Perjantaina aamulla saavuttiin sitten kahden päivän junamatkustamisen jälkeen vihdoin Thaimaan pohjoisrajalle, Nong Khain rajakaupunkiin. Koska yö oli kulunut erittäin katkonaisesti junan kolinassa goisaten, hypättiin juna-asemalla samantien tuktukiin ja suunnattiin ilman sen kummempia viivyttelyjä täysin arpapelillä valittuun majataloon Mekong-joen rannalle.
Mut Mee Guesthouse löytyi komealta paikalta, aivan joen rannasta ja rennonoloinen brittireceptionisti, Liam opasti meidät nopeasti talon tavoille; Mut Mee on perinteisesti enemmänkin travelleriyhteisö, kuin pelkkä majatalo, eli esimerkiksi juomat otetaan puutarharavintolan jääkaapista itse ja kukin merkkaa omaan vihkoonsa mitä on milloinkin nauttinut. Vihkoihin raapusteltujen hintojen mukaan kutakin sitten laskutetaan kun poislähdön aika tulee. Samoja vihkoja ja omatoimista laskutusjärjestelmää käytetään kaikkien käytettyjen palveluiden laskemiseen, aina pyykinpesusta, fillareiden vuokraamiseen ja safkan tilaamiseen. Mestassa vallitsi siis aika suuri luottamus köyhien reppumatkailijoiden omaantuntoon.
Huone oli halpa, siisti, riittävän iso ja bonusta tuli erityisesti valmiiksi asennetusta reilun kokoisesta moskiittoverkosta. Oman virittelemiseen kun meinaa aina välillä mennä hermot. Myös Mut Meen muu ympäristö oli erittäin letkeä; aivan valtavana vieressä virranneen Mekongin rannassa, rantatöyräällä oli erittäin siisti puutarharavintola ja alhaalla joen päällä lautalla vielä ”kelluva ravintola”, sekä Gaia-niminen baari. Myös muu paikalla hengaillut jengi vaikutti heti kärkeen mukavan rennolta ja ilmapiiri siistin yhteisölliseltä. Ihan loistokas mesta siis. Parin yön junamatkailu oli kuitenkin vaatinut sen verran verojansa, ettei aivan välittömästi pystytty lähtemään tutkimaan Nong Khaita, vaan napattiin heti kärkeen ihan reilut, muutaman tunnin päiväunet. Zzzzz.
Iltapäivällä sitten testattiin vihkojärjestelmää ensimmäistä kertaa lounaan muodossa, jonka jälkeen lähdettiin kävelemään joen rantaan ja kaupungille. Nong Khai osoittautui mukavan rauhalliseksi pikkukyläksi, jossa ei epäthaimaalaiseen tyyliin tarvinnutkaan koko ajan olla hätistelemässä hellomistereitä pois kimpusta. Monen kilometrin matkalta Mekongin rannalle oli rakennettu erittäin siisti rantabulevardi, jossa jengi kalasteli, chillaili, istuskeli terasseilla ja tuijotteli virtaavan joen yli Laosiin. Meininki oli jopa suorastaan idyllistä. Koko iltapäivä kulutettiin siis haahuilemalla ranta-alueilla, kiinalaisilla markkinoilla ja muualla, eikä päivään mahtunutkaan enää juuri mitään muuta mainitsemisen arvoista. Aurinko laski erittäin komeasti Mekongin taakse, Laosin puolelle ja iltahetki Mut Meessä vierähti mukavasti ko. näkyä ihastellessa.
Lauantaina herättiin sitten hyvissä ajoin ja reilun aamiaisen jälkeen vuokrattiin fillarit, joilla oli tarkoitus suunnistaa kohti ainoaa paikallista nähtävyyttä, eli Sala Kaew Kun omituista veistospuistoa. Itse olisin tietysti halunnut vuokrata skootterin mestoille matkustamiseen, mutta Innikin halusi kuulemma välillä ajaa omatoimisesti, joten jouduin tyytymään tarjolla olleeseen lastenkokoiseen polkupyörään, jossa oli liian löysät kumit. Lienee sanomattakin selvää, että purnasin asiasta koko loppupäivän. Myönnettäköön, että komean aurinkoisessa säässä oli kuitenkin ihan hauska myös ajella fillarilla; ensin muutama kilometrin joenrannan bulevardia ja sitten kaupungin laitamien läpi veistospuistoon.
Itse puiston erotti jo melko pitkältä; korkealle puiden latvojen yläpuolelle kaartuvat omituiset betoniveistokset näkyivät varmaan parin kilometrin päähän, eivätkä näyttäneet läheltäkään yhtään enemmän selvin päin tehdyiltä. Betonista ja tiilistä koottuihin, valtaviin ja nyt jo erittäin kulahtaneisiin veistoksiin oli sekoitettu railakkaasti buddhalaisia vaikutteita, hindumytologiaa, sekä alueen alkuperäiskansojen metsäuskomuksia. Viisipäiset käärmeet kohosivat 35-metriä maanpinnan yläpuolelle, elefanttijumalaa jahtasivat autoilla ajaneet koirapatsaat ja joissain veistoksissa ihmiset hakkasivat päitä poikki valtavilta sammakoilta. Itse taiteilija oli kuulemma asunut useita vuosia metsässä Laosin puolella inspiraatiota etsimässä ja koonnut 60-70-luvun taitteessa veistotyöhön 300:n hengen vapaaehtoisen ”seurakunnan”, joka kaiken muun hyvän lisäksi uskoi kirkkain silmin ko. hemmon olevan puoliksi ihminen ja puoliksi eläin. En varmasti osu kovin kauas maalista jos väitän, että taiteilijan inspiraatiometsässä oli erittäin voimallinen sienikanta. Puisto oli kuitenkin kaikessa omituisuudessaan erittäin viihdyttävää katseltavaa ja mestoilla vierähti mukavasti muutama tunti.
Iltaa vietettiin taas seuraamalla auringon laskeutumista Mekongin taakse Mut Meen puutarhassa ja valomerkin aikoihin, kymmenen maissa siirryttiin muiden samanhenkisten mukana joenvarren lautan Gaia-baariin jatkamaan jutustelua. Mestoilla oli Youtube-night, eli kaikki saivat ilmoittaa omia suosikkibiisejään baarimikkona toimineelle englantilaiselle Amandalle, joka soitteli siis erittäin sekalaista musiikillista sillisalaattia iloiselle asiakaskunnalle. Esiteltiin muille tietysti parasta suomalaista osaamista Disco Ensemblestä, Hanoi Rocksiin, mutta illan kääntyessä puolen yön yli alkoivat levylautasen antimet koostua enemmänkin huumoripitoisemmista vaihtoehdoista. Yhdessä vaiheessa kaikki paikalla olleet; vanhempi kanadalaishemmo, Rob, sveitsiläinen Roland, nuorempi hollantilaispariskunta, me ja muutamat muut tanssivat villisti esimerkiksi Rick Astleyn ja Vengaboysin tahdissa. Noloa, mutta mukavaa. Lienee sanomattakin selvää, että alkoholilla taisi olla osuutta asiaan.
Jossain vaiheessa paikalle tuli myös ensimmäinen tällä matkalla tavattu suomalainen, eli turkulainen Laura, joka suureksi yllätykseksemme oli myös ehdottomasti kusipäisin tyyppi joka on vähään aikaan vastaan tullut. Mimmi oli ollut viitisen kuukautta Thaimaassa, ensin koulussa ja sen jälkeen duunissa, mutta oli jo esimerkiksi niin vieraantunut juntiksi katsomastaan suomalaiskulttuurista, ettei enää oikein edes osannut puhua omaa äidinkieltään. Ko. tsigu oli varmasti ensimmäistä kertaa elämässään ulkomailla sitten äidin ja isän kanssa koettujen Teneriffan porsasjuhlien vuonna 1990 ja oli nyt niin täynnä omaa kosmopoliittista haihatteluaan, ettei todellakaan pystynyt kommunikoimaan meidän kanssamme muuten kuin dumaamalla kaikkea suomalaista ja kaikkia suomalaisia. Kyseessä oli siis ylimmän tason urpo ja halveksittava idiootti. Käsittämättömän feikillä brittienglannilla suollettu vaahtoaminen Thaimaan ihanuudesta oli naiviudessaan jopa huvittavaa. Oli hän kuulemma käynyt yhden päivän ajan katsomassa meininkiä Laosin puolella Mekongia, mutta vihannut joka hetkeä ja tullut nopeasti häntä koipien välissä takaisin omaan taivaaseensa, Thaimaahan. Laura kyseli ihmeissään miksi olimme niin tyhmiä että halusimme mennä hirveään Laosiin, jossa ei mikään oikein toiminut, saati sitten aivan kauheana maana pitämäänsä Kambodzaan. Voi hellanduudelis. Yritettiin siinä selvitellä, että voi tyttökulta kun setä ja täti ovat tulleet tänne katselemaan maailmaa, eikä meitä kiinnosta kaiken aikaa hengailla tutuissa ja turvallisissa rantaresorteissa brittisikojen kanssa juopottelemassa. Kukaan muukaan ei oikein käsittänyt mimmin vihamieleistä asennetta matkustelua kohtaan ja niinpä Amanda ohjasikin sankarin melko nopeasti ulos baarista. On sitä sitten vaan kiva tavata sivistyneitä ja avarakatseisia suomalaisia.
Loppuilta vierähti mukavassa seurassa kuitenkin yllättävän pitkäksi ja herätys aamukahdeksalta, about kolmen tunnin yöunien jälkeen oli asiaankuuluvan jäätävä. Laosin rajavirkailijoiden kohtaamiseen tarvittavaa rohkeutta jouduttiinkin keräämään ihan tosissaan muutaman tunnin ajan ennen kuin olo oli riittävän stabiili maan vaihtamiseen. Ei siis muuta kuin tuktukilla rajalle ja kohti Laosin Demokraattista Kansantasavaltaa, eli siis ensimmäistä oikeasti kommunistista maata, jossa olen vieraillut. Hassua muuten, miten maan viralliseen nimeen on aina liitettävä ”demokratia” jos valtiomuoto on kommunismi.
Thaimaan puolella homma hoitui kätevästi ja departure-leimat lyötiin passeihin sen kummempia kyselemättä. Tämän jälkeen hypättiin dösään, joka kuljetti meidät mahtavassa YYA-hengessä nimetyn, kilometrin pituisen Thaimaan ja Laosin Ystävyyden Sillan yli Laosin puolelle. Kuuma päivä, tupaten täynnä oleva dösä, valtava rinkka ja jäätävä kankkunen eivät olleet omiaan keventämään tunnelmaa sillan toisen pään loputtomissa viisumijonoissa. Pari tuntia hikoilua ja tärinää, sekä kiihkeää virallisten lomakkeiden täyttämistä kuitenkin riitti ja Laosin toverilliset ovet ja paratiisin portit aukenivat meille kapitalistisen maailman poispilatuille lapsille ilman sen kummempia kuulusteluita. Huh.
Suurin osa reissaajista tuntui olevan menossa Vang Viengin kaupunkiin n. 150 kilometriä rajalta pohjoiseen, mutta meidän matkamme jatkui rajan lähettyvillä sijaitsevaan pääkaupunki Vientianeen. Fiilis oli kuitenkin sen verran raju, ettei jaksettu jäädä polttavan kuumaan aurinkoon odottelemaan bussia ja parinkymmenen kilometrin matka taitettiin laiskasti taksilla. Moottoritie oli omituisen tyhjä, eikä kaupunkikaan ensi näkemältä vaikuttanut miltään valtavalta metropolilta. Voimakkaan ranskalainen menneisyys koristeellisuudessaan ja vallitseva yksipuoluejärjestelmä betonisuudessaan tuntuivat vuorottelevan arkkitehtuurissa, eikä kaduillakaan vaikuttanut oikein liikkuvan kukaan. Sen enempää asiaa miettimättä painuttiin kuitenkin suoraan ensimmäiseen matkalle osuneeseen majataloon, Lao Sakonhiin ja goisattiin edellispäivän rasituksia pois pitkälle iltaan asti. Huoneesta poistuttiin illalla ainoastaan safkaamaan ja katsomaan läheisen brittipubin telkkarista englantilaisen futiskauden perinteisesti avaavaa Community Shield-matsia ManU:n ja Chelskin välillä.
Tänään herättiinkin sitten taas onneksi vähän virkeämmissä tunnelmissa ja lähdettiin innokkaina tutkimaan Vientianea. Aamiaisen jälkeistä fiilistä nosti myös miljonääriksi ryhtyminen; vaihdettiin nimittäin muutamia tuhansia Thaimaan Bahteja paikallisiksi Kipeiksi, joita vastaanotettiin kokonaiset 1,5 miljoonaa. Edellispäivän rajamuodollisuudet hoituivat vielä Ämeericän Döllareilla, mutta hintojen seuraamisen selkeyden vuoksi päätettiin, että yritetään maksella Kipeillä mitä pystytään. Nyt onkin sitten aina maksettaessa ohjelmassa tiukkaa nollien laskemista; ”onks tää satatonnia vai kymmenen tonnia?”
Vientiane osoittautui paljon sympaattisemmaksi kaupungiksi kuin edellispäivän lasittuneiden silmien läpi näytti; liikennettä on erittäin vähän, kuten myös jengiä ja elämänmeno tuntuu olevan sopivan rauhallinen. Laot olivat näin ensi näkemältä jotenkin ystävällisempiä ja välittömämpiä kuin esimerkiksi thaimaalaiset ja suostuivat mielellään juttelemaan ja hymyilemään jopa ilman ystävälliseen palveluun Thaimaan puolella tarvittavia setelipinoja. Score!
Käytiin katsomassa paikallista riemukaarta, eli hieman Pariisin vastaavan hengessä valettua, keskellä kaupunkia sijaitsevaa, valtavaa betonihirvitystä ja kansallismuseota (vallankumousmuseota), jossa esiteltiin asiaankuuluvasti valokuvin sankarillisten tovereiden taistelua amerikkalaisia valloittajia vastaan. Yllätykseksemme joka puolella näkyi myös ”sirppi ja vasara”-lippuja, vaikka Neuvostoliiton ajoista on jo parisenkymmentä vuotta. Ehkäpä paikallisille ei ole vielä kerrottu asiasta. Suihkulähteet ja muut nähtävyydet oli tietysti aina nimetty YYA-henkisesti ”kansojen ystävyyden”-lähteiksi ja -aukioiksi ja lahjoittaja oli useammin kuin kerran itseoikeutetusti isoveli Kiina. Aurinkoinen päivä kului siis rattoisasti repimällä kommunistisista aiheista mahtavaa camp-huumoria.
Pieni kaupunki (n. 150 000 asukasta) kuitenkin tuntuu jo nyt, yhden päivän intensiivisen kuljeskelun jälkeen melko nähdyltä, eli huomenissa olisi tarkoitus suunnata pohjoiseen kohti Vang Viengiä ja Unescon maailmanperintöluetteloonkin päätynyttä entistä pääkaupunkia Luang Trabangia. Katsotaan minkälaisia ystävyyden ja avunannon moottoriteitä sinne johtaa…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti