Innin kukkotappeluraportointien jälkeinen ilta päätettiin huuruisissa merkeissä äärettömän kiihkeään fussball-turnaukseen malapascualaisessa ravintolassa. Suomi pelasi ainakin tanskalais-filippiiniläistä jengiä vastaan ja ilmeisesti Koreankin joukkue marssi jossain vaiheessa kentälle. Meininki oli kaoottista, Red Horsea ja rommia kului pullotolkulla, eikä turnauksen lopullinen voittaja tainnut selvitä oikeastaan kenellekään. Rafla meni kiinni joskus puolen yön aikoihin ja fussball-turnauksen jälkipelit jatkuivat tietysti rannalla. Joku paikallisista hommasi jostain muutaman pullon Tanduayta ja kitaran ja kulttuurivaihto pimeässä Malapascuan yössä jatkui rattoisasti. Meillä oli kuitenkin jo sovittuna snorklaustreffit bangka-kuskin kanssa aamuyhdeksäksi ja koska kalojen houkutteleminen oksentelemalla ei kiinnostanut, laitettiin kemuille omalta osaltamme piste joskus ennen kahta. Herätyskellon soidessa seiskan jälkeen aamulla olisi ehkä toivonut lähteneensä jopa hieman aikaisemminkin omaa bungalowia kohti, mutta minkäs teet. Ja tietysti asiat olisivat voineet olla huonomminkin; naapurimökin tanskalaismimmi kompuroi nukkumaan joskus puoli kahdeksan aikaan eikä askellus kuulostanut olevan sitä kaikkein vakainta laatua.
Snorklaushommat maistuivat taas parin viikon tauon jälkeen mukavasti pienestä rommin sivumausta huolimatta ja rentoa oli. Yhdellä spotilla käytiin väijymässä toisen maailmansodan melskeissä uponnutta japanilaista sotalaivanraatoa, josta filippiinot olivat tietysti pöllineet kaikki irtoavat metalliosat. Botskista oli juuri sen verran jäljellä, että laivan ääriviivat erottuivat. Aluksi raato oli kyllä kieltämättä pienehkö pettymys, mutta tarkemmin hommaa miettiessä tuli mieleen, että olisi sittenkin melko kohtuutonta odottaa 60 vuotta sitten uponneen laivan olevan mikään akuankkamaisen mahtavassa kuosissa, mastot ojossa makaava kaljaasi; ihan niin kuin jotain taikanappia painamalla merenpohjassa makaava Lentävä Hollantilainen siirtyisi purjeet puhkuen merenpinnalle. Tosielämä ei taida sittenkään olla niin siistiä kuin sarjakuvat.
Snorklauskeikan jälkeen olikin sitten aika lähteä erään edellisenä iltana tavatun filippiinon, Edzin kämpille synttärikemuihin. Mesta oli täysin eri puolella saarta mäellä, josta oli loistavat näkymät merelle. Pimeän tultua alkoi merellä raivota vielä mahtava ukkosmyrsky, jonka seuraaminen oli varmasti parempaa viihdettä kuin mikään ihmisvalmisteinen telkkariohjelma. Ihan mahtavaa!
Kemuissa oli arviolta parikymmentä tyyppiä ja tietysti me herrarodun edustajat olimme ihan kunniavieraina paikalla. Paikallisten suhtautuminen valkoihoisiin vieraisiin yllättää kyllä joka kerran; kaikki tuodaan eteen about hopeatarjottimella ja tasalaatuista kohtelua on kyllä melko vaikea ilman suurempia äänenkorottamisia saada. Toki, rommilasin jatkuva täyttäminen ei tälläkään kertaa ainakaan laskenut fiilistä; 65 Proof Tanduayta tuntuikin olevan ihan pohjaton varasto.
Ilta päättyi tietysti valtaviin videokejameihin ja kun oli meidän valkonaamojen aika laulaa, talon isäntä vielä videoi koko korvia särkevän tapahtuman. Yleensähän olen tiukasti karaoken taltiointia vastaan, mutta kundi tuntui olevan niin fiiliksissä valkoisista vieraista hoilottamassa omassa kodissaan, ettei sitä oikein kieltääkään voinut. Himaanpäin hoiputtiin taas joskus kahden maissa yhden vähän vähemmän rommia nauttineen paikallisen kyydissä. Vähän ehkä pelotti, mutta maassa maan tavalla, eikä sieltä olisi muutenkaan pois päässyt.
Aamulla olikin sitten taas aika hypätä bussiin ja lähteä puskemaan kohti Cebua. Muu suomalaisdelegaatio oli saapunut pikkuhiljaa kohti pelimestoja ja mekin hypättiin neljän tunnin hikisen bussimatkailun jälkeen dösästä suoraan taksiin ja huitaistiin Ayalaan, jossa Niko, Marcus ja Hanna jo tekivät tuttavuutta San Miguelin panimon tuotteiden kanssa. Ayalan terassialue tarjosi sopivan virikkeisen ympäristön seuraavaksi päiväksi (keskiviikko) suunniteltuja Vilen polttareita varten ja ideoita syntyi mukavasti iltaan asti. Nurtsi ja Lissu olivat jääneet jumiin Manilaan ja liittyivät Vilen ja CheChen kanssa seuraan vasta kymmenen maissa. Oli kyllä kieltämättä erittäin siistiä nähdä frendejä ja hengailla hetki suomalaisporukassa.
Keskiviikkona vietettiin sitten Vilen polttareita, mutta kuten tapana on, se mitä tapahtuu polttareissa, pysyy polttareissa. En nyt siis viitsi tähän blogiinkaan alkaa päivän tapahtumia sen tarkemmin taltioimaan. Sanotaanko nyt kuitenkin vaikka näin, että tänään on ollut vähän ns. hiljaisempi ja kalpeampi päivä. Ihan happitelttaa ei tällä kertaa tarvittu, mutta esimerkiksi hääbarongien ostaminen kundeille tuotti käsittämättömiä vaikeuksia ja bottomless-kokikset Pizza Hutissa maistuivat mukavasti. Trooppinen kankkunen on kyllä kauhea asia. Piste.
Kohta ollaan koko jengi matkalla illalliselle paikalliseen näköalaravintolaan; Mr. A:han ja huomenna sitten heti aamusta kohti hääsaarta, Boholia. Raportteja häähumusta seuraa parin päivän päästä.
-Tomppa
Oih, kuinka kaunis tuo ensimmäinen kuva on. Tunnelman pystyy aistimaan täältä toiselta puolelta palloakin.
VastaaPoistaI-H-A-N-A. Siis sekä Inni, että maisema.
Salamat! (eli paikallinen kiitos)
VastaaPoistaJoskus sitä onnistuu... :) Ja oli kyllä aivan mahtavalla paikalla toi talo. Varmasti muutamaa hotellinpitäjää harmitti että parhaalla paikalla on yksityinen koti...
Näitä on kyllä niin mahdotooman mukava lukea. Kiitos nykyisen tekniikan ja sosiaalisen median. Nauttikaa edelleen ja muistakaa syödä inkivääriä, se pitä maha kunnossa. Opin Japanissa = sen takia shusshin kanssa aina syödään raakaa inkivääriä, kun se tappaa pöpöt masusta. Terkkuja täältä melko kylmästä ja sateisestä Stadista.
VastaaPoista