8.1.2011 Driver Reviver -pysähdyspaikka New Italyn kylän lähettyvillä

Festareita ja futista

Tiistaiaamuna puskettiin sitten ihan etukäteissuunnitelman mukaisesti heti aamusta Brisbaneen ja siellä samalle Newmarketin leirintäalueelle kuin marraskuussakin. Mestoilla oli huomattavasti vähemmän campervan-kansaa kuin edellisellä visiitillä, mutta niin se tuntuu olevan kaikkialla muuallakin; uudenvuoden jälkeen turistipopulaatio on vähentynyt varmaan 90%:lla, kun joululomanviettäjät ovat lähteneet takaisin Eurooppaan ja talvilomajengi ei ole vielä tullut. Aika rauhassa saatiin siis hengailla lähes tyhjällä camping-alueella.

Suihkun ja leirin pystyttämisen jälkeen lähdettiin keskustaan hoitamaan muutamia tärkeitä asioita; allekirjoittaneelle uudet släbärit vanhojen puhkikuluneiden tilalle ja muutamien laskujen maksaminen kirjaston ilmaista internet-yhteyttä käyttäen. Samalla varailtiin myös majoitusta ensi viikolle Christchurchiin, kun iloinen retkueemme vaihtaa maata Uuden-Seelannin puolelle. Kirjastolla tavattiin myös pitkästä aikaa suomalaisväriä kun ilmaisen netin perässä mestoille eksynyt jyväskyläläinen Janne tuli puristamaan kättä ja kyselemään minkälaisella reissulla ollaan. Kundi oli frendiensä kanssa pyörinyt itärannikolla muutaman kuukauden, mutta lähtö takaisin Suomeen päin olisi väistämättä edessä kohtapuoliin akuutin budjettivajeen takia. Jatkuvien tulvien vuoksi nimittäin suurin osa Queenslandin hedelmä- ja viinisadosta on tuhoutunut ja siten vähentänyt backpackerien poimintaduunien määrää dramaattisesti. Samaa tarinaa on kuultu myös monilta muilta viimeaikoina tavatuilta, eikä voi kuin kiittää onneaan (ja entisiä työnantajiaan ja Kiinteistömaailman Arjaa), ettei budjetointivaiheessa laskettu mitään pätkäduunien varaan. Olisi saattanut nimittäin meidänkin reissu huuhtoutua tulvavesien mukana aiottua lyhyemmäksi.

Keli oli aivan loistokas koko päivän ajan ja iltapäivä kuluikin kaupungilla kävellessä ja leirintäalueella seuraavan päivän festareita fiilistellessä. Brisbane oli näin toiseenkin kertaan nähtynä mukavan eläväinen kaupunki ja pitää edelleen tukevasti kakkossijaa ”Australian siisteimmät suuret kaupungit” -listalla. Itseasiassa, jos tässä maassa pitäisi asua pysyvämmin, saattaisi ykkösvalinta hyvinkin osua juuri Brisvegasiin jopa ennen yybercoolia Melbournea; täällä kun on Gold Coast Byron Bayneen ja muine surffimestoineen lähempänä kuin Victoriassa ja suuremmalla todennäköisyydellä hyvät kelit.

Keskiviikkona koitti sitten kauan odotetun Sunset Soundsin avauspäivä. Onneksi Thor oli meille tällä kertaa suosiollinen ja asiaankuuluva valmistautuminen oluttankkauksineen saatiin suoritettua pilvettömältä taivaalta paistavan auringon alla. Kerrassaan loistavaa! Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, livemusiikin, ja erityisesti festaritunnelman vaje on ollut viimeaikoina huomattava, ja oltiinkin molemmat ihan vilpittömän innoissamme menossa katsomaan, minkälaisia keikkoja Brisbanen Botanic Gardensiin oli saatu järjestettyä. Täällä harrastetaan selvästi jenkkityylisiä festarikiertueita ja sama lineuppi olikin ollut edellisenä viikonloppuna esiintymässä Falls-festivaalilla sekä Victoriassa että Tasmaniassa suurella menestyksellä.



Festarialue aukesi kolmelta iltapäivällä ja mehän tietysti puskettiin mestoille heti avaamisaikaan. Ei aluksi oikein oltu varmoja mitä tietä pitkin keskustasta kannattaa itse pelipaikoille kävellä, mutta oikean suuntiman löytymisen jälkeen ei tietenkään tarvinnut paljon muuta kuin seurailla ihmisvirtaa ja suunnistaa oikeasta portista sisään. Ticketmaster oli muuten ilmeisesti lähettänyt meille liput myös kotiosoitteeseen, vaikka valittiin ostovaiheessa tietysti nimenomaan tulostettavat e-ticketit. Noh, nyt meille jää siis pari käyttämätöntä festarilippua matkamuistoiksi valokuva-albumiin liimattavaksi.



Itse alueelle oli sijoiteltu kolme esiintymislavaa siten, että suurimmat estradit löytyivät suorakaiteenmuotoisen festarialueen päistä ja pienin lava keskellä kohoavalta mäeltä. Koko hässäkkä oli puskettu yllättävän pieneen tilaan, mutta keskikukkula toimi tehokkaasti äänieristeenä suurimpien lavojen välissä. Aikataulu vaikutti etukäteen omituisen tiukalta, enkä kyllä muista koskaan aikaisemmin osallistuneeni festareille joilla jonkun bändin slotti oli ainoastaan puolen tunnin mittainen.

Lavarakennelmista muuten vielä sen verran, että päälava, aivan Brisbane-joen rannassa kohonnut Riverstage, oli yllättävänkin jyrkän mäen alla kuopassa, eikä yleisöä oltu jaettu turva-aidoin minkäänlaisiin sektoreihin. Tietysti ”katsomon” jyrkkyys jeesaa takarivin rockpoliiseja ja lyhytkasvuisia näkemään lavalle helpommin, mutta uskoakseni kuka tahansa joka on joskus oikeasti isossa tai muuten vaan hurmoshenkisessä konsertissa käynyt ymmärtää järjestelyn riskit; jos keikalla jostain syystä koetaan ennenäkemätöntä massahysteriaa, liiskautuvat eturivissä kirkuvat pikkutytöt armotta ihmismassan puristuksessa lavan etuseinään. Asetelmaa katsellessa tulikin monta kertaa mieleen Roskilden päälavan viereinen ”How Fragile We Are”-taideteos, joka on pystytetty yhdeksän vuonna 2000 kuolleen Pearl Jam-fanin muistoksi.

Festarimestana trooppisen kaupungin kasvitieteellistä puutarhaa ei kyllä tietysti lyö mikään ja niinpä mekin vietettiin porttien avaamisen jälkeinen aika nurtsilla, palmujen katveessa bisseä lipitellen. Anniskelualueita ei muuten erikseen ollut, joten olutta ja muita virvokkeita sai nauttia missä tahansa festarialueen kolkassa, mikä onkin aina mielestä ollut ensiarvoisen tärkeää. Suomessa jengi suljetaan ihan turhaan epähumaaneihin ihmishäkkeihin dokaamaan, kun paljon fiksumpi vaihtoehto olisi toimia samoin kuin esimerkiksi ruokakaupassa oluenmyynnin yhteydessä; henkilöllisyystodistuksen tsekkaaminen rajatapauksissa toimii tietääkseni edelleen lakiteknisesti täysin pitävästi. Eipähän synny mitään Provinssirock-tyylisiä sadan metrin kaljajonoja isoimpien keikkojen välissä ja kaikilla on varmasti parempi fiilis.

Meidän aikatauluun oli merkattu festareiden ensimmäiselle päivälle kolme pääesiintyjää, mutta odoteltiin tietysti hyvin fiiliksin myös itsellemme vähän tuntemattomampia paikallisia suuruuksia. Noista mainituista kolmesta ”must see”-pläjayksestä Hot Hot Heat avasi pelin energisellä esiintymisellään jo puoli viiden aikaan iltapäivällä, eikä keikan loppupuolen ”suurimmat hitit”-tykityksessä edes huomattu, että aurinkoinen sää oli yllättäen vaihtunut sateeksi. Harmittava takaisku, mutta eihän nyt sään ole ennekään annettu festaritunnelmaa haitata, eli vähän sadeviittaa vaan niskaan ja tulta päin.

Seuraavana ohjelmassa ollut paikallissuuruus Tame Impala ei valitettavasti oikein vakuuttanut isolla lavalla, mutta ehkä eniten odottamani yhtye, The National oli pienemmällä Garden Stagella suorastaan maaginen. Illan pimentyessä trooppiseksi myrskyksi kääntynyt sää ainoastaan lisäsi keikan intensiivisyyttä ja välillä vaikutti siltä, että maanisesti esiintynyt Matt Berninger olisi hallinnut sateen ja salamoiden määrää tummalla äänellään. Aivan mahtavaa!

The Nationalin tykityksestä toipuessa puskettiin päälavalle siemailemaan sateessa yllättävän nopeasti laimentunutta bisseä hiphop-legenda Public Enemyn keikan loppuosan tahtiin. Hovinarri, Flavor Flav päätti konsertin kymmenen minuutin mittaiseen rasisminvastaiseen monologiin ja jengi tuntui olevan säästä huolimatta fiiliksissä. Innin kanssa naureskeltiin, että tunnelmahan on muuten aivan samanlainen kuin kotimaisilla festareilla, eli juodaan sateessa lämmintä kaljaa, mutta sillä erotuksella, että kotoisilla arktisilla alueilla näin läpimäräksi kastuminen aiheuttaisi akuutin kuoliaaksijäätymisvaaran. Itse Botanic Gardens oli muuten ihan muutamassa tunnissa muuttunut suuren luokan mutakylpyläksi ja kaikkialla upposi helposti puoleen sääreen asti lämpimään liejuun. Syvin näkemäni vesilammikko oli Garden Stagen vieressä; vettä oli ainakin metrin verran ja järjestäjät valvoivat luonnollisesti kohtuullisen tiukalla järkkärimiehityksellä, ettei kukaan lätäkössä uiskennellut huku.

Tältä kyseiseltä Garden Stagelta löydettiin myös päivän positiivisin yllätys; etukäteen itselleni tuntemattomat australialaissisarukset Angus & Julia Stone innostivat meitä eteerisellä folk-kolinallaan jopa niin paljon, että meinattiin missata Interpolin setin alku. Itse Interpol ei sitten onnistunutkaan odotetulla tavalla ja jätti vähän vaisun kuvan päivän pääesiintyjänä yhdeksältä illalla. Ihan ok setti, mutta Nationalin ja Stonen sisarusten jälkeen vähän keskinkertainen. Ja kyllä, luit aivan oikein; ”yhdeksältä illalla”; Sunset Soundsissa ei todellakaan tanssittu aamuun asti vaan koko alue oli heti kymmenen jälkeen jo aivan tyhjillään. Mieletöntä tehokkuutta. Ja muutenkin bändit noudattivat yybertiukkaa soittoaikataulua käsittämättömän tarkasti; keikkojen välissä ei paljon fiilistelty, eikä encoreja paljon vedetty kun roudariarmeijat hyökkäsivät kitaroiden vielä soidessa kantamaan seuraavan esiintyjän kamoja lavalle.

Ja oli muuten melkoinen näky kun korvia myöten mudassa rypenyt festarikansa tulvi yhtä aikaa Brisbanen keskustaan katujen ollessa vielä muutenkin täynnä porukkaa. Esimerkiksi meidät takaisin leirintäalueelle vieneen, ihan normaaliin reittiliikenteeseen kuuluneen dösän kuski katseli hetken vilpittömän kummastuneena mutakuoreen verhoutunutta festarikansaa bussinsa ovella ennen kuin päätti päästää jengin sisään kulkuneuvoonsa. Lienee sanomattakin selvää ettei minkäänlaisiin jatkobileisiin lähialueiden baareihin ollut ko. kurakuosissa mitään asiaa. Ensimmäinen festaripäivä oli kuitenkin mielestäni huikea menestys; hienoja keikkoja jo mainittujen lisäksi meille tarjosivat energistä poppista soittanut paikallinen Ball Park Music, sekä uusi-seelantilainen Ladyhawke majaivarsson-pastisseineen, eikä huono keli mitenkään päässyt haittaamaan tunnelmaa.

Näitä fiilistellessä ei sitten käytetty vähääkään aikaa säätilanteen harmittelemiseen torstaina, vaan suunnattiin edellisestä päivästä asti jatkuneesta rankkasateesta huolimatta hyvillä mielin Rainset Soundsin toiseen päivään. Jengi oli varustautunut asiaankuuluvasti mm. snorkkelein, kellukkein ja kylpytakein ja näkyipä jollain olleen päällä ihan kokonainen märkäpukukin. Hienoa asialleen omistautumista, kerta kaikkiaan.

Bändirintamalta paikallinen The Middle East maalaili aluksi meille rauhallista äänimaisemaa päälavalla ja seuraavana soittanut Children Collide tarjoili nirvanamaista särökitarointia ihan koko rahan edestä. Päivä lähti kuitenkin ihan kunnolla käyntiin vasta (ehkä) jo veteraanisarjaan kuuluvan The Living Endin enrgisen soitannan aikana. Bändi veti sen verran tiukan setin kitaran, rumpujen ja läskibasson voimin, että missattiin odottamamme The Morning Bendersin keikka oikeastaan kokonaan.

Seuraavaksi lavojen läheisyys koitui ensimmäistä kertaa jonkun artistin kohtaloksi kun pikkulavalla (Hibiscus Stage) soittaneen Junipin keulamiehen, Jose Gonzalesin (kyllä, juuri se ruotsalainen sälli) eteerinen ääni jäi armotta Garden Stagella riehuneen Washingtonin bassojen alle. Harmi sinänsä, mutta aina ei voi voittaa. Ei jaksettu jäädä kuuntelemaan Jose-pojan taistelua tuulimyllyjä vastaan vaan suunnattiin takaisin päälavalle seuraamaan legendasarjaan kuuluneen Joan Jett & The Blackheartsin soitantaa. Rouva tarjoili keskitien retropunkkia tupaten täynnä olleelle River Stagelle ja meno oli kovaa. Täytyy kyllä nostaa hattua lähes kuusikymppiselle tädille joka soitti teiniangstisia biisejään glitterhousuissa ja pelkässä bikinitopissa kuin naispuoleinen Iggy Pop. Mamma olisi luultavasti voinut olla suurimman osan yleisöstä isoäiti.

Joan Jettin keikan aikana sade vihdoin taukosi ja niinpä varmasti toisena päivänä eniten etukäteen fiilistelemäni bändi, Klaxons pääsi vetämään keikkansa koko festarien viimeisenä esiintyjänä aivan unelmakelissä. Harmittavasti brittikundien ”new rave”-äänimaailma puuroutui monien biisien kohdalla aivan täysin, eikä ihan järjetöntä hurmosta päässyt syntymään. Kyllähän Klaxonsin kovimmat biisit, loistava Golden Skans etunenässä, ovat vertailukelpoisia lähes minkä tahansa artistin rinnalla ja aivan saletteja tajunnanräjäyttäjiä, mutta muuten keikasta jäi vähän vaisu kuva.

Klaxonsin jälkeen toistui taas jo edellisenä päivänä koettu militanttisen tarkka alueentyhjennys ja mutakansan surkuhupaisa vaellus keskustan läpi koteihinsa. Taaskaan ei ollut mitään jakoa jäädä minkäänlaisiin ravitsemuslaitoksiin jälkifiilistelyihin, mutta oikeastaan ihan sama meille; kuuma suihku leirintäalueella pesi mudan pois ja kyllähän sitä sateen laimentamaa Coopersia ja alueelle salakuljetettua brandycolaa oli jo nautittu ihan tarpeeksi. Eipähän sitä paitsi ainakaan tarvinnut kärsiä minkäänlaista kankkusta tai muita normaalien festarien jälkeisiä rajatilakokemuksia seuraavana päivänä.

Perjantaina olikin sitten melkoisen outo fiilis; koko päivä oli vähän niin kuin etukäteen allokoitu huonovointisuudelle, mutta nyt syötiin pekoniaamiaista ihan hyvävoimaisina heti kymmenen aikaan aamulla. Edellisenä iltana tauonnut sade oli kuitenkin alkanut yöllä uudestaan ja koska ei jaksettu myöskään lähteä sateessa heilumaan kaupungille, koko päivä meni pitkälle iltapäivään asti Swarloksessa lueskellessa. En ole varmaan ikinä elämässäni lukenut määrällisesti näin paljon kirjoja kuin viimeisen parin kuukauden aikana.

Illalla oli kuitenkin ohjelmassa jotain ihan muuta kun SunCorp-stadionilla iskivät A-Liigan fudismatsissa yhteen Brisbane Roar ja Perth Glory. Olin koko Australian-keikan ajan yrittänyt bongata mahdollisuutta nähdä jossain Perthin peli ja näin aivan loppumetreillä tämä vihdoin onnistui. Jaa, että miksikö juuri Perthin? Noh, heidän riveissään hyökkää eräs Robbie Fowler-niminen englantilaisveteraani, Liverpool-ikoni, sukupolvensa lahjakkain maalintekijä ja traaginen antisankari, jonka uran terävin huippu oli jo toistakymmentä vuotta siiten ohi vaikka mies ei vieläkään ole kuin 35-vuotias. Itse kutsun häntä monien muiden Liverpool-fanien tapaan yksinkertaisesti nimellä ”The God” ja nuoruudessani Robbie oli ainoa futaaja jonka juliste koristi muuten jääkiekkoilijoiden kansoittamaa seinääni. Mies on kaikkien aikojen suosikkipelaajieni listalla kakkosena heti Niklas Tarvajärven jälkeen, hieman ennen Jari Litmasta. Kyseessä oli siis kovan luokan pyhiinvaellusmatka.

Nautittiin päivällistä ennen matsia komean SunCorp-stadionin vieressä sijainneella Caxton-kadulla, jossa muutkin stadikalle suunnanneet suorittivat pre-match-pintien nauttimista ja suunnattiin lippukiskan kautta katsomoon. Roar johtaa A-Liigaa ylivoimaisesti, joidenkin asiantuntijoiden sanoessa nykyisen brisbanelaisjoukkueen olevan jopa liigan kaikkien aikojen paras yhdistelmä ja koska Perth taistelee lähinnä sarjan häntäpäässä, ei ottelusta ollut odotettavissa kummoistakaan hegemoniataistelua. Jengiä valtavalle stadikalle oli sateisena perjantai-iltana saapunut hieman alle 12000, mikä on kai ihan normaali luku Brisbanen pelatessa alemman kastin joukkueita vastaan. Ymmärrettävästi 5000 kilometrin päässä sijaitsevasta Perthistä ei ollut paikalle eksynyt hirveän substansiivista vieraskannattajajoukkoa, mutta kyllä lilapaitojenkin katsomonosassa muutama kymmentä uskollista seisoi.



Matsi alkoi Roarin hallinnassa; joukkue ikään kuin tiesi olevansa parempi, joten kaverit jaksoivat jauhaa kuvioitaan ja puskea päätään Gloryn tiukkaan puolustusmuuriin. Kotikannattajatkaan eivät intoutuneet sen suurempiin karnevaaleihin vaikka ihan kivasti meteliä pitivätkin. Peli oli varmaan kaikkien mielestä melko selvä. Niinpä olikin melkoinen yllätys kun ottelun avausmaalin teki Perth Gloryn kolossaalinen hyökkääjä, Mile Sterjovski. Stadionilla vallitsi melkoinen epäuskoisuus ja Roar menetti peli-ideansa aivan totaalisesti. Glory oli lähellä iskeä vielä pari lisämaalia, mutta tauolle suunnattiin 0-1 vierasjohdossa.

Tauolta kentälle tuli sisuuntunut Brisbane Roar ja toinen puoliaika pelattiinkin sitten aika pitkälti perthiläisten maalia kohti. Kotijoukkue iski vartin pelin jälkeen avausmaalinsa ja stadion heräsi mukavasti eloon fanien ryhmittyessä lauluineen joukkueensa tueksi. Tasoituksen jälkeen tähän asti teknisesti ihan hyvätasoinen peli alkoi rikkoontua; tunteet meinasivat useasti ottaa pelaajista vallan ja dumari heilutteli keltaisia kortteja muutamallekin sällille. Brisbanelaisten raivoisa voittomaalin metsästys oli kostautua pariin otteeseen vastustajien päästessä vastahyökkäykseen, eikä matsin loppupuoli muutenkaan ollut varmasti hyväksi valmentajien verenpaineelle. Lopputulos ihan mukavaa futisactionia tarjonneelle matsille oli kuitenkin ihan oikeutettu pistejako 1-1; Perth lähti kotiinsa varmasti tyytyväisenä vieraspisteeseen ja Brisbane sai huomata ettei sekään ole kuolematon edes kotonaan. Pelaajista vaikutuksen tekivät Gloryn keskikentällä pelannut Adriano Pellegrino, Roarin toppari Matt Smith sekä liukkaat laiturit Kosta Barbarouses ja Henrique. Sen sijaan paljon hehkutettu Brisbanen Jean Carlos Solórzano oli jotenkin vaisu ja jätti mielikuvan yksipuolisen puhtaana pystyynjuoksijana.

Ainiin, mitenkäs se Fowler sitten? Noh, mies oli odotetun pulskassa kunnossa ja pelasi kärjessä itselleen ominaisen laiskasti. Muutama loistotatsi nähtiin ja syöttihän The God joukkueensa maalinkin kärkiparilleen aivan tyhjään paikkaan vaikka olisi itsekin voinut jo sijoittaa pelivälineen verkon perukoille. Suoritus oli näin henkilönpalvontamielessä maalia vaille täydellinen ja kokemus Suomesta asti tulleelle fanille aivan loistava. Robbie, olet edelleen sankarini.



Tänään jätettiin sitten Brisbane taaksemme ja suunnattiin etelään kohti matkamme Australia-osuuden vääjäämätöntä päätöstä. Meillä olisi vielä viikon verran aikaa hengailla rannoilla, samoilla luonnonpuistoissa tai vaikka mitä, mutta koska tänäänkin satoi, päätettiin jättää viimeiset surffitouhut ja bushwalkit jollekin aurinkoiselle päivälle. Toivottavasti sellainen vielä nähdään.

Koska siis mitään ulkoilmameininkejä ei siis viitsinyt hirveästi suorittaa, päätettiin suunnata väijymään Nimbinin hippikylää about sata kilsaa Byron Baysta sisämaan vuorille päin. Meille oli kerrottu, että siinä missä Byron on aikojen saatossa jättänyt hippiytensä taakseen ja muodostunut ihan puhtaaksi rantalomakohteeksi, Nimbinissä olisi edelleen tarjolla pastellinvärisiä taloja ja sateenkaarenvärisiä mieliä. Pienen, n. tuhannen asukkaan kylän ainoa katu olikin täynnä vanhoja hippejä, käsityökauppoja ja ihan oikeaa vaihtoehtomeininkiä sekä tietysti vapaamman ilmapiirin mukanaantuomia turisteja. Meininki oli hyvin samanlaista kuin aikanaan Kööpenhaminan Kristianiassa. Siellä täällä vastustettiin näkyvästi hiilivoimaa, ennustettiin korteilla tulevaisuutta, punottiin koreja, kerrottiin ydinvoiman vaaroista, maalattiin tauluja, soitettiin kitaraa ja laulettiin protestilauluja. Mestoilla oli myös ehkä hämärin ikinä näkemäni museo, jonne oli kerätty näytille jos jonkinlaista hippiesinettä ja kylttiä suloiseksi sekasotkuksi.



Harmittavasti vain pidemmän kaavan hengailut jäivät tällä kertaa väliin, kun ulkona satoi aivan kaatamalla koko päivän, eikä samassa kahvilassakaan viitsinyt hirveän montaa tuntia kadun meininkejä tuijotella. Niinpä päätettiin puskea rannikkoa hieman alaspäin ja keskittyä A4-paperin kokoisten fileiden paistelemiseen grillissä, kirjojen lukemiseen ja blogin kirjoittamiseen. Toivotaan nyt kuitenkin huomiselle hyvää surffi- tai bushwalk-keliä...


-Tomppa