Saturday Night Fever… ja mitä niitä nyt olikaan…
Watch out for the charlies in the trees! Oh no, I’m getting flashbacks from ’Nam… AGAIN!
Noniin, nyt ollaan siis vihdoin Vietnamissa. Suunnitelmissahan oli alunperin häipyä rajan yli, aidan tälle puolelle jo sunnuntaina, mutta toisin kävi. Lauantai-iltana allekirjoittaneen olotila oli normaaliakin flegmaattisempi ja sekavampi, eikä esimerkiksi rinkan pakkaamisesta tai muista Phnom Penhistä lähdön valmisteluista tahtonut oikein tulla mitään. Menin kuitenkin goisaamaan vakaana aikomuksenani lähteä aamulla kohti seuraavaa maata, mutta mitä vielä. Parin tunnin torkkumisen jälkeen, joskus kahden aikoihin yöllä alkoi ihan kunnon horrorshow; kuume nousi nopeasti neljäänkymppiin ja kuten asiaan kuuluu, majatalon seinillä alkoi hyppiä jos jonkinlaista mörköä ja muuta omituista näkyä. Hetken aikaa ehdin jo miettiä, että käytiinköhän me sittenkin illallisella siinä joenvarressa sijaitsevassa Happy Herb Pizzeriassa ja mun pizza vaan sattumalta oli ”unhappy”, mutta tarkemman ajattelun jälkeen totesin kyseisen teorian olevan varmastikin väärä. Illallista nautittiin ihan oman majatalon ravintolassa, eikä siinä olisi pitänyt olla mitään mielialaan vaikuttavaa. Jääkylmät ja läpimärät lakanat liimautuivat aivan tulikuumaan selkään, eikä fiilis todellakaan ollut järin mukava. Keskellä yötä ei kuitenkaan oikein voinut lähteä mihinkään lääkärintapaiseen hosumaan, joten katselin sitten tuskissani auringon nousuun asti melko omituisia valveunia ja muita kuumehoureita guesthousen seiniltä. Todella hämmentävää.
Täällä tropiikissahan on aina mahdollisuus, että korkea kuume liittyy malariaan, dengue-kuumeeseen tai johonkin muuhun, pahimmassa tapauksessa fataaliin tautiin, eli välittömästi kaupungin herätessä eloon suunnattiin tuktukilla kohti majatalonpitäjän suosittelemaa lääkäriasemaa. Tuktuk-kuski ei oikein tainnut käsittää mistä oli kysymys, koska kaveri kyseli iloisesti haluttaisiinko me mennä lääkärikäynnin jälkeen esimerkiksi Killing Fieldseille tai vaikkapa ampumaradalle käymään. Tappopellot olisivat varmasti olleet melkoisen painajaismainen näky neljänkympin kuumeessa ja ampumaradan pauke olisi luultavasti saanut aivokuoren halkeamaan välittömästi, eli ilmoitin melko tylysti kaverille ettei hänen palveluksiaan tänään enää tarvita. Siinä on sulle kaksi dollaria, nyt suksit vitt**n täältä ja lopetat niiden turistinähtävyyksien myymisen ennen kuin multa menee hermot aivan tosissaan! Ihmeteltiin vaan jälkeenpäin, ettei näillä paikallisilla tuktuk-kuskeilla kyllä taida olla minkäänlaista maalaisjärkeä; jos toinen kyydittävistä on kalpeana pelosta, toinen roikottaa päätään käsiensä varassa, hikoilee kuin sika, eikä vaikuta oikein olevan täysillä kiinni tässä maailmassa ja matka on lääkäriin kello kuudelta aamulla, on ainakin omasta mielestäni melko epätodennäköistä, että minkäänlainen iloinen turistikierros tulisi kysymykseen ihan lähiaikoina.
Lekuriasema näytti onneksi kaikin puolin asialliselta. Varhaisen sunnuntaiaamun on-call-doctor oli joku paikallinen herrasmies ja respahenkilökunta kyselikin vielä huolestuneena, olisinko tyytyväinen paikallisväriin vai pitäisikö mestoille kuitenkin hälyttää joku länkkäritohtori. Paikallisen lääkärin palvelukset maksaisivat kuulemma 100 taalaa tunnilta ja länkkärin 136 (mitä luulette kumpikohan saa enemmän liksaa?). Fiilis oli sillä hetkellä sen verran hauras, että sanoin aika nopeasti, että lääkärin etninen tausta ei kiinnosta senttiäkään, kunhan kaveri vaan pääsee tulemaan paikalle niin nopeasti kuin mahdollista. Eikä niin siistin lääkäriaseman hoitohenkilökunta muutenkaan varmasti ole mitään konitohtoreita tai hampurilaisyliopistosta lääkäriksi valmistuneita, eli ihan sama mulle.
Varsin asiallisen oloinen khmer-lääkäri tulikin sitten melko nopeasti suoraan aamiaispöydästään katselemaan huolestuneena että mikäköhän sitä omituisen nimistä länkkäripotilasta oikein vaivaa. Kundi teki nopeasti ja täsmällisesti kaikki tarvittavat testit, jonka jälkeen hoitaja löi kourallisen nappeja suuhun ja lykkäsi syvästi vihaamani tiputusneulan ranteeseen ja siirsi meidät odottelemaan tuloksia vuodeosaston puolelle. Hourailin siinä varmaan tunnin verran, kunnes lekuri tuli kertomaan ettei kyseessä ollut malaria eikä dengue, vaan että hänen arvionsa mukaan vatsanpohjalle on päässyt pujahtamaan jonkinlainen bakteeri, loinen tai muu v*ttumainen mörkö. Vaivasta pitäisi päästä muutamassa päivässä antibiooteilla, paracetamolilla ja nesteytysjuomilla ja halutessani olisi mahdollisuus jäädä vuodeosastolle olon paranemista odottelemaan. Mulla on kuitenkin sairaalakiintiö tämän elämän osalta sen verran täynnä, ettei minkäänlaisia haluja ylimääräiselle sairaaloissa hengailuille ollut ja niinpä sairastaminen päätettiin suorittaa majatalon päässä.
Muutama päivä siinä sitten vierähtikin enemmän tai vähemmän tajunnan rajamailla heiluen. Inni kantoi selkä vääränä vesipulloja huoneeseen ja allekirjoittanut koomaili sängynpohjalla enemmän tai vieläkin enemmän kuumeissa hikoillen. Tajuissaanoloaika kului tehokkaasti lukemiseen ja huoneen varustukseen onneksi kuuluvan pienen pienen telkkarin tuijotteluun, enkä päässyt sunnuntain ja keskiviikon välisenä aikana käymään missään Royal GH:n alakerran ravintolaa pidemmällä. Siinä on siis neljä päivää melko tyhjää täynnä.
Seuraavassa kuitenkin muutamia hyviä ja tärkeitä havaintojani viihdeohjelmien ihmeellisestä maailmasta; Discoverylta ”River Monsters” on hyvä, ”Howe & Howe Tech” huono. Star Worldilta ”How I Met Your Mother” on melko hauska, ”Rules of Engagement” välillä ihan jees, ”Accidentally on Purpose” aika susi ja ”Cougar Town” sysipaska. Jenkkien, Kanadan ja kaikkien muiden maiden Top Modeleja on tehty varmaan miljoona tuotantokautta ja siinä on ”varmaan miljoona” liikaa. Kuumeessa on erittäin pelottavaa katsoa BBC:tä, jonka taustalla näkyy häilyvästi Cartoon Network. Kaukosäädin helpottaisi olemassa ollessaan kanavien vaihtoa huomattavasti. Siinäpä niitä tärkeimpiä.
Eilen, eli keskiviikkona alkoi kuitenkin fiilis vihdoin jo olla parantumaan päin ja yleinen konsensus puolsi sitä, että eiköhän tämä Holiday In Cambodia (Dead Kennedys, :peukku:) alkanut olla sitten tällä erää tässä. Päätettiin siis rohkaista itsemme ostamaan dösäliput rajanylitykseen Vietnamin puolelle. Toista kertaa. Tietysti Royalin henkilökunta oli pahoillaan kun luottoasiakkaat lähtivät, mutta ymmärsivät kuitenkin että täytyyhän saman kopin seinien jo väkisinkin alkaa kaatua matkalaisten niskaan ja jeesasivat flabareiden hommaamisessa.
Tänään jätettiin siis heti aamusta kieltämättä aika synkän vaikutuksen tehnyt Sean Penn taaksemme ja suunnattiin kohti itärajaa erittäin tyytyväisinä siitä, että päästään taas näkemään vähän uusia maisemia. Dösässä fiilisteltiin tietysti totuttuun tyyliin paikallisia karaoke-hittejä, mutta muuten Kambodza jäi taakse ihan hyvissä tunnelmissa. Kulkuneuvokin oli tällä kertaa alle 50 vuotta vanhaa mallia. Ainoana yllätyksenä koko matkalla tuli rajanylityksestä rakennettu valtava show johon niiden perus-arrival-departure-korttien täyttämisen lisäksi kuului ainakin passin luovuttaminen dösäkuskille, dösästä poistuminen, nimenhuuto, passin takaisin saaminen, bussiin nouseminen, passin luovuttaminen takaisin bussikuskille, kymmenen metrin dösän siirtäminen, bussista poistuminen, nimenhuuto, passin vieminen yhteen rajakoppiin, passin luovutus bussikuskille, kaikkien matkatavaroiden vieminen toiseen rajarakennukseen, nimenhuuto, jonotus ja tätä rataa. Yhteenvetona siis bussikuskille luovutettiin passit varmaan kymmenen kertaa ja bussista poistuttiin ja siihen noustiin about kymmenen kertaa. En toki usko, että aikuiset ihmiset olisivat itse osanneet mennä matkustusasiakirjat kädessään rajasta yli, en tietenkään, mutta reippaasti yli tunnin kestäneet bussisulkeiset alkoivat lopulta jo vähän naurattaakin.
Illansuussa saavuttiin kuitenkin ihan onnellisesti kommunistisen Vietnamin Ho Chi Minh Cityyn, jota joissain folkloreosastoissa jopa Saigoniksi kutsutaan. Kaupunki teki jo dösänikkunasta katseltuna suuren vaikutuksen siisteydellään ja järjestelmällisyydellään ja ero Phnom Penhin kaikkialla velloneisiin roskakasoihin vaikutti käsin kosketeltavalta. Tällaistako täällä iloisten työläisten ja urheiden toverien yhteiskunnassa onkin? Tätä siisteyttä ei kuitenkaan olla enää tänään sen enempää päästy todistamaan, koska koko illan on satanut rankasti. Katsotaan sitten huomenissa mitä täältä löytyy.
-Tomppa
PS. Stadin herruuden kautta mestaruuteen Jokerit!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti