Keskiviikkoaamuna suunnattiin, kuten jo tiedättekin, hakemaan Wickediltä jo etukäteen Monniksi ristitty campervan ja aloitettiin sen varustaminen kaikilla leirielämään tarvittavilla herkuilla. Monnin perusvarustus oli melkoisen paljon edellistä autoa askeettisempi, ja esimerkiksi keittiön puolelle pitikin hankkia yhtä ja toista pientä ja hyödyllistä. Swarleyssa kun oli mukana perunansurvinkin. Kaikki tarvittava löytyi kuitenkin paikallisesta Honkkarista josta tarttui myös mukaan Paavo Pallogrillin seuraaja, joskin hieman pötkömpi malli.
Auton takatila ahdettiin siis täyteen ruokatarvikkeita, olutta, uusiseelantilaista herkkuviiniä Essin ekan illan kunniaksi, ja lähdettiin lentokentälle huolella rustattu ”Mrs. Alfaro” -kyltti kourassa. Kaikki laskeutuvat kansainväliset lennot olivat tulossa Australiasta ja paikalla olikin paljon kylttiporukkaa vastaanottamassa Christchurchissa meneillään olleisiin urheilukisoihin tulevaa väkeä, ja olipa yksi suku tullut ihan kaikkien jäsenten voimin toivottamaan vaihto-oppilaana ollutta tyttöä tervetulleeksi takaisin kotiin. Oli kukkia ja vadelmia (!?!) valmiina. Mentiin sinne sekaan vaan ja tulihan se Essikin sieltä kierrätettyään tuliaiskarkit ensin tullin kautta.
Eli ei sitten muuta kun Monnin kyytiin ja suunta ulos Christchurchista kohti rantaa. Otettiin ensimmäisen Monni-illan etapiksi vain joku läheisen Banks Peninsulan kiva paikka, ja puolimatkassa sitten tajuttiin että huolellinen varustelu ja hieno suunnitelma hommata kaikki valmiiksi iltaa varten olikin mennyt hieman metsään. Oltiin nimittäin kaikessa menunsuunnitteluhuumassa unohdettu ostaa grillihiiliä. Ja koska jostain mystisestä syystä yhdestäkään pikkukaupasta tai huoltoasemalta näitä ei saanut joten ei auttanut muu kuin körötellä takaisin keskustaan ja samaan supermarkettiin. Hitto. Noh, ei ollut onneksi pitkä matka, ja aika meni joutuisasti päällekkäin puhuessa ja omia ja muiden kuulumisia vaihdellessa.
Täällä Uudessa-Seelannissa ollaan yhtä lähellä etelänapaa kun Suomessa pohjoista, ja tästähän seuraa tietty se, että näin kesällä pimeä tulee vasta reilusti yhdeksän jälkeen illalla. Ihan loogista, en vaan ollut tajunnut ajatella asiaa niin. Joka tapauksessa, saatiin Monnileiri pystyyn ekalle vastaan tulleelle camping-alueelle Little Riveriin reilusti valoisan aikaan ja laitettiin saman tien Paavo II tulille. Illan ruokalajeina olivat jälleen kerran valtaisat pihvit höystettynä grillatulla maissilla ja salaatilla, ja ateria saatiin nautittua vielä lämmittävässä ilta-auringossa. Jälkkäriksi sitten tietty Fazerin sinistä ja Missä Äx -karkkeja niin paljon että paha olohan siitä meinasi tulla. Siitä huolimatta erinomainen Monnin ensiesiintyminen.
Aamulla riehuttiin hetki leirintäalueelle kaivetulla trampoliinilla ja jatkettiin sitten matkaa edellisiltana tehdyn suunnitelman mukaan kohti sisämaata, vuorten välistä kiemurtelevaa Arthur’s Passia ja sen jälkeen Eteläsaaren länsirannikkoa. Tarkoitus oli pysähtyä matkalla täyttämään ruokavarastoja ja kaasupulloa, mutta tämä osoittautuikin astetta hankalammaksi hommaksi, kun matkan varrella ei sitten ollutkaan yhtään yli 50 asukkaan kylää josta näitä olisi voinut hommata. Hätäspagettia saatiin kuitenkin huoltoasemalta (kaasua ei) ja jatkettiin ylös vuorille toivoen että kenties Artturin kylästä löytyisi enemmän palveluita, niin suosittu kohde kun tuntuu olevan.
Tie ylös vuorille tarjosi kyllä pilvisyydestä huolimatta mahtavia maisemia ja tuhansittain lampaita. Arthur’s Passin kylään saavuttaessa lämpötila oli sitten tippunut jo lähemmäs kymmentä astetta ja kesävaatteissa hytisten katseltiin olisiko saatavilla ruokakauppoja tai vastaavaa. Infopisteen kahvio myi kyllä perusruokatarvikkeita, mutta nelinkertaisilla hinnoilla, eli hätävaraspagetti ja -kastike tulivatkin heti käyttöön. Majoituttiin hieman kylän ulkopuolelle kultaryntäystyyliin nimettyyn Klondyke Corneriin jonka vieressä virtasi aivan uskomattoman kirkasvetinen puro. Täällä tuntuu erilaisia leirintäpaikkoja olevan hyvinkin tiheään joko aivan ilmaiseksi tai sitten melko kelpoon kuuden taalan hintaan, toivottavasti jatkossakin menee yöpaikan etsintä yhtä sujuvasti.
Ilta kului leppoisasti karkkien, musiikin ja villin Shanghai-turnauksen parissa kunnes musat yhtäkkiä katkesivat. Taisi mennä akku. Jepjep, Monnin akku olikin sitten astetta heikompi kuin mihin olimme edellisessä asuntoautossa tottuneet. Eihän siinä keskellä yötä sitten auttanut muuta kun painua nukkumaan ja murehtia asiaa aamulla. Onneksi samalla alueella oli runsaasti muitakin autoja ja Monni oli varustettu kaukaa viisaasti asiaan kuuluvilla kaapeleilla joten ihan hillitöntä paniikkia asiasta ei tarvinnut kuitenkaan ottaa. Mutta ottihan se päähän.
Aamulla sitten kyselemään naapureilta että olisikos hieman apua tarjolla meille akkunsa käräyttäneille. Useampikin tietysti tarjoutui auttamaan, mutta oltiin tilaa säästäen parkkeerattu niin alueen reunaan että toinen auto ei pystynyt ajamaan akun viereen, eivätkä kaapelit (jotka olivat kaiken kukkuraksi rikki) olisivat millään yltäneet kuskin penkin alle asti. No voi */”)¤&#.
Valtavalla Jucy-campervanilla liikeellä ollut australialais-englantilainen perhe tarjoutui kuitenkin antamaan meille kyydin kirkolle, joka otettiin tietysti kiitollisena vastaan, sillä leiripaikalla ei myöskään ollut kännykkäverkkoa että asiaa olisi voinut setviä puhelimitse. Tomppa ja Essi lähtivät sitten kaapelimetsälle kahdeksan kilometrin päähän Arthur’s Pass Villageen ja itse jäin Monniin odottelemaan. Noin tunnin päästä kaksikko palasikin lähes voitonriemuisena vielä edellistä valtavamman Backpacker-camperin kyydissä mukanaan uudet, ehjät, ja mikä tärkeintä, pidemmät kaapelit.
Pienen jäähallin kokoisesta Backpacker-motorhomesta löytyikin sitten akkuja joka lähtöön ja naksautettiin meidän auto kiinni johonkin heidän ulosvedettävään fancy-akkuun joka oli heillä varmaan vain jotain jääkaapin toimintaa varten. Ja voila, Monni hyrähti käyntiin. Jouduttiin siis ottamaan puolileikilliset pahat sanamme liian hienoilla campereillä ajelevien kermaperseilystä takaisin. Eli suurkiitokset aussiperheelle joka ei pelkästään tuonut Monniin virtaa mutta lisäksi heitti Tompan ja Essin takaisin Klondyke Corneriin vaikka olivat itse matkalla ihan toiseen suuntaan. Voi olla että kahdeksan kilsan vaelluksen jälkeen ei olisi enää houkuttanut lähteä tutkimaan luonnonpuiston polkuja yhtä innokkaasti.
Tästä selvittyämme kello ei ollut kuitenkaan vielä edes puolta päivää, ja koska vuorille asti oli tultu hytisemään, niin haluttiin myös tehdä ja nähdä siellä jotain. Kivuttiin siis Monnilla jälleen kylälle ja infopisteeseen jonne palautimme kaapelit ja saimme myös hyvät vinkit meille sopiville kävelyreiteille, joissa luvassa olisi niin vesiputousta kuin hienoja vuoristomaisemiakin.
Ensimmäinen polku oli vain parin kilsan mittainen Devil’s Punchbowl track, joka sisälsi kuitenkin melko jyrkkää nousua. Päätepisteessä oli tosiaan tämä Paholaisen Boolimalja -niminen veriputous joka asettui meidän vesiputousasteikolla jonnekin sinne Australian Wallamanin ja Filippinnien Tappian välille. Hieno oli, vaikka jäimmekin kaipaamaan pientä knoppitietoa korkeudesta ja muista teknisistä ominaisuuksista. Onneksi on Google.
Toinen reitti oli hieman kylän ulkopuolella sijainnut Temple Basin track, joka on osa paikallista hiihtokeskusta ja talvella luonnollisesti eri käytössä. Tämän pituudesta ei ollut tietoa mutta meille oli kerrottu sen kestävän noin kolme tuntia edestakaisin eli ei muuta kuin välipalabanaanit naamaan ja soratietä kohti vuorenhuippua. Reitti kiemurteli ylöspäin matalassa sammalmaastossa ja olivathan ne maisemat aika mielettömät. Vaikka pilvisen ja tihkusateisen sään vuoksi ei nähtykään kuin ne aivan viereiset kukkulat. Pari tuntia taivallettuamme alkoi herätä pieniä epäilyksiä siitä olisiko tämän reitin päätepisteessä mitään mahtavaa odotettavissa, kuin edessä alkoi näkyä vain hiihtohissejä ja kesäksi hylätty kahvio. Takaisin ei kuitenkaan käännytty kesken kaiken, ja painettiinkin ihan huipulle asti jossa olisi kyllä minttukaakao maistunut, ilma oli sen verran viileä ja tuuli vielä kylmempi. Hengailtiin aikamme huipulla ja palattiin samaa tietä takaisin Monnille. Ihan ok vaellus, mutta kyllä me vähän jotain pientä ”palkintoa” odotettiin kovan nousun jälkeen.
Päivän sporttiannoksen jälkeen alkoikin olla jo melkoinen nälkä, mutta koska Arthur’s Passin minikaupassa ei tosiaan ollut saatavilla meidän standardeja täyttäviä gurmeeherkkuja, päätimme huristaa alas vuorelta länsirannikolle Greymouthiin joka ainakin kartalla vaikutti hiukan isommalta kylältä. Ja sellainen Orimattilan kokoinen metropolihan se olikin, ja heti ensimmäisenä eteen osui järkevän kokoinen supermarketti, eli ei muuta kuin ruokaostoksille. Kesken grilliherkkujen valinnan tajuttiin kuitenkin että nälkähän on oikeastaan aivan tajuton, eli päätettiin yksimielisesti säästää hankitut ruoat seuraavalle päivälle ja hakea perjantai-illan kunniaksi pizzat Domino’sista.
Pizzaherkut nautittiin pienen etsimisen jälkeen Greymouthin ”rannalla” eli meren viereisellä sorakuopalla joka olikin selvästi paikallisen nuorison suosituin perjantai-illan viettopaikka. Ilta oli kuitenkin tuulisuudesta huolimatta upea ja auringonlasku merelle vielä upeampi. Ja saatiinpa vielä äksöniäkin iltaan kun palomiehet saapuivat paikalle sammuttelemaan paikallisten rannalle virittämiä kokkoja. Mutta eipä ollut mitään huomauttamista meidän yöpymisestä laiturin vieressä, eli täällä Uudessa-Seelannissa selvästi saa jäädä kämppäilemään lähes minne vaan. Hyvä niin. Ilta venyi melkoisen myöhään Monnissa viiniä lipittäen ja maailmaa parantaen, ja yöpuulle tuulisella rannalla käytiin vasta reilusti kahden jälkeen kun viimeiset todisteet pizzastakin oli jo poltettu nuotiossa.
Lauantaiaamuna oli hitusen eilinen olo, eli päätimme vaihtaa alun perin suunnitellun terveellisen puuroaamiaisen Subwayhin, jonka jälkeen kolusimme läpi oikeastaan kaikki Greymouthin vaatekaupat tarkoituksena löytää itsellleni ja Tompalle jotain viileässä vaelluksen sopivampia vaatteita kuin farkut tai shortsit. Noh, tarjonta ei ihan huimasti ollut, mutta jotain sinnepäin saatiin kuitenkin hommattua että uskaltaisi lähteä vielä toisenkin kerran vuorille samoilemaan.
Sää oli lämmin ja aurinkoinen, emmekä halunneet haaskata sitä Greymouthin kylillä hortoiluun emmekä autossa nököttämiseen, joten hakusessa oli seuraava leiripaikka. Ja kuin tilauksesta melko nopeasti etelään päin lähdettyämme eteen tuli aivan mahtava järven rannalla oleva leirintäalue jossa kohtuulliseen kuuden taalan hintaan sai käyttöön uimarannan, vessat, vesipisteet ja idyllisen rantaleirinnän. Lekoteltiin siinä päivä auringossa, grillailtiin edellisenä päivänä ostetut herkut ja ahdettiin jälleen jälkkäriksi karkkia kiihkeän korttipelin lomassa. Eli kaiken kaikkiaan aivan mainio lauantai.
Tästä jatketaan sitten kohti etelää ja itävaltalaishenkisesti nimettyä Franz Josefin jäätikköä jossa olisi tarkoitus jälleen hieman vaellella vuoristomaisemissa. Kerrotaan vielä että Uuden-Seelannin tienvarsilta on bongattu tähän mennessä jotain jonka nimi on Hororata ja suosittu laskettelukohde Mt. Cheeseman. Saa nähdä mitä on vielä edessä.
-Inni.
ps. Täällä vuorilla ei ole juurikaan kenttää puhelimissa saati sitten nettiä, eli älkää kummastelko...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti