Perjantaina kello herättikin sitten puoli kuudelta aamulla ja oli aika vaihtaa Mui Nen rannat Dalatin vuoristoilmastoon. Aamiaistakin ehdittiin nauttimaan, koska hyvin palvellut majatalomme viereinen kapakka, Joe’s Place on ollut yhtäjaksoisesti auki vuoden 2008 alusta asti, eikä tehnyt poikkeusta tänäkään syyskuisena aamuna. Sitä paitsi, kyllähän kunnon aasialainen on jo viiden jälkeen täydessä vireessä päivän toimiin, eli ei aamiaisen syöminen puoli kuudelta ole paikallisille mitään uutta ja ihmeellistä.
Aamiaisen jälkeen siirryttiin odottelemaan Dalatin bussia kadunvarteen. Meille oli kerrottu, että mestoilla pitää olla valmiina varttia vaille seitsemän. Naapurin liettualaispariskunnalle, jotka olivat puskemassa samaan bussiin, oli kerrottu lähtöajaksi puoli kahdeksan ja sieltähän se dösä saapuikin juuria ajallaan, heti puoli yhdeksän jälkeen. Mukavaahan siinä aamuauringon paisteessa oli odotella. Aamuhetkeä kolmen tunnin yöunien jälkeen ei sitten voita mikään! Meidän blokkaamisen jälkeen dösäkuski keräili vielä kourallisen länkkäreitä muista hotelleista mukaan matkaan, sekä tietysti hyvään paikalliseen tyyliin, viidestä kymmeneen paikallista, ”epävirallista” matkustajaa, joiden lippumaksut menevät lyhentämättöminä kuskin taskuun. Eipä siinä mitään, pitäähän kuskin aina vähän liksaa pimeänä saada. Ihan normaalia. Pitkästä aikaa kulkuneuvo oli kuitenkin ihan filippiiniläiseen tyyliin katosta lattiaan tupaten täynnä jengiä ja matkatavaroita ja matkaan päästiin lopulta lähtemään pakollisen tankkaustuokion jälkeen about 2,5 tuntia myöhässä. Lähes aikataulussa siis.
Edellisen postauksen herkkä toive jokatapauksessa toteutui; ei ollut perjantain dösä mikään kokeellinen makuuvaunu. Kyseinen pulkka oli nimittäin omituinen ”katkaistu” bussi, eli siis ihan oikean kokoinen kaikissa muissa aspekteissa paitsi pituudessa, joka oli tyyppiä ”about puolet pois normaalista”. Melko omituinen ilmestys.
Tie vuorille olikin sitten taas pitkästä aikaa aivan käsittämätöntä perunapeltoa; varmaan Vietnamin sodassa paskaksi pommitettu kärrypolku mahdollisti suurimmaksi osaksi matkaa vähän kävelyvauhtia hitaamman etenemisen. Maisemat olivat kuitenkin vuoristoisen mageat ja omituinen puoli-dösä kolisteli ylöspäin, kohti Dalatia hitaasti, mutta varmasti. Kunnes moottori kuumeni liikaa ja keitti yli. Ja siinähän sitä sitten odoteltiin koneen jäähtymistä keskellä ei mitään. Kunnes päästiin matkaan taas. Ja sitä iloa jatkui tasan siihen saakka kun kone keitti toisen kerran. Ja taas odoteltiin jossain vuorenrinteen kärrypoluilla. Eipä meillä ollut kiire mihinkään, eli no worries.
Perille Dalatiin päästiin kaikesta huolimatta ihan järkeviin aikoihin iltapäivällä. Keli oli kuitenkin masentavan sateinen ja kaupungin korkeasta sijainnista johtuen lämpömittarin viisarikin oli hypännyt parikymmenta astetta Mui Nen lämpötiloja alemmaksi; kahdenkympin pintaan. Eipä siinä voinut muuta kuin kaivaa kenkiä, sukkia ja sadetakkeja rinkan pohjalta ennen kuin lähdettiin etsimään majoitusta.
Majatalon etsimisessä jeesasivat ”Dalat Easy Ridereiksi” itseään kutsuvat paikalliset moottoripyöräoppaat, jotka ovat taustatutkimustemme mukaan vuosien kuluessa kehittyneet jonkinlaiseksi puolikuuluisaksi paikallisinstituutioksi. Kaikki pikkupojat haluavat kuulemma olla Easy Ridereita. Halpaan hotelliin kuljettamisen lisäksi kundit tietysti myivät omia palveluitaan, eli prätkäretkiä lähiseuduille. Lupasimme totta kai harkita asiaa, vaikka suunnitelmissa oli kaikkea aivan muuta. Tulipahan kyyti dösäasemalta hotelliin halvaksi, eli ilmaiseksi.
Loppupäivän ohjelmassa olikin sitten ainoastaan ruokailua, päiväunia ja yleistä kaupungilla palloilua. Dalat vaikutti ihan eloisalta vuoristokaupungilta, mutta syvällisempää tutkimista haittasi koko illan raivonnut myrskyisä sade. Päästiin maksimissaan parin sadan metrin säteelle hotellilta poispäin, ennen kuin oli pakko dyykata suojiin johonkin kahvilaan tai ravintolaan. Illallista nautittiinkin jonkun hyperaktiivisen, mutta muuten ihan mukavan paikallistädin raflassa, ihan hotellin lähituntumassa.
Sateesta johtuen perjantai-illan viettäminen jäi siis hyvin lyhyeksi ja lauantaina päästiinkin hyvissä ajoin ylös bunkasta ja kylille. Aamiaisen jälkeen suunnattiin suoraan kohti kaupungin suurinta yksittäistä nähtävyyttä; Crazy Housea. Mesta on jonkun hullun, kultaisella 80-luvulla itsensä Venäjällä arkkitehtuurin tohtoriksi lukeneen paikallisen neron luomus, joka muistuttaa osaksi valtavaa taloa, osaksi luolaa, osaksi puumajaa ja pitää sisällään miljoona erilaista, betonista valettua yksityiskohtaa, eläinpatsasta, kävelysiltaa ja kaikkea muuta mitä nyt nykyaikaisessa asuinrakennuksessa on tarpeellista olla. Vähän sellainen ”Liisa Ihmemaassa”-tyyppinen luomus siis; todella omituinen! Idean äiti asuu edelleen talossa ja rakentaa siihen koko ajan lisää toinen toistaan oudompia lisäosia. Nykyisen suunnitelman pitäisi kuulemma olla valmiina vuonna 2015. Näinköhän. Talossa vierähti kuitenkin mukavasti pari tuntia ja loppupäivä oli tarkoitus viettää kaupunkia tutkimalla. Noh, puolen päivän aikaa alkoi taas sataa rankasti ja jouduimme suojautumaan edellisenä päivänä hyvin toimineeseen adhd-tädin ravintolaan.
Sadetta pidellessä olikin sitten aikaa vähän suunnitella tulevien päivien ohjelmistoa; tarkoituksena oli suorittaa Dalatissa jonkinlainen trekki tai joku muu ulkoiluhenkinen aktiviteetti, mutta yht’ äkkiä tajuttiin, että ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen meillä on olemassa aikataulu. Lennot TeeTeen ja Pipsan luokse Kuala Lumpuriin on nimittäin hankittu viikon päästä tiistaille, eikä aikaa Vietnamin kiertelyyn olekaan enää määrättömästi. Mitä ihmettä? Tarkoituksena on kuitenkin nauttia vielä ainakin Pohjois-Vietnamin ykköskohteesta, eli Halong Baysta, sekä tutkia Hanoita edes pintapuolisesti. Ja sitäpaitsi, Dalat on about tuhannen kilometrin päässä Hanoista, eli ei näillä liikenneyhteyksillä mitenkään helpon matkan päässä. Samalla ainakin Keski-Vietnamin Hue ja Hoi An jouduttaisiin myös jättämään väliin. Tehtiin siis rajuja peliliikkeitä ja päätettiin jättää Dalatin trekkaamiset tällä kertaa tekemättä ja lähteä puskemaan välittömästi sunnuntaina kohti pohjoista, jotta Halong Bayhin ja Cat Ban kansallispuistoon jäisi tarpeeksi aikaa. Kelitkin Dalatin vuorilla vaikuttivat toki sen verran epävakaisilta, että ainakin puolet päivävaelluksesta olisi kuitenkin mennyt sateessa tallustelemiseen, mikä ei nyt ainakaan lähtökohdittain ihan hirveästi houkutellut. Dösäliput eteenpäin siis.
Eipä taaskaan ollut hirveän helppoa selittää matkatoimiston kielitaidottomalle edustajalle, että nyt olisikin yllättäen vähän kiire pohjoiseen ja pitäisi hommata lippuja sekä bussiin, että junaan ja olla Hanoissa mahdollisimman nopeasti. Kyllähän siinä toimiston ovessa lukee vaikka mitä palveluita lentolipuista autonvuokrauksiin, mutta mimmin pasmat menivät tietysti iloisesti sekaisin kun kyseessä oli vähänkin erilainen matkustusasiakirjapyyntö, kuin perus-Dalat-Saigon bussiliput. Ainoat flabarit mitkä saatiin kyseisestä mestasta hankittua, olivat dösäliput takaisin rannikolle, Nha Trangin kaupunkiin. Sata kilometriä tuhannesta oli siis hallussa. Jee.
Loppuilta kuluikin sitten matkareittejä opaskirjoista ja netistä tutkimalla ja lopulta saatiin haltuun melko selkeä aikataulu Hanoihin siirtymiseen; Nha Trangiin sunnuntaina päivädösällä, joka toivottavasti olisi sen verran vähän aikataulusta myöhässä, että ehtisimme vaihtamaan suoraan Hanoihin vievään junaan. Tällä aikataululla olisimme Hanoi Rock-Cityssä maanantai-iltana ja ehtisimme hyvin käymään Halongissa ennen Vietnamin jättämistä taakse. Sormet ristiin.
Tänään siis hypättiin yhdeltä päivällä bussiin, joka oli taas sellainen outo nukkumalaverihirvitys. Tällä kertaa kuitenkin ihan aikuisille rakennettu, eli lööbailutilaa oli ihan mukavaankin matkustamiseen. Bussin pahnoilla elbaillessa naureskeltiin aamulla tavatulle paikallishepulle joka kyseli iloisena mikä Pohjoismaista on kaikkein rikkain ja kun ehdotimme vastaukseksi Norjaa, kundi totesi kirkkain silmin, että miksi Suomi ei sitten hyökkää Turskamaahan ja valloita sitä. Kaipa se on nyt viimein ymmärrettävä, ettei sota täällä missä on taisteltu ihan tosissaan vielä muutaman kymmentä vuotta takaperin ole ihan niin absurdi ajatus kuin meille pohjoisen lintukodossa varttuneille. Mietittiin kuitenkin varmaan parin tunnin ajan miltä näyttäisi kun SA-Intin ameebamaiset kuuden kuukauden palvelusajan loppumista odottelevat rynnäkkörakuunat hiippailisivat käsivarren kautta Norjan lappiin kiväärit tanassa, eivätkä ensimmäiseen kuuteensataan kilometriin näkisi mitään muuta kuin poroja ja yksinäisen Tor-Erikin kalastamassa turskaa. Sotahullut skapparit huutelisivat silmät kiiluen käskyjä ikiaikaisiin viestintälaitteisiin ja lehdistö kirjoittasi kynät sauhuten ”Norjan vaarallisesta sotilasmahdista, jonka eliminoimiseksi Suomi on pakotettu hyökkäyssotaan”. Menihän se päivä mukavasti noitakin miettiessä.
Tie oli onneksi aivan toisenlainen kuin ylös vuorille kivutessa; uudenkarhea asvaltti kiilteli alla suurimman osan matkaa ja vauhti oli aivan toisenlainen kuin pari päivää aikaisemmin Mui Nesta tultaessa. Hitaammin kuljettiin ainoastaan silloin kun oltiin sananmukaisesti pilvessä, eli pilvet olivat niin alhaalla, että tie vei suoraan niiden läpi. Näkyvyys noilla pätkillä tietysti putosi aivan nollaan, samoin kuin matkavauhti. Melko jännittävää jopa.
Perille Nha Trangiin saavuttiin pilvistä huolimatta ihan aikataulussa ja siirtymisaikaa juna-asemalle jäi vielä mukavasti hieman alle tunti. Ainoana esteenä nopeaan toimintaan olivat tietysti heti Nha Trangin päähän saavuttaessa rinkkoihin, hihoihin ja lahkeisiin kiinni iskeneet rummunmyyjät, banaanikauppiaat ja muut heloumisterit, joilla oli perinteiseen tapaan ihan kaikkea mahdollista myytävänä ja motobaimotobai ja serkun helvetin hyvä hotelli ja vaikka mitä. Ei meinannut kundien kalloon millään mennä, että me ei oltu jäämässä tähän kaupunkiin ja että meillä olisi snadisti kiire juna-asemalle. Ja niin kuin nyt heti. Ei serkun hotellin kautta, ei veljen ravintolaan tutustumisen jälkeen, ei naapurin vitunhyvän diskon tsekkaamisen jälkeen, vaan heti. Onneksi joku mestoilla bostaillut taksikuski pelasti päivän ja smuglasi meidät pois tapahtumien keskipisteestä juna-asemalle. Harmittavasti suunnittelemamme junayhteys oli kuitenkin täynnä. Jouduttiin siis tyytymään seuraavaan mahdolliseen, joka lähteekin sitten mukavasti huomenna viideltä aamulla. Matka-aikaa Hanoihin onkin sitten aamuviiden jälkeen edessä hulppeat 24 tuntia, eli parempi olla mukava juna.
Tässä sitä nyt siis odotellaan paikallisen steissin viereisessä hotellissa sitä, että herätyskello pärähtää soimaan neljältä, eli kuuden tunnin päästä. Näillä mennään.
The road calls me again ’cause baby I’m a libertine, but before I go, would you tie my laces…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti