Sunnuntai aloitettiin siis aurinkoisissa merkeissä ajelemalla takaisin Greymouthiin, jossa suunnattiin suoraan lääkäriasemalle hakemaan Essille allergialääkkeitä. Tuntuu olevan jonkinlainen meidän matkaseuralle lankeava ikuinen kirous tuo yliherkkyys itikoiden puremille; heti Ausseihin saavuttuaan Hetin iho alkoi muistuttaa punasävyistä kohokuvioitua karttaa Alppien ympäristöstä ja nyt siis Essin korvat turposivat Dumbo-asteikolla mitattaviksi ja nilkat ja ranteet katosivat lähes kokonaan elefanttitaudin syövereihin. Onneksi kuitenkin Greymouthin aktiivinen sunnuntaisairaanhoito sympaattisine vapaaehtoismummoineen auttoi vaivoihin ja paukamat laskivat melkein heti kun Essi oli saanut kulautettua ensimmäiset (kuulemma komean mies-) lääkärin määräämät napit alas. Hyvä niin. Kolmistaan kun on muutenkin välillä vähän ahdasta goisata Monnin syövereissä, niin on saletisti parempi ettei yksi nukkujista kärsi koko ajan sietämättömästä syyhystä.
Muutaman tunnin sairaalahengailujen jälkeen puskettiin Greymouthin ainoaan ”nettikahvilaan”, eli paikalliseen videovuokraamoon (!?) tsekkaamaan meilit, jonka jälkeen matka jatkui moottoritietä pitkin kohti etelää. Moottoritie on täälläpäin tosiaan aika venyvä käsite; tämä paikallinen Eteläsaaren länsirannikon suurin valtatie on juuri sen kokoinen tie joka johtaa suurimmalle osalle suomalaisista kesämökeistä. Siis ei aivan se hiekkainen ”loppupätkä”, mutta se tie joka lähtee mökkialueen ”päätiestä” ja päätyy siihen hiekkaiseen pihatiehen. Kyseessä ei siis ole mikään uskomaton valtaväylä, vaan mutkia on enemmän kuin laskettelurinteessä ja korkeuserojakin löytyy juuri niin paljon kuin täällä vuorilla asiaan kuuluukin. Ruohonleikkurin moottorilla varustetulla ja tuhansien vuokra-autokilometrien raiskaamalla vuoden 1997 Mazda Bongolla moisen tien ajeluhan on tietysti kuin hermolepoa. Tai sitten ei.
Jokatapauksessa, etelää kohti suunnattaessa alkoi vuoristomaisemassa näkyä yhä enemmän ja enemmän lumihuippujakin ja yöpaikaksi valikoituneelta Okariton Department of Conservation-leiriytymisalueeltakin olikin sitten todella komeat näkymät sekä ylös vuorille, että alas järvelle. Elokuvista tutut Mordorin huiput siellä siintelivät komeina horisontissa. Maiseman lisäksi mesta oli muutenkin loistokas; vessa, keittiö ja juokseva vesi toimivat kiitettävästi ja hintakin näillä DOC-alueilla on sopiva kuudesta kymmeneen taalaan per yö. Ei siis voi valittaa. Ilta-auringon paisteessa oli siis taas kerran melkoisen rentoa valmistaa kanasalaattia ja nauttia uusi-seelantilaisia valkoviinejä. On nimittäin käynyt myös niin onnellisesti, että meidän kaikkien suosikkivalkkarit ovat täältäpäin kotoisin, eikä meidän siis ole tarvinnut hirveästi koskea mihinkään muovipussitettuihin hanakiljuihin, kun ihan ruokakaupan hyllystä saa Marlboroughin alueen Sauvignon Blancia ja muita suosikkeja käypään kymmenen taalan hintaan per lesti. Ei paha.
Aurinkoisena maanantaiaamuna suunnattiin sitten heti aamusta kohti Frans Josefin jäätikköä. Ikijää valuu komeasti alas lumihuippuisten vuorien välistä ja mestoilla risteilee luonnollisesti myös jos jonkinlaista kävelypolkua ja haikkausreittiä. Tietysti jäätikköä pääsisi ihailemaan myös helikopterilla lennellen tai vaikka ihan paikan päällä, oppaan perässä jääkiipeillen, mutta budjettimatkaajien jäätikköannos tuli tällä kertaa nautittua ihan info-keskuksen leidin suosittelemaa kävelyreittiä pitkin. Hieman toki meinasivat allekirjoittaneen hermot palaa info-tädin tuomittua ihan ulkonäön perusteella suomalaistravellerien olevan sopimattoman kokemattomia jäätikön yläpuolisen ”vaikeamman” kävelyreitin suorittamiseen. Perkele, onhan tässä samoiltu Lapissa ja muualla vaikka kuinka paljon ja nyt sitten joku matkailukeskuksen ylipainoinen virkailijatantta päättää ihan minuutin keskustelun jälkeen, etteivät kaupunkilaishipit ole tarpeeksi kokeneita tai hyväkuntoisia viiden tunnin kävelyyn. Noh, Inni ja Essi saivat kuitenkin meikäläisenkin rauhoiteltua ihan sille jäätikön alapuolelle vievälle perusturisteille sopivalle träkille ennen kuin ehdin tainnuttaa tätiä millään karateiskulla, eikä suurempaa damagea päässyt syntymään. Paitsi tietysti egolle.
Jäätikkö oli onneksi komeaa katseltavaa myös alapuolelta; jää loisti auringonpaisteessa aivan sinisenä ja sulamisvesi valui kristallinkirkkasta jokea pitkin kohti läheistä järveä. Ei todellakaan voinut valittaa. Turva-alueen reuna oli asetettu 150 metrin päähän jäämassasta ja mestoille käveli tasaista soratietä pitkin sellaisen kolmisen varttia ja sama takaisin. Jäätikkötien lisäksi fiiliksiä haettiin myös hieman kaukaisemmalta näköalapaikalta, eli parkkipaikkojen vieressä kohonneelta kummulta, josta otettiin taidekuvia heijastamalla vuorenhuippuja viereisen lammen peilityynestä pinnasta. Olen joskus ottanut kuvia rumemmastakin näkymästä.
Muutaman tunnin ulkoiluannoksen jälkeen siirryttiin loppupäivän ohjelmanumeroksi valikoituneelle Frans Josefin kylän kylpylän kellutteluosastolle liottamaan vaeltelun väsyttämiä ja autossa asumisen likaamia ruumiita. Homma oli ehkä hivenen perusuimahallin suihkussa käymistä tyyriimpää ja tietysti heteromiehelle hieman homoa, mutta voin kyllä tässä tunnustaa että ei todellakaan tehnyt pahaa istuskella 40-asteisessa paljussa vuoria katsellen. Muutaman päivän peseytymättömyyden muodostamat kuonat likosivat mukavasti ja välillä naureskeltiinkin, että meidän ympärillä vesi on varmaan aivan ruskeaa, kun kukaan muista asiakkaista ei uskaltanut aivan lähettyville tulla. Muiden asiakkaiden järkytystoimet olivat kuulemma jatkuneet myös tyttöjen pukuhuoneessa kun japanilaisturistit olivat meinanneet saada sydänkohtauksen kohdatessaan pukeutumistiloissa estottoman alastomia suomalaisneitokaisia. Moinen ylisiveellisyys ei kyllä ikinä tahdo mennä jakeluun meille suomalaisessa saunakulttuurissa kasvaneille.
Kylpyläfiilistelyissä kului mukavasti muutama tunti ja nälkähän siinä tietysti tuli. Lähimpään muutamaan sataan kilometriin ei ainakaan Frans Josefin alppikylää (asukkaita ehkä parisataa) suurempaa asutuskeskusta ollut tulossa vastaan, joten ei auttanut muu kuin hankkia iltaeväitä paikallisesta sekatavarakaupasta. Hinnat olivat tietysti mitä olivat, mutta ruokatarpeiden lisäksi mestoilta saatiin hankittua myös ihan oikeita grillihiiliä. Tähän asti ollaan aina grillailtu kaikenlaisilla briketeillä ja muilla supermarkettien hyllyiltä löytyvillä kemiallisesti prosessoiduilla systeemi-bbq-fueleilla, mutta nyt saatiin hankittua parinkymmenen kilon säkki, jossa luki ihan selvällä lontoonkielellä ”coal”. Ainoa miinuspuoli oli tietysti se, ettei mistään tuntunut löytyvän minkäänlaista sytytysnestettä näiden uusien ”oikeiden” hiilien kaveriksi. Jengi tarjoili meille kysyttäessä jos jonkinlaista Zippo-bensaa, mutta mitään SA-intin ”hyvää tulta” ei ollut toivoakaan löytää. Ongelma ratkaistiin ostamalla huoltoasemalta joku pullo, jossa oli iso ”flammable”-varoitus. Ei sitä varmaan juoda kannata, mutta eiköhän se asiansa aja.
Näitä uusia hiiliä päästiin kokeilemaan käytännössä Lake Paringan leiriytymisalueella, arviolta sadan kilsan päässä Frans Josefista etelään. Harmittavasti kello oli jo kääntynyt lähemmäksi kahdeksaa illalla ja kaikki järvenrannan ykkösleiripaikat olivat varatut. Monni parkkeerattiin sitten vähän huonomman näköalan omaavaan matalaan pusikkoon aika kauaksi rannasta ja aloitettiin välittömästi iltatoimet. Homma alkoi kuitenkin välittömästi mennä puihin; huomattiin, että uskollinen primus-keitin ei toimi, eivätkä grillihiilet olekaan mitään tavallisia lehtipuuhiiliä, vaan jotain vitun kivihiiltä, johon ei imeydy mikään ja joka ei siten luonnollisesti syty millään. Nälkä oli tietysti käsittämätön, pimeässä metsässä näkyvyys tasan nolla ja Monnin syrjäisestä parkkipaikasta johtuen Uuden-Seelannin ainoat todella ärsyttävät elikot, hiekkakärpäset (sandfly) pureutuivat armotta kylpyläkuurin pehmentämiin paljaisiin ihonosiin. Muutamat ärräpäät siinä lentelivät tilannetta ratkottaessa. ”Vilken pankakashow”, kuten Essin muinaisessa suosikkisarjassa Hynttyyt Yhteen sanottiin. Ollaan muuten jostain syystä muutenkin taannuttu kommunikoimaan lähinnä vanhojen suomalaisten komediasarjojen, sekä Spede-elokuvien repliikeillä. Go figure. Onneksi hiilet kuitenkin syttyivät melko nopean nuotio-operaation jälkeen ja Monnin kiihkeää korttipeli-iltaa päästiin viettämään hyvin ravittuina.
Eilen matka sitten jatkui Eteläsaaren eteläosan suurimpaan turistikeskukseen Queenstowniin. Vähemmän yllättävästi kaupunki vaikutti ihan minkä tahansa eurooppalaisen alppikylän kopiolta mataline koristeellisine rakennuksineen, ulkoiluvälinekauppoineen ja elämysmatkanjärjestäjineen. Viimeisen viikon aikana ollaan kuitenkin oltu sen verran pienissä kyläpahasissa ja muutenkin metsässä, ettei pieni hulina ainakaan yhtään ahdistanut.
Maisemat Queenien ympäristössä olivat luonnollisesti erittäin komeat, eli Peter Jackson ei kyllä ole aivan turhaan Sormusten Herra-leffojaan näillä seuduilla kuvannut. Tästä LOTR-hommasta toki revittiin kaikki irti katukuvassa; oli Sormusten Herra-kauppaa, saman aiheen elämysmatkaa niin kävellen kuin Aragornin saappaissa ratsastaenkin ja olipa alueen karttaankin merkitty kuvauslokaatioita vaikka millä mitalla. Tulevaa Hobitti-elokuvaa varten on muuten avustajien haku juuri nyt käynnissä, mutta harmittavasti en vain ole alle 160-senttiä, enkä myöskään yli 210-senttiä pitkä, eli leffauran aloitus taitaa siirtyä taas hamaan tulevaisuuteen.
Käytiin heti ensimmäiseksi hakemassa Wickedin toimistolta uusi suutin primukseen ja sen jälkeen suunnattiin ostamaan illaksi ruokatarpeita. Koska Queenstown on viittä vaille perkeleen suosittu turistikohde, ei aivan kaupungin keskustasta löytynyt mitään meille soveliasta budjettimajoitusvaihtoehtoa ja leiripaikkaa jouduttiin väijymään about kuuden kilometrin päästä ytimestä. Eipä se nyt mikään ongelma ollut, sillä muutaman kilometrin hiekkatieköröttelyjen ja tuhansien lampaiden väistelemisen jälkeen vuorten välistä avautui tähänastisista varmasti upein leiriytymisalue; aivan Moke-järven rannalla, vuortenhuippujen lomassa sijaitsi niin idyllinen lokaatio, ettei voinut kuin henkeä haukkoa. Mestoilla oli muutamia muita autokuntia, mutta muuten alueella oli täydellisen rauhallista. Tätähän täältä on tultu etsimään.
Karautettiin Monni aivan rantaan ja lyötiin välittömästi ”kivihiilet” tulille. Yli puolen kilon fileepihvit, kourallinen maissintähkiä ja fetakasvisnyytit maistuivat huikeissa maisemissa vieläkin paremmilta kuin tavallisesti. Grilliä lainattiin muuten myöhemmin joillekin saksalaisille ja juurikorjattua kaasupulloa ranskalaisille kämppereille, eli ei tässä nyt aivan varustautumattomina olla selvästikään liikkeellä. Auringonlaskun aikoihin seurattiin vielä kiinnostuneina viereisen lammasfarmin koirien työskentelyä tuhansien lampaiden kotiinajon merkeissä. Se määkiminen kuului kyllä varmasti keskustaan asti, mutta ihan komeasti neljä lammaskoiraa homman hoiti.
Loistoilta mahtavissa maisemissa vaihtui aamuun mennessä tihkusateiseksi harmaudeksi ja herätyskin tuli ensimmäisen kerran joskus kuuden maissa kun havahduin siihen, että muutamat kymmenet lampaat olivat piirittäneet Monnin. Koirat hoitelivat tilanteen kuitenkin taas mallikkaasti ja unta saatiin vedettyä palloon muutama lisätunti ihan määkimättömässä ympäristössä. Seuraava herätys tulikin sitten ysin maissa kun paikallinen rangeri tuli koputtelemaan ikkunoita, keräämään yöpymiskolehtia ja toivottamaan hyvää huomenta. Sää ei houkutellut liikaan aktiivisuuteen, mutta ihan etukäteissuunnitelman mukaan suunnattiin heti aamiaisen jälkeen tutkimaan mitä Queenstownilla olisi meille tarjota.
Queeniehän on koko maan (ja ehkä jopa maailman) seikkailu-urheilukeskus, jossa on tarjolla kaikkea mahdollista extreme-meininkiä maan ja taivaan väliltä ja varmaan käytännössä kaikki mestoille saapuvat shoppailevat itselleen jonkinlaista benji-hyppyoperaattoria, kanoottiretkeä, koskenlaskua tai mitä nyt kukakin. Meidän tarkoituksena oli löytää sopivan huokea koskenlaskureissu (white water rafting) ja tutkia mahdollisuutta suorittaa huikealta kuulostava maailman korkein ”canyon swing”, joka on jonkinlainen benjihypyn ja valtavan keinun yhdistelmä viritettynä jonkin paikallisen kanjonin ylle.
Valinnanvaraa ainakin löytyi, koska about joka toinen pulju kaupungin keskustassa myi muiden palveluiden muassa ko. retkiä. Aika nopeasti selvisi kuitenkin että itse operaattoreita ei ole kuin pari kappaletta, mutta että välittäjiä on vaikka muille jakaa. Noh, napattiin sitten jostain random-mestasta pyykinpesun lomassa koskenlaskua huomiseksi iltapäiväksi suosituimman operaattorin, Queenstown Raftingin veneessä. Hinta oli toki melko suolainen, mutta näissä maisemissa ei kyllä mikään tämänkaltainen aktiviteetti voi aivan puihin mennä. Sitäpaitsi, reissun thaimaanosuudella, Chiang Maissa suoritettu rafting-reissu oli sekin jo sen verran päräyttävä, että olisi kyllä harmittanut jättää täällä väliin. Canyon swingin kanssa jäin hieman vielä empimään, mutta eiköhän päätös puolesta tai vastaan tule viimeistään huomenna, jos siis koskenlaskusta selvitään ehjin nahoin.
Loppupäivä käytettiin Queenstownin keskustassa palloiluun ja illaksi suunnattiin takaisin upealle Moke-järvelle. Voittavaa joukkuetta kun ei vaihdeta. Huomenissa sitten valloittamaan Shotover-joen koskia. Mitäköhän siitäkin tulee…
-Tomppa
Ei ne itikat mitään aiheuta. Totuushan on, että me ollaan Essin kanssa allergisia teille.
VastaaPoistaPöh. :)
VastaaPoista