En edes uskalla ajatella miltä ko. tiet näyttävät kunhan sadekausi ihan oikeasti alkaa.
Bontocissa vaihdettiin jeepneytä ja suunnistettiin kohti Sagadan vuoristokylää. Kanapoika jäi pois, mutta tilalle tuli ikivanha äijä, joka about tunnin ajelun jälkeen syöksyi aivan yllättäen jotain käsittämätöntä kiljuen liikkuvasta autosta ulos ja ylös vuorenrinnettä, tien sivussa näkyneen puolitoistametrisen monitoriliskon perässä. Länkkärituristit olivat tietysti moisesta actionista kuin puulla päähän lyötyjä, mutta paikalliset tyytyivät äijän kanssa jälkeenpäin harmittelemaan karkuun päässyttä liskoa. Erittäin omituista meininkiä.
Määränpää, eli Sagadan vuoristokylä on jopa vielä Banaueakin pienempi, mutta Lonely Planetin ja Tappia-trekillä tavatun liettualaismimmin mukaan erittäin paljon eläväisempi kuin edellisen parin yön majapaikka. Molemmissa on ”mountain provincen” käytännön mukaisesti virallisesti ulkonaliikkumiskielto yhdeksän jälkeen illalla, mutta Sagadassa on mahdollisuus kapakoissa istuskeluun vaikka kuinka myöhään jos ravintolan omistaja vain siihen suostuu. Kyseiseen sääntöjenvenyttämiseen tarjoutuikin loistava tilaisuus heti eilen illalla kun samasta majatalosta (Sagada Guesthouse) löytyneet brittiveljekset, jenkkimimmi ja hollantilainen kundi tuntuivat kaikki pitävän Red Horsesta ja hillitystä salonkihumalasta. ilta jatkui puoleen yöhön asti ja sisälsi melko paljon San Miguelin panimon tuotteita ja travelleritarinointia. Jossain vaiheessa toinen englantilaiskundeista meni jopa Bamboo House-ravintolan keittiöön yksinäistä kokkia auttamaan. Melko sekavaa meininkiä siis.
Tänään on ollut pitkästä aikaa ohjelmassa ”ei mitään”, mikä onkin hyvä asia, sillä toissapäiväisen vaelluksen jäljet tuntuvat reisissä vielä aivan liian kipeinä. Sitä paitsi, lento pois Filippiineiltä lähtee vasta vähän yli viikon kuluttua, eli mikäs tässä on hengaillessa. Huomenissa ehkä jaksetaan mennä katselemaan riippuvia ruumisarkkuja ja Echo Valleyta. Ehkä.
-Tomppa
Lisää näitä sivistäviä ja tietoa lisääviä juttuja, kiitos!
VastaaPoistaVoikaa hyvin.
Päivi Ä