Perjantaina siis hyvästeltiin Phi Phi ja jatkettiin kohti uusia seikkailuja. Tutuksi tullutta apinalaumaa ei harmiksemme näkynyt hyvästelemässä. Ehkä oli ihan hyväkin niin, eiköhän niitä kädellisiä oltu jo nähty ihan tarpeeksi edellisinä päivinä. Sitäpaitsi ulkona satoi, eli mitään pidempiä hyvästijättöseremonioita ei olisi sateen armoilla halunnutkaan suorittaa.
Aamiainen hoidettiin nopeasti parhaaksi chicken sandwich-mestaksi huomatussa Phi Phi Garden Homessa ja juostiin heti sateen hieman hellittäessä lauttarantaan. Rannassa paidan rinnukseen lyötiin paikalliseen tyyliin x-määrä tarroja kertomaan siitä minne oltiin menossa ja botskin henkilökunta viittoili jengin sisään sotilaallisessa epäjärjestyksessä.
Ko. tarraoperaatio on jo useasti aikaisemminkin aiheuttanut naureskelua. Hommahan toimii siis vähän niin kuin silloin, jos alle 10-vuotias lapsi lähetetään lentokoneella päiväkodin kesäloman ajaksi mummon luokse Espanjaan; tiskin takana seisoskeleva setä liimaa rintaan tarran, pörröttää hiuksia, sanoo jotain iloista ja luovuttaa lapsen seuraavan virkailijan hoiviin, seuraavaan kulkuneuvoon. ”Seuraavan virkailijan” tehtävä on kertoa lapselle kun hänen on jäätävä pois ”seuraavasta kulkuneuvosta”, pörröttää hiuksia, sanoa jotain iloista ja luovuttaa lapsi seuraavan virkailijan huomaan. Seuraava virkailija toistaa saman jne. Ja tätä jatkuu kunnes lapsi on turvallisesti perillä mummonsa hoivissa. Meillä oli edessä yksi lautta, minivani, dösä ja toinen lautta. Yhteensä siis neljä tarraa perille pääsemiseen. Ihq!
Ensimmäisen lautan parintunnin seilausrupeaman jälkeen ahtauduttiin sateen aiheuttaman kaaoksen keskellä minivaneihin, jotka veivät meidät hieman Krabin ulkopuolelle, jonkinlaiseen katokseen metsän keskelle, jossa parveili helposti toistasataa backpackeria tarrat rinnuksissa odottelemassa kyytiä seuraavaan kohteeseen. Jotkut olivat menossa Phi Phille, toiset Samuille, kolmannet Bangkokiin jne. Oli jengiä Saksasta, Ranskasta, Italiasta, Hollannista, Jenkeistä, Kanadasta ja oikeastaan kaikkialta maailmasta. Yksin, kaksin tai ryhmässä matkustavia, kaikilla reput selässä. Kyseessä oli siis ihan komea läpileikkaus off-seasonin backpackereista Thaimaan eteläosissa koottuna jonkinlaiseen hätäisesti kyhättyyn karjasuojaan. Meidän matka jatkui Koh Pha Ngangille, eli hypättiin siis samaan dösään kuin Samuin ja Koh Taon jengi ja lähdettiin Andamaninmeren rannoilta kohti Siaminlahtea.
Tarrajutun lisäksi toinen silmiinpistävä seikka tässä thaimaanmatkailussa on valkoihoisten sataprosenttinen hallinta kaikissa liikennevälineissä. Filippiineillä kun hyppäsit pitkänmatkanbussiin, ei kyydissä varmuudella ollut itsesi lisäksi kolmea enempää valkonaamoja, paikallisia sitäkin enemmän. Täällä varhaisaikuisten retkihuvipuistossa ei sen sijaan bussikuskin lisäksi ole vielä kertaakaan ollut yhtään ainoata paikallista menossa mukana. Väkisinkin tulee sellainen fiilis, ettei tässä nyt ihan hirveän syvälle thaimaalaiseen kulttuuriin pääse. Noh, välillä näinkin. Hauskaa on täälläkin.
Matka jatkui siis vääjäämättä kohti Pha Ngangin party-saarta ja vaikka täyden kuun bileet missattiinkin kahdella päivällä, oli viimeinen lautta Surat Thanista Siaminlahden saarille tupaten täynnä jengiä. Suuret massat jäivät Samuille ja loput jatkoivat kohti Pha Ngangia ja Taoa.
Oltiin päätetty valita melko isolta saarelta joku vähän syrjäisempi rantamesta ja illansuussa pick-uppi vei meidät ja pari brittipariskuntaa saaren pohjoisosiin, Chaloklumin rantaresortteihin. Katto pään päälle löytyi erittäin huokeasta Fanta-nimisestä bungalowi-kasasta ja illan huumoripitoisesta ohjelmasta vastasi mestan omistajan arviolta kolmivuotias tytär ehkä kuukauden vanhan koiranpentunsa, The Bossin kanssa. Reissuväsymystä lääkittiin massaman currylla ja myöhemmin kuivia kurkkuja huuhdeltiin mökin terassin riippumatossa muutamilla Changeilla ja seurattiin ihmislapsen ja koiralapsen villejä seikkailuja pimeän tuloon asti. Naurua kyllä riitti.
Fantan mökki oli siis halpa, mutta samalla myös erittäin pieni ja meidän käyttöön vähän epäkäytännöllinen, joten lauantaiaamuna herättiin perinteiseen tyyliin melko aikaisin ja lähdettiin heti aamiaisen jälkeen metsästämään jonkinlaista parempaa majoitusdiiliä. Yleensähän me aina päädytään kuitenkin jäämään siihen ensimmäiseksi valittuun, mutta tällä kertaa ihme tapahtui ja yksi rannan viidestä mökkikylästä tarjosi paremman kämpän ja vielä halvemmalla hinnalla. Kerrankin siis pienet ponnistukset elinolojen parantamiseksi maksoivat vaivan. Huikean sadanmetrin muuttourakan jälkeen loppupäivä vietettiinkin sitten tiukasti valtavalla ja lähes autiolla hiekkarannalla kun nyt aurinkokin kerran suvaitsi paistaa. Mesta osoittautui muutenkin erittäin chilliksi ja äärimmäisen rauhalliseksi; varmaan parin kilometrin verran tyhjää rantaa, eikä juuri ketään muuta missään. Illan tullen sitä olisi jo ehkä kaivannutkin jonkinlaista sosiaalista kontaktia muiden reissaajien kanssa, mutta kun ei, niin ei. Hyvä kun ravintolassa joku jaksoi tulla kyselemään minkälaista currya tai nuudelisalaattia sitä herrasväelle saisi olla. Erittäin leppoisaa menoa kuitenkin.
Eilen herättiin taas harmiksemme melko pilviseen, mutta kuitenkin kuivaan keliin ja päätettiin lähteä tutkimaan saaren muita osia skootterin motorisoidulla avustuksella. Enää ajelu ei pelottanut läheskään niin paljon kuin aikaisemmilla kerroilla ja skootterointi oli hetkellisesti jopa ihan nautinnollista. Edes vasemmanpuoleisesta liikenteestä ei koitunut enää harmia ja koko päivä meni tutkaillessa muutamaa valitettavan kuivaa vesiputousta, paria muuta rantaa ja saaren itseoikeutettua turistikeskusta; Hat Rinin kylää.
Ko. kylässä järjestetään kuukausittain legendaariset Fullmoon Partyt (kuin myös ”Halfmoon Partyt” ja ”Blackmoon Partyt”) ja vaikka me siis missasimmekin edelliset kuningaskekkerit kahdella päivällä, oli paikallisella rannalla silti jonkinmoiset iltapäiväkemut menossa. Upean leveä ja täydenkuun transsitansseihin varmaan loistavasti soveltuva Sunrise Beach oli täynnä brittituristeja, jotka makoilivat krapulaisen onnellisina auringossa tai virittelivät iloisina käyntiin uutta nousua. Koko rannan mitalta oli kojuja jotka möivät paikallista bilekansan suosikkijuomaa; viinabucketteja, joka siis tarkoittaa paikallista paloviinaa, kokista ja Red Bullia tarjoiltuna ämpäristä. Oli ”John Rambo’s Fucking Strong Buckettia”, ”Maria’s Bucketia” (Jesus approves), ”Jamies Rockstar Fucking Strong Boom Boom Bucketia” ja vaikka mitä muuta mielikuvituksellista. Rannalla on siis varmasti erinomaiset kekkerit lähes joka ilta ja hetken aikaa mietittiinkin pitäisikö skootteri nyt vain yksinkertaisesti jättää parkkiin, hommata jostain halpa huone ja jäädä väijymään minkälainen meno on illan tullen. Tyydyttiin kuitenkin keski-ikäisesti juomaan lounaaksi nautitun papayasalaatin kanssa kivennäisvettä ja jätettiin bileilyt niille jotka sitä varten ovat tänne tulleet. Jollain parin viikon lomareissulla tulevaisuudessa tullaan kuitenkin varmasti varta vasten tarkastamaan kuubileiden meininki.
Illansuussa ajeltiin takaisinpäin saaren pohjoisosiin ja käytiin vielä yytsimässä Koh Man ranta, joka osoittautui erittäinkin siistiksi paikaksi; biitsin ja sen edessä olevan pikkusaaren yhdistää hiekkasärkkä jota pitkin voi low tiden aikaan kävellä rannalta toiselle. Mestan edustalla näytti snorklaajien määrästä päätellen vielä olevan jonkinlainen koralli ja niinpä tänään, maanantaina tie veikin yksiselitteisesti heti aamusta snorklaamaan Koh Malle.
Harmiksemme kova pohjoistuuli kuitenkin laski vedenalaisen näkyvyyden lähes nolliin ja tunnin pulikoimisen jälkeen homma jätettiin kesken. Korallikin kyllä oli valitettavasti melko kuollutta ja kalakanta melko yksipuolista, eli eipä siinä nyt niin paljon menettänyt. Loppupäivä makailtiinkin sitten taas ”omalla” rannalla rikosromaanien parissa. Elämä on kieltämättä aika hyvää näinkin.
Sen verran kuitenkin jaksettiin harmaita aivosolujakin vaivata, että tehtiin vähän laskelmia seuraavien kohteiden suhteen. Päädyttiin lopulta siihen, että tätä Etelä-Thaimaan menoa on nyt nähty tarpeeksi ja koska viisumikin on kohtapuoliin menossa vanhaksi, matka jatkuu varmaan seuraavaksi kohti Laosia. Oltaisiin itse asiassa haluttu lähteä jo huomenissa, mutta junaan ei enää oikein mahtunut ja niinpä meillä on käytössä yksi ”ylimääräinen” päivä näillä rannoilla ja lähtö tapahtuu vasta ylihuomenna. Toivottavasti siis luvassa on taas auringonpaistetta…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti