Kuten Inni viimeksi kirjoittikin, sunnuntaina lähinnä hengailtiin Siem Reapin kaduilla ja yritettiin päästä jotenkin kärryille siitä, onko tämä Kambodza nyt sitten hieno vai huono maa. Kaupunki ainakin vaikutti ihan mukavalta; keskustassa oli tosiaan ihan omat katunsa baareille ja ravintoloille (Pub Street ja siitä erkaneva The Pub Street Alley), sekä jos jonkinnäköistä chillailukahvilaa, joihin päivällä vallinnutta hieman epävakaista säätä saattoi monsuunin yllättäessä päästä pakoon. Aivan ydinturistikeskustan ulkopuolella Siem Reap näyttäytyi satunnaiselle matkailijalle kyllä melko ränsistyneenä ja karuna, mutta kun tietää, että koko kaupunkihan on ylipäänsä kartalla siitä syystä, että Angkorin temppelit ovat sen välittömässä läheisyydessä, ei asiasta kai voi sen enempää valittaa. Sitä paitsi, keskustan kahvilat ja ravintolat tarjosivat loistavaa vastinetta rahoille; tuoppi Angkor-olutta maksoi $0,50 (jep, täällä tulee vapaan ameriikan dollareita myös pankkiautomaateista) ja perus-khmer-safkat pari dollaria. Pihvin sai halutessaan about femmalla ja samoin pizzan. Ei hullumpaa.
Harmittavasti kerjääminen ja kaupustelu tuntui olevan vieläkin aggressiivisempaa kuin aikaisemmissa matkakohteissamme; kerjäläislapsia ei saanut välillä hätisteltyä paidanhihoista roikkumasta millään ja tuktuk-kuskit huutelivat omiaan, eli ”you want to see the sunset”, joka kyllä korviini kuulostaa lähinnä uhkaukselta, aina jokaisen parin metrin kävelyn jälkeen. Oman khmer-mausteensa soppaan toivat Kambodzan sisällissodan veteraanit ja Punaisten Khmerien terrorin kohteeksi joutuneet, jotka jalattomina, kädettöminä tai molempina yhtä aikaa myivät kirjoja, koruja ja muuta rojua. Aika surullista kyllä, mutta kaikkia kun ei millään voi auttaa, joutuu useimmille sanomaan ”no thank you”, josta onkin tullut varmasti käytetyin lause Thaimaan rajan ylityksen jälkeen.
Päivä oli kuitenkin erittäin antoisa ja avasi silmiä Kambodzan nykytilanteesta hyvinkin paljon. On aina muistettava, että vielä 30 vuotta sitten tätä valtiota johti hirmuhallitsija, joka tappoi 1/3 koko kansasta, eikä käytössä ollut edes omaa rahayksikköä. Nyt, vapaan markkinatalouden noustua maihin, huomaa helposti, että kaikki haluavat palan valkonaamojen rahaa, eikä ketään juurikaan kiinnosta kuinka kestävää kehitys on, tärkeintä että sitä tapahtuu. Ei siis ihan hirveästi erilaista kuin muuallakaan Aasiassa, mutta omalla omituisella khmer-twistillä höystettynä; ”same, same, but different” kuten paikalliset kovasti tykkäävät sanoa.
Jotkut asiat kuitenkin ovat ”same, same and same”, eli kaikki (poislukien filippiinot) diggaavat fudiksesta ja melkein kaikkiin ravintoloihin viriteltiinkin illan tullen screenejä ja telkkareita Valioliiga-kierrosta näyttämään. Sunnuntai-ilta kuluikin siis Liverpoolin otteita seuratessa ja niitä puolen taalan tuoppeja nauttiessa. Peli oli huono, mutta tulos hyvä. Olut oli myös hyvää ja baarikadun turistimeininki niin leppoisa, että matsin jälkipeleissä viihdyttiin sivistyneesti aina puoli kahteen asti.
Maanantai käytettiin sitten lähinnä käytännön asioiden hoitamiseen; piti hommata parin kuukauden päästä lennot Hanoista Kuala Lumpuriin, selvittää kuinka seuraavana päivänä pääsisi Angkorin temppeleitä väijymään ja keksiä minne haluaisimme mennä sitten kun Siem Reap alkaa tuntua nähdyltä. Kaikkiin nämä saatiin vastoin yleisiä odotuksia hoidettua erittäin särmästi ja tehokkaasti ja illalla päätettiin vielä mennä ikäänkuin ennakkoon haistelemaan Angkorin fiilistä. Juttu on nimittäin niin, että jos lipun valtavaan temppelikaupunkiin ostaa edellisenä päivänä kello viiden jälkeen, oikeuttaa flabari sisäänpääsyyn jo samana iltana (eli kaupanpäällisiksi saa about tunnin tehokasta valoisaa aikaa). Suurena tarkoituksena oli siis mennä Angkor Watiin nauttimaan auringonlaskusta, mutta valitettavasti säiden jumalat (Thor ja mitä niitä nyt onkaan) päättivät, että onhan noita auringonlaskuja nähty ennenkin ja alueelle iski niin tiukka myrsky, että viemäröimättömät tiet muuttuivat joiksi ja kadunvarsien lammikot järviksi. Kaipa se aurinko jossain siellä pilvien takana laski. Ei siis muuta kuin hotellille goisaamaan ja odottelemaan seuraavaa päivää.
Tiistaina kello herätti kuudelta, mutta yhteistuumin päätettiin että jos ne temppelit ovat olleet paikallaan yli tuhat vuotta, kyllä ne varmaan ovat paikallaan vielä pari tuntia myöhemminkin ja siirrettiin starttiajankohtaa kello seitsemäksi. Nopean aamiaisen jälkeen käytiin vuokraamassa fillarit ja ajeltiin aamuauringon paistaessa seitsemän kilometriä temppeleille. Paikalliset tietysti olivat ihmeissään, kun turistit halusivat hikoilla itse kulttuurielämystensä eteen kun tuktukin saisi kuskeineen vuokrattua koko päiväksi ihan käypään 12 taalan hintaan. Tsygät olivat kuitenkin tasan 12 kertaa halvemmat, eikä meitä kiinnostanut myöskään se, että joku kuskinplanttu pyörii koko päivän jaloissa höpisemässä omiaan. Fillarilla siis.
Angkorin temppelialueen rakennuksia on siroteltu ehkä n. 50 kilometrin halkaisijaltaan olevan, neliön muotoisen alueen sisäpuolelle, eikä niitä kaikkia ehdi millään tutkia yhden päivän aikana. Etukäteistiedustelun perusteella oltiin kuitenkin päätetty keskittyä muutamiin siisteimmiltä vaikuttaneisiin mestoihin, jotka sijoittuivat ns. ”small circle”-alueelle, eli koko höskän keskustaan. Nerokkaina (yhden aikaisemmin tavatun saksalaisen kundin ja brittimimmin neuvot saattoivat myös vaikuttaa päätöksen tekoon) päätettiin vielä kiertää reitti vastapäivään, koska melkein kaikissa matkaoppaissa ja muissa alan teoksissa reitti kuljetaan myötäpäivään ja tällä tavalla uskottiin välttävämme kaikkein pahimmat ruuhkat.
Hyvän sään johdosta mestoilla oli kuitenkin aivan törkeästi jengiä, enkä voi olla saletti auttoivatko reittijuonittelut lopputulokseen millään tavalla. Heti ensimmäisellä rauniolla; Tomb Raider-leffasta tutussa Ta Prohm temppelissä oli korealaisia ja japanilaisia turisteja dösälasteittain melskaamassa ja meteli kuului satojen metrien päähän vastatuuleenkin. Fiilis oli välillä kuin liikalihavien, mutta yliaktiivisten kuusivuotiaiden mäkkärisynttäreillä, joissa Ronald McDonaldin vakavasti masentunut alkoholistinäyttelijä yllättäen kesken täytekakun leikkaamisen viiltää itseltään ranteet auki, leikkaa synttärisankarilta pään irti ja huutaa verisenä kuolintoreissaan lattialla ”long live Burger King”. Huuto oli jotain aivan käsittämätöntä, eikä mitenkään rajoittunut lapsiin tai lapsenmielisiin, vaan yliäänellä suoritettuun ekstaattiseen yhteislauluun liittyivät kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta. Jumalauta, kyseessä oli kuitenkin raunioitunut temppeli ja vaikka se ei nyt ihan jokapäiväisissä buddhanpalveluksissa varmaankaan enää olekaan käytössä, luulisi jopa kovimpaankin vinosilmäkalloon menevän jonkinlaisia kunnioitusta viestittäviä impulsseja. Paniikki ja pakokauhu meinasivat iskeä siis jo heti kättelyssä ja hetken aikaa mietittiinkin olikohan tämä nyt sittenkään juuri meille sopiva nähtävyys.
Mesta oli kuitenkin loppujen lopuksi ihan supersiisti; tuhat vuotta sitten rakennettu, mutta sittemmin raunioitunut temppeli oli mahtavasti viidakon kasvien valtaama ja heti kun aasialaisturistit saatiin jätettyä tarpeeksi pitkälle, oli tunnelma alueella kertakaikkisen mystinen. Auringonvalo suodattui lehvästöjen läpi raunioihin ja valtavat puunjuuret kiemurtelivat seinien ja muurien ympärillä. Tätähän täältä tultiin etsimään! Mahtavaa!
Seuraavaksi suunnattiin kohti Angkor Thomin rauniokylää, mutta matkalla havaittiin metsän keskellä 50 metriä korkea Takeon temppeli, joka näytti lähes autiolta verrattuna edellisen kohteen ulkopuoliseen vilinään. Fillarit vaan parkkiin ja kiipeämään lähes pystysuoria portaita huipulle. Rappuset olivat kuulemma niin rajut siitä syystä, että ylhäällä ihminen on lähempänä jumalaa, eikä kiipeäminen lähelle taivasta saa olla helppoa. Ihan miten vaan, fiilis niitä kiivetessä oli kuin Indiana Jonesilla. Näkymätkin olivat loistavat ja jopa Inni uskalsi alkukankeuden jälkeen kiipeillä ihan reippaasti.
Takeon jälkeen vuorossa oli Angkor Thomin alue, eli mystisesti nimetty, 7 metriä korkea Terrace of Leper Kings, 350 metriä pitkä Terrace of Elephants, Baphuon-temppeli, sekä upea Bayonin temppeli, joka kauemmaksi näytti aivan kasalta kiviä, mutta lähempää huomasi, että kaikissa rakennuksen 54 pilarissa oli kaiverrettuna valtavat mystisesti hymyilevät naamat. Naamojen lisäksi koko roska oli kaiverrettu täyteen muinaisen Angkorin valtakunnan historiallisia tapahtumia kuvaavia reliefejä ja muutama tunti menikin mukavasti historian kivistä kuvakirjaa tutkiessa. Angkor Thomin alueella annettiin myös vihdoin periksi kaikkialla temppeleiden edessä parveilleille youwantfoodcoldwaterreallycoldyoubuy-riivaajille ja nautittiin lounasta.
Lopulta, joskus neljän jälkeen iltapäivällä päädyttiin vihdoin itse Angkor Watiin, eli Kambodzan lipussakin esiintyvään valtavaan temppelikompleksiin, joka tuntuu olevan paikallisten suurin yksittäinen ylpeydenaihe. Tarkoituksena oli eilisen epäonnistumisen jälkeen nauttia auringonlaskusta Angkorissa, mutta valitettavasti Ta Phromin japskituristit olivat jo paikalla. Ja vieläkin suuremmaksi pettymykseksi, kyseiset turistiympyröiden kalalokit olivat hakeneet kaikki kaverinsakin paikalle ja ihmismassat olivat lähes läpitunkemattomat. Vielä kun tätä temppeliä kohdeltiin yllättäen kuten ihan oikeasti käytössä olevaa (eli sisään ei ollut asiaa ilman hartiat peittävää paitaa ja polvet peittäviä housuja) ja meidän oli siis kuljettava uuninkuumissa sisätiloissa sadetakit päällä, oli visiitti vähintäänkin infernaalinen. Tottakai mekin käytiin huipulla ja yytsittiin temppelit pintapuolisesti läpi, mutta yhtään pidemmäksi aikaa ei kyllä voinut kuvitellakaan jäävänsä. Viimeinen lenkki osoittautuikin siis yllättäen heikoimmaksi. Auringonlaskukin jäi taas näkemättä, mutta mikäpä siitä, päivä oli loistava ja vanhat ja ränsistyneet temppelit osoittautuivat ehkä sata kertaa mielenkiintoisemmiksi kuin tällä reissulla jo nähdyt uudet ja kiiltävämmät.
Illalla kivivuorten päällä kiipeilyt ja hieman yli 30 kilometrin sotkeminen aasialaismallisella munamankelilla vaativat veronsa, eikä minkäänlaisia Lara Croft-bileitä jaksettu sen enempää järjestää. Ja ihan hyvä niinkin, koska keskiviikkoaamuna oli aika sanoa hyvästit Siem Reapille ja hypätä dösään joka vei kohti Battabangin kaupunkia, n. 160 kilometriä lounaaseen. Battabang oli valikoitunut seuraavaksi kohteeksi ihan siitä syystä, että se on hieman sivussa perinteiseltä Siem Reap-Phnom Penh-reitiltä ja siten ehkä autenttisempi kokemus kuin joku tuolle maan pääturistireitille osuva mesta.
Kaupunki olikin yllättävä tuttavuus heti alusta asti; ei yhtään myyjää, ei yhtään kerjääjää, eikä oikeastaan yhtään mitään. Kambodzan toiseksi suurimmaksi kaupungiksi Battabang vaikuttaa mielettömän uneliaalta, eikä koko iltapäivän kävelyn jälkeen ole vielä löytynyt juuri mitään mainitsemisen arvoista kohdetta. Omituista, mutta oikeastaan ihan hauskaa vaihtelua. Huomenissa olisi tarkoitus tutustua kaupungin ulkopuolisiin mestoihin; pelottavan kuuloiseen bamboo trainiin ja muutamiin muihin mielenkiintoisilta kuulostaviin juttuihin. Katsotaan löytyykö niistä mitään mainitsemisen arvoista…
-Tomppa
PS. Sen verran täytyy vielä tähän loppuun sanoa, että ensimmäistä kertaa tällä matkalla haluaisin enemmän kuin mitään muuta, olla jossain muualla. Nimittäin Moldovassa. Kaikille jotka ovat paikanpäälle lähdössä tsemppiä ja kestäviä äänijänteitä. Itse pääsen mukaan vasta ensi vuoden puolella. Pistäkää helvetillinen ralli päälle heti näistä ekoista matseista alkaen, näissä karsinnoissa kisapaikka on vihdoin meidän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti