Viimeiset muutama päivä ollaan siis vietetty ihmetellen Saigonin a.k.a. Ho Chi Minh Cityn hulinaa ja tänään aamusta köröteltiin sitten ihmeellisellä makuubussilla vaihteeksi jälleen rantamaisemiin.
Torstaiaamuna jätettiin tosiaan hämmennystä ja ajatuksia herättänyt Kamputsea taakse ja siirryttiin vielä hämmentävämmällä passi- ja bussileikillä Vietnamin sosialistisen tasavaltaan ja suoraan suurimpaan kaupunkiin Ho Chi Minh Cityyn. Saatiin samalla kyydillä matkustaneiden brittiheppujen avulla selville että bussi olikin saapunut aivan suosituimman halpojen majatalojen alueen nurkille ja lähdimme yhtenä laumana metsästämään majapaikkoja. Ensimmäinen vastaan tullut laitos mainosti olevansa ”very cheap, $22” ja hetkeksi iskikin pieni pelko siitä että lieneekö hintataso pompannut huimasti rajan tällä puolen, mutta edullinen ja sitäkin kummallisempi majatalo löytyikin yllättävän pian.
Kadulta motskarin selästä hyppäsi nimittäin yllättäen pieni täti joka alkoi kovasti viittilöidä meitä ja brittejä takakujalle kohti omaa guesthouseaan joka osoittautuikin ihan kelvolliseksi niin hinnan, sijainnin kuin varustelunkin suhteen. Varustelua Ms. Thun kämpillä oli oikeastaan aivan liikaakin; parvekkeelle tuskin mahtui kaikkien niiden eriparituolien sekaan, kylppäristä löytyi useampikin puolityhjä shampoopullo ja ala-aulassa (eli olohuoneessa) oli niin paljon pitsiliinoja, tekokukkia ja rouvan omia valokuvia että huhhuh. Kaikesta huolimatta kuitenkin oikein mallikelpoinen yöpaikka. Muuten ensimmäinen Vietnam-päivä menikin lähialueella pyöriessä ja seuraavan päivän museoiskuja suunnitellessa.
Perjantaina olikin sitten kulttuuripäivä, tai oikeammin sotahistoriapäivä. Puolisuunniteltu kävelykierros vei meidät ensin paikalliseen kauppahalliin jossa meno oli kuitenkin heti alusta hieman liian päällekäyvää ja poistuimmekin saman tien takaisin katujen vilinään. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Reunification Palace, jossa aika oli seisonut paikallaan vuodesta 1975 jolloin valtaajat posauttivat tankilla läpi portista. Käytävien varsilla oli jos jonkinlaista vastaanottohuonetta plyysisohvineen ja presidentin kokoelmat norsunjalkoja ja hevosenhäntiä vaikka oma suosikkini olivatkin jonkin sortin komentokeskuksen pastelliväriset veivattavat puhelimet. Avarasta funkishenkisestä palatsista löytyi toki kaikkea muutakin mitä pressa ehdottomasti tarvitsee, kuten leffateatteri, disko, biljardipöytä ilman pusseja, monta huonetta karttoja sekä täytetty puuma. Sanomattakin selvää oli että kaikissa mahdollisissa kulmauksissa liehui sekä Vietnamin että Neuvostoliiton lippu ja kaikkea muuta mahdollista toverillista sälää oli nähtävillä joka huoneessa.
Se kehuttu vietnamilainen kahvi oli jo havaittu erinomaiseksi ja päätimmekin käydä tässä välissä kahvilla ettei tulisi museoähky, eli mentiin siis ensimmäiseen kahvilaan joka tuli vastaan. Eikä olisi pitänyt. Tai toisaalta näin outoon paikkaan ei varmasti tulisi muuten mentyä. Kahvila on oikeastaan väärä nimitys koko paikalle, kahviclubi olisi ehkä parempi sillä sisältä tila oli todella suuri ja hämärä, keskellä tanssilattia, hulvaton tekno kaiuttimissa ja sisustus kuin ruotsinlaivan diskossa. Meno oli siis tosi outoa, ja mikä oudompaa, paikka oli aivan täynnä. Ja kaikki joivat kahvia. Käsittämätöntä.
Näiden ehdottomasti maailman kummallisimpien päiväkahvien jälkeen vuorossa oli kaupungin (varsinkin länkkärituristien keskuudessa) suosituin nähtävyys, War Remnants Museum, joka tunnettiin aiemmin myös nimellä ” Kiinan ja Yhdysvaltojen sotarikosten museo”. Mutta ehkä tuo vähemmän provokatiivinen versio on kuitenkin parempi. Saapuessamme pihalla pyöri noin parisataa aasialaisturistia jonkinlaisissa tiimipaidoissa ja Angkor Watin kokemusten jälkeen ajattelin heti että korvatulpathan tässä tarvitaan kaiken luvassa olevan kirkumisen takia, mutta onneksi olivatkin jo kiertänet itse rakennuksen ja pyörivät piha-alueella tutkailemassa sinne sijoitettuja pommeja ja koptereita. Ei edelleenkään millään pahalla, mutta heidän aikaansaamansa meteli on jotain aivan käsittämätöntä.
Aloitimme museon kiertämisen sisäpuolelta, joka koostui muutamasta eriteemaisesta näyttelystä ja niistä ensimmäinen osio kartoitti sodan taustoja eli toisin sanoen etsi syyllisiä. Vaikka en ihan täysin Vietnamin historiaa olekaan onnistunut omaksumaan, sen verran hahmotti kyllä että museo esitti asiat melko puolueelliselta kannalta, mutta toisaalta tuskinpa Suomessakaan Talvisotamuseo olisi kovin neutraali paikka. Seuraava huone oli omistettu sotavalokuvaajille jotka olivat olleet mukana taisteluissa ja raportoineet tapahtumia muualle maailmaan. Erityisesti Life-lehden kuvaajat olivat ikuistaneet monta todella hienoa otosta ja olipa yksi sittemmin kadonneista kuvaajista jopa elokuvasankari Errol Flynnin poika.
Kolmas näyttely oli ehdottomasti hauskin, jos nyt tässä yhteydessä voi puhua hauskuudesta, nimittäin propagandaosasto. Kuten elokuvista olemme oppineet, Vietnamin sotaahan vastustettiin voimakkaasti ympäri maailmaa, ja näyttelyyn oli kerätty valokuvia ja materiaalia niistä kymmenistä sodanvastaisista mielenosoituksista joita oli pidetty niinkin eksoottisissa paikoissa kun Tansaniassa ja Chilessä. Myös Helsingissä oli marssittu ja tästä todisteena oli valokuvan lisäksi myös Vietnam-viikko -juliste. On se aina hauskaa kun on jotain Suomijuttua jossain ihan toisella puolella palloa. Kuten Suomibaari Phnom Pehnissä, mutta se onkin ihan toinen juttu.
Itse museorakennuksen viimeinen osa olikin sitten se masentavin. Tai siis kuvasti hyvin sitä kuinka älytöntä kaikenlainen sotiminen on, oli kumman tahansa puolen kannalla. Tänne oli koottu tietoja ja valokuvia pitkän sodan aiheuttamista tuhoista siviiliväestölle ja luonnolle, jenkkien tyyliin kun usein kuului jyrätä tehokkaasti peltoja ja kyliä matalaksi ja roiskia vielä päälle napalmia. Eikä siinä vielä kaikki, kukaan kun ei osaa sanoa kuinka moni nykyään todettu syöpä johtuu sodassa käytetyistä kemikaaleista ja epäilen suuresti ettei sellaista määrää epämuodostuneita vauvoja olisi syntynyt samaan maahan ellei Agent Orange ja muut myrkyt olisi olleet käytössä. Erityisen irvokkaita olivat tietysti kuvat vielä 2000-luvun loppupuolella syntyneistä lapsista joiden vanhemmat olivat itse olleet lapsia sodan aikaan. Hyvänä muistutuksena siitä että kaikella on aina kaksi puolta, oli mukana myös kuva vaaleatukkaisesta noin 4-vuotiaasta philadelphialaistytöstä jolta puuttui kädet. Ei voi muuta kun toivoa että edes joku oppisi tästä jotain.
Seuraavaksi siirryttiin ulkoilmaan ja pällisteltiin hetki lentokoneita ja muuta sotakalustoa, nyt kun kirkuva laumakin oli poistunut alueelta. Masennus vaihtui tässä vaiheessa Top Gun -vitseiksi ja lähdimmekin pian takaisin kohti majataloa ja ruokaa. Illanvietto venyikin aiottua pidemmäksi kun törmäsimme lähikadulla naapurin britteihin ja heidän tapaamaansa irlantilais-puolalaiseen pariskuntaan joiden kanssa tuli sitten istuttua iltaa ja naureskeltua Ms. Thun majatalon meiningille ja rouvan syvälle rakkaudelle Kenny G:n musiikkia kohtaan.
Seuraavana aamuna heräsimme huomattavasti aamiaisajan jälkeen ja kun lähdimme liikkeelle puolen päivän maissa oli alakerran pöydässä valmiina odottamassa munakkaat ja leivät. Rouva emäntä oli pitänyt edellisenä päivänä sen verran kovaa jöötä aamiaisen syömisestä että emme millään kehdanneet jättää tarjoiluja väliin mutta viisi tuntia kärpästen herkkuna seisoneen munakkaan syöminenkään ei houkutellut. Mitä tehdä? Onneksi Ms. Thu ei itse ollut paikalla joten sujautimme munakkaat muovipussiin ja laukkuun, pari banaania taskuun ja teet viemäriin. Ehkä lapsellista, mutta emme halunneet pahoittaa hänen mieltään kun oli kuitenkin ystävällisesti laittanut meille aamiaisen vaikka emme tulleetkaan viralliseen aikaan alas. Ja olihan se huvittavaa laittaa muina miehinä pussillinen munakasta roskikseen parin kadun päässä.
Lauantaina otimme sitten suunnan kohti Saigon-joen rantaa ja kaupungin keskustan toista puolta. Itse ranta oli melko nopeasti nähty sillä mitään tunnelmallista bulevardia sinne ei oltu viritelty ja käännyimmekin piakkoin takaisin kaupungille. Mitään varsinaista kohdetta meillä ei ollut mielessä joten kuljeskelimme vain katuja ja kävimme pitämässä sadetta ostarissa. Filippiineillä saadun ostariyliannostuksen jälkeen oli pitkästä aikaa oikeastaan ihan hauskaa nähdä minkälaista shoppailua täällä olisi tarjolla jos olisi jotain ostelemassa. Nopeasti huomasi myös että ero naapurimaa Kambodzaan on melko huomattava, Vietnam on selvästi vauraampi. Kaupungissa sen huomaa helpoiten juuri siitä että tarjolla on ostoskeskuksia, tavarataloja, takseja ja jopa paikallisbusseja. Phnom Penhissä kun ei ollut näistä mitään.
Tompan sairastelullekin löytyi hopeareunus, kun meidät pysäytti kaksi Canonin jonkinlaiseen Photo Challengeen osallistunutta heppua jotka kuvasivat kaduilla kulkevia tyylikkäitä ihmisiä. Eli ei mennyt hukkaan kaikki se America’s Next Top Modelin tuijottelu kuumeessa, sen verran hyvin kuvattava osasi hymyillä silmillään ja mikä tärkeintä, olla ”Fierce!”. Mitäköhän se sitten kertoo että rankattiin tyylikkääksi samoissa vaatteissa joissa on kulkenut viimeiset viisi kuukautta? Veikkaan että kaikki oli kuitenkin sen kauniin parran ansiota.
Sunnuntai käytettiin vielä kaupungilla palloiluun ja iltapäivästä päätimme että Ho Chi Minh City alkaa olla nähty. Eli hankittiin liput maanantaiaamun ensimmäiseen bussiin ja nyt ollaan täällä Etelä-Kiinan meren rannalla Mui Ne-nimisessä rantakaupungissa, jossa pitäisi kuulemma sataa vain kolmasosa siitä mitä muualla ja surffiaaltojenkin olla kohtuullisia, eli toivotaan parasta.
-Inni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti