Maanantaina vaihdettiin siis Saigonin vilinä rennompaan rantameininkiin ja puskettiin heti aamusta dösällä kohti biitsiä. Bussina toimi tällä kerralla erittäin hämmentävä nukkumapaikkavaunu, jonka sisällä siis ei ollut penkkejä ollenkaan, vaan minikokoisia nukkumakaukaloita kolmessa rivissä ja kahdessa kerroksessa. Kaukalot olivat tietysti sen kokoisia, ettei kenelläkään eurooppalaisella tai muuten vaan aikuisella ihmisellä voinut olla mitään mahdollisuuksia oikaista itseään nukkuma-asentoon, eikä toisaalta nousta istumaankaan ja hetken jo ehdinkin kirota, että tästä matkasta tulleekin sitten pitkä ja nivelvaivainen. Onneksi kuitenkin bussin keskioven yläpuolinen bunkka osoittautui, ilmeisesti oven sijoittelusta johtuvasta syystä, puolisen metriä muita kookkaammaksi ja onnistuin runnomaan itseni lopulta ihan mukavaan matkustusasentoon. Ongelmana oli se, ettei ylähyllyltä paljon maisemia katseltu, mutta onhan noita jo tietysti nähty. Mitä sitä turhaan stressaamaan. Kello kuuden herätys takasi melko hyvät unenlahjat eikä viiden tunnin matkassa oikeastaan lopulta harmittanut mikään muu kuin iPodin yllättävä tuhoutuminen. Mikäänhän ei allekirjoittanutta harmita niin paljon kuin toimimaton elektroniikka, varsinkin kun se on vasta vuoden vanhaa, eli v*ttu, että v*tutti kuten Ismo Alanko olisi ehkä lohkaissut.
Mui Nehen saavuttiin joskus kahden maissa ja poiketen radikaalisti lähes kaikista muista rantamestoista mitä tässä viiden kuukauden aikana ollaan nähty, ei vastassa ollut yhtään hellomisteriä repimässä hihasta ja raahaamassa laukkuja ”omaan” majataloonsa. Hetken aikaa seistiin hämmentyneinä tien laidassa vailla minkäänlaista suuntaa ja muisteltiin kuumeisesti, että mitäs tällaisessa päämäärättömässä tilanteessa nyt pitikään tehdä. Kaikki näköpiirin hotellit olivat jo suoraan ulkonäön perusteella aika tiukasti reissubudjetin yläpuolella, eikä meillä ollut hajuakaan siitä missä kohtaa rantakatua sillä hetkellä olimme. Koska mieli ei tehnyt myöskään kävelemään 8 kilometriä pitkää suoraa tietä neljänkymmenen asteen kuumuudessa, rinkat selässä, oli kerrankin suoranainen helpotus, että joku paikallinen sisäänheittäjä tuli lopulta paikalle ja suostui viemään meidät sopivan hintaiseen mestaan. Kerran näinkin.
Mui Ne näytti siis satunnaisen matkailijan silmään ihan puhtaalta resorttihelvetiltä, mutta onneksi mestoilta löytyi myös bacpackerystävällisiä majoittumisvaihtoehtoja. Useat kymmenet ylemmän tähtikategorian hotellit komean ja ennenkaikkea helvetin pitkän biitsin vieressä mainostivat palveluitaan lähinnä venäjäksi ja aluksi pelättiinkin että koko paikka olisi jonkinlainen uusrikkaiden suur-suomalaisten lomakeskus. Onneksi sekin pelko osoittautui suhteellisen turhaksi ja oikeastaan ainoat aidot venakot jotka täällä on tavattu vaikuttivat ihan rennoilta surffihemmoilta.
Jokatapauksessa, heti majoittumisen ja nopean lounaan jälkeen iskettiin tietysti rannalle fiilistelemään meininkiä. Koko valtava biitsi oli aivan tyhjä, eikä niitä lupailtuja surffiaaltojakaan tuntunut näkyvän missään. Tuuli oli kuitenkin melkoinen ja iltaa kohden ranta täyttyikin kymmenistä (wind) surffaajista ja varsinkin kite-boardaajista, joiden omituiset leijat täyttivät ilmatilan kuin jonkinlaiset valtavat merilinnut. Oikeastaan ihan hauskan näköistä hommaa. Pettymyspuolelle rannan kuitenkin painoi kunnollisten surffiaaltojen puuttuminen. Ehkä seuraavana päivänä sitten.
Tiistai käytettiinkin sitten ihan puhtaasti auringon ottoon. Onnistuttiin vielä smuglaamaan itsemme erään resortin rantatuoleihin maksamatta (pienistä säästöistä sitä tulee nykyään iloiseksi) ja päivä oli lopulta erittäinkin rentouttava. Eihän tässä nyt ihan joka päivä tarvitse itseään millään aktiviteeteilla kuoliaaksi rehkiä. Kunnolliset aallot vain puuttuivat vieläkin ja pienen kyselykierroksen jälkeen kävikin selväksi, ettei ainakaan tähän vuodenaikaan kannata siitä syystä yöuniaan menettää. Harmi. Seuraavat surffit siis Australiassa. Ehdottomasti plussan puolelle putosi kuitenkin kaikenlaisten rantaturismin lieveilmiöiden täydellinen puuttuminen; ei myyjiä, ei kerjääjiä, ei huoria, ei mitään. Siis aivan loistavaa verrattuna esimerkiksi edellisiin biitsikokemuksiin Sihanoukvillessä, Thaimaan pelleilystä nyt puhumattakaan. Loistavaa!
Illalla käytiin tietysti väijymässä yöelämän ihmeellisyyksiä, mutta koska edelleen käynnissä on off-season, ei juuri missään tuntunut olevan minkäänlaista meininkiä. Lopulta päädyttiin aivan kotipesän, eli Sea Windin vieressä sijainneeseen Joe’s Placeen, jossa tuntui olevan edes joku muu samanhenkinen paikalla. Paikka osoittautui lopulta erittäin mukavaksi; lounge-sohvilla oli rentoa nauttia Saigon-olutta (vihreää, tietysti) ja filippiiniläinen trubadurix soitteli ihan mukavan kattauksen oldies-but-goldies-tyyppistä kitaramusiikkia. Kundi oli erittäin fiiliksissä kuullessaan reissumme Filippiini-osuudesta ja omistikin jonkun biisin ”suomalaisille ystävilleen”. Viereisen pöydän irkkuporukasta muutamat kävivät pyydettäessä vetämässä omat ohjelmanumeronsa kitaran varressa, mutta taso oli sen verran kova ja Saigonien määrä sen verran pieni, etten itse uskaltanut lavalle hypätä. Mestoilla pyöri myös muutama jenkki, jotka olivat kuulemma täydellisestä hetken mielijohteesta päättäneet matkustaa kuukausi sitten Vietnamiin katselemaan meininkiä. Ihan hauskaa porukkaa siis lopulta löydettiin. Ilta päättyi kuitenkin jo ennen yhtä baarin Saigon-varaston ehtymiseen, eli mitään valtavia kreisibailuja ei aikaiseksi saatu.
Keskiviikko sujui hyvinkin pitkälti samalla kaavalla kuin edellinen päivä; aamiaisen jälkeen esittämään luxus-resortin asukasta rantatuoleihin ja tiukkaa auringonpalvontaa aamusta iltaan. Sen verran kuitenkin saatiin aikaiseksi, että tehtiin jonkinlainen suunnitelma siitä, kauanko Mui Nessa vielä ehditään hengailla, jotta aikaa riittää muiden haluttujen Vietnam-kohteiden käymiseen ennen lokakuista lentoa Malesiaan. Päätettiin olla vielä pari yötä ja siirtyä vasta torstaina eteenpäin.
Tänään vuokrattiinkin sitten heti aamusta skootteri ja lähdettiin tutkailemaan itse Mui Nen kylää ja sen ympäristöä. Ajelu sujuu nykyään hieman rennommin kuin ensimmäisellä yrittämällä viitisen kuukautta sitten ja koko reissu oli jopa erittäin nautittava. Ei verenkiertohäiriöitä rystysissä, eikä käsittämättömiä pelkokohtauksia sen ainoan vastaantulijan ilmestyessä rantatiellä näköpiiriin, vaan ihan rentoa kruisailua keskipäivän auringon alla.
Mui Ne osoittautui puhtaaksi kalastajakyläksi jonka ainoa ”oikea” nähtävyys ovat valtavat hiekkadyynit, jotka kohoavat kolmisenkymmentä kilometriä rannalta sisämaahan päin. Niitä kohti mekin siis ajeltiin rauhallisesti paikallisasutusten läpi ja vaikka skootterin off-road-ominaisuudet eivät aivan parhaat olleetkaan, päästiin jopa kaatumatta perille.
Dyynit olivat erittäin kummallinen näky muuten niin vihreässä Kaakkois-Aasiassa. Jotenkin tuli sellainen fiilis, etteivät ne nyt vaan mitenkään voi olla luonnolliset, kun kerran kaikkialla muualla on viidakkoa. Noh, olivat ne ja kuulemma vielä jotenkin aiheuttavat Mui Nen seudulle oman mikroilmastonsa jonka vuoksi täällä sataa yli puolet vähemmän kuin muualla Vietnamissa. Mene ja tiedä sitten aiheuttavatko kuivat hiekkadyynit ilmaston vai kuiva ilmasto hiekkadyynit. Siinäpä Pekka Poudalle kysymys. Ihan komea mesta, mutta koska meitä lumisten maiden lapsia ei huvittanut laskea liukurilla hiekkakummuilta, eikä käyttää fyrkkaa (lue: löytynyt uskallusta)hevosilla ratsasteluun, jäi kokemuksesta vähän väkisinkin sellainen fiilis, että koska täällä ei rannan lisäksi ole juuri muuta nähtävää, on hiekkadyyneistä tehty ikään kuin väkisin jonkinlainen turistikohde.
Iltapäivällä ajeltiin vielä jonkin verran ympäriinsä, mutta koska toiseen suuntaan kylästä sijaitsivat ainoastaan nämä karut hiekkadyynit ja toiseen suuntaan toinen toistaan hienommat venäläisresortit, ei juuri mitään mielenkiintoista enää löydetty. Päätettiin siis ottaa koko ilta ihan iisisti ja ostaa bussiliput Dalatiin, jonne siis suunnataan huomenissa. Toivottavasti bussissa olisi tällä kerralla ihan oikeat penkit, eikä mitään kokeellisia kerrossänkyjä…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti