Uudenvuoden aatonaattona päästiin siis murtautumaan tulva-alueelta eteenpäin ja onnistuttiin etenemään jo n. 600 kilometrin päähän Brisbanesta. Kaikki kanssamatkustajat sekä pääinformaationlähteemme Radio ABC Queensland kuitenkin vakuuttelivat rannikkotien olevan poikki meille jo pari kuukautta sitten tutuksi tulleen Gin Ginin kaupungin kohdilta, about parisataa kilometriä Brisbanesta pohjoiseen, eikä aamukahveja keitellessä herätelty liikoja toiveita uudenvuoden juhlimisesta missään muualla kuin tulva-alueen reunalla, moottoritien varressa. Edellisenä päivänä oli kuitenkin käyty hankkimassa kuivamuonaa ja lisävesitankkeja sen verran, ettei huolta nälkä- tai janokuolemasta ainakaan seuraavan viikon sisään pitänyt olla, eli homma oli ainakin jotenkuten hanskoissa verrattuna edelliseen, kolmepäiväiseen tulvajumitteluun. Oltaisiin tietysti voitu jäädä jonnekin pohjoisemmaksikin juhlimaan vuodenvaihdetta (esim. alkuperäisen suunnitelman mukaan Airlie Beachiin), mutta päätettiin kuitenkin arvottaa seuraavan viikon Sunset Sounds-festarit Brisbanessa uv-bileiden edelle ja pyrkiä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman etelään. Lisäbonuksena kuultiin, että Rockhamptonin kaupungin kohdilla joet olivat alkaneet heti aamulla uhkaavasti nousemaan ja vallitsevan ennustuksen mukaan seuraavana yönä n. klo kahden aikoihin koko Rocky sulkeutuisi ainakin viikoksi ja jos sen tulvan pohjoispuolelle jäätäisiin, festaroinnin voisi ihan huoletta unohtaa. Eteenpäin siis.
Ajeltiin heti aamusta juurikin tähän mainittuun Rockhamptoniin, jossa olivat jo tulvavalmistelut täydessä käynnissä; jengi aitasi pihojaan hiekkasäkeillä, hamstrasi kaupoista safkaa ja vettä, kantoi huonekaluja talojen ylempiin kerroksiin ja muutenkin ryntäili ympäriinsä silminnähden paniikissa. Käytiin kyselemässä turisti-infosta tietilannetta edessäpäin, mutta ainoa hyödyllinen irtisaatu tiedonjyvänen oli se, että Rockysta kannattaisi pyrkiä ulos mahdollisimman nopeasti, jos ei halua tutustua kaupungin evakuointikeskukseen seuraavan viikon ajan. Selvä se.
Puskettiin siis aivan tyhjää rannikkomotaria alaspäin, eivätkä radiojuontajat edelleenkään antaneet paljoa toivoa Gin Ginin kohdalta läpi pääsemiseen. Itseasiassa koko aamupäivän ajan paikalliset tiepalvelun ja pelastuslaitoksen raportit käsittelivät lähinnä sitä miten kenenkään ei tulisi lähteä mistään kaupungista ajamaan yhtään mihinkään vaan pitäisi odotella tulvien laskeutumista minkä tahansa asutuskeskuksen lähettyvillä. Muu osa radio-ohjelmista käsittelikin sitten jo kaupunkien evakuointeja sekä mahdollisten uhrien määrää. Kyllähän siinä tietysti vähän kuumottava fiilis oli, mutta koska festarivajaus edelliskesältä oli edelleen akuutti, päätettiin yrittää tehdä kaikkemme Brisbaneen asti pääsemisen eteen.
Iltapäivästä alettiin vihdoin päästä iskuetäisyydelle Gin Ginistä, mutta juurikin näihin aikoihin pelastuslaitoksen vakavamielinen hemmo kertoi AM-taajuuden radiossa ettei kaupunkiin kannattaisi missään nimessä mennä. Molempiin suuntiin oli kuulemma ainakin tuhat autoa jonossa ja kyläpahasen infrastruktuuri jo ihmispaljouden alla täysin romahtanut; tarjolla ei olisi enää ruokaa, ei sähköä, ei bensaa, ei vettä, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Meillähän ei tietenkään ravintopuolella tai nukkumapaikan löytämisessä mitään ongelmaa olisi, mutta jos mestoilla tosiaan on jo aivan liikaa jengiä, ei kai sinne nyt väkisinkään kannata puskea. Päätettiin siis yksimielisesti pitää lounastauko Gin Giniä edeltävässä kylässä, Miriam Valessa ja pohtia jatkosuunnitelmia uudestaan täysin vatsoin.
Mestoilla oli tietysti autokunnittain kohtalotovereita ja aika nopeasti joku tulikin kertomaan paikallisten poliisivoimien edustajan luvanneen pitää virallisen tiedotustilaisuuden puolen tunnin päästä parkkipaikalla. Lampsittiin siis aika pitkälti maamme myyneinä kuuntelemaan kun paikallinen old-boy seisoi uransa absoluuttisessa huippukohdassa, puhuttelemassa pariasataa jumiin jäänyttä autokuntaa pakkilaatikon päällä ja huuteli, että Bruce Highway on juuri tällä hetkellä auki yhden kaistan leveydeltä. Siis mitä?! ON auki!? Skoude kertoi tietysti jonojen olevan valtavat, eikä suositellut kenellekään läpi yrittämistä, mutta tämä kaikki meni luonnollisesti meiltä täysin ohi; Swarlos starttasi aivan välittömästi kohti Gin Giniä. Ei sillä että Miriam Vale olisi mitenkään vastenmielinen mesta ollut, mutta jos olisi olemassa edes pieni mahdollisuus etenemiseen, meidän autokunta kyllä ainakin yrittäisi käyttää sen hyväkseen.
Mainittu murheenkryyni, Gin Gin näyttäytyikin sitten meille aika erilaisena kuin pari kuukautta sitten toiseen suuntaan ajeltaessa; uneliaasta yhden kadun kylästä oli muotoutunut lähinnä valtava parkkipaikka ja jengiä oli aivan helvetisti joka paikassa. Jo pelkällä rekkojen yhteenlasketulla määrällä päästiin arvioni mukaan helposti Miriam Valen poliisin mainitsemaan tuhanteen ajoneuvoon ja meno tuntui muutenkin olevan kuin pahimpina aikoina Vaalimaalla. Huomattiin kuitenkin nopeasti, että ainoat tien varressa parkissa olleet ajoneuvot olivat nimenomaan näitä rekkoja ja henkilöautot, Swarlos mukaan lukien, viittoiltiin ripeästi läpi kaupungista. Tie oli kuulemma tuhoutunut raskaalle liikenteelle kelpaamattomaksi, mutta kaikki henkilöajoneuvot olisivat nyt ”laskuveden aikaan” tervetulleita yrittämään läpi, kymmenen autoa kerrallaan. Loistavaa!
Jono oli pitkä, mutta eteni yllättävän kivuttomasti ja Swarlos kolisteli jo lähes kuivuneen tulva-alueen läpi alle kolmessa vartissa. Oikeastaan täysin tuskattomasti siis. Fiilis oli kieltämättä aivan katossa kun vihdoin tajuttiin tien olevan auki aina etelärannikolle asti ja jopa uudenvuoden juhlien olevan huomenissa aivan käden ulottuvissa. Radiossa toki kerrottiin vielä monta tuntia jälkeenpäin tien olevan edelleen poikki, mutta kaipa se oli ruuhkien välttämisen vuoksi tarpeellista. Kiitokset lähtevät kuitenkin Miriam Valen superkytälle, joka rehellisesti kertoi tien olevan auki.
Yöksi puskettiin tutulle Caloundran kaupungin lähettyvillä sijainneelle Steve Irwin Highwayn levähdyspaikalle ja skoolattiin iloisina liian aikaisin ajasta ikuisuuteen siirtyneen Krokotiilimiehen muotokuvan alla hyvälle tuurille. Byron Bayn uudenvuoden bileet, täältä tullaan.
Aattoaamuna puskettiin välittömästi Brisbanen ohi Gold Coastille ja juurikin mainittuun Byron Bayhin. Hetken aikaa mietittiin Surfers Paradiseen tai jopa itse Brisvegasiin jäämistä, mutta marraskuisesta schoolies-humusta huolimatta Byron oli tehnyt niin suuren vaikutuksen, että sinne oli päästävä takaisin. Eikä muuten oltu ainoat, joilla oli sama suunnitelma; heti moottoritieltä poistuttuamme jäätiin about kymmenen kilometrin autojonoon jumiin ja hetken aikaa vaikutti siltä että vuotta vaihdettaisiin sittenkin tien varressa. Byron on kuitenkin pohjimmiltaan yhden kadun kylä ja nyt näytti siltä, että kaikkien autot eivät vain yksinkertaisesti mahtuisi mestoille samaan aikaan. Jengiä oli aivan vitusti kaikkialla ja ilmassa oli jäljittelemätöntä suuren, jos ei urheilujuhlan, niin ainakin juhlan tuntua. Fiilis oli hyvinkin samanlainen kuin esimerkiksi lähestyttäessä eräänä tiettynä kesäkuisena perjantai-iltana Seinäjoen Törnävänsaarta tai eräänä tiettynä heinäkuisena sunnuntaina keskitanskalaista pikkukylää ja sen mutaisia peltoja.
Ehkä tunnin matelemisen jälkeen kaupungin raja tuli kuitenkin lopulta vastaan ja koska jo porukan määrästä pystyttiin päättelemään, että keskustan leiripaikat nyt ainakin olisivat aivan tukossa, päätettiin puskea ensimmäiselle vastaan tulleelle leirintäalueelle ja toivoa kaikki sormet ja varpaat ristissä että mahduttaisiin mukaan hulinoihin. Noh, mahduttiinhan me; ehkä kolmen kilometrin päässä keskustasta oli leirintäalue, joka oli toki tuplannut yöpymishinnat normaaliviikonloppuun verrattuna, mutta koska kadunvarressa yöpymistä ei sakkojen pelossa voinut harkitakaan, kelpasi meille erinomaisesti.
Aloiteltiin grillaamisen lomassa juhlintaa leirintäalueella muiden samanhenkisten kanssa ja lähdettiin joskus yhdeksän maissa illalla dallailemaan keskustan hulinoihin tarkoituksena mennä seuraamaan rakettien ampumista rannalta käsin. Yllättävästi kuitenkin kaupungin porteille oli pystytetty festarityyliset aitaukset, joiden sisäänmenoaukoilla poliisit ratsasivat jengin kantamuksia. Pienen kyselykierroksen jälkeen kävi ilmi, että paikallisen yhteisön päätöksellä kaikenlainen dokaaminen ja alkoholin hallussapito kaduilla oli kielletty koko viikonlopun ajan, eikä stadiin olisi siis mitään asiaa jos laukusta löytyy minkäänlaista brenkkua. Eihän meillä nyt mitään valtavaa stäshiä ollut messissä, mutta asiaankuuluva skumppapullo nyt ainakin ja ilotulitusten kyytipojaksi muutama Victoria Bitter. Eikä oltu muuten ainoat, jotka pohtivat portin edessä, pystyisikö kaikki loput juhlajuomat tuhoamaan huikalla ja vielä pysymään pystyssä vuodenvaihteeseen asti. Tätä pohtiessa tavattiin onneksi joitain melbournelaisia mimmejä, jotka olivat kuulleet joltain ohikulkijalta, jostain puolilaillisista kemuista, jonkun sällin ranchilla keskustan ulkopuolella. Tervetulleita olivat kuulemma kaikki, joita ei kiinnostanut maksaa sisäänpääsymaksuja keskustan baareihin ja koska juuri niitähän me oltiin, lähdettiin mimmien messissä ko. kemuihin.
Ranchi löytyikin sitten oikeastaan ihan meidän leirintäalueen viereiseltä mäeltä, aivan sysimustan metsän keskeltä. Sisäänpääsystä joutui maksamaan, mutta mukana sai tuoda omat juhlajuomat, mikä tietysti loppujen lopuksi auttaa aina pitämään kulut kurissa. Koko hommassa oli muutenkin mahtavan kotikutoinen tunnelma; mesta oli jonkun sällin talon pihalla, dj-lava oli rakennettu kundin veneen kannelle ja viereisiin puihin oli discovalojen seuraksi ripusteltu kattokruunuja ja muita random-valaisimia tunnelman luomiseksi. Meininki oli kieltämättä vähintäänkin tsaikadeelinen, ainakin tuhannen ihmisen tampatessa raivokkaasti pilvettömänä loistaneen tähtitaivaan alla, keskellä ei mitään, vailla huolta huomisesta. Loistavaa! Ainoana miinuspuolena oli tietysti äänimaisema, joka käsitteli vaihtelevasti varmaan kaikkia konemusiikin eri aloja, muttei vahingossakaan mitään oikeisiin soittimiin viittaavaakaan. Pienehkö miinus musapuolesta siis. Noh, tunnelma oli kuitenkin mahtava ja vaikka joskus yön tunteina päätettiinkin yrittää keskustaan päin katselemaan meininkiä, tultiin hyvin nopeasti takaisin metsän siimekseen kun kuultiin vastaan valuneilta ihmismassoilta, että kaikki kapakat menivät jo kahdelta kiinni. Bileet jatkuivat kai aamuun asti, mutta Team Swarlos raahautui nukkumaan joskus tuntemattomana kello kolmen ja neljän välisenä aikana. Vähän tietysti harmitti, että perinteinen Patis-keikka jäi tänä vuodenvaihteena väliin, mutta on tässä nyt tietysti muitakin perinteitä jouduttu tämän reissun aikana skippaamaan ja eiköhän tämäkin ko. traditio saa jatkoa taas vuoden päästä.
Uuden vuoden ensimmäinen päivä valkenikin sitten sateisena ja luonnollisesti hieman huonovointisena. Yleisfiilis leirintäalueella oli laskenut about sata pykälää alaspäin, eilisen ”raivokkaasta festaritunnelmasta” oli siirrytty sulavasti jonnekin ”kunnallisen vanhainkodin kahvihetken” tasolle ja kaikki muutkin lähinnä makailivat teltoissaan. Ei sillä, että uudenvuodenpäivälle nyt olisi mitään valtavaa agendaa ollut suunnitteilla, mutta huono sää kyllä kieltämättä vähän harmitti. Oikeastaan koko päivä menikin Swarloksessa lueskeluksi, mutta eipä sitä krapulaisena sateessakaan jaksanut rannalle raahautua.
Eilen, sunnuntaina olikin sitten taas eri ääni kellossa. Heti aamusta käytiin väijymässä Byronin sunnuntaimarkkinoiden hippimeininkiä ja puolenpäivän maissa siirryttiin rannalle. Tarkoitus oli mennä surffaamaan, mutta rantaan saavuttaessa huomattiin erään surffauksen tärkeän peruselementin olevan kateissa; aaltoja ei näkynyt mailla halmeilla. Biitsi oli kyllä tupaten täynnä jengiä, mutta nekin muutamat toiveikkaat, jotka olivat ulos jaksaneet meloa, makailivat lautojensa päällä erittäin surullisen näköisinä ja tuijottivat rasvatyyntä ulappaa. Naureskeltiin auringonoton lomassa sille, että kun Editorsin samannimisessä biisissä lauletaan ”saddest thing that I’ve ever seen, smokers outside the hospital doors”, voisi kertosäe yhtä hyvin olla ”saddest thing that I’ve ever seen, surfers without waves”, tai jotain. Vähän tietysti harmitti ettei itse päässyt paiskautumaan lauta jalkaan sidottuna aaltoihin, mutta viime viikkojen trooppisten myrskyjen jäljiltä rusketuksessa olikin taas pitkästä aikaa korjaamista, eikä rannalla makailu siten mennyt mitenkään erityisesti hukkaan.
Illalla käytiin vielä parilla terassilla haistelemassa Sunday Sessions-tunnelmaa, mutta muutaman bissen ja yhden jätskitötterön nauttimisen jälkeen päätettiin kuitenkin palata leirintäalueelle ja olla seuraavana päivänä valmiina aaltojen vietäväksi. Sitä paitsi, The Rails-baarin bändin, Nathan Kaye Kollektiven (collective with a K!) musiikki oli sen verran diippiä didgeridoo-shittiä, ettei moista ihan selvin päin olisi hirveästi kauempaa kestänyt.
Tänään toistettiinkin sitten eilistä kaavaa ja puskettiin heti aamusta katselemaan surffiaaltojen puutetta. Toinen puhdas rantapäivä putkeen ei tietysti haitannut, mutta eipä päivän aikana nyt mitään hirveän mielenkiintoistakaan päässyt tapahtumaan. Aurinko paistoi ja siinä se sitten aika pitkälti olikin.
Illalla poistuttiin uudenvuoden juhlijoista tyhjentyneestä Byronista ja yötä vietetään nyt täällä Yelgunin rest-stopilla, jossa viimeksi grillattiin kengurua Innin synttäreiden kunniaksi marraskuussa. Huomenissa suunnitelmissa on siirtyminen Brisbaneen kauan odotettua Sunset Soundsia varten; keskiviikkona ohjelmassa on ainakin The National, Hot Hot Heat, Interpol ja Public Enemy ja torstaina Klaxons, Joan Jett & The Blackhearts ja Junip. Kieltämättä erittäin siistiä päästä pitkästä aikaa festaroimaan…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti