Pikkaritarina ja kontrastien päivä
Eilen illalla Tompan edellisen postauksen jälkeen suunnistimme läheiseen Robinsons-ostoskeskukseen tarkoituksena ostaa ruoka-aineita ja kokkailla hostellin yhteiskeittiössä. Matkalla Tomppa muisti että voisi käydä samalla ostamassa parit bokserit lisää ja päätimme poiketa nopeasti ostarin tavarataloon. Helpommin sanottu kuin tehty. Ihan reilunkokoisen tavaratalon miestenosastolla oli kyllä alusvaatemerkkejä joka lähtöön mutta miltään valmistajalta ei tuntunut löytyvän mitään muuta kuin miesten pikkuhousuja. Pikkuhousuja?!?!? Tanga brief, bikini brief, hispter brief, modern brief, comfort brief, cool breeze brief, you name it. Mustia boksereita ei meinannut löytyä millään. Koko operaatioon eli vähiten huonojen valitsemiseen meni yli tunti ja tahatonta komiikkaa tilanteeseen lisäsivät joka telineellä parveilleet myyjätytöt jotka kyselivät alushousuja valitsevalta mieheltä jatkuvasti ”What size, sir? What size?” Olipahan hankalaa mutta loppu hyvin, ei löytynyt mustia eikä oikeanlaisia mutta bokserit kuitenkin. Mainittakoon vielä että alusvaateosastolla myytävissä t-paitapakkauksissa lukee ihan rehdisti lihaspaita, muscle shirt. Jepjep.
Erilaisen juhannuksen juhannuspäivä vietettiinkin sitten jälleen turistimeiningillä. Yöbussi pohjoiseen lähtee vasta kymmeneltä illalla, joten luovutimme aamulla huoneen, jätimme rinkat hostellille säilöön ja suuntasimme aamunuudeleiden jälkeen kohti Manilan toreja. Lonely Planet kertoo että torit ovat täydellistä vastamyrkkyä kliinisille ostareille ja halusimmekin mennä katsomaan missä paikallinen väki tekee ostoksensa, vaikka epäpaikalliseen tyyliin ajoimme paikalle taksilla. Manilan Central Market ympäröi kaupungin vankilaa ja siellä olikin kojuja ihan joka lähtöön. Ensimmäisessä kojussa myytiin hedelmiä ja vihanneksia, toisessa tekokukkia, kolmannessa armeijan univormuja ja niin poispäin. Keskiosa markkinoista oli lihatoria jossa pöydillä (joissa ei tosiaankaan ollut minkäänlaista viilennystä tai jäitä) pyöri erinäisiä sian ja kanan ruumiinosia, sen verran mitä kärpäsiltä pystyi erottamaan. Ja haju oli juuri sellainen kuin kuvitella saattaa. Väkisin sitä mietti että jostain tällaisesta paikasta meidänkin syömät ruoat varmaan tulee, mutta se ajatus piti karistaa nopeasti mielestä, muuten täällä reissaamisesta ei tule yhtään mitään.
Central Marketilta olisi tosiaan voinut ostaa monenlaista taloustavaraa ja kumileimasimia, mutta me tyydyimme vain katselemaan tarjontaa. Paljon tuli myös mietittyä ihmisiä jotka makoilivat kojuissa ja kadunvarressa, asuvatkohan siinä vai onko heillä joku kotikin. Lapset kirmailivat iloisena sinne tänne ja keksivät selvästi leikkejä vaikka kepistä ja kivestä, mutta väkisinkin sitä miettii mikä näiden lasten tulevaisuus on. Ja kuinkakohan kauan täällä pitäisi asua jotta kaikki kadulla notkuvat ihmiset, paskanhajuiset ojat ja muut ”epäkohdat” alkaisivat tuntua arkipäivältä.
Aikamme tallustettuamme tajusimme olevamme jo ihan paikallisen Chinatownin nurkilla ja päätimme katsastaa senkin samalla reissulla. Kiinalaiskortteleihin meidät johdatti F. Torres Street ja kohta alkoikin kiinalaisia kirjaimia näkyä joka puolella. Chinatownissa ei kuitenkaan ollut juuri nähtävää, ilmeisesti suurempi kiinalaisyhdyskunnasta kertova nähtävyys on kuitenkin kiinalainen hautausmaa eli kenties katsastamme sen viimeisellä Manilan visiitillämme juuri ennen Filippiineiltä poislähtöä. Tosin sanoen, Chinatown oli melko nopeasti nähty ja hyppäsimme jälleen taksiin. Kello ei vielä ollut kovin paljon joten pyysimme kuskia ajamaan vastavuoroisesti hienostokaupunginosa Makatiin, jossa sijaitsee useita ostoskeskuksia (tietty), pankkeja ja yritysten pääkonttoreita sekä fiinejä hotelleja ja ravintoloita.
Oli melkoinen kontrasti kun taksi lähti avoimen viemärin vierestä ja kaartoi reilun vartin päästä Pradan ja Hermesin liikkeiden väliin Makatissa. Kyseessä oli Greenbelt-ostarikompleksi josta näytti löytyvän ihan kaikki mahdolliset kaupat joissa voisi kuvitella haluavansa shoppailla. Ja jos ei asu meidän hostellikadun tapaisella, josta saa kaksi Omegan kelloa 1500 pesolla, niin täältä löytyi myös oma liike josta voi varmasti myös kysellä hyviä diilejä. Greenbelt oli tosiaan pienimuotoinen kulttuurishokki, vaikka palasikin ns. omille standardeille, suuri vehreä puistoalue jonka laidoilla terasseja ja terassein takana laatumerkkiä toisensa jälkeen. Täältäkään ei mitään ostettu, paitsi lounasta japanilaisesta Tokyo Tokyo –pikaruokalasta, mutta nähtiin lisää patsaita. Makatissa on nimittäin näköispatsas kansansuosikki Nino Aquinosta (sama tyyppi siis kenen mukaan Manilan lentokenttä on nimetty, ja lisäksi nykyisen pressan isä) juuri ennen hänen joutumistaan salamurhaajan ampumaksi. Täällä ei siis tosiaan tehdä mitään abstraktia lasiveistosta ja nimetä sitä Kekkosen kunniaksi.
Pällisteltyämme Greenbeltiä tarpeeksi jatkoimme matkaa länsimaisen turistin ”taksilla ostarilta toiselle” –tekniikalla ja siirryimme lähi-robinsoniin taas kerran ruokaostoksille. Friendly’sin väki oli nimensä mukaisesti luvannut että voimme hengailla hostellilla kunnes lähdemme bussille, vaikka emme enää varsinaisia asiakkaita olekaan ja pian laitetaankin pastaa tulemaan että saadaan tankattua yhdeksän tunnin bussimatkaa varten.
Bussi vie meidät toivottavasti sujuvasti Banauen pikkukaupunkiin josta pitäisi olla jo hienot näkymät riisiterasseille, maailmaan kahdeksanteen ihmeeseen. Ainakin jonkin listauksen mukaan. Banauesta jatkamme tämänhetkisen suunnitelman mukaan Sagadaan katsomaan roikkuvia ruumisarkkuja ja Echo Valleyta. Jännää.
-Inni
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti