Noniin, täällä sitä ollaan taas sairaalaolosuhteissa. Essi ei selvästikään kestänyt toissapäiväistä Queenstownin baarikierrosta ja kehitti itselleen angiinan. Täällä Balcluthan lääkäriasemalla menee nyt sitten ainakin muutama seuraava tunti, eli aikaa kirjoittelemiseen ainakin pitäisi olla.
Mutta asiaan.
Torstaina heräiltiin Moke Laken idylliseltä leiriytymisalueelta mahtavaan auringonpaisteeseen. Paikallinen puistorangeri oli yöpymiskolehtia kerätessään ihmeissään, että mitenkäs suomalaisturistit nyt näin pirteinä ovat hereillä. Noh, selitettiin sällille, että vähän tässä jännittää kun tänään pitäisi mennä laskemaan Shotover-jokea alas kumiveneellä, mutta että eilisistä rankkasateista johtuen joessa virtaa kuulemma sen verran vettä, että reissu saattaa vielä peruuntua, jos Queenstown Raftingin jengi kokee homman liian vaaralliseksi. Kundi naureskeli, että ollaan ainakin valittu loistokas päivä rafting-reissulle, toivotteli onnea ja sanoi tulevansa huomenissa kyselemään miten meni jos ollaan vielä hengissä. Heh.
Noh, toiveikkaina puskettiin puolen päivän aikoihin QR:n toimistolle keskustaan ja saatiin iloksemme kuulla, että kyllä siellä joella on mahdollisuus kellutella. Kyyti vain saattaisi olla vähän hurjempaa, koska joen vesi on todella korkealla. Tämähän ei tietysti ainakaan haitannut ja niinpä meidät ja parikymmentä muuta lastattiin pikkubusseihin joilla köröteltiin 16 kilometrin matka ylös joenvartta. Ensin ajeltiin vartin verran koskenlaskun päätöspisteeseen vaihtamaan normikledjut kunnon märkäpukuihin, pelareihin ja kypäriin jonka jälkeen puskettiin kolme varttia vuorten yli aloituspaikkaan. Ja olipahan muuten kuumottava dösäreissu; vuorenrinteeseen kaivettu kärrypolku neulansilmämutkineen oli tasan bussin akselivälin levyinen eikä senttiäkään enempää, eikä kuskilla todellakaan ollut varaa pienimpäänkään virheliikkeeseen tai oltaisiin löydetty itsemme hyvinkin nopeasti kilometrin verran alempaa, kivikosta. Ehkä se märkäpukukin vähän hikoilutti, mutta en kyllä ole noin paljoa missään kyydissä pelännyt sitten Laosin vuoristoteiden.
Reissun aloituspisteeseen päästiin kuitenkin ihan ehjin nahoin ja kun vielä kelikin oli pysynyt aivan loistokkaana, kuunneltiin turvaohjeita hyvillä fiiliksillä. Queenstown Raftingilla tuntui homma olevan mahtavasti hallussa; kamat olivat viimeisen päälle kunnossa ja viiden venekunnan lisäksi joessa kellutteli myös virallinen turvasälli freestyle-kajakilla tsekkaamassa kosket ennen kuin turistilaumat päästettiin paiskautumaan aaltoihin. Queenstownin rauhallisemmalla koskenlaskujoella, Kawaraulla olisi muuten päässyt lipumaan Sormusten Herrasta tutun Valley of Kingsin (ne isot kuningaspatsaat) läpi, mutta koska me oltiin kuitenkin enemmänkin kunnon röykytyksen perässä, ei tätä kulttuurihistoriallisesti tärkeää kohdetta nyt tällä kertaa päästy näkemään.
Hypättiin botksiin jonka muutkin matkustajat olivat eurooppalaisia (2 hollantilaista, 2 saksalaista) ja kuskinpenkillä heilui paikallinen hobitinkokoinen elämäntapa-rafting-opas, joka oli juuri edellisenä päivänä irtisanoutunut duunistaan lähteäkseen ensi kesäksi Kanadaan samoihin hommiin. Kundi oli kuulemma lasketellut Shotover-jokea 11 kauden ajan ja raftannut myös kaikkialla muualla maailmassa, eikä siis ollut mikään ihme että sälli veti todella vapautuneen oloisesti omaan stand-up-showtaan opettaessaan meille amatööreille koskenlaskun saloja. Sama show jatkui myös koko 16-kilometrin matkana ajan; välillä kaveri hyppäsi johonkin toiseen botskiin ja antoi meidän lipua ohjauskyvyttöminä alas jokea, välillä syöksyi rannalle jossa kiipesi ylös kalliolle hyppäämään voltilla takaisin koskeen, ohjasi päin valtavaa kallionseinämää jne. Kaikenkaikkiaan aika kului siis hyvinkin rattoisissa merkeissä, eikä tylsää hetkeä juurikaan tullut. Parissa pienemmässä koskessa saatiin mekin hypätä jokeen kelluttelemaan pelastusliivien varassa kun veneenlaidan kuivalla puolella ei löytynyt tarpeeksi jännitystä elämään.
Joki virtasi vuorten välisistä solista aivan kristallinkirkkaana ja sisälsi melko sopivassa suhteessa rauhallisia osuuksia ja koskia. Tietysti kyyti olisi voinut olla piirun verran hurjempaakin, mutta eipä parin tunnin setistä ainakaan mitenkään pettynyt fiilis jäänyt. Sen verran mukavaa oli, että välillä unohtui aivan totaalisesti ihailla maisemia jotka tosiaan olivat niin täydellisiä kuin vain toivoa saattaa. Ainoa miinusmerkkinen maininta Queenstown Raftingille tulee ruotsalaistyyppisen kylmästä saunasta joka odotti reissun päätepisteessä; 40-astetta, eikä vettä saa heittää kiukaalle. Vihaiseksihan moisesta tulee.
Vaikka rafting olikin aika ajoin melko hurjaa hommaa, ei allekirjoittaneen adrenaliiniannos tullut aivan kokonaan vielä tyydytetyksi ja niinpä päätin varata perjantaiksi sen etukäteen fiilistelemäni canyon swingin. Olen aina halunnut hypätä benji-hypyn, mutta koska lekuri kielsi ripustautumasta jaloista yhtään mihinkään jo ensimmäisten polvileikkausten aikoihin, en ole enää näillä viimeisillä neljällä rundilla jaksanut edes kysellä mitä mieltä moisista aktiviteeteista mahdettaisiin sairaanhoitopiireissä (tai vakuutusyhtiössä) olla. Kanjonikeinussa vuorenrinteeltä paiskautuva henkilö kuitenkin köytetään keskivartalovaljaisiin, eikä polviruuvien irtoamisesta siis pitäisi olla mitään vaaraa. Ei siis muuta kuin Visaa tiskiin ja nimeä listaan seuraavalle päivälle.
Illaksi ajeltiin jo kolmatta kertaa putkeen Moke-järvelle, ihan jo siitäkin syystä että päästäisiin seuraavana aamuna kertomaan rangerille selviytyneemme hengissä. Vähemmän yllättävästi päivän aktiviteetit olivat väsyttäneet meitä koskien valtiaita sen verran, ettei unta paljoa tarvinnut houkutella ja yhtäkkiä olikin jo perjantaiaamu ja aika paiskautua canyon swingin vietäväksi. Keli oli vähän heikompi kuin edellisenä päivänä, mutta sen verran kyllä jännitti, ettei moisesta pikkuseikasta paljoa jaksanut välittää.
Queenstownissa on kaksi operaattoria, jotka kanjonikeinuntaa järjestävät ja varmaankin yhteisestä sopimuksesta molemmat ilmoittavat olevansa ”world’s highest cliff jump”; tasan 109 metriä. Ensin 60 metriä vapaapudotusta ja sen jälkeen hyppääjän painosta riippuen 200-300 metriä ”keinuosuutta”. Toinen puljuista on hieman vakavamielisempi, mutta toisen operaattorin kielekkeeltä saa paiskautua alas esimerkiksi roskapönttö päässä (Bin Laden), voltilla (ennätys kuulemma 11), keinua tuolilla reunalta alas (The Chair), roikkua pää alaspäin tyhjän päällä ja odottaa milloin ”turvaköysi” katkeaa (Upsidedown Cutaway Pin Drop). Pudottautumistavan saa valita yhteensä yli 70:n vaihtoehdon joukosta, eli meno on siis vähän funkympaa kuin ihan pelkkä hyppy tyhjyyteen. Tsekatkaa vaikka www.canyonswing.co.nz. En nyt missään nimessä halunnut mitään erikoisjuttuja omaan hyppyyni, mutta toivoin toki, että joku kanssahyppääjistä valitsisi jonkin spessumman tavan alaspaiskautumiseen.
Minibussiajelu kanjonille kesti vartin verran ja sen verran vakavaa porukkaa oli kyydissä, ettei ihan varma voinut olla, ollaanko tässä matkalla mestattavaksi vai suorittamaan jonkinlaista iloista aktiviteettia josta jokainen oli kuitenkin maksanut rankan ravintolaillan verran. Ainoat, joilla riitti energiaa keskusteluun olivat Inni ja Essi, jotka lörpöttelivät koko matkan iloisina ”spectator”-rannekkeet kädessään.
Kanjonilla ei sitten ihan hirveästi aikaa tuhlattu vaan hyppääjät köytettiin valjaisiin ja vietiin kuilunreunalla sijaitsevalle lavalle. Eilinen rafting-joki siinsi alhaalla melkoisen pienenä ja vuorenrinteen kivet vaikuttivat näin perjantaipäivän kunniaksi oikein erityisen teräviltä. Ensimmäinen hyppääjä, englantilainen Matt heittäytyi alas heti ns. tuoli-tekniikalla ja niinpä toisena reunalle kiivennyt ”yours truly” herätti tietysti suurta paheksuntaa halutessaan ainoastaan hypätä reunalta. Toisaalta, ei se itse hyppääminenkään se kaikkein helpoin vaihtoehto ole; hyppyfirman oman ”likaantuneet kalsarit”-asteikolla kyseessä on 2/5-kalsarin hyppy. ”Sain” vielä vartin verran lisäjännitystä ennen syöksyä kun puljun tietokoneet kaatuivat yllättävästi ja koska osa huvista on tietenkin itsensä seuraaminen jälkeenpäin videolta ja valokuvista, ”pääsin” odottelemaan reunalla hieman kauemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Kiva. Noh, itse suoritus olikin sitten nopeasti ohi, koska kun lavalta on kerran astunut alas, ei paluuta enää ole, enkä tosiaankaan halunnut jäädä sen enempää yläpisteeseen skagailemaan. Reunan yli vaan ja kyllähän se vapaapudotusfiilis on aivan loistava, eikä keinuosuuskaan auringonvalossa välkehtivän vuoristojoen yllä mitenkään epämiellyttävä ollut. Aivan mahtavaa!
Oman hypyn jälkeen siirryttiin katselualueelle seuraamaan muiden suorituksia vielä about tunniksi. Englantilaispariskunta Matt ja Stevie oli ainoa jotka hyppäsivät useamman kerran ja valitsivat niitä hieman oudompia pudotustapoja; päästiin näkemään vielä pari ”Tuolia”, sekä varsin eksoottinen ”Upsidedown Tandem Cutaway Pin Drop”. Huh. Ehkä sitten seuraavalla kerralla allekirjoittaneellekin jotain erilaista.
Loistokkaasta canyon swing-kokemuksesta fiiliksissä etsittiin Queenstownin keskustan lähettyviltä leirintäalue, joka mahdollistaisi pienimuotoisen yöelämään tutustumisen kuuden kilometrin päässä sijaitsevaa Moke Lakea paremmin. Q-leirintäalueen aktiivinen promoaja oli lyönyt jokaisena Queeniessä vietettynä päivänä esitteensä Monnin tuulilasiin ja niinpä ajeltiinkin puhtaasti mainoksen uhreina kyseiselle alueelle kyselemään olisiko majatalossa Monnille tilaa. Olihan siellä ja mukavasti iltapäivän aikana selkeytynyt keli tarjosi erittäin mukavat juopotteluolosuhteet retkikeittiössä erinomaisen hyvin onnistuneen fajitas-feastin lomassa. Voisi muuten kuvitella että täällä olisi näin keskikesällä jotenkin lämmintä, mutta eipä asia vain näin ole; jos aurinko paistaa, on toki hieno kesäkeli, mutta heti auringon mennessä pilveen, laskee lämpötila kymmenen asteen tienoille ja yöllä jopa reilusti sen alle. Yhtäkkiä Suomen kesässä ei olekaan enää mitään valittamista, vai?
Ilta kului rattoisasti Monnin syövereissä, mutta yllätys, yllätys, kun aika kaupungin humuun heittäytymiselle tuli, alkoi sataa vettä kuin saavista kaatamalla. Kevyehkön rankkasateen ei tietenkään koskaan ole kuultu estäneen suomalaisia menemästä baariin ja niinpä ensimmäisenä vastaan tulleeseen Red Rockiin saapuikin hieman ennen puoltayötä kolme yltäpäältä uitettua janoista. Mestoilla oli muun asiakaskunnan lisäksi myös kolme muuta suomalaista, sekä edellispäivän rafting-hemmo, ”Bilbo” ja iltaa vietettiinkin railakkaissa tunnelmissa. Välillä toki vaihdettiin soittoruokalaa edellisen mentyä kiinni, mutta kysehän olikin kokonaisvaltaisesta Queenstownin yöhön tutustumisesta, eikö? Ajoittain oltiin Essin mieliksi jollain teknojumputijumputi-klubilla tamppaamassa ja välillä taas Innin ja allekirjoittaneen tyylisissä paikoissa kuuntelemassa oikeaa musiikkia. Bileet jatkuivat luonnollisesti baarien sulkemiseen asti ja ehkä siinä ihan loppuillan tienoilla ilmeni jopa jonkinlaista muistin hämärtymistäkin. Ehkä.
Railakkaasta perjantai-illasta johtuen ei sitten herätty aivan leirintäalueen ”check out”-aikaan kymmeneltä, vaan ryömittiin reilusti puolen päivän jälkeen toimistoon ilmoittamaan, että Monni ei muuten seuraavan vuorokauden sisällä liiku paikaltaan mihinkään. Sehän sopi onneksi kaikille osapuolille ja lisäyömaksun jälkeen suunnattiin melko rauhallisin askelin keskustan legendaariseen Fergburgeriin hakemaan murua rinnan alle. Valtavat hampurilaiset nautittiin loistavassa säässä läheisessä puistossa, mutta fiilis oli harmittavasti sen verran karu, että vetäydyttiin aika vähin äänin takaisin leirintäalueelle. Jotkut nukkumaan ja joku common roomiin katselemaan television laatusarjoja, eli jotain paikallista ”Hauskat Kotivideot”-pläjäystä sekä American Idolin uutta kautta. Näistä mieleen jäi lähinnä yksi kysymys; miksi, Steven Tyler, miksi?
Lauantaipäivä meni siis erittäin lahjakkaasti harakoille, joten eilen päätettiin suunnata reippaina heti aamusta kohti Eteläsaaren lounaisosan vuonomaita, Fjordlandia. Mestoille oli matkaa muutama sata kilometriä, josta muodostuikin tavallista raskaammat ”muutama sata” kilometriä järjettömän myrskytuulen ansiosta. Monni heittelehti täysin kontrolloimattomasti ympäri molempia kaistoja ja rattia sai puristaa ihan tosissaan pysyäkseen tiellä. Ei toki oltu ainoat jotka olivat ongelmissa ja Milford Soundin vuonolle ajeltiinkin ihan komeassa campervan-letkassa.
Maisemat olivat kyllä sairaan komeat. Siis sen verran mitä niitä nyt sumun lomasta näki. Taas kerran kävi nimittäin niin mukavasti, että kun mestoille alettiin saapua, muuttui myrskytuuli myrskyksi ja sateen lisäksi vuorten rinteille laskeutui vielä sakea sumu näkyvyyttä haittaamaan. Vittu. Välillä kun sumu hälveni, päästiin hetki ihailemaan valtavia vuoria ja niiden rinteiltä valuvia jokia, jotka näyttivät vähän siltä kuin joku olisi maalannut suuria valkoisia pystyraitoja vuorenseinämiin, mutta enimmäkseen meno oli masentavan harmaata. Myös itse Milfordissa näkyvyys oli ihan nollissa ja kun vielä info-pisteestä selvitetty lähipäivien sääennustus näytti pelkkää sadetta, ei paljonkaan jaksettu jäädä mestoille hengailemaan.
Päätettiin siis ajella suoraa päätä takaisin ja yrittää hankkiutua ensi tilassa seuraavaan suunniteltuun kohteeseen, Marlboroughin viinialueille, aivan Eteläsaaren pohjoisosaan. Koko loppupäivä siinä meni ajellessa, eikä käsittämättömän kelin takia juuri minkäänlaista edistymistä saatu aikaan. Pitäisi varmaan olla joku tankki, että pääsisi järkevästi eteenpäin. Kun kaiken huipuksi Essi vielä kehitti itselleen reippaan kuumeen, oli valinta aika selvä; seuraavan hieman isomman kylän läheisyyteen leiri pystyyn ja aamulla heti lekuriin. Minkäs sille mahtaa. Näissä merkeissä jäätiin Gore- ja Clinton-nimisten kylien (tien nimi oli ”Presidential Highway”!) väliin yöksi.
Erikoismaininta Fjordlandeilta itärannikolle ajettaessa lähtee japanilaiselle pariskunnalle joka ei osannut tankata autoaan; kumpikaan ei puhunut sanaakaan englantia ja molemmat yrittivät vuorotellen puskea dieseliä aivan uudenkarhean Ford Explorerin (bensakone) tankkiin. Huoltoaseman sälli pelasti kuitenkin tilanteen laittamalla hätäkatkaisimesta polttoaineensyötön poikki ja ryntäsi paikalle selvittämään tilannetta. Japokit eivät vain mitenkään ymmärtäneet mikä hommassa oli pielessä ja esittivät tilanteen jälkeen erittäin selkeästi loukkaantunutta. Lienee sanomattakin selvää, että Team Monni häipyi paikalta asian selvitysten jatkuttua varmaan hamaan tulevaisuuteen. Mitenköhän ko. pariskunta oli ylipäänsä saanut auton Hertziltä vuokrattua.
Jep. Täällä sitä siis nyt ollaan, Balcluthan terveysasemalla ja toivotaan, että Essi saisi tarvittavat napit suhteellisen nopeasti. Meillähän ei Innin kanssa ole kiire mihinkään, mutta serkkutytöllä alkaa ensi sunnuntain paluulento lähestyä jo uhkaavasti jos tässä menee useampia päiviä…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti