Sabaidee! Sunnuntaina oli siis aika jättää Vang Viengin viinaämpärit, Frendi-baarit ja kaistapäisinä sekoilevat brittinuoret kelluttelemaan joelle omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä ja vaihtaa maisemaa parisataa kilometriä pohjoisemmaksi. Jengi lastattiin valtavalla kiireellä ulkonäöstä päätellen saletisti neuvostovalmisteiseen dösään joskus kymmenen aikoihin aamulla ja matka vuorten yli alkoi.
Ensimmäisen etapin köröttelyä kesti tuttuun tapaan ehkä kaksi minuuttia kunnes kuski vihdoin ymmärsi, että bussihan pitää myös tankata ennen kuin siirrytään sivistyksestä viidakkoon. On kyllä melko käsittämätöntä miten sama homma toistuu joka kerta, luulisi että tankkaus- ja muut huoltotoimenpiteet olisi mukavampi hoitaa dösän ollessa tyhjänä. Ainakin säästyttäisiin ylimääräiseltä hermojen kiristymiseltä matkustamossa; nytkin odoteltiin parisenkymmentä minuuttia saunalämpötiloissa, ilmastoimattomassa peltipurkissa kun mekaanikkopuolen kaverit sähläsivät ulkosalla peltilehmänsä kimpussa. Ihanaa.
Seuraavatkin stopit löytyivät ihan lähtökaupungin lähistöltä kun laiskat paikalliset eivät olleet jaksaneet kävellä muutamaa sataa metriä bussiasemalle, vaan odottelivat kotiensa pihoilla kätevästi ohi ajavaa kyytiä. Pidempiä ja lyhyempiä pysähdyksiä tehtiin siis varmaan kymmenkunta ensimmäisen kilometrin matkalla ja vasta ehkä puolentoista tunnin kuluttua bussin käynnistämisestä päästiin taajamasta ulos.
Laosin halki kulkeva päätie, eli enteellisesti nimetty tie numero 13. vaikutti ensin ihan mukavasti asvaltoidulta maalaistieltä, mutta kun päästiin nousemaan ensimmäiselle vuorelle, alkoi vaikuttaa siltä, ettei sitä ole fiksattu sitten Vietnamin sodan aikaisten pommitusten. Tie oli täynnä ihan kunnollisia kraatereita, eikä ruosteunelman iloluontoista kuskiakaan enää juuri naurattanut. Jotta navigointi olisi ollut vieläkin haasteellisempaa, tien laitamilla laidunteli kaiken aikaa lehmiä ja muita vapaana kulkevia eläimiä jännitystä lisäämässä. Kärrypolunkapeat vuoristotiethän nyt tarjoavat muutenkin jo ihan tarpeeksi jännitystä, kun ilmeisen jarruttomat mopot, kivikautiset rekat sekä monet sellaiset moottoriajoneuvot, joille ei suomenkielessä ole edes omaa sanaa, kolistelevat hurjaa vauhtia monisatametristen rotkojen reunamilla. Eikä fiilistä yleensä kohota sekään, että aina silloin tällöin laaksossa häämöttää joku karrelle palanut ajoneuvonraato.
Pari päivää aikaisemmin koettu rengasrikko matkalla tubingiin jyskytti tietysti takaraivossa varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu kun rengas puhkeaa täydessä vauhdissa; silloin tuktuk lähti melko tasaisella tiellä ja hiljaisessa vauhdissa aivan suoraan tangentin suuntaan renkaan yllättäen räjähdettyä, enkä edes halua arvailla mitä vastaavassa tapauksessa kävisi täyttä vauhtia vuoristopolkua pitkin kolistelevalla bussilla. Maisemat olivat kuitenkin taas kerran upeat, eli eipä siinä dösän muoviunelmapenkissä juuri muutakaan voinut tehdä kuin katsella ulos ja ihailla käsittämättömän vehreää vuoristonäköalaa.
Hetkittäisestä uskonpuutteesta huolimatta, menopeli jaksoi kuitenkin sitkeästi puskea vuorten yli ja Luang Prabangin kaupunkiin saavuttiin juuri ennen pimeän laskeutumista, kuuden jälkeen illalla. Paikalliselta bussiasemalta matka jatkui vielä muutaman kilometrin verran tuktuk-kyydillä keskustaan. Koko päivän paastoamisen jälkeen hermot alkoivat tietysti olla melko kireällä, mutta onneksi sopiva majatalokin löytyi melko kivuttomasti keskustan läheisyydestä.
Luang Prabang, eli Laosin entinen pääkaupunki osoittautui kaikeksi muuksi kuin mitä yksipuoluejärjestelmän hallitseman köyhän pikkumaan entiseltä pääkaupungilta voi odottaa; mesta oli jopa käsittämättömän idyllinen. Erittäin hyväkuntoiset, kaksikerroksiset talot hallitsivat kahden joen risteykseen muodostuvalle niemelle rakennettua pikkukaupunkia ja koko pääkadun matkalta rauhalliselle tielle avautui toinen toistaan siistimpiä kahviloita ja ravintoloita. Poissa olivat Vientianen harmaa betoniarkkitehtuuri ja Vang Viengin vahapintaiset Beerlao-pöytäliinat ja muovituolit. Oli kieltämättä ihan mukava välillä nauttia illallista valkoisten pöytäliinojen äärellä, kynttilöin valaistussa pöydässä. Fiilis oli vähän kuin jossain ranskalaisessa pikkukylässä tai vaikkapa tietyillä alueilla Barcelonassa. Ei ihme, että koko mesta on listattu Unescon maailmanperintökohteeksi.
Seesteisyydessä oli kuitenkin kääntöpuolensa; kymmenen aikaan illalla oli ohjelmassa Liverpoolin kauden avausmatsi, eikä koko kaupungissa tuntunut olevan sellaista baaria, jossa matsia olisi voinut seurata. Käytiin kyselemässä varmaan kymmenistä eri rafloista, olisiko illan ohjelmassa Valioliigaa, mutta kukaan ei oikein tuntunut ottavan asiaa vakavasti. Paniikkihan siinä alkoi tulla. Perkele.
Somjith Guesthousen respan kundi onneksi tuntui olevan futimiehiä ja lupasi, että voisin seurata matsia alakerrassa, eli siis käytännössä heidän perheensä olohuoneessa, mutta kun kello alkoi lähentyä kymmentä, ei kundia näkynyt missään ja respassa oli yövuorossa joku tyttö, jota futis tietysti kiinnosti yhtä paljon kuin riisin kasvamisen reaaliaikainen seuraaminen. Suunnittelin jo hetkellisesti kaappaavani kaukosäätimen väkivalloin, mutta koska samassa mestassa oli tarkoitus yöpyä pidempäänkin, eikä vallankumouspoliisinkaan kanssa tehnyt mieli tehdä sen lähempää tuttavuutta, juoksin välittömästi ainoaan lähialueiden ravintolaan jossa olin aikaisemmin tehnyt näköhavainnon televisiosta. Onneksi raflassa oltiin pienen suostuttelun jälkeen suostuvaisia avaamaan käyttämättömänä nurkassa kyhjöttänyt televisio. Ongelmia tuli kuitenkin taas ensimmäisen puoliajan jälkeen, kun tarjoilija tylysti löi laskun käteeni ja sulki telkkarin . Kaikki ravintolat kuulemma sulkevat viimeistään yhdeltätoista illalla. Minkäänlainen suostuttelu tai uhkailu ei tehonnut ja jouduin talsimaan Joe Colen epäreilusta punaisesta kortista jäänyt surullinen muistikuva päässäni takaisin lähtöruutuun. Onneksi majatalon yövartijamimmi oli kuitenkin jossain muualla ja mestoilla hääri joku vanhempi setä pyjamapuvussaan, jolle sain elekielellä selvitettyä kuinka tärkeästä asiasta oli kysymys. Lupa matsin katsomiseen loppuun heltisi siis käytännössä majatalon omistajaperheen olohuoneessa, yöksi sisään rahdattujen mopojen ja kotieläimien välissä. Ei nyt ihan sama kuin Anfieldin lehtereillä, mutta tarpeeksi kuitenkin. Score.
Eilinen käytettiin sitten kokonaisuudessaan kaupungin tutkimiseen ja täytyy kyllä sanoa, että edellisillan havainnot kaupungin siisteydestä osuivat oikeaan. Jos tietäisin mitä sana ”pittoreski” tarkoittaa, kuvailisin mestaa luultavasti juuri sillä, mutta koska en tiedä, joudun tyytymään sanaan ”kaunis”. Talot ovat loistokuosissa, kadut ovat puhtaita ja joka puolella on toinen toistaan siistimpiä temppeleitä. Katukuvassa näkyykin erittäin runsaasti oransseja munkinkaapuja. Toisella puolella niemeä, jolle kaupunki on rakennettu, virtaa mahtava Mekong ja toisella pienempi Nam Khan. Mekongin puolen rannalla sijaitsee vanha kuninkaan palatsi, jota käytetään nykyään museona ja keskellä kaupunkia kohoaa suuri kukkula, jonka päällä on sielläkin jonkinlainen temppeli. Näköala tältä Phu Si-kukkulalta on kuulemma aivan fantastinen ja eilistä auringonlaskua olikin tarkoitus seurata sieltä käsin. Sääolot kuitenkin tulivat suunnitelman tielle ja pilvisestä säästä johtuen treffit auringonlaskun kanssa päätettiin siirtää seuraavalle päivälle.
Eilisen operatiivinen päätehtävä oli kuitenkin selvittää miten täältä pääsee sitten aikanaan pois. Mehän ei missään nimessä haluttu lähteä omia jälkiämme takaisin Vientianen kautta Thaimaan puolelle, koska se tietäisi kolmen päivän bussissa istuskelua täsmälleen samoissa maisemissa jotka on parin edellisen viikon aikana jo nähty. Suunnitelmana oli siis selvittää kuinka Luang Prabangista pääsee Huay Xain rajanylityspaikalle Pohjois-Thaimaaseen.
Vaihtoehdot olivat jo ennakkoon tiedossa, eli 7 tunnin speedboat-ajelu Mekongia pitkin, kahden päivän risteily slow boatilla tai 18 tuntia bussissa seuraavien vuorten yli. Dösä vaikutti kaikkein halvimmalta vaihtoehdolta, mutta yön yli ajelu vuoristossa ei ihmeemmin houkutellut, kun jo päiväsaikaankin tiet välillä pelottavat. Speedboat-ajelu kypärineen ja suojalaseineen kuulosti mielenkiintoiselta extreme-vaihtoehdolta matkan taittamiseen, mutta oli vähän turhan tyyris verrattuna parin päivän rauhalliseen jokiristeilyyn slow boatilla. Niinpä valitsimme siis iiseimmän vaihtoehdon ja ostimme keskiviikoksi liput hitaimpaan kulkuneuvoon. Ehtiipähän sitten ainakin katselemaan Mekongin joenvarsimaisemaa.
Tänään onkin sitten satanut koko päivän, eikä olla voitu oikeastaan tehdä mitään muuta kuin lueskella ja syödä. Rankan sateen takia sitä kyllä kiittelee itseään siitä, ettei valinnut seuraavaksi kulkuneuvoksi bussia; näissä sateissa ei todellakaan ole harvinaista, että mutavyöry vie jonkun pätkän vuoristotiestä kokonaan mennessään. Toivottavasti sade kuitenkin iltaa kohden hieman laantuisi, että päästäisiin Phu Si-mäelle auringonlaskua katselemaan.
Huomenissa seikkaillaankin sitten ensimmäistä kertaa tällä reissulla jokilaivalla. Raporttia siitäkin sitten myöhemmin…
-Tomppa
Vanhana turkulaisena on pakko kommentoida, että jokilaivan on pakko olla mahtava vaihtoehto! Jään mielenkiinnolla odottamaan millainen kokemus se sielläpäin maailmaa on.
VastaaPoistaToivottavasti. Raportoidaan sitten oliko yhtä jännää kun Förillä... :)
VastaaPoista