Lauantaina herättiin siis vielä Sagadan viileässä vuoristokylässä. Herätyskello soi taas luvattoman aikaisin, eli kuudelta ja kevyen kenttäaamiaisen jälkeen oli aika suunnistaa Lizardo Linesin dösään ja kohti Baguion kaupunkia. Bussi ei kerrankin ollut mitenkään tupaten täynnä ja kuuden tunnin matka menikin ihan mukavasti semiväljissä tunnelmissa. Toki, nukkumisesta ei todellakaan tullut mitään vuoristotien käsittämättömän mutkaisuuden vuoksi. Taas kerran menopeli huojui ja horjahteli läpi sellaisen kärrypolun, ettei mitään järkeä. Onhan se tietysti ihan komeaa katseltavaa kun välittömästi tien vierestä alkaa monta sataa metriä syvä rotko, mutta epäluottamus paikallisiin kulkuneuvoihin estää joka kerta tehokkaasti täydellisen maisemasta nauttimisen.
Baguioon saavuttiin kahden maissa iltapäivästä ja mesta aiheutti välittömästi melkoista ahdistusta; pari viikkoa viileissä vuoristokylissä, joissa on vain muutamia tuhansia asukkaita, oli tehokkaasti vieroittanut urbaanin ympäristön kuhinasta ja viitisentoista astetta kuumemman, parinsadantuhannen ihmisen kaupungin lauantai-iltapäivän shoppailuruuhkassa rinkkojen kanssa suunnistaminen meinasi aiheuttaa akuutteja hyperventilaatiokohtauksia. Seuraava dösäasema löytyi kuitenkin suhteellisen helposti about puolen tunnin harhailun jälkeen ja matka jatkui Partasin bussilla kohti rannikkoa ja San Juanin surffikylää.
Matkalla alkoi sitten sataa vettä ihan runsaasti ja matkavauhti putosi varmaan puoleen aikaisemmasta. Toisaalta ihan hyvä niin, koska vieläkään ei tehnyt mieli syöksyä peltikotelossa vuorenrinnettä alas alhaalla rotkossa odottaville riisipelloille. Muutama tunti meni siis siinäkin matkassa, mutta lopulta saavuttiin kuitenkin turvallisesti rannikolle.
San Juanista tuli ensi näkemältä vähän samanlainen fiilis kuin pari kuukautta sitten El Nidosta; rannikon suuntaiselle päätielle ei näkynyt senttiäkään merta eikä rantaa ja ensimmäiset ajatukset olivatkin tietynlaiset petetyksi tulemisen tunteet. Missä se luvattu surffiranta oikein on? Arvottiin ihan kaaostekniikalla jokin majapaikka rannan tuntumasta, hypättiin tricycleen ja kyllähän se beachikin sieltä taas löytyi, kunhan hieman irtautui päätieltä ja käveli talojen, puurivien ja pensaiden taakse.
Majataloksi arvotussa Hacienda Petersissä ei tainnut olla yhtään muuta asukasta off-seasonin puolipilvisenä lauantaina ja ilta menikin valtavaa tyhjänä komeillutta rantaa ja tyyntä merta ihmetellessä. Fiilis oli hyvinkin samanlainen kuin Morrisseyn biisissä ”Everyday is Sunday”, jonka kertosäe menee: ”everyday is Sunday in a quiet beachfront town that they forgot to bomb down”. Ketään ei siis näkynyt missään ja meininki oli kuin kuin autiossa Blackpoolissa talvella, josta biisi siis alun perin kertoo. Toki ilma oli pilvisenäkin 20 astetta lämpimämpi kuin Sumujen Saarella, mutta viileä merituuli raikasti fiilistä kummasti. Iltaa kohden meren aallot kuitenkin vähitellen voimistuivat ja auringonlaskun aikoihin oli mestoilla jo ihan kunnolla porukkaa surffaamassa.
San Juanin viehätys kävi kyllä heti välittömästi ensimmäisenä iltana selväksi; oikeastaan kaikki paitsi me, surffasivat pimeän tuloon asti ja siirtyivät sen jälkeen istuskelemaan pieniin porukoihin rannalle juopottelemaan. Todella chilliä menoa! Musahommakin toimi ihan kivasti; kaikki hunajaisen romanttinen philcollinslässytys ja perifilippiiniläinen marriahcarreysiirappi loistivat poissaolollaan, eikä vuoristoseutujen country-musiikista tai inkkarien pan-huiluviheltelystä ollut tietoakaan. Sen sijaan rannalla kaikuivat Jack Johnsonin, Tracy Chapmanin ja Bob Marleyn letkeät rytmit. Ainoana miinuspuolen juttuna tästä mestasta tuli mieleen telkkarien puute; missään ei taaskaan voinut väijyä futista ja niinpä seuraava matsi jonka MM-skaboista pystyy seuraamaan taitaa olla vasta finaali. Buu.
Sunnuntaina oltiin päätetty taas pitkästä aikaa tehdä ”ei mitään” ja päivä menikin mukavasti auringossa loikoillessa ja surffitouhua seuratessa. Pikku takaiskukin koettiin kun heti ensimmäisellä uintireissulla verenhimoinen meduusa poltti Innin takareiteen parin kämmenen kokoisen paloarven. Vähän kuin siihen olisi lyöty jonkinlainen polttomerkki eikä kiroilusta meinannut tulla loppua millään. Ensihoitona käytettiin etikkaa ja iltaa kohden kirosanatkin vähenivät kummasti. Jonkinlainen arpi siitä kuitenkin taitaa jäädä muistoksi San Juanista.
Illansuussa koettiin vielä mukava yllätys kun Sagadassa tavatut brittiveljekset, David ja James, sekä jenkkimimmi Carissa iskivät yllättäen samaan rantaravintolaan. Retkue oli käynyt pyörähtämässä pohjoisemmassa, Viganin espanjalaiskylässä, mutta oli kaivannut hieman rantatoimintaa ja päätynyt hyvän tuurin johdattamana samaan kaupunkiin kuin me. Vieläpä viereiseen majataloon. Loistavaa! Ilta menikin sitten taas travelleritarinointia kuunnellessa ja San Miguelin panimon tuotteisiin tutustuessa. Seurueeseen liittyi vielä paikallinen elämäntapasurffari, Alan ja ilta jatkui kuin yllättäen yli puolen yön.
Maanantaina oli sitten heti aamiaisen jälkeen aika itsekin tutustua surffaamisen ihmeelliseen maailmaan. Palkattiin vielä tunniksi paikalliset hemmot jeesaamaan perusteiden omaksumisessa ja päivä meni erittäin antoisissa merkeissä aaltojen harjoilla. Olihan homma tietysti aluksi melko hankalaa; lauta oli yllättävän kiikkerä, aloittelijan oli vaikea erottaa mikä aalto oli hyvä ja mikä ei, pelko muihin surffareihin törmäämisestä oli aina akuutti, muutaman kaatumisen jälkeen ei todellakaan tiennyt missä päin meren pinta oli jne. jne., mutta parin tunnin hieromisen jälkeen onnistuin jopa muutamaan otteeseen surffaamaan ihan oikeasti ilman kenenkään ulkopuolisen apua. Samoin Inni, joka kuitenkin koki taas vaurioita ja joutui meduusahyökkäyksen kohteeksi. Tällä kertaa osuma tuli suoraan naamaan, muttei onneksi ollut ihan niin paha kuin edellispäivän arpeuttava kokemus. Myös messissä heilunut brittikundi James sai pahoja vaurioita meduusoista, mutta allekirjoittaneen parkkiintuneeseen nahkaan ei tullut jäljen jälkeä. Omituista.
Täytyy nyt tässä sanoa ihan selvällä suomenkielellä, ettei kenellekään jää mitään epäselvyyttä asiasta; surffaaminen on ihan helvetin kingiä hommaa! Ihan parasta meininkiä! Fiilis on vähän sama kuin ennen muinoin lumilautatouhuissa; rentoakin rennompaa ja sen lisäksi vielä vähän rennompaa. Lisähauskuutta päivään toi edellisiltana tavatun surffarikundin, Alanin koira Neo, joka isäntänsä mukana surffasi myös mallikelpoisesti. Neokin osasi maata ensin laudalla Alanin meloessa vauhtia ja aallon kasvaessa surffauskelpoiseksi, nousta käskystä ylväästi jaloilleen seisomaan. Todellinen surffikoira!
Illalla olo oli tietysti täysin hakattu; niskaa ja selkää särki kokoaikaisen aaltojen yytsimisen jäljiltä, kädet olivat melomisesta täysin poikki ja kylkiluut ja vatsa laudalla poukkoilun jäljiltä kuin pesarilla hakatut. Onneksi Alanin tyttöystävän, Emman loistokas kana-curry ja muutamat Red Horset auttoivat yli pahimpien kipujen ja illan tullen sitä koki jo ikään kuin kuuluvansa lähes itseoikeutetusti surffareiden rentoon heimoon. Illalla raivonnutta myrskyä seurattiin siis tyytyväisinä ja todellisissa chilax-fiiliksissä naapuriresortin katetulta terassilta.
Eilen, tiistaina oli ohjelmassa tietysti samaa kuin maanantaina; aamiainen iisisti puolen päivän aikoihin ja pari tuntia surffaamista. Ei tässä nyt ihan vielä mitään mestarisurffareita olla, mutta muutamista onnistumisista tuli taas ihan loistava fiilis. Iltapäivällä lähdin vielä Davidin ja Jamesin kanssa jeepneyllä käymään San Fernandon kaupungissa jonka loistavalta ruokatorilta tuliaisiksi tuotiin kilokaupalla erilaisia lihoja ja vihanneksia, jotka heitettiin kundien asuinpaikan, Lola-Nannys Resortin hiiligrilleihin. Keittiömestarina toimi James joka on siviiliammatiltaan kokki ja paikan oikea keittiömestari, Emma heilui apuna. Jenkkityttö Carissa oli suunnannut jo aamulla kohti Manilaa, mutta vaihtopelaajina mestoille olivat saapuneet brasilialainen Angel ja ranskalainen Zas. Loistokkaat grillisafkat kulautettiin paikallisten suosikkijuomalla, Tanduay-kokiksella alas ja illan ohjelmassa olikin taas pelkistetysti ”kitara, taivas ja tähdet”. Yllättävästi nukkumatti kutsui väsyneitä rantapummeja vasta joskus kolmen aikoihin yöllä.
Tänään onkin sitten taas ollut ns. hitaampi päivä eikä olla oikeastaan tehty mitään muuta kuin varailtu lentoja ja majoituksia seuraavista matkakohteista. Ollaan tässä jo useiden viikkojen ajan pohdittu pitäisikö Filippiinien jälkeen ensin suunnata Thaimaahan vai Vietnamiin ja nyt näyttää tosiaan siltä, että reissu jatkuu huomenissa kohti Manilaa, lauantaina Singaporeen ja sieltä muutaman päivän jälkeen Thai-ihmisten synnyinseuduille. Ihan siistiä päästä parin kuukauden filippiiniajan jälkeen katselemaan vähän uusia maisemia. Thaimaasta tie vie näillä näkymin Kambozdaan, Laosiin ja sieltä Vietnamiin. Ehkä. Katsotaan nyt.
Nyt alkaa taas näyttää siltä että aallot voimistuvat, eli taitaa olla aika lähteä huitomaan viimeiset surffit San Juanissa ennen huomista matkaa Manilaan. Ciao.
-Tomppa
PS. Fernando, älä meeee! Varsinkaan Chelskiin…
Jealous much? Oh yes I am!!!! :)))
VastaaPoista