”What, I broke up with her, she actually thought Sean Penn was the capital of Cambodia! When everybody knows the capital of Cambodia is… Well, it’s not Sean Penn…”
Tänne päästyämme olemme viimein oppineet kutsumaan pääkaupunkia sen oikealla nimellä. Vaikka ei kai sillä niin väliä olisi vaikka välillä lipsahtaisikin, sanovathan paikallisetkin ”Sänks you”.
Saavuimme tänne siis torstaina puolenpäivän jälkeen, melko kostean bussimatkan jälkeen. Auto kun oli lujaa 60-luvun tekoa ja alkumatkasta satoi kaatamalla niin eihän se kaikki vesi millään pysynyt ulkopuolella. Mutta perille päästiin ja tuksuteltiin majataloon joka osoittautui oikein kelvolliseksi. Nopean lounaan jälkeen lähdettiin sitten tutkimaan kaupunkia, lähinnä joenrantaa muutaman korttelin päässä, josta löytyivät ne ilmiselvimmät nähtävyydet eli Kuninkaallinen Palatsi, Kansallismuseo ja useampikin temppeli. Ihailimme näitä kuitenkin kunnioittavasti kauempaa ja jatkoimme matkaa etelään tuijotellen vuorotellen kaupungin ohittavaa jo ennestään tuttua Mekong-jokea ja joen rantaan viritettyjä kaikkien mahdollisten maiden lippuja muistellen samalla mikä kuului millekin maalle. Viidennellä luokalla olisin ollut varmasti ihan voittamaton siinä pelissä.
Muutaman tunnin tallustelun jälkeen totesimme että Phnom Penh on tavallaan suuri pieni kaupunki, sillä autokorjaamoja ja muita normaalisti harvemmin keskustasta löytyviä palveluja oli saatavilla ihan ydinkeskustassa ja pyykkejä kuivateltiin estottomasti jalkakäytävillä aivan kuten maaseudullakin. Liikenne oli odotetun kaoottista kun motskarit, tuktukit, fillarit, autot ja bussit sompailivat kuka minkäkin liikennevalon mukaan eikä suojateitä ollut missään. Eli ei muuta kun sekaan jos halusi kadun yli. Naarmuitta selvittiin eikä kukaan ryöstänyt mitään vaikka sekä kuljettajat että majatalon henkilökunta olivat siitä kovasti varoitelleet. Välillä tulee sellainen tunne että kambodzalaiset itse ajattelevat maansa olevan täynnä varkaita, mutta en ainakaan ole vielä en ole kuullut keneltäkään matkalaiselta että heiltä olisi jotain varastettu. Mutta totta kai täällä pitää olla vielä enemmän varuillaan tavaroidensa kanssa kun jossain pikkukylillä.
Aikaisen herätyksen ja kuumassa kaupungissa kävelyn jälkeen alkoivat voimat olla sen verran lopussa että ilta vietettiin hyvin rauhallisesti majatalon alaravintolassa syöden, lukien ja telkkaria tuijotellen. Olen tullut siihen tulokseen että Discovery on oikein hyvä kanava, varsinkin jos sieltä tulisi joskus ne ohjelmat joita mainostetaan.
Perjantaina olikin sitten tehokkaampi päivä kaupunkiin tutustumisessa. Tai jos tehokkaaksi lasketaan se että etsimme puolisen tuntia rautatieasemaa jonka tiesimme olevan pois käytöstä. Suuntasimme tällä kertaa pohjoiseen jossa luvassa olisi vähemmän ilmiselviä nähtävyyksiä kuten tuo asema jonka oli tarkoitus olla ”grand old building”, jota se ei ollut, ja kaupungin vanhin ja hienoin hotelli Le Royal (melkein kuin tämä meidän maja), joka oli. Matkalla käytiin myös kaupungin suurimmilla markkinoilla valtavassa kupolihallissa, nähtiin sympaattisesti ränsistynyt kansalliskirjasto ja korttelin kokoinen ja aggressiivisesti vartioitu USA:n suurlähetystö. Turistikierroksen virallinen osuus päättyi kaupungin ainoan mäen kupeeseen, Wat Phnomin temppelin alle jossa monet paikallisetkin tuntuivat nauttivan puiden varjoista ja lueskelivat penkeillä ja nurmikolla. Ja tietysti paikalla olivat nytkin kuvaan kuuluvat juomanmyyjät, kerjäläiset ja jopa norsu jolla olisi voinut jolkotella puiston ympäri.
Jatkoimme kuitenkin vielä muutaman korttelin verran Boeng Kak -järven rannalle katsomaan mitä järvestä oli enää jäljellä joku vuosi sitten aloitetun kuivatusprojektin aloittamisen jälkeen. Ranta tunnetaan myös backpacker-majatalojen alueena ja niiden mukana paikalla oli tietysti baareja ja ravintoloita joka lähtöön. Itse järvi alkoi olla melko säälittävä pikku lätäkkö, mutta kyllä siellä vielä joku paikallinen polski ja ajeli veneellä. Ja rantalaitureille rakennettujen ravintoloiden alla oli vielä vettä eli asetuimme sopivasti lounaalle ja katselimme siinä sitten järvenrannan eloa ja kauempana häämöttäviä neuvostohenkeen rakennettuja ministeriöitä tai mitä ikinä ne betonikolossit olivatkaan.
Perjantai-illan kunniaksi lähdimme sitten katsomaan minkälainen meno löytyisi joen rannasta ja miltä näyttäisi Phnom Penh after dark. Verrattuna maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Battambangiin jossa kaikki sulkeutui auringon laskiessa jatkui PP:ssä kuhina ehkä jopa hieman aktiivisempana kuin päiväsaikaan. Tai siltä vaikutti, mutta oikeastaan rantakadun ravintoloissa oli melko väljää ja saimme kierrellä melko rauhassa ennen kuin päädyimme syömään pikkuravintola Bojanglesiin. Illallisen jälkeen käytiin vielä parilla joka kaupungista löytyvässä irkkupubissa, tällä kertaa nimeltään Paddy Rice, jossa seurasimme australialaisen jalkapallon kummallisuutta bändiä odotellessa. Ihme laji.
Tänään lauantaina iloitsimme heti aamusta siitä että se yksi hullu oli luopunut koraaninpolttoideastaan ja jatkoimme kohti varmaa masennusta. Vuorossa olivat nimittäin Phnom Penhin varmastikin suosituimmat nähtävyydet, Tuol Slengin kansanmurhamuseo ja Killing fields of Choeung Ek, eli luvassa olivat visiitit noihin Punaisten Khmerien ajan kauheuksia kartoittaviin kohteisiin.
Lähdimme matkaan tuktukilla ja ensimmäinen pysähdys oli kaupungin etelälaidalla jossa vanha koulurakennus oli ensin muutettu vuonna 1975 ”security officeksi” joka kansankielellä tarkoitta vankilaa johon lukitaan tavallisia ihmisiä ja jossa harjoitetaan järjestelmällistä kidutusta. Vuonna 1979, lähes heti Punaisten Khmerien kaatumisen jälkeen, paikasta on tehty museo joka on jätetty melko pitkälti samaan tilaan kun 70-luvulla. Ruumiit kuitenkin siivottu pois. Sanomattakin on siis selvää että tunnelma oli todella painostava; luokkahuoneisiin muuratut sellit, rautasängyt joissa jalkakahleet, taulu toisensa jälkeen tuijottavia valokuvia Tuol Slengiin vangituista numeroiduista ihmisistä ja henkilökohtainen inhokkini, nainen sähkötuolissa vauva sylissä. Kylteissä pyydettiin ettet tupakoisi, talloisi nurmikoita tai nauraisi. Ketä naurattaa täällä?
Sama teema jatkui noin 15 kilometrin päässä kaupungista kun saavuimme Choeung Ekin pellolle jonne Pol Pot ja kumppanit toivat Tuol Slengin vankilasta ihmisiä kuorma-autolasteittain tapettavaksi. Ja vaikka aurinko paistoi, linnut lauloivat ja kukat kukkivat, ei tämäkään ollut mikään iloinen turistikohde. Aloitettiin kierros pienessä museossa jossa näytettiin myös vartin videopätkä joka kertoi alueen löytämisestä vuonna 1979 ja hautojen avaamisesta seuraavana vuonna, sekä 17-kerroksisen pääkalloilla ja luilla täytetyn muistomerkin eli stupan pystyttämisestä vuonna 1988. Jotenkin ihan käsittämätöntä kuinka vähän aikaa sitten nämä asiat ovat tapahtuneet.
Pelto ei ollut mikään iso maapala, täällä riisinviljelyalueella pellon käsite tuntuu olevan vähän toinen kuin meillä viljaan tottuneilla, ja itse alue olikin melko nopea kiertää. Kuoppia oli paljon ja olihan se melko irvokasta kun vieressä oli kyltti kertomassa kuinka monta murjottua ruumista tästä kohtaa kaivettiin ylös ja kuinka monta lasta tänne oli haudattu. Yhteensä 129 joukkohaudasta oli avattu 86 ja luut tutkittu ja säilötty muistomerkkiin nähtäväksi ja ihmisille opetukseksi. Veikkaan ja toivon etten tule enää koskaan näkemään niin montaa ihmispääkalloa samassa paikassa. Osa kalloista oli jopa asetettu vitriineihin ja kerrottu minkälaisen esineen aiheuttama isku oli ollut tappava ja minkä ikäinen ja kumpaa sukupuolta oleva uhri oli ollut. Tavallaan mielenkiintoista CSI:ta, mutta se tuntui jopa hieman kauheudella mässäilyltä. Hieman ihmetytti myös hallituksen halu säilyttää luut muistomerkissä, vaikka olin myös ymmärtänyt että buddhalaisen uskon mukaan sielu ei saa rauhaa ellei ihmiselle järjestetä kunnollisia hautajaisia. Hieman outoa siis.
Mutta outoa on myös se, että tämä Choeung Ek Genocide Center on myyty muutama vuosi sitten japanilaiselle firmalle joka hallinnoi ja ylläpitää aluetta. Ovat siis myyneet kansallisen tragedian muistomerkin ulkomaalaiselle yritykselle? Täällä on tosiaan kaikki kaupan.
Yhtä outoa oli myös tuktuk-kuljettajamme kysymys haluaisimmeko vielä jonnekin muualle käymään, miten olisi ampumarata? Ne ovat hyvin suosittuja. Siis kaiken tämän jälkeen toiselle pellolle roiskimaan pyssyillä? Kuka haluaa mennä?
Aamupäivä oli siis samaan aikaan sekä ahdistava että hämmentävä. Paluumatkalla kaupunkiin näimme täkäläisen suurkaupunkien ulkopuolille lähes väkisin syntyviä hökkelitaloja, ihmisiä tonkimassa kaatopaikkaa ja myös useita vaatetehtaita joita on näkynyt aiemminkin bussin ikkunasta. Aloinkin heti miettiä missä maassa jalassani olevat H&M:n shortsit onkaan valmistettu. Kaikesta tästä jorinasta voi varmastikin päätellä että Kambodza on ollut ainakin itselleni tähän mennessä ristiriitaisin ja eniten ajatuksia herättävä maa. Kuten Tomppa osuvasti sanoi: ”Kun siirrytään kivikaudelta internetiin muutamassa vuodessa eivät kaikki pysy millään mukana.” Eli elektroniikkaliikkeen edessä mainostetaan viinikaappia ja vieressä on lapsi jolla ei ole ruokaa. Karua mutta totta.
Katsotaan mitä muuta täältä löytyy ennen kuin hankitaan bussiliput Saigoniin eli Ho Chi Minh Cityyn ja lähdetään kohti Vietnamia ja sen kehuttuja kahvipannuja.
-Inni.
ps. Saamamme tiedon mukaan tekstiviestit eivät ole Battambangin jälkeen tulleet perille eli jos emme ole vastanneet, siinä syy. Jostain syystä SK-ravintoloiden mainosviestit löytävät kuitenkin perille. Aika ninja se Sedu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti