14.6.2010 Tagbilaran – Cebu –lautalla

-Hääkeikka Boholilla-

Perjantaiaamuna hypättiin tosiaan taas laivaan ja suunnattiin takaisin kohti Boholin saarta ja Vilen ja CheChen häitä. Laivana toimi tällä kertaa OceanJet, eli matka kesti sen tutumman viiden, kuuden tunnin sijasta ainoastaan kaksi. Koko suomalaisdelegaatiokin mahtui pitkine jalkoineen istumaan lähes mukavasti paikoillaan, kun onnistuttiin valloittamaan laivan etummaisin penkkirivi. Taaemmat rivit oli tietysti suunniteltu paikallisille kääpiöille, eivätkä ne olisi mahdollistaneet minkäänlaista istuma-asentoa. Botskilla oli kaiken muun hyvän lisäksi vielä ilmainen, lähes toimiva wi-fi, eli pari tuntia meni siis melko mukavasti interwebsin ihmeellisessä maailmassa.

Perillä Boholilla ahtauduttiin Vilen varaamaan minibussiin ja ajettiin kohti Alona Beachia, josta olimme varanneet tietysti halvimman ja parhaan majoituksen; Citadel Alonan. Majoituttiin Nikon ja Innin kanssa saunakuumuuteen lämmitettyyn fan-roomiin, Anderssonin perheen naapuriin ja lähdettiin rannalle syömään.



Rannalla vierähti ruokailun jälkeen mukavasti muutama tunti footbägiä pelaillessa ja hikoilun määrä oli tietysti infernaalinen. Suureksi onneksemme läheisillä terasseilla tarjoiltiin alkoholia ja akuuttia nestehukkaa karkotettiinkin välittömästi muutamilla San Mig Lighteilla. Illalla seuraan liittyi vielä loput Tervon perheestä (Kari, Ride, Pale ja Capu) ja koko valkonaamojen joukkio suunnistikin läheiseen saksalaisomisteiseen ravintolaan väijymään MM-skabojen avausottelua, Etelä-Afrikka – Meksiko. Tavallaan oli jotenkin outoa huomata, että fudiskabat eivät kiinnosta täällä juuri ketään muuta kuin turisteja; paikallisten omistamien baarien telkkarit pyörittivät tuttuun tyyliin karaokekanavia ja ihmiset olivat autuaan tietämättömiä jostain ihme ämmämkisoista. Suomen ja Kanadan lisäksi maailmassa on siis vielä ainakin kolmas maa, jossa fudis ei ole sille oikeutetussa kuningaslajin asemassa. Pitäisi varmaan olla jonkinlaiset riisinsyöntiskabat käynnissä, että paikallisia kiinnostaisi.



Matsin toinen puoliaika meni kyllä omalta osaltani vähän harakoille, kun seuraan liittyivät vielä CheChe ja hääkoordinaattorina toiminut superhomo, Archie, joilla oli allekirjoittaneelle melkoisen paljon selitettävää filippiiniläisestä hääprotokollasta. Bestman saikin sitten aika paljon enemmän tehtäviä kuin aikaisemmissa hääpalavereissa oli puhuttu. Noh, haasteet ovat tietysti aina tervetulleita, mutta kieltämättä nukkumaan mentäessä päässä pyöri melkoisen paljon terminologiaa ja tapoja, joista kuulin ensimmäistä kertaa 12 tuntia ennen h-hetkeä; oli ”ringbeareria” ja ”blessingiä” ja ”principal witnessejä” ja ”precidential peoplea” ja ”entrance of the entouragea”, ”moneydancea” ja ”kyyhkysten päästämistä vapaaksi” ja vaikka mitä sekularisoituneelle suomalaiselle outoa juttua. Täällä ei todellakaan ole käsitettä ”me pidetään meidänlaiset häät” ja kaiken oli siis kuljettava ikiaikaista katolista kaavaa noudattaen. Arvasin jo, että lauantaista olisi tulossa hikinen päivä.

Hikinen päivähän se sitten olikin. Ei kuitenkaan siitä syystä, että olisi jotenkin erityisesti jännittänyt tai muuta yhtä absurdia, vaan siksi, että ensimmäistä kertaa lähes viiteen viikkoon jalkoihin oli vedettävä pitkät housut ja kengät. Hikoilua mitattiin ämpäreillä heti minuutissa kamojen päällepukemisen jälkeen. Koko komeus kruunattiin vielä paikalliseen tapaan barongilla; pitkällä, edestä kirjaillulla paidalla, joka ei kyllä ollut minkäänlaista climacool-systeemimateriaalia, vaan varmaan jonkinlaista muovin ja kumin sekoitusta. Toisaalta, sulhanen ja sulhasen isä olivat päättäneet pukeutua perisuomalaisesti tummaan pukuun, eli olisivat asiat voineet huonomminkin olla. Taas kerran tuli mieleen, että mimmeillä ovat asiat vaan niin paljon paremmin; jos jonkinlaisen löyhän kesämekon päälleen pukeminen ei olisi loukannut kaikkia mahdollisia kirkolliskäytäntöjä, olisin aivan varmasti vetänyt sellaisen ylleni.



Kirkonmenot kestivät varmaan pari tuntia, mutta Vile ja CheChe saatiin kuin saatiinkin lopulta onnellisesti naimisiin. Protokollassa oli tietysti omaan makuuni aivan käsittämättömän paljon raamatun lukemista, aamenen huutamista, valan vannomista ja muuta kirkkohapatusta, mutta oli kyllä tietysti mielenkiintoista nähdä miten homma hoidetaan täälläpäin maailmaa. Onnistuin mielestäni nousemaan oikeissa kohdissa ylös penkistä ja auttamaan sormusten- ja raamatunkantajia ja avioliittosopimuksen allekirjoittajia tehtävissään. Sulhasen tärisevistä käsistä pudonneen sormuksenkin onnistuin nappaamaan kiinni ennen kuin se ehti vieriä minnekään viemäriin. Myös muut pohjoisen pallonpuoliskon vieraat pärjäsivät; Hanna sai kynttilän sytytettyä oikeaan aikaan, Nurtsi hunnun asetettua hääparin päälle, eikä Innikään onnistunut kuristamaan ketään seremoniallisella nauhallaan. Lissu ja Capu eivät kompuroineet groomsmanin roolissa ja valokuvaustiimi Niko ja Marcus taltioi koko hoidon jälkipolville ihailtavaksi. Loistavaa. Homma päättyi virallisiin ja huomattavan moniportaisiin valokuvauskuvaussessioihin alttarilla ja kun koko spektaakkeli oli ohi, olivat kaikki päällä olevat vaatteet, sukista boksereihin aivan läpimärkinä hikoilusta. Huh.



Kirkosta siirryttiin sitten hääjuhlapaikkaan Bohol Beach Clubille, jossa pienehköjen alkusekoilujen jälkeen sain kuulutettua kaikki hää-entouragen jäsenet lähes oikeassa järjestyksessä portista sisään. Paikalliset tietysti nauroivat loistavalle takaloginkielen ääntämiselleni, mutta huumorillahan homma oli jokatapauksessa otettava; kun viimeisenä sisään tulleet tuoreet herra ja rouva Tervo päästivät ilmaan ikuisen rakkauden symbolina kaksi valkoista kyyhkystä, oli siirappia valua jo korvistakin.



Kuten jo jossain aikaisemmassa postauksessa totesin, BBC:tä hienompaa mestaa hääjuhlan pitämiseen saa hakea. Ranta oli vain aivan vieressä ja kyllä tropiikin yössä, palmujen katveessa pidetyissä häissä herkistyy itse kukin. Kenenkään muun häitä yhtään aliarvioimatta, mieleen tuli väkisinkin, että miltäköhän seuraavat häät jossain hikisellä kunnantalolla, suomalaisessa tihkusateessa tuntuvat? Tarjoilutkin olivat yleisestä paikallisesta tavasta poiketen aivan viimeisen päälle kohdallaan. Loistokasta!

Bileet etenivät Archien suunnittelemalla minuuttiaikataululla, mutta kyllä bestmankin ehti hieman lechon baboyta (kokonaisena grillattua possua) maistamaan ja jonkun Red Horsenkin nauttimaan. Perinteiset filippiiniläiset hääohjelmanumerot tietysti ihmetyttivät meitä suomalaisia; esimerkiksi moneydancessa tuore aviopari tanssi häävieraiden keskellä muiden kiinnittäessä neuloilla fyrkkaa morsiuspukuun ja sulhasen asuun. Ja tietysti jengi naureskeli taas takaloginkielen ääntämiselleni kuuluttaessani ihmisiä vuorotellen rahankiinnitystalkoisiin, mutta kaikesta selvittiin kunnialla.



Suomalaispuolen yllätyksistä vastasivat oman puheeni päättyminen edellisenä iltana kootun ”The Angelic Nordic Voices”-yhtyeen esittämään kappaleeseen ”Ballad Of Vile And CheChe” ja kun loppujen lopuksi kuusi suomalaista futishuligaania vielä suoritti morsiamenryöstön, oli ilta täydellinen.

Bileet jatkuivat railakkaissa merkeissä Alona Beachin yössä. Baarien sulkeuduttua haimme Nikon kanssa paikalle vielä tarkoitusta varten varatut Tanduay-pullot ja kitaran ja ranta raikui iloisesti aina aamuseitsemään asti. Täytyy kyllä sanoa että oli mahtava päivä! Vielä kerran onnea Vilelle ja CheChelle!



Eilinen, sunnuntai olikin sitten taas sitä hiljaisempaa sorttia; poistuttiin Citadelista ainoastaan pekoniaamiaiselle ja myöhemmin illalla pizzalle ja futista katsomaan. Muuten päivä vietettiin erittäin tukevasti varjoisella takapihalla täristen ja koomaillen. Kunnollinen kuosittelu näissä trooppisissa ilmastoissa tekee kyllä ihmiselle pahaa.

Tänään puskettiinkin sitten heti aamusta matkanjohtaja-Vilen järjestämälle Boholin kiertoajelulle. Ohjelmassa olivat Chocolate Hills, Tarsierit (kummituseläin, peikkomaki) ja ruokailu Loboc-joen laivaravintolassa. Ongelmaksi muodostui tietysti koko remmin mahduttaminen samaan minivaniin; 13 suomalaista vie hieman enemmän tilaa kuin 20 paikallista ja pitkiä jalkoja ja terävä polvia tuntuikin olevan joka puolella ja jengiä välillä useassa kerroksessa. Sopu sijaa antoi ja homma toimi kuitenkin loppujen lopuksi mukavasti. Chocolate Hillsit olivat hienoja pyöreitä mäkiä, joiden katselua ei haitannut edes ilmaa onneksemme viilentänyt kevyt sade, tarsierit olivat erittäin omituisen näköisiä, nyrkinkokoisia, pitkähäntäisiä apinoita ja Loboc-joen Vietnam-leffoista tutut maisemat loistavia. Tunnelmaa ei haitannut edes jokilaivassa musisoinut hissimusabändi, eli mukavaa oli koko päivän ajan.



Nyt ollaankin sitten matkalla takaisin Cebuun, jossa Hanna ja Marcus hyvästelevät Filippiinit ja lähtevät Hong Kongin kautta kohti koti-Suomea. Loppuporukka suuntaa huomenissa Boracaylle, jossa olisi tarkoituksen viettää ainakin viisi päivää lokoisaa rantaelämää.

Päätän raporttini tähän. ”Thanks much”, kuten Powder Kegissä sanotaan…

-Tomppa