San Juanin surffikeidas kohteli meitä hyvin about viikon verran, mutta kaikki kiva loppuu aikanaan ja torstaiaamuna oli taas aika lähteä puskemaan eteenpäin. Aamu otettiin kuitenkin vielä iisisti ja varsinainen lähtö tapahtui vasta puolilta päivin. Oli itse asiassa yllättävän mageeta ettei kerrankin tarvinnut lähteä kuudelta aamulla vääntämään mihinkään suuntaan, kuten yleensä on ollut tapana. Brittikundit David ja James lähtivät samaa matkaa kohti Manilaa ja keskipäivän kuumuudessa, rantatien varrella dösään liftasi siis kokonaiset neljä valkonaamaa.
Bussimatka oli tapahtumaköyhä, eikä jännitystä voinut enää repiä edes vuoristoteiden mutkaisuudesta ja pelottavuudesta. Vuoret olivat jääneet kauas taakse jo aikoja sitten. Hermot kuitenkin olivat taas äärimmäisen kireällä; en vaan voi ymmärtää paikallista tapaa huudattaa kaikkia mahdollisia musiikki- ja muita audiolaitteita aina Spinal Tap-volyymilla riippumatta siitä kuinka laaduttomat äänenvahvistusjärjestelmät kulloinkin käytössä on. Dösämatkan alussa maksimivolyymilla soitettu Simon & Garfunkel vielä jotenkin sai synninpäästön, mutta kun seitsemän tunnin matkasta kuusi käytettiin jonkinlaisen paikallisen Gommi Ja Pommi-imitaation kuunteluun, oli järjen lähtö todella lähellä. Huumorimusiikin autuaasti loputtua bussinrähjän käsittämättömästi rätisevään telkkariin viritettiin vielä jonkinlainen ylipirteä naminamibjurströmvisailumusailuohjelma, eikä ollut todellakaan kaukana etten vain yksinkertaisesti hakannut kaikkia kaiuttimia paskaksi. En nyt tietenkään itsekään mikään hd- tai hifi-fanaatikko ole, mutta joku järki voisi edes julkisissa kulkuvälineissä olla paikallaan.
Noh, Manilaan jokatapauksessa päästiin ja yöksi suunnattiin tietysti tuttuun ja turvalliseen Friendlys Guesthouseen. Respahiimu Ronald jo odottelikin seuruettamme kuumeisesti saapuvaksi ja fiilis oli hostellissa edelleenkin kohdallaan. Dösämatkan hermoja kiristävässä tunnelmassa oltiin vähän puolihuolimattomasti Davidin ja Jamesin kanssa juteltu, että pitäisikö illalla suunnata katselemaan Manilan yöelämää kun nyt kuitenkin, ainakin periaatetasolla ollaan viimeistä iltaa kimpassa Filippiineillä. Tuumasta toimeen ja ei muuta kuin Adriatico Streetin baareja valloittamaan.
Ja tiukkaa meininkiä saatiinkin tietysti aikaiseksi. Red Horsea juotiin ensin ämpärikaupalla hostellia vastapäätä sijainneessa kapakassa, jonka transusisäänheittäjä oli erittäin fiiliksissä pohjoisista vieraista ja palvelu pelasi mukavasti. Illan käännyttyä enemmänkin yön puolelle jouduin poistamaan kesken kaiken pöytään väsähtäneen Davidin palomiesotteella takaisin Friendlysiin, mutta Innin ja Jamesin kanssa lähdettiin toki vielä valloittamaan Malaten klubiskeneä. En nyt ihan tarkasti muista monessako mestassa vierailtiin, mutta aamulla käsi oli täynnä sisäänpääsyleimoja ja lompakko tietysti viimeistä pesoa myöten tyhjä. Välähdyksenomaisina muistikuvina illasta mieleen tulivat eräässä klubissa yllättäen alkanut drag-show ja mielipuolisesti mukana esityksessä heilunut James, sekä suuntavaiston yllättävä kadottaminen aamuyön viimeisinä tunteina. Joku koditon meidät sitten takaisin hostelliin neuvoi. Kaiken kaikkiaan ilta meni onnistuneesti Tuomari Nurmion tahdissa; ”kohdusta hautaan, tuhannen kapakan kautta”. Aamulla fiilis olikin sitten enemmän Razorlightin biisistä In The Morning;”in the morning, you know we won’t remember a thing”. Hauskaa kuitenkin oli. Tietty.
Perjantaina keskityttiinkin sitten nauttimaan Burger Kingin antimista ja lähinnä löysäilemään Friendlysissä. Eikä siitä oikeastaan sen enempää; harakoille meni, mutta onhan meillä aikaa.
Parin kuukauden filippiinienkiertourakka urakka saatiin sitten lopulliseen päätökseensä tänä aamuna viideltä, kun taksi suuntasi kohti Nino Aquino Internationalia. Vaikka kaikkeen filippiiniläissäätöön on jo tietysti erittäinkin tottunut, kyllä se taas nauratti kun lentokoneeseen päästäkseen työllisti matkalla ainakin parikymmentä erilaista virkailijaa; passin tarkastus, lentolipun (milloin jollain on viimeksi ollut ”lentolippu”?) tarkastus, turvatarkastus, passin tarkastus, terminal fee, terminal feen tarkastus, terminal fee-lipun repijä, turvatarkastus, joku muu tarkastus ja sitä rataa. Jengi tuntuu vain randomisti seisoskelevan erivärisissä univormuissa, erikokoisten ovien edessä ja kyselevän mitä papereita nyt milloinkin sattuvat kyselemään. Jos kyseistä dokumenttia ei ole esittää, perifilippiiniläinen konfliktinpelko ottaa virkailijasta vallan ja kuullaan yleislause: ”it’s ok”, joka siis tarkoittaa sitä että kyseinen pamppuhemmo ei oikein tiedä miten tilanteeseen pitäisi reagoida. Hienoa byrokratiaa ja muutenkin vahvaa toimintaa!
Filippiinien kaaos ja hälläväliä-asenne vaihtuivat muutamassa tunnissa Singapore Airlinesin siivin Singaporen kliiniseen järjestelmällisyyteen. En ole ikinä aikaisemmin käynyt tässä maassa muualla kuin Changin lentokentällä, mutta esimerkiksi suunnistettaessa majapaikaksi valikoituneeseen Little Indian kaupunginosaan, aivan miljoonakaupungin toiselle laidalle, ei ollut hetkeäkään pelkoa siitä, että olisi vaikkapa eksynyt matkalla. Kaikki opasteet ja muut systeemit olivat jopa vähän liiankin hyvin kuosissa.
Little Indiassa suunnattiin hyväksi kehuttuun The Inn Crowd-hostelliin, mutta mesta oli valitettavasti ääriään myöten täynnä, eikä asialle ollut mitään tehtävissä. Harmi, koska kaikki jotka Inn Crowdissa ovat käyneet, tuntuvat ko. paikkaa ylistävän. Muutaman muunkin epäonnistumisen jälkeen löytyi lähistöltä onneksi, vasta eilen avautunut 28 Dunlop, jonka dormitorion numero 105 ensimmäisiä asiakkaita saimme kunnian olla. Mesta on vielä ehkä hieman vaiheessa, mutta tämän kaupunginosan budjettimajoitukset tuntuvat olevan sen verran täynnä, että ilman minkäänlaisia opasteitakin sisälle on jo tämän päivän aikana eksynyt yksi jos toinenkin yösijaton backpackeri.
Kotiutumisen jälkeen nautittiin tietysti nimensä mukaisen Little Indian intialaisten ravintoloiden antimista ja muutos pari kuukautta ravintona olleeseen, yleensä lähes täysin mauttomaan filippiniläissafkaan oli makuhermoja hivelevä. Makuja tästä reissusta on ehkä tähän mennessä puuttunutkin ja tästä eteenpäin niitä pitäisi ilmeisesti olla tarjolla ihan tarpeeksi.
Skruudaushommien jälkeen lähdettiin sitten ihan arpapelillä hortoilemaan Singaporen keskustaan ja ihailemaan käsittämättömän puhtaita katuja. Roskia ei ollut missään ja kaupungin runsaat viheralueet ovat mielettömän hyvässä kuosissa; pitäisiköhän suomalaisen futiskenttämestarien konsultoida esimerkiksi singaporelaisia kollegoitaan nurmikon kasvattamisen saloista? Keskustassa vastaan tuli myös buddhalainen temppeli, jonka hartaustilaisuuteen käytiin tietysti tutustumassa kun mahdollisuus oli. Täytyy myöntää, että tiedot maailman eri uskonnoista ovat kyllä ruostuneet hävettävän matalalle tasolle sitten ala-asteen uskontotuntien. Tapakristityt turistit katselivat ihan huuli pyöreänä suitsukkeiden heiluttelua ja erilaisia jumalpatsaille kumarteluja. Mielenkiintoista meininkiä.
Muutaman tunnin dallailujen jälkeen osuttiin myös siihen ainoaan todelliseen turistikohteeseen jonka olisin ennakkoon Singaporesta osannut nimetä; Raffles-hotelliin. Oltiin tietysti pakotettuja käymään sisällä Singapore Slingillä ja huomattiin että kyllä siellä lattialla niitä maapähkinänkuoria on ihan huolella, kuten tarinat ovat kertoneet. Ja ihan hyvä oli juomakin vaikka en mikään erityinen makeiden drinkkien ystävä olekaan.
Siinäpä se tämän päivän anti sitten aika pitkälti olikin. Odottelen tässä parin tunnin päästä (klo 02.30) alkavaa MM-skabojen pronssimatsia Saksan ja Uruguayn välillä. Toivottavasti se baari, jossa kävin ottelun näyttämisestä aikaisemmin illalla tiedustelemassa, on tosiaankin auki. Näissä futismatsien katsomisissa kun on viime aikoina tullut joustettua vähän liikaakin…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti