Nyt ollaan odotettu erinäisiä kulkuneuvoja jo niin paljon että tuntuu kuin olisi siirrytty jo thaimaalaiseen ajanlaskuun. Mutta onhan matka edennytkin tässä odottelujen välissä.
Mutta selostanpa nyt kuitenkin vielä viimeiset tapahtumat Koh Pha Ngangilta. Maanantai-iltana olimme perinteiseen tapaan syömässä viereisen mökkikylän, North Beachin, ravintolassa, jossa muutenkin tuli vietettyä melkoisen paljon aikaa ja paikalla oli myös toinen vakioasiakas, saksalainen Peter. Ja Peterhän oli siitä jännä tyyppi että hän oli tällä samalla Chaloklumin rannalla kahdeksannettatoista kertaa putkeen. Kertoili käyneensä muuallakin, mutta palanneensa sittemmin aina edes osaksi lomaansa samalle rannalle koska paikka on hänen mielestään paras omien patterien lataamiseen. Hepulla oli myös 43-vuotissyntymäpäivä jonka kunniaksi tarjoili omistajille ja meillekin kierroksen paikallista Sang Som -viskiä. Mikäs siinä. Mietittiin vaan että minkäköhänlaisia lomakuva-albumeita Peterin kotoa Frankfurtista löytyy kun otti edelleenkin niin innokkaasti kuvia rannasta ja itsestään rannalla. Eli erikoisia persoonia ainakin tulee vastaan.
Alun perinhän olimme yrittäneet saada junaliput Bangkokiin jo tiistai-illaksi, mutta kyseinen juna oli täynnä ja ”jouduimme” jäämään rannalle vielä yhdeksi päiväksi. Seuraavana aamuna ei siis ollut aikaista herätystä luvassa ja menimmekin vielä kurkkimaan minkälaista menoa rannan toisen pään kuppiloissa olisi tarjolla. No eipä juuri mitään, mutta osuimme kuitenkin Cafe del Mariin, selvästi hollantilaisomisteiseen ravintolaan sillä ovella olleen kyltin mukaan tarjolla oli ainakin ”brootjes” ja ”kaas”. Ja mehän tiedämme kuinka tärkeä asia juusto on joillekin hollannikkaille, että terveisiä vaan vanhoille kämppiksille. Joka tapauksessa, meidän ja omistajien lisäksi paikalla notkui noin meidän ikäinen amsterdamilaispariskunta joiden kanssa tuli siinä juteltua jonkin aikaa ja hauskastihan se ilta kului. Poika oli muutama päivä aiemmin katkaissut solisluunsa kaatuessaan motskarilla, mikä nyt ei ilmeisesti ole hirveän harvinainen onnettomuus näillä Etelä-Thaimaan saarilla, mutta toisen oluen aikana tunnusti kuinka oikeasti oli käynyt. Olivat olleet juhlimassa ja koska asia ei täällä taida olla ihan niin justiinsa myös päättäneet ajaa takaisin kämpille pienessä sievässä. Ja olivat päässeet ihan kunnialla oman mökin pihalle kunnes heppu oli neropattina yrittänyt laittaa pyörän jalkatukea alas istuessaan vielä motskarin päällä, kaatanut koko vehkeen ja katkonut luunsa. Onneksi ei käynyt kuitenkaan pahasti ja tarinaa kerrottiinkin samaan aikaan häpeillen mutta riemukkaasti. Stupid is what stupid does.
Tiistai käytettiinkin lähes yksinomaan auringonottoon ja yleiseen hengailuun oman mökin terassilla ja North Beachin ravintolassa. Keskiviikkona sitten aikaisin ylös, kamat kasaan ja tien päälle. Ja aikamoinen tie olikin jota North Beachin isäntä meidät ajeli kohti lauttalaituria, käsittämättömän jyrkkiä ylä- ja alamäkiä mutta jollain ihmeellä meidän pickuppi ja muutkin kotterot pääsivät niitä ylös alas. Laiturilla olikin perinteinen turistienpaimennusmeiniki, näytetään lippua ja saadaan tarra rintapieleen jonka mukaan ihmislaumaa sitten huiskitaan oikeaan suuntaan. Tällä kertaa saatiin neonoranssit tarrat joiden oli tarkoitus kuljettaa meidät mantereelle ja Surat Thanin rautatieasemalle. Ensin koukattiin Koh Samuin kautta, sitten rannalla meidät junaan haluavat lastattiin yhteen bussiin jossa oli kuskia ilahduttamassa radion lisäksi myös iloinen häkkilintu. Niitä tuntuu olevan täällä joka paikassa. Bussilla sitten köröteltiin pari tuntia juna-asemalle jossa odoteltiin sitten illan junaa syöden, lukien ja asemalaituria edestakaisin vaellellen. Junien lähtöajat oli koottu tauluun johon sitten kirjoiteltiin tussilla laitureita ja aikoja, ja pian selvisikin miksi taulussa oli omat sarakkeet lähtöajalle ja oikealle lähtöajalle. Aluksi meidän junamme ilmoitettiin olevan 60 minuuttia myöhässä, ja hetken kuluttua 100 minuuttia. Eikä ollut ainoa juna jonka kohdalle viivästyksiä merkkailtiin.
Lopulta päästiin matkaan, noin 134 minuuttia aikataulusta myöhässä, ja ovella vallinneesta voimakkaasta kusenhajusta huolimatta toisen luokan makuulaverit olivat kuitenkin siistit ja kutsuvat. Vastapäisen kerrossängyn hollantilaispojat ilmoittivat kuitenkin heti kättelyssä heillä olevan sekä konjakkia että vodkaa matkaeväänä eli eiköhän pidettäisi ajankuluksi pienet kekkerit. Noh, eipä siinä vielä väsyttänyt eikä seuraavaan kolmeentoista tuntiin ollut mitään ohjelmassa ja niinpä heput korkkasivat lokaalin Regency-konjamiinin jota sitten yhdessä naukkailtiin ja vaihdettiin matkavinkkejä ja -kokemuksia niin kuin asiaan kuuluu, ja julistivatpa hemmot myös syvää inhoaan ranskalaisia kohtaan (ihmisiä, ei perunoita). Regency-pullon kyljessä muuten kerrotaan että tuote on erinomainen ja voittanut myös ”International Europe Food Awardin”, huisia. Pikkupullo kului nopeasti ja haettiin vielä juuri ennen ravintolavaunun sulkeutumista oluet ja jatkettiin juttua ennen kuin puolenyön aikaan vetäydyttiin kukin oman verhonsa taakse koisaamaan.
Oikeastaan yllättävänkin hyvien yöunien jälkeen juna alkoi rullailla kohti Bangkokia vaikka päärautatieasemalle puksuttelu tuntui kestävän ikuisuuden ja kaikenmaailman Nuppulinnan pysäkkiä tuli vastaan toinen toisensa jälkeen. Eipä meillä kiire ollut, toisin kuin joillain samassa vaunussa joilla oli jo hoppu lentokentälle. Asemalle päästyämme marssittiin sitten suoraan lipputiskille selvittämään olisiko saman illan junassa pohjoiseen vielä tilaa ja olihan siellä vielä muutama paikka. Ostettiin liput ja sitten olikin edessä jälleen yhdeksän tuntia hengailua ja tyhjäntoimittamista ennen uuden junan lähtöä.
Bangkok ei ole kaupunkina tehnyt minkäänlaista vaikutusta ja hirveän innoissamme jälleen yhdestä hengauspäivästä emme olleet mutta minkäs teet. Yhdeksän tunnin asemalla soittelu ja svengailu ei kuitenkaan sekään kiehtonut , joten kartasta umpimähkäinen suunta ja kohti National Stadiumia. Bangkok ei ole myöskään mikään kävelijäystävällinen kaupunki, piirre joka yhdistää suurta osaa omista suosikkikaupungeistani, ja kaiken maailman whereyougotuktukmiestä oli viittomassa joka nurkalla. Tiedän että se kuuluu täkäläiseen meininkiin, mutta niin rasittavaa. Stadion oli nopeasti nähty, vähän ränsistynyt rakennus jonka loiston päivät olivat olleet vuonna 1966 kun jotkut Aasian yleisurheilukisat oli pidetty kaupungissa. Jipii.
Vastapäinen kortteli koostui kuitenkin paikallisesta Tescosta, ja koska muutakaan tekemistä ei ollut niin seuraava nähtävyys olikin sitten englantilaisen supermarketin thaimaalainen serkku, Tesco Lotus. Ei ihan sitä mitä tältä reissulta tultiin hakemaan, mutta mukaan mahtuu aina myös näitä päiviä jolloin ei ole yksinkertaisesti mitään muuta tekemistä kuin odottaa. Rakennuksessa oli kuitenkin ensin kaksi kerrosta kaiken maailman ruokalaa ja myyntikojua ennen kuin itse marketti alkoi kolmannesta ja bongattiin melko nopeasti kahvila jossa oli ilmainen nettiyhteys ja suhteellisen uudet Elle ja Marie Claire eli siinä vierähtikin muutama tunti ihan leppoisasti.
Iltapäivästä sitten takaisin juna-asemalle, hieman lisää notkumista ja rinkkojen päällä istuskelua, ja jälleen junaan. Tällä kertaa veturia odoteltiin vain parikymmentä minuuttia virallisen lähtöajan yli ja nyt körötellään kohti pohjoista ja Nong Khain kaupunkia Mekong-joen rannalla. Kuljetaan siis kaksi peräkkäistä yötä junalla ihan Thaimaan pohjoisrajalle saakka, jossa on kyllä aivan pakko majoittautua johonkin ainakin yhdeksi yöksi että pääsee suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Seuraavana vuorossa Thai-Lao Friendship Bridge ja Laosin pääkaupunki Vientiane. Toivottavasti siellä ei tarvitse hengailla tyhjän panttina.
-Inni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti