Keskiviikkona jätettiin sitten melkoisen leppoisa Chiang Main kaupunki taakse ja asetuttiin junaan alkuiltapäivästä varustautuneena kirjoilla, pelikorteilla, kännykkätetriksellä ja pahoilla suklaapatukoilla. Matkaa oli siis edessä aikataulun mukaan noin 14 tuntia ennekuin saapuisimme jälleen kerran Bangkokiin. Juna lähti ensimmäistä kertaa Thaimaassa aivan ajallaan ja muutenkin matkanteko oli jokseenkin iisiä, makuuvaunussa oli melkoisen väljää ja kelmuun pakattu kummallinen junaillallinenkin maistui mainiosti. Sehän oli sitten kuitenkin selvää että aikataulussa ei pysytty millään ja rullasimme Bangkokin päärautatieasemalle, Hualamphongille, noin kaksi ja puoli tuntia myöhässä seuraavana aamuna. On se vaan jotenkin käsittämätöntä kun itse on tottunut siihen että koko Suomi on lähes kriisissä kun VR:n rata-asetelmat venyvät ja paukkuvat, ja täällä sen sijaan tuntuu vallitsevan yleinen ymmärrys siitä ettei junalla kannata koskaan yrittää ehtiä mihinkään.
Meillähän ei tietenkään ollut mitään kiirettä ”päästä” jälleen kerran Bangkokin humuun ja perillä nappasimme tottuneesti taksin kohti Khao San Roadin turistikeskittymää, ennestään tuttua New Merry V Guesthousea ja toistaiseksi parhaaksi todettua katukeittiötä eli rottakioskia. Torstaipäivä Bangkokissa menikin päiväunien ja syömisen ohella muutaman käytännön jutun hoitamiseen, kävimme hommaamassa valmiiksi jälleen yhden uuden Lonely Planetin Vietnamin osuutta varten ja ostamassa lisää malarialääkkeitä. Apteekissa asiointi näytti hoituvan niin että menet sisään ja kerrot mitä haluat ja kuinka paljon, tai ainakin siltä tuntui että mukaan olisi saanut vaikka minkälaista pilleriä. Meille riitti kuitenkin eksotiikkaa jo kirkkaansinisissä antibioottikapseleissa joissa lukee kirkkaasti Bangkok Drug. Jepjep.
Pääkaupungille oli kuitenkin jo heti Thaimaahan saavuttaessa annettu tarpeeksi mahdollisuuksia eikä todellakaan ollut tarkoitus jäädä paikalle enää yhtään pidemmäksi aikaa kuin yhdeksi yöksi. Niinpä siis jälleen junaan.
Seuraavana etappina oli Aranya Prathetin kaupunki Kambodzan rajalla jonne suurin osa turisteista matkustaa ilmeisesti busseilla, mutta mehän olemme junan ystäviä ja lisäksi kun lipun hinta paikallisjunan kolmannessa luokassa oli vain kolmasosan bussilipusta oli valinta sillä selvä. Junaa kuuluteltiin saapuvaksi raiteelle vain noin puoli tuntia aikataulussa ilmoitetun lähtöajan jälkeen ja ehdin jo ajatella että näinköhän tässä ehditään perille jo ennen auringonlaskua mutta tällä kertaa tapahtuikin jotain mitä en todellakaan osannut odottaa. Juna puksutti laiturille yllättävän vauhdikkaasti, eikä siinä vielä kaikki, jatkoi matkaa reippaasti suoraan päin asemahallin seinää. Hetkellisen kiljunnan ja hämmentyneen palloilun jälkeen havaittiin ettei kukaan ollut onneksi jäänyt alle eikä asemakaan ollut romahtamassa, mutta olihan se nyt melko hurjan näköistä touhua. Lisäksi laiturin katoksen kattopalkit olivat menneet suoraan ekan vaunun ikkunasta sisään eli onneksi kyseessä oli tyhjä juna.
Sanomattakin selvää että tämä listi kaikki kuvitelmat päästä läheskään aikataulussa rajalle ja mielessä häilynyt mahdollisuus ehtiä sittenkin Kambodzan puolelle vielä samana päivänä piti unohtaa. Vaihdeltiin siinä kuitenkin raiteita ja junia pari tuntia ennekuin löytyi sopiva ja päästiin viimein matkaan, onneksi samassa veneessä eli junassa olleet paikalliset pitivät huolta että ainoat valkonaamat pysyivät mukana junavaihtoleikissä sillä mitään erikoiskuulutuksia ei tietenkään tullut muulla kielellä kuin paikallisella.
Itse matka etenikin sitten hitaammin kuin Oscar-gaala, ensimmäisen tunnin aikana olimme edenneet maksimissaan 15 kilometriä pysähdellen jatkuvasti mitä kummallisimmissa paikoissa ihmisten hyppiessä sisään ja ulos vähän missä sattuu. Alkoihan siinä hieman hermot kiristyä, mutta ei siinä auttanut muuta kun körötellä ja vakuutella itselleen että oli ainakin tehnyt hyvän travellerivalinnan matkustamalla aidolla paikallisten kulkupelillä.
Perille rajalle saavuimme vasta kahdeksan pintaan illalla ja kuin tilauksesta vaunuumme ilmestyi tuktuk-kuski myymään kyytiä keskustaan. Kuka lienee hänelle vinkannut että toiseksi viimeisestä vaunusta löytyy varma keikka. Aranya Prathetin mahdolliset nähtävyydet eivät rehellisesti sanottuna kiinnostaneet pätkääkään ja illan ohjelmassa olikin vain ja ainoastaan ruokailua sekä motellihuoneessa hengailua katsoen BBC:n uutisia. Ja kyllä, majapaikkamme oli ihan oikea motelli, aivan samaa tyyliä kuin viime kesän jenkkireissulla, ainoastaan petivaatteet olivat vähän vähemmän räikeät.
Edellisillan tuktuk-kuski oli jo kovasti ehdotellut että tulee aamulla kahdeksalta hakemaan meidät raja-asemalle mutta emme tietenkään halunneet sitoutua tiettyyn aikaan ja sanoimme lähtevämme sitten kun heräämme. Kappas vaan, kun menimme puoli yhdeksän aikaan aamiaiselle oli ukkeli respan edessä koisaamassa tuktukissaan. Sitkeä kaveri, mutta olkoon, seuraavaksi rajalle.
Meitä oli varoiteltu useaan otteeseen kaiken maailman viisuminhankintahuijauksista ja turhista ”matkatoimistoista” ja olimmekin jo lähes varmoja että nyt meidät vietiin moiseen kusetukseen kun heppu kaarsi moottorisohvansa jonkinlaisen eväskatoksen luokse jossa tarkoitus oli täyttää viisumipaperit ennen rajaa. Aikaisemmilla maarajojen ylityksillä kun moiset laput on täytetty ihan siinä rajalla. Viisumin hinta oli kaikesta huolimatta oikea, ja epämääräinen katos oli kuitenkin aivan Kambodzan Kuningaskunnan konsulaatin vieressä ja itse viisumi käytiin liimauttamassa ja maksamassa konsulaatissa, eli touhu vaikutti jokseenkin puolilailliselta. Muusta kun ei voinut tietää niin otimme sitten riskin ja kirkkaanvihreät viisumit passissa jatkoimme muutaman sata metriä itse rajalle.
Rajameininki oli juuri niin kaoottista kun olimme osanneet odottaakin, kyseinen ylityspaikka kun on suosituin maiden välillä ja erityisesti näin viikonloppuna täynnä thaituristeja jotka painuvat Poipetin kaupungin kasinoihin rajan toiselle puolelle hummaamaan rahojaan. Eli lauantaiaamupäivän ruuhka yhdistettynä kaakkoisaasialaiseen jonotustaidon puutteeseen synnytti melkoista hulinaa kuten arvata saattaa. Thaimaasta päästiin kuitenkin pois ja viisumitkin menivät ihan täydestä eli toistaiseksi kaikki sujui juuri niin kuin pitikin.
Rajan ylitettyä kimppuun liimautui erityisen innokas hellomister-mies joka esitteli itsensä Mr.Crazyksi (on kuulemma sinkku, kaikille suomalaisnaisille tiedoksi) ja opasti ihan asiantuntevasti mahdollisuuksista jatkoyhteyksiin Siem Reapiin, busseihin ja jaettuihin takseihin. Päätimme elää tänään hieman leveämmin ja investoida taksikyytiin, lähinnä siksi koska rajalla Thaimaan baht on vielä ihan käypä valuutta ja sitä oli jonkin verran jäljellä ja lisäksi edellisen päivän junaodottelun jälkeen arvostimme hyvinkin korkealle sitä että pääsimme lähtemään saman tien.
Matka Siem Reapiin eli kaupunkiin jonka kuuluisin nähtävyys ovat läheiset Angkor Watin temppelirauniot meni joutuisasti Toyotan takapenkillä, mutta ensivaikutelma Kambodzasta ei ollut ihan niin ruusuinen kuin olin etukäteen kehujen perusteella odottanut. Noin 50 kilometriä ennen kuin olimme perillä pysähdyimme jonkin sortin bussiasemalle tai taukopaikalle jossa autoa ”siivottiin” eli suihkuteltiin vesiletkulla. Myyjätyttö tuli ihan häpeilemättä sanomaan että tauko on 15 minuuttia, mutta jos ostatte jotain niin vain 5 minuuttia. Voitte vain arvata ostimmeko.
Lopullisesti hermot jatkuvaan rahannyhtämiseen menivät perillä Siem Reapissa kun taksi ajoi tuktukpysäkille ja sanoi että loppumatka, eli kuljetus majataloon, hoidetaan tuktukilla. Varmistin vielä että tämähän kuuluu siihen sovittuun hintaan ja heppu sanoi jeesjees ja ajoi nopeasti pois paikalta. Kun saimme kerrottua ja näytettyä kartasta mihin haluamme mennä ilmoitti tuktukkuskin parittaja hinnan olevan kolme dollaria, mutta jos menisimme hänen ystävänsä majataloon hinta olisikin vain yhden dollarin. No voi ”#%”#¤&%¤&¤%! Siinä sitten sanoimme ettemme halua hänen kaverinsa luukkuun emmekä maksaa kyydistä kuten oli aiemmin sovittu. No eihän se mitään auttanut, taksikuski oli jo paennut paikalta ja tuktukmies alkoi aasialaiseksi yllättävän aggressiiviseen tyyliin tivata oletammeko me hänen tekevän työtään ilmaiseksi. Eihän siinä voinut enää takaisin rajallekaan lähteä rähinöimään kun heput olisivat varmasti vain osoitelleet toisiaan; eikä meillä ollut mahdollisuutta tietää kenen pussiin kusetus loppujen lopuksi kilahti, Mr. Crazyn, taksikuskin, tuksumiehen vai heidän kaikkien.
Loppujen lopuksi suostuimme maksamaan kaksi dollaria kyydistä meidän valitsemaamme majataloon. Tosiasiahan on että kaksi dollaria ei kaada meidän matkabudjettiamme, mutta kysymyshän ei tietenkään ole siitä. Ymmärrän hyvin että maa on maailman köyhimpiä ja ihmisten olot todella kurjia, mutta toivon todella etteivät he onnistu pilaamaan hyvin alkanutta turismibisnestä liialla ahneudella ja epärehellisyydellä. Asenne kun tuntui olevan ”vain yksi dollari, kyllä sinulla on siihen varaa” . Niin onkin, mutta dollari vähän väliä sinne tänne on jo eri juttu.
Sanomattakin selvää että saavuimme majataloon melkoisen ärtyneinä, mutta onneksi tilaa löytyi ja huonekin vaikutti erinomaiselta joten päätimme lujasti antaa Kambodzalle uuden mahdollisuuden ja suuntasimme kaupungille positiivisin mielin. Siem Reapin kaupunki vaikutti päivänvalossa ihan symppikseltä, täynnä kivannäköisiä kahviloita ja ravintoloita ja pienet markkinat kuten jokaisessa kaupungissa tuntuu täälläpäin olevan. Illalla tutustuttiin sitten khmeriläisen keittiön antimiin ja paikalliseen Anchor-olueen ja Siem Reapin viehätys alkoi avautua. Keskustan eloisin katu on illalla suljettu liikenteeltä, ravintoloissa ihmisiä ja joissain livemusiikkia eikä tuktukin tai muun myyjiä sen enempää kuin Bangkokissa tai muuallakaan. Näin loppujen lopuksi kaupunki vaikuttaa siis melko kivalta, toivotaan ettei tätä fiilistä enää kääntäisi mikään rasittava kusetusyritys. Lisäksi Tompan parta ja viikset ovat herättäneet valtaisaa huomiota ja ihailua, onpa viiksiin viitattu jopa adjektiivilla beautiful. Uuh.
Huomenna emme varmasti matkusta mihinkään, ylihuomenna sitten ohjelmassa ne Angkor Watin rauniot joissa vapautan sisäisen Indiana Jonesini. Mitäköhän siitäkin tulee.
-Inni.
"..yhdistettynä kaakkoisaasialaiseen jonotustaidon puutteeseen..." reps.
VastaaPoista