Jep, eli täällä sitä vietetään erilaista Juhannusta Manilassa, Malaten kaupunginosassa. Meininki ei ole ihan niin rajua kuin perinteisissä Örinämattilan Juhannuskarnevaaleissa, mutta ihan siistiä on täälläkin…
Tiistai pyörittiin siis Innin kanssa kahdestaan Boracaylla, mutta uiminen ja auringossa rentoilu jäivät vähemmälle, kiitos pilvisen taivaan ja ajoittaisten sadekuurojen. Outo juttu, että kun kaikki muut suomalaiset olivat hävinneet mestoilta, aurinko hävisi taivaalta. Tultiin siihen tulokseen, että Sika-Nippe ilmeisesti varasti koko pallon lähtiessään. Lämpötiloissahan ei siis tietenkään ollut mitään valittamista, mutta puhtaassa rantamestassa hengailu sadesäällä oli kyllä kieltämättä vähän puuduttavaa. Sanotaanko näin, että riippumatto tuli vähän liiankin tutuksi. Illalla mentiin vielä viimeistä kertaa Calypsoon väijymään futista ja tarjoilijat olivat tietysti kovin pahoillaan, kun kerrottiin moottoritien olevan taas kuuma ja reissun jatkuvan keskiviikkoaamuna kohti Manilaa. Itse ottelussa rohkeasti hyökännyt Etelä-Afrikka voitti sysipaskan Ranskan ja nukkumaan mentiin tyytyväisinä kisoissa, niin kentällä kuin kentän ulkopuolellakin sekoilleiden patonginpurijoiden tappiosta.
Keskiviikkoaamuna nostettiin sitten taas reput selkään ja matka jatkui Boracaylta poispäin. Ensin ajeltiin tricyclellä satamaan, sitten bangkalla pääsaarelle ja siitä parin tuntia kestäneellä minivan-kyydillä Kalibon lentokentälle. Flygariasemalla oli tietysti taas ohjelmassa kunnon filippiiniläistä lentokenttäsekoilua, jonottelua useissa eri jonoissa ja lopulta lähdön viivästyminen neljällä tunnilla. Kalibossa ei tietenkään ollut juuri minkäänlaisia lentokenttäpalveluita, eli lounaana ja päivällisenä toimivat sari-sarista ohimennen ostetut pari mangoa, sipsipussi, kokistölkki ja Palawanilta asti mukana raahatut hätävarapähkinät. Kun kone sitten illalla kahdeksan jälkeen laskeutui Manilan Nino Aquinolle, olivat nälkä ja väsymys viikon verran rantaelämän humussa hyvinsyöneille matkalaisille tietysti ylitsepääsemättömät.
Suunnistettiin taksilla välittömästi pari kuukautta sitten El Nidossa tavatun itävaltalaisen Romanin ohjeiden mukaisesti Friendly’s Guesthouseen, jossa kamat pudotettiin erittäin hikiseen fan-roomiin ja suunnattiin kaupungille safkaamaan. Löydettiinkin helposti lähistöltä hyviä ruokapaikkoja ja täytyy kyllä sanoa, että näin reissussa rähjääntyneen silmään öinen Manilan katukuva ei näyttänyt enää yhtään niin pelottavan kaoottiselta kuin toukokuussa kun ensimmäistä kertaa saavuttiin kaupunkiin. Itseasiassa Malaten kaupunginosa tuntuu olevan täynnä mielenkiintoisia rafloja ja baareja, eivätkä kaduilla päivystävät piraattikamojen myyjät, kerjäläiset ja muut huijarit enää vaikuta niin omituisilta. Ehkä tässä on jotain kuitenkin oppinut.
Friendly’s Guesthouse on juuri sellainen kuin pitääkin; ”for backpackers, by backpackers”, kuten paikan slogan kuuluu. Erittäin rähjäisessä pytingissä on monikulttuurinen tunnelma ja kaikki vieraat tuntuvat olevan samalla asialla; tulossa jostain muualta ja menossa Manilan läpi jonnekin toiseen paikkaan. Siis aivan loistava mesta. Keskiviikkoilta päätettiinkin hostellin tilavassa common roomissa erittäin värikkäässä MM-kisakatsomossa ja hauskaa oli.
Eilen, torstaina, tutkittiin Manilaa ostoskeskuksissa pyörimällä. Sekä Robinsonissa, että valtavan kokoisessa SM Mall Of Asiassa olisi ollut vaikka millä mitalla mielenkiintoista shoppailtavaa, kaiken huippuna eräs suosikkihighstreetbrandestani Topman, mutta eihän sitä nyt vielä tässä vaiheessa reissua voinut alkaa rahaa tuhlaamaan ja kledjut jätettiin sydän verta itkien kauppojen hyllyille. Kaipa sekin on merkki jonkinlaisesta mielen lujuudesta. En kuitenkaan häpeä tunnustaa hetkellisesti himoinneeni kaikenlaisia kaupunkivaatteita kravateista päällystakkeihin ehkä enemmän kuin mitään muuta.
Mall Of Asiassa olisi ollut tarjolla myös luistelua ihan aidossa lätkäkaukalossa, mutta ainoa asia mihin lopulta fyrkkaa käytettiin, olivat leffaliput. Innin järkytykseksi Sinkkuelämää 2 ei enää pyörinyt teattereissa, eli tyydyttiin siis voimakaksikon Tom Cruise – Cameron Diaz tähdittämään toimintahassutteluun Knight And Day. Leffa oli tietysti puhdasta överiksi vedettyä aivotonta hömppää, mutta toimi kieltämättä rentoutumistarkoituksessa ihan mukavasti. Leffakokemusta eivät jostain syystä pilanneet edes ympärillä äänekkäästi keskustelleet ja kaikki tekstit ääneen lukeneet filippiinot. Sen verran täytyy kuitenkin antaa negatiivista palautetta paikallisesta leffateatterikäyttäytymisestä, että ilmeisesti filippiiniläiset virtsarakot eivät ole tarkoitettuja parin tunnin paikoillaan istumiseen; sellaista hetkeä ei elokuvan keston aikana löytynyt, ettei joku olisi ollut menossa vessaan tai tulossa vessasta. Toinen juttu joka jäi kaivelemaan, olivat ne hemmot, joiden oli muutamaa minuuttia ennen loppua aivan pakko päästä pois valtavan teatterin keskimmäisiltä riveiltä, mutta jotka kuitenkin jäivät ovensuuhun katsomaan elokuvan loppuratkaisun. Ja näiden sankareiden laskemiseen eivät muuten kahden käden sormet riitä. Omituista käytöstä.
Illalla toteutettiin jo monta viikkoa itänyt haave salaatin syömisestä. Oikeastaan missään raflassa ei ole pääruokalistalla kunnollista salaattia ja silloinkin kun on, ei kypsentämättömiä kasviksia ihan aina uskalla kilokaupalla itseensä ahtaa. Ongelman ratkaisu löytyi Robinsonin ruokakaupasta, josta raahattiin muovipussikaupalla salaattiaineksia Friendlysin yhteiskeittiöön. Illalla futiksen katselu oli siis ehkä vieläkin siistimpää kuin edellisinä päivinä. Bisseä, futista ja salaattia, ei ehkä ole se kaikkein tavallisin yhdistelmä, mutta toimi kuitenkin loistavasti.
Tänään puskettiinkin sitten heti aamusta katselemaan Manilan historiallisia mestoja ihan jalan. Ensimmäinen etappi löytyi Rizal Parkista, joka on siis Filippiinien kansannousua 1800-luvun lopussa johtaneen kansallissankari Dr. Jose Rizalin teloituspaikalle raivattu valtava puisto. Yllätyksenä ei tullut se, että suihkulähteet olivat paikalliseen tapaan ”not available”. Mesta oli kuitenkin mukava nähdä ja samalla oppi kätevästi valtavan palan Filippiinien lähihistoriaa; tätäkin kansaa ovat hallinneet yhdet jos toisetkin miehittäjät aikojen saatossa. Oltiin sitäpaitsi jo ehditty muutamankin kerran ihmetellä kuka tämä ”Rizal” on, jota esittävä patsas löytyy jokaisesta kylästä jossa on vierailtu. Itse puiston viereen oli vielä rakennettu pienempi puistikko, johon oli pystytetty Rizzen teloitusta yllättävän raadollisesti kuvaavia patsaita; ”tässä Rizalin perhe itkee tuomion julistamisen jälkeen, tässä heppua raahataan teloitettavaksi, tässä kundi ammutaan kuoliaaksi jne”. Omituisella tavalla kiehtovaa.
Rizal-puistosta suunnattiin Intramurosin (jep, hauska nimi) espanjalaiskaupunginosaan, jonka kivimuurit muistuttivat lähinnä Suomenlinnaa. Mesta on siis espanjalaisen hallitsijayläluokan 1500-luvulla itselleen rakentama kaupunginosa, jonka muurien sisäpuolelle ei arvatenkaan rahvaalla ollut asiaa. Nykyisellään Intramurosissa yhdistyvät vanhat, useaan otteeseen tuhoutuneet ja puhkipommitetut rauniot ja vanhaan loistoonsa uudistetut rakennukset. Siisti mesta sekin. Intramurosiin tutustumisen jälkeen dallailtiin vielä keskipäivän auringossa ympäri Manilan katuja, kunnes kuumuus vei voiton ja suunnattiin takaisin hostellille chillailemaan.
Tällä hetkellä aurinko juuri laskee ja Friendlysin common roomin kattoterassilta näkee mukavasti kuinka kaupungin elämä alkaa taas vilkastua. Päivällä kaduilla on minimaalisesti jengiä, mutta kun aurinko laskee, ryömivät ihmiset koloistaan ulos hengailemaan ja kuka mitäkin tekemään. Meidänkin taitaa olla aika lähteä etsimään jostain päivällistä. Hyvää Juhannusta vaan kaikille tasapuolisesti!
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti