Huoli pois, kyllä tämä blogi on vielä olemassa, kulunut tapahtumarikas viikko on vaan estänyt asettumasta kunnolla koneen äärelle.
Viikko sitten maanantaina käytiin siis jälleen lääkärillä hakemassa Essille angiinanpoistotabletteja ja samalla tutustuttiin myös Balcluthan kaupungin apteekkiin ja selvästi ainoaan kahvilaan joka tarjoili lounasta. Kalalla ja ranskanperunoilla tankattuamme (Essi tyytyi päivän keittoon) matka jatkui kohti pohjoista jossa luvassa olisivat hartaasti odotetut Marlboroughn viinitilat ja viikonlopuksi suunniteltu Christchurch.
Eli Monnin keula kohti Dunedinia ja baanalle. Tai no, täällä nuo suurimmat tiet ovat sellaisia mutkittelevia ja kapeita eli mistään kunnon motarista ei taaskaan ole kyse. Mutta Monnilla kun pääsee just ja just kahdeksaakymppiä niin ei siinä millään sen kummempaa olisi tarvittukaan. Essi vaipui saman tien tyynyä halaten unille ikkunaa vasten ja me Tompan kanssa yritettiin viihdyttää itseämme bongailemalla tien varresta milloin mitäkin ja pohtimalla riittävätkö rahat tämän vuoden Ihmisten Juhlaan Törnävän luonnonkauniilla puistoalueella.
Dunedin oli sopivasti kohdalla oikeaan aikaan ja vuorossa oli luonnollisesti ruokakaupassa käynti. Kuvio on muodostunut melko poikkeuksetta niin, että lounas syödään jossain ulkona, mutta aamiainen ja illallinen Monnilla. Essin kurkku oli kuitenkin edelleen siinä kunnossa että keitto oli oikeastaan ainoa ruoan muoto jota pystyi harkitsemaan, joten New Worldista hommattiin ainekset tomaattikeittoon, joka noin normaalioloissa onkin ihan jokaviikkoista ruokaa. Jännästi sitäkin oli jo vähän ikävä. Niin, ja varastettiin vahingossa pussillinen luumuja. Ups.
Samoin jo vanhan tavan mukaan bongattiin yöpymispaikka Department of Conservationin (paikallinen ympäristöministeriö tai vastaava) vihkosesta johon on merkattu kaikki lukuisat alueet jossa voi telttailla tai yöpyä campervanissa ilmaiseksi tai ainakin halvalla. Loistokas systeemi muuten. Valitsemamme metsäaukea oli hieman Dunedinista pohjoiseen, ja olimme ensimmäiset paikalla. Illan mittaan alueelle saapui sitten muutama muukin autokunta, mutta ahdasta ei missään nimessä ollut. Illalla ohjelmassa ei ollut juuri muuta kuin että laitettiin keitto tulille ja heräteltiin Essi syömään chilillä ja valkosipulilla terästettyä soppaa.
Tiistain ohjelmassa oli jälleen tiukkaa ajoa että olisimme keskiviikkona tai torstaina saaren pohjoisosassa kiertelemässä niitä viinitiloja. Uuden-Seelannin ajo-ominaisuudet ovat tulleet siinä mielessä yllätyksenä, että vaikka maa on edelliseen eli Australiaan verrattuna ihan pikkuinen, tekevät joka puolella olevat vuoret ja kiemurtelevat merenrannat siihen omat viivytyksensä. Eli esimerkiksi 300km matkaan saa usein menemään ainakin kuusi tuntia. Noh, vaikka meillä olikin vähän aikataulua luvassa, ei silti ollut mikään kiire, ja aamulla nukuttiin kuitenkin ihan tarpeeksi pitkään ja laitettiin rauhassa aamiaista ennen lähtöä.
Pari tuntia päästiin eteenpäin, kunnes yhtäkkiä täysin suoralla tiellä kaikki edessä olevat autot löivät jarrut pohjaan ja niin toki Monnikin. Ainoa vaan että Monnin jarrut jämähtivät saman tien lukkoon ja kun auto vielä koukkasi hieman tienreunan soran kautta, oli edessä väistämätön kaatuminen. Juuri niin, Monni kellahti siihen keskelle kaistaa. Tässä vaiheessa vauhti oli onneksi kuitenkin sen verran hiljainen että mitään isompaa vaaraa tilanteesta ei meille aiheutunut ja nopean ”onhan kaikki kunnossa” -kyselyn jälkeen koko porukka kiipesi saman tien ulos kuskin ovesta. Mutta olihan se tietty tavallaan aika hurjaa.
Noh, meidän edessä olleen auton kuski oli jo ulkona ja puhelimessa poliisille kun päästiin ulos Monnista, ja liikennettä ohjaamaan tulleet tiemiehetkin saapuivat ihan silmänräpäyksessä. Poliiseilla meni hieman pidempään, syynä varmaan se että heille oli vakuuteltu puhelimessa että olemme kaikki kunnossa ja ambulanssia ei tarvita. Tai sitten syynä olivat donitsit. Joka tapauksessa, Monnia ei saatu kuitenkaan nostettua miesvoimin pystyyn ja odoteltiin siinä sitten poliiseja vartin verran selostaen tilannetta kaikille jotka pysähtyivät avuliaisuuttaan ja/tai uteliaisuuttaan paikalle.
Poliiseja saapui kolme kappaletta; ekalla viikset, tokalla vielä isommat, kolmas näytti Peter Crouchilta (ilman viiksiä). Kaikki olivat erittäin ystävällisiä ja asiallisia, ja varmisteltuaan jälleen että meillä ei ole hätää kyselivät tilanteen kulusta kuljettajaltamme ja paikalle oikeaoppisesti jääneeltä edessä olevan auton kuskilta. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä että kyseessä oli tosiaan puhdas onnettomuus, ns. single car accident, eli ei muuta kuin soittamaan paikalle hinausautoa. Poliisit hinasivat Monnin pystyyn ja tien sivuun ja soittivat hinauksenkin paikalle, eli meidän osaksemme jäi lähinnä seisoskella tienposkessa ja vilkutella takaisin ohiajaville kanssaturisteille.
Tässä vaiheessa tuntemukset vaihtelivat vuorotellen harmistuneesta (koska tästä tulisi hidastusta matkaan ja lisää selvittelyjä) siihen kuinka onnekkaita olimme, ettei kenellekään käynyt yhtään mitään (tai Essi taisi saada reiteen mustelman osuessaan ovenkahvaan). Ja totuushan on, että Monnin kaltainen Mazda Bongo on oikeastaan parempi kaataa kyljelleen kuin törmätä sillä mihinkään edes suht hiljaisella vauhdilla. Uskoisin että jos olisimme mäjäyttäneet edessä olevan maasturin perään, olisi tuloksena ollut varmasti useampikin murtunut alaraaja. Ja turvavyöt estivät ettei kaaduttu toistemme päälle. Ja onneksi oli otettu täysi vakuutus.
Hinausauto saapui myös vauhdikkaasti ja Monni vedettiin (käyntiinhän se ei tietenkään enää lähtenyt) lavalle. Me vuorostamme saimme (poliisi)autokyydin seuraavaan kaupunkiin, Ashburtoniin, jonka kamarille Monnikin sitten tuotiin. Odoteltiin siinä sitten edelleen hieman epäuskoisina asemalla kunnes viiksiherra tuli ilmoittamaan että olivat jutelleet autovuokraamon kanssa ja ilmeisesti varmistaneet vielä että olemme ihan ne ihan oikeat ja lailliset vuokraajat tai jotain. Sovittiin että hinausauto tulee seuraavana aamuna kahdeksalta viemään Monnin ja yhden meistä noin tunnin matkan päähän Christchurchiin josta meille luovutettaisiin uusi auto. Ashburtoniin oli siis jäätävä yöksi.
Ashburton, tuo Uuden-Seelannin Kouvola, ei tietenkään tarjonnut edullisinta majoitusvaihtoehtoa eli hostellia, mutta valitsimme ihan suosiolla yöpaikaksi motellin keskustan laitamilta. Poliisiaseman vastaanoton rouva jopa soitti Regency Moteliin josta tulivat ihan hakemaan perille. Erittäin hyväntahtoista toimintaa, erityisesti kun Essi ei oikein ollut siinä kunnossa että olisi jaksanut raahata rinkkaa parin kilsan matkaa motellille. Ja lupasivatpa vielä että saamme pitää huoneen siihen asti että Tomppa palaa Christchurchista uuden auton kanssa. Mahtavaa pikkukaupungin ystävällisyyttä!
Ihasteltiin motellikaksion tilavuutta, telkkaria ja ihan omaa suihkua kunnes tajusimme että kello on jo viisi ja nälkä alkaa olla jo ihan tajuton. Suunnistettiin Tompan kanssa kaupungille metsästämään pizzaa ja jätettiin Essi lepäämään telkkari seuranaan. Pizzaa ei löytynyt mutta kebabia kyllä, ja kun kerrottiin vielä meidän nyyhkytarinaa myyjätytölle, lupasi hän meille lisäkastikkeet samaan hintaan. Melko reilua.
Illalla otettiin tienkin kaikki ilo irti motellihuoneesta, katsottiin pari leffaa (Cast Away ja joku ihan tajuttoman huono kauhupätkä) ja lotrattiin suihkussa oikein ajan kanssa. Ja nukuttiin oikeassa sängyssä. Aamulla Tomppa joutui niin sanotusti ottamaan yhden tiimin puolesta ja heräämään aikaisin lähteäkseen hakemaan Wickediltä uutta camperiä. Me jatkettiin Essin kanssa leffojen parissa ja onnistuttiin katsomaan joku teinipläjäys ja puolet The Readerista ennen kuin Tomppa karautti pihaan.
Uusi camper oli omasta mielestäni heti tuttu, kyseessä kun oli jälleen Toyota Hiace eli ihan kuin Swarlos aikoinaan. Toki vanhempi ja huonompi. Mutta Monniin verrattuna huomattavasti tilavampi ja autona ehdottomasti parempi; painavampi ja muutenkin tukevampi, manuaalivaihteet ettei moottori huuda kuin pistetty sika joka ylämäessä (puhumattakaan bensankulutuksesta), ja mikä parasta, piuha jolla iPodin saa soimaan. Keskuslukitus ja ilmastointi puuttuvat, mutta mitäs pienistä.
Hetken aikaa uutta koslaa kierreltyämme heitettiin rinkat sisään ja jatkettiin matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan kohti Marlboroughia. Uutta autoa ei tietenkään voinut enää kutsua Monniksi, olihan se siirtynyt jo lunastusmaille, ja edessä oli nimen valinta. Loogisen ajatusketjun jälkeen nimeksi valikoitui Bertta. Uusi kaara on jytkympi kuin Monni, eli Robust->Roberta->Berta->Auto B->Bertta. Ihan selkeää, eikö?
Christchurchista huristettiin tässä vaiheessa suoraan ohi ja pysähdyttiinkin seuraavan kerran vasta Kaikourassa katselemaan rannalla köllötteleviä hylkeitä. Koko matka Christchurcista pohjoiseen on aivan upeaa rantatietä, joka olisi varmasti missä tahansa muualla maailmassa nimetty scenic routeksi tai tourist driveksi, mutta on täällä ihan tavallinen valtatie, noita upeita maisemia kun on ihan joka nurkalla. Meri oli kirkkansininen ja ennen Kaikouraa nähtiin jopa delfiiniparvi pomppimassa rantavedessä.
Keskiviikkoillan ja -yön viettopaikaksi valikoitui jälleen DOC:in vihkosesta leiriytymisalue hauskannimisen Puhipuhi-joen varrelta, ja nyt Essikin alkoi olla jo täydessä vedossa. Pienenpienelle alueelle oli jo eksynyt melko monta campervania, mutta mahduttiin vielä sekaan ja kokkailtiin pestopastaa Bertan suojissa (tiedoksi muuten että Dolmio-pesto on aivan kuraa). Illalla palattiin myös korttipelien maailmaan ja Essi olikin onnistunut hiomaan kipeänä ollessaan Shanghai-taitonsa aivan huippuunsa ja vei voiton. Höh.
Torstaiaamuna ajettiin suoraan Blemheimin kylään joka on tunnetuin sen ympäristössä sijaitsevista maailmankuuluista viinitiloistaan. Infopisteestä selvisi että tiloille voi mennä ihan omin päin vierailemaan, mutta jos haluaa nauttia useammankin maistelun antimista, on paras osallistua winetourille jossa kuskinhommat hoitaa joku muu. Yksi vaihtoehto olisi ollut myös polkupyörien vuokraus, mutta koko päivän polkeminen heti Essin kuumeen jälkeen ei olisi varmastikaan ollut hyvä idea.
Päädyttiin kuitenkin omatoimisiin vierailuihin, sillä viinikierroksilla ei ole takeita siitä millä tilalla käydään, eikä Berttaan olisi kuitenkaan voinut leiriytyä siihen turisti-infon pihaan. Itselläni ei ollut muuta tietoa tiloista kuin se että jotkut nimet kuulostivat tutuilta, eli valitsimme kaksi Essin, suuren Marlboroughn alueen Sauvignon Blancin ystävän, suosikkia.
Ensimmäinen stoppi oli Cloudy Bayn tila ja sen cellar door jossa viinejä oli mahdollista maistella. Koko paikka oli erittäin tyylikäs ja minimalistinen, hyvin kuvaavaa uuden maailman viineille. Listalla oli kymmenkunta viiniä joista maistoimme viittä aina skumpasta jälkkäriviiniin unohtamatta tietenkään sitä kuuluisinta eli Sauvignon Blancia. Olin ekaa kertaa minkäänlaisissa viininmaistajaisissa, ja oli hauskaa ja mielenkiintoista. Myymälän lisäksi tutustuimme vielä pieneen museontyyppiseen, joka esitteli tilan toimintaa ja viljelmillä viihtyviä haukkoja (nimeltään toki Goose & Maverick) ja pohdimme mitä viinitilan pikkujouluissa juodaan, jotain ihan erityisen hyvää viiniä vai kenties vaihtelun vuoksi olutta?
Toinen kohde oli Villa Maria, myöskin tunnettu Sauvignon Blancistaan, ja kartalla oikeastaan ihan vieressä, mutta totta kai jouduimme ajelemaan muutamien viinipeltojen ympäri päästäksemme sinne. Villa Marian aula ja maistelutilat eivät olleen ihan niin viimeisen päälle sisustettuja, mutta olimme ainoat sillä hetkellä paikalla ja paikalla ollut tyttö esitteli meille väsymättä useita viinejä ja kertoi paljon rypäleiden kasvuolosuhteista ja eri viinilajikkeista. Essille saatiin täältäkin matkamuisto mukaan, ja jatkettiin takaisin Belnheimin keskustaan lounaalle. Ruoan jälkeen harkittiin vielä visiittiä jollekin lähitilalle, mutta koska useat sulkivat kellarinovensa jo neljän ja viiden välillä, päätimme tyytyä näiden kahden tilan tuotteisiin tutustumiseen. Syömisen jälkeen pyörittiin vielä pieni hetki Blenheimin kaupoissa ennen lähes jokapäiväistä ruokakauppareissua.
Koska olimme päättäneet viettää perjantai-iltaa Christchurcissa, oli meillä jo hieman kiire samaa reittiä takaisin etelään. Mutta koska muutamat viime päivät olivat kuluneet lähinnä ajamiseen, päätimme hankkia illaksi herkkuruoat ja yöpyä tulomatkalla bongatulla Marfells Beachin leiriytymisalueella Tyynenmeren rannalla. Kaupasta siis grillintäytettä ja salaattiaineksia, ja pullo kolmannen paikallisen tilan, Mount Rileyn, valkkaria.
Marfells Beachille saavuttuamme aloimme onneksi heti virittämään grilliä sillä sen kuntoon saamisessa noilla meidän oudoilla kivihiilillä menee aina aikansa, ja nyt hankaluutta lisäsi mereltä puhaltanut kova tuuli ja alueen vastaavana toiminut rouva joka nosti valtavan äläkän muutamasta puunpalasta joilla oli tarkoitus saada hiiliä syttymään. On kyllä ikävä tuttua kotimaista lehtipuuhiiltä.
Kärsivällisyydellä saatiin lopulta grilli kuntoon ja ruoka valmiiksi, ja siinä odotellessahan olikin ehtinyt muodostua ja aivan valtava nälkä. Melkein kaikki meni, ja loput syötettiin paikalla pyörineelle kissalle jonka tuomittiin yksimielisesti olevan liian laiha. Tämän monen tunnin ruoanlaittoepisodin aikana tajuttiin myös, että suuri ja mahtava Tyynimerihän aukeaa suoraan itään, eli auringonnousu rannalla voisi olla melkoisen komea. Nukkumaan mennessä arvailtiin sitten monenkohan aikaan se nousisi, ja viriteltiin kelloja soimaan.
Seisoskeltiin sitten puoli kuuden maissa Bertan vieressä ja tuijoteltiin horisonttiin jossa näkyi vaan pientä kajoa. Taivas oli kuitenkin sen verran pilvinen että arvelimme aurigonmollukan puuttumisen johtuvan lähinnä siitä, ja kun alkoi olla jo melko valoisaa, painuimme takaisin Berttaan. Essi tarkasti asian myöhemmin netistä ja kävi ilmi että olimme olleet noin tunnin liian aikaisin kyttäämässä auringonnousua. Noh, uskottelen itselleni että ilma oli niin pilvinen, ettei se olisi ollut mikään taianomainen näky.
Kaikista viikon kommelluksista huolimatta olimme, alkuperäisen suunnitelman mukaan, matkalla Christchurchiin viikonlopuksi, ja onneksi se rantatie oli niin kaunis ettei yhtään harmittanut ajella takaisinpäin. Delfiinejä ei tällä kertaa nähty, mutta muutama hylje lekottelemassa auringossa ja kymmenittäin paikallisia märkäpuvuissa ja snorkkeleissa polskimassa rantavesissä. ilmeisesti keräävät sieltä jotain rapuja ja tai muuta merenelävää.
Christchurchissa majoituimme iltapäivästä Stonehurstin kortteliin ihan keskustaan. Kyseessä oli nimenomaan koko kortteli jonka sisältä löytyi hostellidormeja, sisustettuja asuntoja ja campervan-parkkipaikkoja, eli jokaiselle jotakin. Ja Essihän oli pyörinyt kaupungin liepeillä jo useaan otteeseen käymättä kertaakaan keskustassa, siispä suunta suihkuun ja kaupungille.
Käveltiin keskustan maamerkin, Cathedral Squren, kautta meidän vanhalle suosikkiaukiolle eli SOL Squarelle, jonka nimi ei viittaa meksikolaiseen olueen vaan sijaintiin South Of Lichfield (street). Oltiin paasattu Yellow Cross -ravintolan mahtavista pizzoista jo vaikka kuinka kauan, eli menimme suoraan sinne. Tällä kertaa valitsimme jaettaviksi kaksi ns. normaalipizzaa ja yhden hieman kokeellisemman brie-karpalo-kana -version (se olin minä, tunnustan). Kaikki maistuivat onneksi jokaiselle, samoin kuin ravintolan oman panimon tuotteetkin. Jonkin aikaa Yellow Crossissa istuskeltuamme ja todistettuamme maailman huonoimpia treffejä siirryimme myös viime kerralla visiteerattuun Carteliin ja muutamaan muuhunkin paikkaan, joista yhdessä istuimme aivan ullakolla ja paikalla oli jostain aivan käsittämättömästä syystä myös tuo ankea pariskunta. Mahtava paikka, ja koko aukio on aivan täynnä toinen toistaan hauskempia baareja.
Välillä palattiin Yellow Crossin isolle terassille ja ihan illan loppumetrit vietettiin diskoklubilla jossa suurinta hupia aiheuttivat leffarepliikkihokemien lisäksi valkopaitainen mies joka tanssi penkillä kuin duracell-pupu joka on juonut aivan liikaa Red Bullia. Eli hauska ilta kaiken kaikkiaan ja Bertalle palattiinkin vasta pilkun jälkeen.
Seuraavana aamuna tapahtui jotain niin uskomatonta että olin ensimmäisenä hereillä ja muistuttelin Essiä ja Tomppaa suunnitellusta shoppailupäivästä. Kaikki olivat hyvin kykeneviä lähtemään liikkeelle, ja maittavan pekoniaamiaisen jälkeen suuntasimmekin kohti keskustaa ja turistikauppoja. Vaatekaupoissakin pyörittiin, mutta niitä oli tarjolla sen verran vähän ja niissäkin harvoissa tarjolla hieman liikaa joustopitsiä meidän makuumme, että jätettiin ostokset suosiolla sinne matkamuistopuolelle. Essi saikin turistikaupasta hankittua paikalliset Ugg-saappaat joille olisikin käyttöä heti kotiin palattua.
Iltapäivästä katsastettiin vielä Art Centerin markkinat ja istuskeltiin nurmikolla vanhojen rakennusten välissä kunnes oli aika palata Bertalle pakkaamaan ja selvittämään matkavihkoon kertyneet kulut. Illalla lähdettiin vielä syömään Helsingistä tutun uusiseelantilaishepun Adamin ja hänen siippansa kanssa, ja edellisillan pizzafeastin jälkeen sushin syöminen olikin hauskaa vaihtelua. Illallisen ja kuulumistenvaihdon jälkeen saimme vielä Christchurch by night -kierroksen eli kyydin näköalapaikalle kaupungin ylle. Olenkin miettinyt että kuinka niin pienen oloisessa paikassa voi olla yli 300 000 asukasta, mutta nythän se selvisi. Kaupunki levittäytyy todella laajalle alueelle ja asuinlähiöitä riittää ihan merelle asti. Koko paikassahan on vain muutama yli kolmekerroksinen rakennus ja nekin taitavat olla kaikki hotelleja, eli väki tuntuu asustelevan oikeastaan yksinomaan omakotitaloissa.
Näköalat olivat pimeästä huolimatta komeat, aivan kuin olisi katsellut suurempaakin metropolia. Kukkulalla oli myös melko paljon muutakin porukkaa, on kuulemma nuorten suosima viikonloppuiltojen viettopaikka, mutta tänään nähtiin myös ilotulituksia, eli mutkaisista teistä huolimatta kannatti mennä ylös asti. Bertalle palattiin kymmenen jälkeen ja kaikkia väsyttikin jo melkoisesti. Essi pakkasi vikat kamat rinkkaan ja laitettiin kellot soimaan kolmen aikaan yöllä.
Kun herätys sitten piippasi epäinhimilliseen aikaan, vedettiin me Tompan kanssa vaan lähimmät vaatteet päälle ja ajettiin Essi lentokentälle. Mietittiin että näinköhän poliisit pysäyttävät graffiteilla koristellun camperin joka ajelee kaupungilla puoli neljältä sunnuntaiaamuna, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Kentälle päästiin ilman ruuhkia ja lähetettiin Essi pitkälle kotimatkalle Melbournen, Singaporen ja Lontoon kautta.
Ajeltiin Bertta vähin äänin takaisin Stonehurstille ja jatkettiin yöunia vielä puoli yhdeksään saakka jolloin oli aika startata jälleen sitä hienoa tietä kohti pohjoista ja Abel Tasmanin luonnonpuistoa, jossa odottivat seuraavat treffit. Sunnuntaipäivä oli mahtavan aurinkoinen ja olikin hieman harmi että meillä koko päivä meni autossa istumiseen, mutta päästiin kuitenkin lähes perille asti. Yöksi löytyi kuin tilauksesta jonkinlainen scenic reserve, ihan kuin nuo DOC-alueet, mutta jonkun muun tahon ylläpitämä. Joka tapauksessa, upea paikka ihan meren rannalla ja kaikki muukin oli kohdillaan.
Seuraavana onkin vuorossa maan pienin mutta eniten vierailtu kansallispuisto Abel Tasman (joka on nimetty sen ensimmäisenä 1600-luvulla täällä käyneen eurooppalaisen mukaan), jossa olisi tarkoitus harrastaa joko patikointia tai maastopyöräilyä ja ihastella jälleen kerran näitä maisemia. Loppuviikosta olisi sitten luvassa saaren vaihto ja oletettavasti aivan erilaiset luontoelämykset.
Kiitokset vielä Essille seurasta, ja kaikki muistaa sitten käyttää niitä turvavöitä!
-Inni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti