Muutama päivä on nyt vietetty…
Ehdin kirjoittaa tasan sanaan ”vietetty” asti, ennen kuin sairaalloisen epämukavan yöhetken laivalla keskeyttivät kaksi paikallista hemmoa, jotka tulivat kertomaan meille tietoiskuja filippiinoista, Filippiinien vaaroista matkustajien kannalta, itsestään, rakkaudesta, elämästä, uskonnoista, laivoista ja oikeastaan aivan kaikesta mitä nyt suusta ulos tuli.” Mukava” öinen jutteluhetki kesti melkein pari tuntia ja toki on sanomattakin selvää, että kaverukset olivat ympäripäissään tubasta, eli paikallisesta palmupontikasta. Eikä liene myöskään yllätys, että kundit olivat laivalla duunissa; toinen konemiehenä ja toinen perämiehenä ruorissa. Yö oli varmasti yksi kuumottavimmista tällä reissulla tähän asti, ei pelkästään humalaisten merimiesten takia, vaan myös siksi, että taivaanrannassa riehui oikein kunnollinen ukkosmyrsky (varmasti ehkä siistein näky ikinä), matkustuspaikat olivat aivan törkeän hikisissä mestoissa, kolmosluokassa, kannen alla, konehuoneen vieressä (meteli oli mitattavissa Spinal Tap-asteikolla) ja luteiset nukkumakaukalot olivat pohjasta puhki. Tunnit laivassa olivat siis pitkiä, erittäin pitkiä. Nyt ollaan kuitenkin selviydytty hengissä laivamatkasta takaisin Cebun puolelle, kello on viisi aamulla ja tänään pitäisi puskea pohjoiseen päin Cebun saarella; kohti Malapasquaa. Kunhan nyt vain bussit muutaman tunnin kuluttua aloittavat kulkemisensa. Tällä hetkellä tuntuisi siis olevan mukavasti aikaa jatkaa sanasta ”vietetty”… tai sitten aloittaa jollain ihan muilla sanoilla…
5.6.2010 Jollibee, Cebu City
Viimeinen asia, jonka Inni tiistaina kirjoitti oli ”ei enää ostoskeskuksia”, eli totta kai puskettiin keskiviikkona heti ensimmäiseksi ostoskeskukseen. Tällä kertaa Robinsoniin, tekemään Western Union-rahansiirtoa parin viikon päästä varattuun majapaikkaan Boracaylla. Nettipankkiin ja luottokorttimaksuihin tottuneelle systeemi on kyllä kieltämättä mahtavan retro, mutta täällä tuntuu WU:n toimipisteisiin aina olevan valtava jono. Homma saatiin hoidettua suhteellisen kivuttomasti ja niinpä käytiin koppaamassa reput selkään kämpiltä ja matka jatkui kohti laivaterminaalia ja sitä kautta Leyten saarta.
Yölaiva Leytelle oli ihan mukava; mahduin makaamaan goisauskaukalossa melkein kokonaan suorassa ja paikat olivat mukavan rauhalliseen kulmaukseen sijoitetut. Muutama tunti meni siis lähes sikeästi nukkuessa. Perillä Leytellä oltiin kello kolmen aikoihin yöllä ja hypättiin suoraan bussiin kohti etelää ja San Bernardia. Onnistuttiin kuin ihmeen kaupalla jäämään parin tunnin ajelun jälkeen oikean kaupungin kohdalla ulos dösästä ja aivan suunnitelman mukaan Essi-serkkuni miehen, Michaelin äiti olikin meitä vastassa pysäkillä. Matka jatkui Alfarojen residenssiin, jossa tietysti oli jo puolet talon asukkaista hereillä meitä vastaanottamassa. Kaikki se kuhina mitä mestoilla kello viiden aikoihin oli, oli ehkä meille kolme tuntia nukkuneille vähän ”liikaa” siihen aikaan vuorokaudesta ja päätettiinkin mennä vielä hetkeksi goisaamaan meille varattuun vierashuoneeseen.
Kukkojen kiekuminen ja muut asiaan kuuluvat äänet herättivät torstaina viimeistään seitsemän aikoihin ja aamiaispöytä olikin jo katettu meitä varten. Brekkarin jälkeen lähdettiin about kymmenen hengen delegaatiolla käymään San Bernardin kylän keskustassa, kalatorilla, hakemassa eväitä päivän retkelle läheisille putouksille. Mukaan napattiin mukavan kokoinen tonnikala, sekä pussikaupalla jotain pienempää fisua, jota en tunnistanut. Takaisinpäin käveltiin vähän sightseeing-henkisesti eri katuja pitkin ja huomattiin, että ensivaikutelma oli tosiaankin totta; San Bernard oli täysin varmasti puhtain paikka mitä näillä saarilla on tähän asti nähty. Normaalioloissahan paikallinen tapa on heittää kaikki mahdollinen jäte (ja hakea ehkä vielä vähän lisää roskaa jostain lähimailta ja heittää nekin) mahdollisimman törkeästi ojien pohjille ja metsiin, mutta täällä ei ollut maassa karkkipaperin karkkipaperia. Kaikkien talojen edessä oli vielä kierrätystä varten eri roskikset biojätteille, muoville ja paperille. Isot pisteet San Bernardille; jos kaikkialla olisi noin puhdasta, olisi ihan satunnaisenkin matkailijan mielikuva Filippiineistä varmasti hyvin erilainen.
Kymmenen maissa ahtauduttiin pariin tricycleen lähes koko Alfarojen klaanin kanssa (äiti, isä, Dennis, Melodie, Melanie, Melissa, Mekim, Kimberly, Kim-Courtney, Kim) ja suunnistettiin kohti paikallisia vesiputouksia. Muutamalla muullakin perheellä tuntui olleen näin koulujen lomakauden päättymisen lähestyessä sama suunnitelma ja mestoilla olikin jo aika tuhdisti jengiä. Osa hengaili varjoisilla piknik-pöydillä, osa isojen hiiligrillien edessä valmistamassa paikallisia safkoja ja erittäin suuri osa pulikoi putouksien alle rakennetuissa altaissa. Loistava mesta! Meillekin riitti luonnonhelmassa tilaa ja tonnikala ja muut herkut heitettiin välittömästi grilliin. Lämmin päivä vaati tietysti ylikuumenevan, pohjoisella pallonpuoliskolla syntyneen kehon jatkuvaa viilentelyä, mutta onneksi putouksien virtaavassa vedessä oli tilaa myös meille. Lapset riehuivat omissa altaissaan ja suoraan putousten alla, yläjuoksulla oli syvempiä, luonnon muokkaamia altaita varttuneemmille. Michaelin vanhin pikkuveli, Dennis ei ainakaan näin ensitapaamisella vaikuttanut ihan tervejärkiseltä kaverilta; kundi roiski kallioiden jyrkänteiltä pää edellä about ämpärin kokoisiin pooleihin. Itse tyydyin lähinnä käsipohjaan ja muihin tutumpiin uintimuotoihin.
Oltiin Innin kanssa tietysti ainoat valkonaamat mestoilla, eli huomio ja kansansuosio oli taattu aina kun mentiin tsimmaamaan tai vaikka vaan tutkimaan putousten ympäristöä. Eikä siinä tietysti mitään, näissä pienemmissä paikoissa on jo vähän tottunut siihen näyttelyeläimen rooliin; ”americano, americano”-huutoja kuuluu kaikkialla ja joka toinen vastaantulija tulee kyselemään nimiä ja huutelemaan ”helouta”. Varsinkin lapsia tuntuu aina suuresti huvittavan jonkin karvaisen eläimen näköinen, jättiläisen kokoinen valkoinen kundi ja keskivertoa kookospuuta pidempi valkoinen mimmi. Tällä kertaa meillä oli toki erikoisetuna paikallisväriä ”suojelemassa” uteliailta ja selittämässä asioita puolestamme. Veikkaan, että päivän aikana kuulin varmasti useita satoja kertoja sanat ”essi”, ”michael”, ”cousin” ja ”finland”. Essi ja Mikke taitavat olla jonkinlaisia julkkiksia San Bernardin seuduilla.
Päivä putouksilla oli kaiken kaikkiaan aivan loistava; safkapuolena oli sitä grillattua tonnikalaa, kanaa, sillimäisesti raakana vedettäviä pikkufisuja, riisiä ja tietty Red Horsea. Alfarot osoittautuivat erittäin sydämelliseksi klaaniksi eikä aikaa olisi oikeastaan voinut mukavammin viettää. Illalla hengailtiin vielä perheen talolla ja juteltiin välillä elekieltäkin käyttämällä maidemme kulttuurieroista, muista kuulumisista ja oikeastaan kaikesta mitä nyt mieleen tuli tai mihin yhteisiä sanoja löydettiin. Perheen isä ja Kim vetivät vielä pienen kukkotappelunäytöksen talon pihalla (kummastakaan ei onneksi tullut paistia, vaikka toinen, erityisesti kukkotappelua varten koulutettu roikale olikin tiukasti niskan päällä) ja meille esiteltiin tietysti muutkin pihapiirin eläimet; neljä koiraa, kili ja lukematon määrä siipikarjaa. Iltaruokailun (jonkinlaista porsaan päästä valmistettua pataa) jälkeen pitkä päivä alkoi painaa silmäluomia ja nukkumatti tulikin kylään jo kymmenen maissa illalla.
Perjantai alkoi taas kukkojen kiekumisella ja kuin ihmeen kaupalla koko talon väki oli hereillä ennen meitä. Taas kerran tuli mieleen Vilen viime viikolla esittämä näkemys siitä, että filippiinot eivät varmasti nuku koskaan; täällä tuntuu aina siltä, että menet ensimmäisenä nukkumaan ja heräät viimeisenä. Ehkä se on se siestan viettämisen taito mikä meiltä tehokkuusajatteluyhteiskunnan lapsilta puuttuu.
Aamiaisen jälkeen puskettiin lähettyvillä sijaitsevalle Alfarojen kookosfarmille ja samalla napattiin myös lounaaksi muutama fisu kalalammikosta, joka tuntui olevan varsinkin perheen isälle suuri ylpeydenaihe. Ihan mukava, lähes ehtymätön ruoanlähdehän se tietysti onkin, ei siinä mitään. Mestoilla hengaili myös muutama lehmä, joka on kyllä melkoinen näky kookospuumetsässä. Paikalliset kiipeilivät puissa luonnollisesti kuin apinat ja hyvinkin nopeasti saatiin nauttia tuoretta kookosmaitoa ja –hedelmää suoraan pähkinästä. Loistavaa menoa!
Lounaan jälkeen, ennen bussin lähtöä tutustuttiin vielä siihen yhteen, tuiki tärkeään paikalliseen kulttuurinpalaseen, jota ei oltu vielä omakohtaisesti kokeiltu; videokeen. Koko jengi kerääntyi telkkarin eteen ja kukkojen kiekumisen peittivät hyvin nopeasti maksimivolyymilla vedetyt karaokeklassikot. Ihan kaikki lauloivat, pari-kolme-vuotias Kimberly mukaan lukien ja oli kyllä heti alusta asti selvää, että videoke kuuluu erittäin olennaisena osana filippiinojen elämään. Itsekin olin tietysti pakotettu mukaan talkoisiin ja kaikkien suureksi järkytykseksi korisin lähinnä Nirvanaa ja Oasista näillä leveysasteilla suurempaa kansansuosiota nauttivien Phil Collinsin ja Cris DeBurghin sijaan. Täällähän kaikkien, siis AIVAN kaikkien suosikkimusiikki on lyhyesti ja ytimekkäästi ”love songs” ja itselleni olikin suuri ilonaihe huomata raamatunkokoisen lauluvihkon miljoonan siirappibiisin seassa sellaisia klassikoita kuin ”Pennyroyal Tea” ja ”The Man Who Sold The World”.
Lauleskelu oli ihan hauskaa, mutta kolmen maissa iltapäivällä oli taas nostettava reput selkään ja hypättävä bussiin, joka vei kohti Batoa. Satamakaupungissa hypättiin sitten laivaan ja päästiinkin tämän blogitekstin alkulähteille; juopuneiden merimiesten seuraan. Valtava kiitos Alfaroille; saatiin taas kahmalokaupalla sellaisia kokemuksia paikalliskulttuurista, joita ei rahalla voi ostaa. Toivottavasti päästään lupauksiemme mukaan lähivuosina käymään uudestaan San Bernardin täysihoitolassa.
Nyt alkaa jo aurinkokin olla noussut ja matka jatkuu kohti Malapasquaa. Katsotaan mitä tapahtuu…
-Tomppa
On tää jännää. Siellä te ootte nyt sitte ollu Essin appivanhemmilla ja mä en. Oon tosi hyvällä mielellä, kun kävitte ja piditte olostanne. Ja kyllä nauratti, että meidän pikku Essi on vähä niinku julkkis siellä kylillä....
VastaaPoista