Terveisiä rannalta, täällä sataa kaatamalla. Vaikka toisaalta eilisen 12 tunnin hytkyvän matkustuksen jälkeen ei ollenkaan haittaa lojua paikallaan ja katsella telkkaria, mutta mieluumminhan sitä tietty lojuisi rannalla.
Joka tapauksessa, vielä muutamia elämyksiä edellisestä kaupungista eli Battambangista. Koska itse kaupunki tuntui olevan nähty vartissa, olimme suunnitelleet torstaille kierroksen Battambangin lähiympäristöön jossa luvassa olisi ainakin se etukäteen odotettu bambujuna ja joissain määrin autenttista kambodzalaista elämää. Lähtöajan olimme saaneet sovittua tuktuk-kuski Munin kanssa aamulla vasta puoli yhdeksäksi, vaikka kuljettajan mukaan ”also a good time to go in Cambodia, seven o’clock”. Eli sitten mentiin, ensin kaupungin eteläpuolelle kohti jonkinlaista alkeellista resinaa.
Juna koostui bamburungoista rakennetusta lavasta, parista akselista ja pyöristä (onko junassa pyörät?) ja moottorista joka näytti olevan peräisin ruohonleikkurista tai vastaavasta. Mutta kulki se kuitenkin, ja yllättävän kovaa. Turistien iloksi masiinalla köröteltiin seitsemisen kilometriä riisipeltojen läpi seuraavaan kylään jossa pällisteltiin tiilitehdasta ja talojen pihoilla köllötteleviä lehmiä. Juuri kun alkoi tutua siltä että olikohan tämä nyt sittenkään niin jännittävää ja koko rahan arvoista, alkoi tapahtua eli vanhat tädit riisisäkkeineen kulkivat pelloilta kylään ja muutenkin rataa kulki useampi juna joissa paikalliset kuskasivat tavaraa. Eli juna tosiaankin on ainoa kulkupeli töihin pelloille eikä pelkästään länkkäreille suunnattu huvipuistoajelu. Vaikka me tietenkin jouduimme maksamaan kyydistä huvipuistoajelun verran.
Matkalla takaisinpäin päästiin sitten näkemään mitä tapahtuu kun kaksi bambujunaa kohtaa. Sääntönä on se että kummassa junassa on vähemmän matkustajia joutuu väistämään eli purkamaan junan radan sivuun. Meidän kanssamme samasta suunnasta oli kuitenkin tulossa kolme junaa ja vastaan vain kaksi eli emme joutuneet väistämään mutta olihan se aikamoista kohellusta pusikossa kun ruuhka sattui kohdalle. Bambujuna eli Nori on kuitenkin katoavaa kansanperinnettä sillä maan kehittyessä myös rautatieverkko rakennetaan palvelemaan matkustaja- ja tavaraliikennettä ihan oikeilla junilla ja sen jälkeen bambulavoilla puksuttelu samoilla raiteilla muuttunee liian vaaralliseksi. Tai ainakaan sitä ei enää esitellä turisteille.
Seuraavana kierroksella oli vuorossa pysähdykset kivi- ja puukaivertamoissa, ei välttämättä stopit joihin olisin itse keksinyt haluta mutta kuuluivat Munin kierrokseen ja olivathan ne tavallaan ihan mielenkiintoiset nähdä sillä täällä on kuitenkin niin suuri määrä kivestä veistettyjä Buddha- ja muita patsaita ja samoin lähes kaikki ovet ja huonekalut ovat täynnä puukaiverruksia eivätkä ne todellakaan tule valmiina mistään tehtaasta. Kiviseppä kertoi että parimetrisen Buddhan veistämiseen ja viimeistelyyn kuluu noin puolitoista kuukautta ja valmiista patsaasta maksetaan $1400, eli veikkaisin näiden kivimiesten pääsevän hyvinkin keskivertoa paremmille ansioille.
Matka jatkui Pheam Ekin kylään jonka valttikorttina oli vanhan temppelin lisäksi riisinjalostus, ja paikka tunnettiinkin myös nimellä ”Riisipaperikylä”, sillä suuri osa asukkaista tuottaa riisipaperia joka kuuluu olennaisena osana herkkuruokaan nimeltä kevätrulla. Paikalliset kevätrullat olivat muuten todella herkullisia sillä yrtit, nuudelit ja muut täytteet rullataan paperiin tuoreena ja koko pötköä ei paisteta upporasvassa. Samalla nähtiin myös mitä riisille tapahtuu kun se puksutetaan bambujunalla pellolta kylille käsittelyyn sillä piipahdettiin myös visiitillä riisimyllyllä. Dieselmoottorilla käyvään helvetinkoneeseen kaadettiin toisesta päästä kuivatettuja riisinjyviä joissa oli vielä ruskeat kuoret, ja tadaa, toisesta päästä kone sylki ulos valkoista Uncle Bensiä pöllyttäen kuoret ilmaan. Oppaamme Munin mukaan Kambodzassa kasvatettu riisi on täysin luonnonmukaista ja hallitus onkin suunnitellut luomuriisistä tuottavaa vientituotetta. Kaunis ajatus, toivottavasti mikään tai kukaan ei pääse tuhoamaan sitä. Itse ainakin lupaan ostaa jos sitä Suomeen asti kuskataan.
Puolenpäivän maissa Muni pysäytti tuktukin ja kysäisi haluammeko kuulla hieman Kambodzan historiasta, ja tottahan toki me halusimme. ”Hieman” osoittautui puolentoista tunnin luennoksi jossa käytiin läpi niin Khmer-valtakunnan kulta-ajat ja ristiriidat Siamin ja muiden ympäröivien imperiumien kanssa kuin Ruotsista ostetut hävittäjät ja maahan pudotetut puoli miljoonaa tonnia pommejakin. Huhhuh. Olimme toki lukeneet maan historiasta mutta kerrottuna se oli vieläkin mielenkiintoisempaa ja varsin silmiä avaavaa vaikka tietysti puolueettomuudesta nyt ei voinut olla ihan sataprosenttisen varma. Mutta näinhän se on että kun muinoin suurten valtakuntien ja kulttuurien jälkeläiset asuvat kaikki samalla alueella ovat rajakiistat väistämättömiä, ja ainakin Muni tuntui pitävän Thaimaata edelleen varteenotettavana uhkana maalleen ja rauhalle, ja oli luottavainen kun heillä on kuitenkin omaa sotakalustoa ja YK:n tunnustamat rajat. Kuulosti itselle hieman kaukaa haetulta uhalta, mutta toisaalta täällä on ollut rauhallista vasta alle 30 vuotta jonka aikana koko yhteiskunta on pitänyt rakentaa uudelleen alusta asti eli varmastikin maailmankatsomus on erilainen kuin meillä länsimaisen hyvinvointivaltion köllöttelijöillä.
Kuin tilauksesta, kierroksen seuraava ja viimeinen kohde liittyikin maan historian synkimpään aikaan, ja jatkoimme matkaa jälleen yhden temppelin alueelle. Tällä temppelillä oli kuitenkin erilainen surullinen historiansa, sillä sisällissodan aikana 70-luvulla Punaiset Khmerit häpäisivät temppelin muuttaen sen vankilaksi ja kansanmurhasivat viereisellä pellolla 10 008 Battambangin asukasta. Näiden tapahtumien muistoksi peltoaukealle oli pystytetty muistomerkki jonka jalustaan oli kaiverrettu hyvinkin graafisesti noiden aikojen kauheuksia ja tornin ikkunoita ”koristivat” kymmenet luut ja pääkallot. Paikallisoppaamme ei halunnut tulla ollenkaan paikalle, näytti vain mihin suuntaan mennä ja kertoi paikalla olevan englanninkieliset selostukset. Eikä sinänsä mikään ihme, olihan se melkoisen pysäyttävä paikka.
Iltapäivästä palasimme kaupunkiin ja loppupäivä menikin Kambodzan historiaa ja nykytilannetta pohtiessa, ja useammin kuin kerran nousi pintaan ajatus siitä jatkuuko suhteellisen hyvin alkanut kehitys rauhallisesti ja mihin suuntaan. Maaseutukierroksen jälkeen Battambangin alue alkoi olla melko nähty ja koska kaupunki sulkeutui totaalisesti auringon laskiessa, ei illalla ollut enää muuta tekemistä kuin käydä syömässä ja pakata kamat seuraavan aamun aikaista lähtöä varten.
Perjantaiaamuna herättiin jopa ennen auringonnousua kello 5.30, joka on ilmeisesti myös hyvä aika lähteä liikkeelle sillä kaduilla tuntui olevan jo lähes yhtä paljon porukkaa kun keskellä päivää. Ja kyllähän se hieman herätti hilpeyttä kun hotellia vastapäätä ollut vaatekauppa avasi ovensa ja asetteli mallinuket kadulle hieman ennen kuutta aamulla. Viimeistään tämä teki selväksi sen että kaupunki tosiaan toimii aktiivisesti koko sen ajan kun päivänvaloa on saatavilla. Toisaalta, tätä selittää myös lukemani knoppitieto sähkön hinnasta; minimipalkkaisen australialaisen on tehtävä töitä 18 sekuntia ansaitakseen rahat yhteen kilowattituntiin sähköä, kun taas keskivertokambodzalaisen on paiskittava hommia vastaavasti 1 ½ tuntia!
Bussiekskursio kohti rantakaupunki Sihanoukvilleä alkoi seitsemän maissa bussinraadolla jossa osa penkeistä ei ollut kiinni lattiassa eikä myöskään iskunvaimennukseen oltu juuri panostettu eli sanomattakin selvää että kuuden tunnin matkalla kuoppaista tietä pääkaupunki Phnom Penhiin tuntui siltä että hampaat irtoavat kohta suusta. Phnom Penhiä ehdimme näkemään bussiaseman lisäksi ainoastaan ikkunasta, mutta ainakaan aurinkoisessa keskipäivässä ei näyttänyt ihan niin hurjalta kun olin kuvitellut. Tai sitten heti reissun alussa iskenyt öisen Manilan kulttuurishokki riitti.
Loppumatka sujuikin sitten jo lähes luksuskuljetuksella tasaista tietä pitkin rannalle Sihanoukvilleen, mitä nyt sateinen loppumatka oli melko jäätävä, ilmastoinnissa kun oli selvästi ainoastaan säätö on/off. Etukäteen valitsemamme hipsterimajatalo oli kuitenkin täynnä, mutta tuksukuskin ohjeilla löysimme hyvän ja halvan majapaikan rannan läheltä josta sai myös ruokaa. Eli kaiken mitä siinä vaiheessa tarvittiin.
Nyt odotellaan sateen loppumista jotta näkisi miltä tässä paikassa näyttää.
-Inni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti