Nyt ollaan päästy asettumaan rennosti oman pikkumöksän terassille, mutta ei se ollutkaan ihan niin helppoa. Eilinen päivä alkoi aamuneljän aikoihin poistumisella tähän mennessä hikisimmältä lautalta jossa känniset merimiehet ottivat tosiaan asiakseen parantaa englanninkielentaitoaan juttelemalla meidän kanssa rasittavuuteen asti ja varottelivat kovasti että täällä Filippiineillä teiltä varmaan varastetaan kaikki ja leikataan pää poikki. Hieman kärjistäen. Mutta ei siinä palon nukuttanut kun toinen kehuskeli olevansa koneen käyttäjä ja oli kännissä kuin käki. Vaikka laivan lähdettyä paljastuikin että he eivät tainneet olla vuorossa.
Tarkoituksena oli siis suunnata heti Cebu Cityyn rantautumisen jälkeen bussilla Cebun saaren pohjoisosaan, Mayan kaupunkiin josta pääsee laivalla Malapascuan pikkusaarelle. Bussit eivät kuitenkaan kulkeneet vielä niin aikaisin, mikä oli pieni ihme sillä busseja noin muuten tuntuu menevän ihan koko ajan. Jouduimme siis odottelemaan muutaman tunnin 24h auki olevassa Jollibee-pikaruokalassa, jossa piti olla myös nettiyhteys mutta se olikin mystisesti ”not available”, vaikka ulkona valtavat banderollit huutelivat ihan muuta. Noh, tällaista täällä. Seiskan jälkeen päästiin sitten väsyneinä ja liian monta kuppia pahaa kahvia juoneina jatkamaan matkaa bussilla Mayaa kohti.
Bussimatka oli vuorostaan tähän mennessä miellyttävin, auto ei ollut niin täynnä kuin aikaisemmilla reissuilla ja saatiin hyvällä omallatunnolla vallattua kolmenistuttava penkki kahdestaan (tähän voitte kuvitella minkä kokoinen täkäläinen kolmenistuttava on) ja onnistuin jopa nukkumaan osan matkasta kiemuraisesta tiestä huolimatta. Mayaan päästiin ja siitä puksutettiin bangka-veneellä puolisen tuntia Malapascuan saarelle, jonka odotimme Lonely Planetin esittelyn mukaan olevan pieni ja idyllinen (ei autoja jne.).
Tässä vaiheessa tähän asti hyvin palvellut Lonely Planet, johon olemme luottaneet lähes sokeasti petti ensimmäistä kertaa. Ei niinkään saaren idyllisyyden suhteen, vaan suunnistuksen. Kirjassa olevan kartan mukaan veneet Mayasta saapuvat suoraan päärannalle, Bounty Beachille jossa suurin osa majoituslaitoksista sijaitsee. Ja koska nyt on ns. low season, niin huoneen varaaminen etukäteen ei ollut tarpeellista ja tarkoituksenamme olikin käväistä muutamassa resortissa tutkailemassa huoneita ja vertailemassa hintoja. Tässä vaiheessa aloimme olla jo todella nälkäisiä ja väsyneitä parin tunnin nukkumisen seurauksena joten kaikki veneen rantautuessa huutelijat ja apuaan tarjoavat paikallisheput tuntuivat erityisen ärsyttäviltä ja kävelimme pontevasti rannasta etukäteen suunnittelemaamme suuntaan ja vastasimme huutelijoille että tiedämme kyllä minne olemme menossa. Jepjep. Vene olikin tullut eri rantaan ja kävelimme tehokkaasti metsään. Mutta emmehän me sitä vielä tässä vaiheessa tajunneet, ihmettelimme vaan kun vastaan tuli pari vasta rakenteilla olevaa lomakylää ja yksi todella limaisen näköinen resortti. Ja eikun takaisin rantaan. Ainoa vain että olimme jotenkin onnistuneet eksyttämään itsemme totaalisesti vaikka omasta mielestämme kävelimme vain pienen ympyrän. Puolen tunnin vaelluksen jälkeen vastaan alkoi tulla paikallista asutusta, pari koulua ja viimein kun pyysimme näyttämään kartasta missä kohtaa olemme niin olimme onnistuneet kävelemään aivan saaren vastakkaiseen päähän. Tässä vaiheessa ei enää niin naurattanut. Vaellettuamme kiroillen vielä tunnin verran pääsimme vihdoin Bounty Beachille joka ei sitten tosiaan ollut se mihin aluksi veneellä saavuimme, vaan aivan sen rannan vieressä, me vaan olimme kävelleet juuri väärään suuntaan. Huhhuh. Tässä vaiheessa oli jo pyörryttävä nälkä, mutta onneksi suht nopealla etsimisellä löysimme hyvän mökin ihan rannan tuntumasta, Cocobana Resortista jossa kaiken muun hyvän lisäksi on suihku josta tulee vettä ihan Suomen tasoisella paineella, luksusta täällä. Siispä suihkuun ja syömään.
Ruoan jälkeen alkoi jo vähän naurattaa oma pontevuus ja avun torjuminen. Itse kun on kuitenkin tottunut melko suureen ”omaan tilaan”, ja täällä meno on ihan toisenlainen niin ainakaan ihan heti en ole pystynyt sopeutumaan siihen. Jo ennen kuin on maksanut taksikuskille niin joku avaa jo oven ja kyselee minne olet menossa, tarvitsetko apua ja voinko kantaa laukkusi. Pikkuhiljaa alkaa tajuta että suurimmaksi osaksi avun tarjoaminen on lähes vilpitöntä, sillä meiltä ei ainakaan vielä ole kukaan oma-aloitteisesti pyytänyt maksua ohjeista tai opastuksesta, vaikka ilmeisesti joissain muissa maissa ollaan useammin käsi ojossa jos kysyy esim. neuvoja jonnekin. Mutta varsinkin kun on nukkunut kaksi tuntia ja syönyt viimeksi 26 tuntia sitten ja joku nykii hihasta niin ei aina jaksa hymyillä ihan kaikille.
Loppu hyvin kaikki hyvin, lauantai-iltana päikkäreiden jälkeen käytiin läheisessä ravintolassa (jossa ihan oikeasti oli se wi-fi) postaamassa edellinen blogikirjoitus ja katsomassa sähköpostit. Koko illan oli horisontissa välähdellyt komea ukkonen ja yhtäkkiä alkoi Malapascuallakin sataa aivan kaatamalla. Ja täällähän kun sataa niin se ei ole mitään tihkua. Meillä ei kuitenkaan ollut enää intoa hillua ravintolassa ja päätimme uhmata sadetta ja juosta mahdollisimman lujaa takaisin Cocobanaan. Ystävällinen tarjoilija antoi meille vielä lainaksi sateenvarjon ettemme me ja erityisesti läppäri kastuisi liikaa. Kiitokset hänelle, vaikka vettä oli tässä vaiheessa jo nilkkoja myöten ja viimeiset puhtaat vaatteet kastuivat kuitenkin aivan totaalisesti.
Tänään sunnuntaina olimme päättäneet tehdä pitkästä aikaa ei-mitään ja asetuimmekin aamusta aurinkotuoleihin tarkoituksena hieman päivittää rusketusta viikon päästä olevia Vilen häitä varten. Siinä vierähtikin pari tuntia ja päätimme käväistä välillä uimassa. Itse kiljahtelin Tompalle että ”Katso, lentokaloja!” ja sain vastaukseksi tuskaista korinaa ja kiroilua. Kävi ilmi että Tomppa oli astunut ihan reippaasti merisiilin päälle ja jalkapohjasta törötti parikin isoa piikkiä. Nopeasti takaisin rantaan ja nypittiin piikit pois. Lähistöllä pulikoineet paikalliset lapset tulivat seuraamaan toimitusta ja hymyilivät sympaattisesti kun iso valkoinen murisee. Yksi pikkupoika myös tarjoutui auliisti pissaamaan jalan päälle jos se auttaisi desinfioinnissa. Saatiin piikit pois ja jalka toimii edelleen.
Lounaan jälkeen olimme juuri asettuneet viettämään siestaa tähän mökin kuistille kun saimme uuden naapurin, tanskalaisen tytön joka asuu Cebussa ja oli tullut tänne muutamaksi päiväksi lomailemaan. Hän oli täällä jo ties kuinka monetta kertaa ja pian saapuikin hänen paikallinen tuttunsa joka hetken päästä kysyi haluammeko lähteä katsomaan kukkotappelua. Lajihan on niin julma että meidän standardeilla kyse on silkasta eläinrääkkäyksestä mutta täällä tappelut kuuluvat sunnuntaipäivään yhtä vahvasti kuin kirkkoon meno aamulla. Eli uteliaisuus paikallista menoa kohtaan voitti ja lähdettiin katsomaan itse mistä on kyse.
Ja aikamoista menoahan se oli. Areena on viisi kertaa viisimetrinen aitaus jossa ensin kerätään reunoilla seisovilta katsojilta vedonlyöntipanokset ja sen jälkeen huudellaan jotain käsittämätöntä ja sitten usutetaan kukot toistensa kimppuun. Eikä siinä vielä kaikki. Molemmille kukoille on viritetty jalkaan kymmensenttinen terä, jolla saa oikeasti pahaa jälkeä aikaiseksi. Eli hävinnyt kukko vaikutti melko kuolleelta. Katsottiin pari kierrosta ja hieman alkoi valjeta vedonlyöntisysteemi vaikkakin huudot ja se mikä tekee kukosta hyvän tappelijan jäivät vielä hämärän peittoon. Enkä ole ihan varma haluanko edes tietää.
Nyt takaisin kuistilla, illalla syömään ja mikäli netti löytyy niin saan tämänkin kirjoituksen julkaistua. Huomenna aamusta lähdetään tämän tanskalaisen paikallisen tutun kanssa riutoille snorklaamaan, eli upouudet välineet pääsevät testiin. Raporttia sitten siitäkin.
-Inni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti