Kuten edellisen postauksen lukeneet tietävätkin, matkaa päätettiin jatkaa hitaalla jokilaivalla Luang Prabangista Mekongia ylöspäin kohti Huay Xain rajakaupunkia ja edelleen sieltä kohti Thaimaata. Ja kun lähdön aika koitti niin olimme yhtä mieltä siitä että valitsemamme hidas vaihtoehto oli ehdottomasti paras; kahden päivän sateen jälkeen vuoristotiet yöbussissa tuntuivat melko kuumottavalta vaihtoehdolta, ja mitä siihen pikaveneeseen tulee, niin kaikki joukkoliikennevaihtoehdot joissa pitää käyttää kypärää pitäisi oikeastaan sulkea pois laskuista heti kättelyssä. Edessä oli siis kaksi pitkää päivää veneessä.
Päivä 1
Aamu alkoi herätyksellä epäinhimilliseen aikaan kello 5.45 ja juuri sopivasti kun saatiin kamat pakattua ja lähdettyä majatalosta alkoikin sitten sataa. Sateessa marssittiin kuitenkin urheasti kohti ruotsalaisomisteista Scandinavian Bakeryä, kahvilaa jonka tiesimme varmasti avaavan jo kuudelta aamulla, ja saimmekin hommattua aamiaiseksi tuhdit super-sandwichit. Sitten vain venelaiturille ja varaamaan paikkoja laivasta.
Vene muistutti sisältä puoliksi jonkinlaista sisävesiristeilijää, puolet penkeistä oli nimittäin pöytien ääressä olevia pieniä looseja, mutta loput paikoista sitten kovia puupenkkejä ja mattoja lattioilla. Jo tuttuun aasia-tyyliin mukaan lastattiin bensakanistereita, mopoja, kanoja ja keskimääräisesti noin neljä erillistä muovikassia per paikallinen matkustaja. Onnistuimme löytämään vapaat paikat pöydän äärestä ja ikkunan (eli laidan) vierestä eli ainakin maisemat olisivat hyvin näkyvissä tuijoteltaviksi ja valokuvattaviksi.
Kymmenen tunnin ajelu kuluikin samaan pöytään asettuneiden brittityttöjen kanssa niitä näitä jutellessa, heidän päiväkirjojensa kirjoitusta puolivahingossa vakoillessa, ulos tuijotellessa, lukiessa ja torkkuessa sen verran mitä kovaa laitaa vasten pystyi. Mutta maisemat olivat ehdottomasti kaiken tylsyyden arvoiset, niin montaa vihreän eri sävyä ei voi nähdä varmaan missään muualla kun sadekauden metsissä ja pelloilla Mekongin rannoilla. Ja jälleen kerran onnittelimme itseämme hyvän matkustustavan valinnasta, veikkaan että siitä pikaveneestä olisi näkynyt vain vihreää vilinää. Lisäksi joessa kellui paljon kaiken maailman risua ja puunrunkoa, ja näiden esteiden ohella Mekong tuntui olevan joiltain kohdilta hyvin kivikkoinen ja matala ja kapteeni ohjailikin paattia vähän väliä siksakkia rannalta toiselle.
Ehkä vielä luonnon vehreyttäkin suuremman vaikutuksen tekivät kuitenkin rannoilla olevat laosilaiskylät, jotka ilmestyivät rantaan yllättäen ja joihin ei todellakaan kulkenut minkäänlaista tietä, vaan joki oli selkeästi ainoa kulkuväylä sinne ja pois. Melko pian Luang Prabangista lähdön jälkeen ajettiin rantaan jättämään paikallinen pariskunta pois kyydistä ja aluksi näytti aivan siltä että siihen he nyt jäivät, keskelle viidakkoa Luis Viutton -kassi kädessä, kunnes huomasimme noin sadan metrin päässä ”kylän” eli kolme taloa. Kyllä siinä joutui katsomaan tarkasti että olisiko ylempänä rannassa joku isompikin taajama, mutta ei, kolmen talon jälkeen näkyvissä oli pelkkää peltoa ja metsää. Huhhuh.
Kahden päivän matkan välietapille Pak Bengin kylään saavuttiin juuri ennen auringonlaskua, ja pelkällä Pringles ja suklaapatukka -lounaalla ravittuina aloimme olla jo melko heikossa kunnossa. Monet matkaoppaat ja matkan varrella tavatut travellerit olivat varoitelleet siitä kuinka ei ole ollenkaan harvinaista että veneen miehistö tai rannassa odottelevat paikalliset kantajat varastavat länsimaalaisten matkatavaroita veneestä, ja tämä vaatikin erityistä tarkkuutta maihin noustessa. Kaikki oli kuitenkin tallella eikä kukaan yrittänyt juosta rinkka selässä karkuun, mutta nälkä, väsymys ja stressi kamoista saivat itselleni aikaan pienet raivarit aasialaista hymistelyä ja epäjärjestystä kohtaan. Onneksi löysimme hyvän majatalon mukavan (lue: ei liian päällekäyvän)hellomister-naisen avulla, ja kun pian sai vielä ruokaakin niin asiat alkoivat olla jälleen kohdillaan.
Pak Bengin kylä, tai ainakin sen rannassa oleva osuus, oli nopeasti kävelty läpi ja koska ihan kahdeksalta ei vielä viitsinyt mennä nukkumaankaan, päätimme mennä vielä yksille viereisen hotellin terassille. Ravintolaa pyörittävä nainen istui iltaa läheisessä pöydässä ja taisi olla jo hieman Beerlaoissa kun lähtiessämme tuli kuiskaamaan humalaisen kovaäänisesti meille uuden varoituksen varkaista ”Don’t leave anything in room, they have another key!”. Toki olimme ottaneet hieman tavallista enemmän arvotavaroita reppuun mukana kannettavaksi, mutta olihan se jotenkin huvittavaa, sillä itse ainakin pitäisin hotellia jossa ei ole kuin yksi avain per huone melkoisen amatöörinä. Loppu hyvin kaikki hyvin, kukaan ei murtautunut mihinkään ja kaikki arvokkaat ja arvottomat tavarat ovat edelleen rinkassa painolastina.
Päivä 2
Toinen päivä starttasi seitsemän aikoihin aamiaisella majatalon ravintolassa ja olivat siellä selvästi niin tottuneet yhden yön laivapysähtyjiin että heillä oli käytössä systeemi jossa seuraavan päivän eväät oli voinut tilata jo edellisenä iltana valmiiksi. Eli tälle päivälle meillä oli mukana lounaspatongit joka teki toisen päivän reissusta huomattavasti kivuttomamman.
Vene oli kuitenkin eri kuin edellisen päivänä; melkoisesti karumpi versio edellispäivän sisävesilaivasta, pelkkiä korkeita, kovia ja hyvin hataran näköisiä puupenkkejä sekä tyhjää tilaa lattialla. Loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin parempi, sillä nyt kun matkustajiakin oli vähemmän mahtui lattialla hyvin makoilemaan ja kävelemään paattia ympäri. Lisäksi matkatavaroille ei ollut erillistä säilytystilaa eli edellispäivän huolet tavaroiden kohtalosta olivat poissa ja rinkkoja pystyi käyttämään niin tyynyinä kuin tuoleinakin.
Muuten matkanteko oli hyvin samanlaista kun keskiviikkona, suurimpana erona se että aurinko paistoi koko päivän ja maisemat olivat, jos mahdollista, vieläkin vaikuttavammat. Ajelua kesti jälleen sellaiset noin 10 tuntia mutta kun alettiin saapua kohti määränpäätä, Huay Xaita, alkoi vene kummasti hidastaa vauhtia. Brittityttöjen Lonely Planetista löytyikin syy tälle, ovelat raja-asukit viivyttävät laivan tuloa sen verran että rajanylitys Thaimaan puolelle on jo suljettu ja matkaajat joutuvat jäämään vielä yhdeksi yöksi Laosiin. Eipä siitä sen suurempaa haittaa meille ollut, olisimme varmaan muutenkin ylittäneet rajan vasta seuraavana aamuna, mutta huvittavan läpinäkyvä temppu kuitenkin.
Seuraavan vuorossa oli luonnollisesti majapaikan ja ruoan etsintä. Huay Xai vaikutti erittäin uneliaalta pikkukylältä ja suuntasimmekin heti ensimmäiseen guesthouseen joka tuli vastaan. Huone oli ok ja hintakin kohdillaan joten jäimme sinne edes tutkimatta muita vaihtoehtoja, ja hetken päästä muitakin samassa veneessä olleita länkkäreitä tuli samaan paikkaan, pidemmällä ei kuulemma ollut mitään jäämisen arvoista majataloa. Ala-aulan rouvat olivat kaikki jo melkoisessa tuiterissa katselemassa telkkaria, ja hetken mietimmekin että tuleeko tästä mitään mutta onnistuihan se sisäänkirjautuminen ja avainten ja muiden tykötarpeiden haku. Syömään menimme myöskin oikeastaan ainoaan ravintolaan mikä näytti olevan auki, ja sielläkin oli viereinen pöytä täynnä melkoisessa hiprakassa olevia paikallisia. Joenvarsikaupungeista jäi siis yllättävästi melko humalainen muisto.
Tänään heräsimme jo tuttuun tyyliin kellon piippaukseen ja aloitimme matkanteon jälleen kohti Thaimaata ja tällä kertaa Chiang Main kaupunkia. Edellisiltana hieman heikommassa kunnossa ollut emäntä oli reippaana tarjoilemassa kahvia ja juoksi jopa peräämme muutaman sata metriä ja elekielellä käydyn keskustelun jälkeen selvisi että tuli siis varta vasten kertomaan kuinka oli edellisenä iltana unohtanut antaa meille kaukosäätimen telkkariin. Outoa ja samaan aikaan jotenkin herttaista.
Todellinen Huay Xai meille paljastui vasta käveltyämme rinkat selässä puolisen kilometriä kohti joenpenkkaa josta veneet Thaimaan puolelle lähtisivät. Pienen notkon jälkeen kaupunki jatkui paljon eloisampana ja monipuolisempana kuin olimme edellisiltana luulleet, eli olimme jääneet johonkin laiturin viereiseen pikkukaupunginosaan jossa kaikki tuntuivat olevan päissään. Aivan sama, emme olleet tulleet viettämään aikaa rajakaupungissa ja painuimmekin saman tien passit kourassa rajanylityspaikalle.
Venematka Mekongin yli toisen valtion puolelle kesti ehkä minuutin ja vaikka rajavartiosedällä olikin paperit sekaisin ja kynä hukassa, sujui ylitys kivuttomasti ja pian olimme pickupin lavalla matkalla kohti Chiang Khongin bussiasemaa. Mistään asemasta ei kuitenkaan ollut kyse ja olimmekin jo varmoja että nyt meidät on taas viety johonkin ”vain turisteille” -kuljetukseen, mutta tomera lipunmyyjärouva selitti että Chiang Maihin menee ainoastaan heidän yhtiönsä, Greenbusin, auto ja että bussi tulee toimiston eteen hakemaan matkustajat mukaan. Jaahas. Ja olimme vielä myöhästyneet edellisestä bussista noin seitsemällä minuutilla eli luvassa oli lisää istuskelu ja odottelua. Meidän lisäksi samassa jamassa oli pari muutakin samalla veneellä Luang Prabangista asti matkustanutta heppua eli ei siinä sitten auttanut muuta kun istuskella ja odotella.
Bussi lähti ajallaan ja olikin ihan normaali paikallisbussi, eli suurin osa matkustajista oli paikallista sakkia. Tämä oli ihan positiivista sillä vähän oli jo kuitenkin alkanut kaipaamaan normaalia paikallisliikennettä sen Etelä-Thaimaan ”tarrat rinnuksiin ja menoksi” -menetelmän sijaan. Miinuksena olivat kuitenkin uskomattoman ahtaat penkit, ruokatauon puute ja se että kun paikallisia tulee kyytiin ja jää pois pitkin matkaa niin matkan kestokin venyy, tässä tapauksessa noin puolellatoista tunnilla. Plussana se että Greenbusin auto oli oikeasti vihreä.
Perille Chiang Maihin päästiin juuri auringon laskiessa, eli seitsemän maissa, ja samaa matkaa tulleet muut länsimaalaiset reissaajat ja me jaoimme tuktuk-kyydin vanhaan kaupunkiin, jossa suurin osa guesthouseista ja muista palveluista ilmeisesti sijaitsee. Lonely Planetista jälleen arvottu majapaikka oli kuitenkin täynnä ja päädyimme kadun toiselle puolelle aivan yhtä hyvään ja kenties parempaankin kortteeriin. Seuraavina päivinä siis tiedossa Chiang Maihin tutustumista, eikä varmasti moneen päivään minkäänlaista matkustamista.
Parin viikon Pohjois-Laosin kierroksesta on sanottava vielä sen verran, että tuo alkuperäisestä matkasuunnitelmasta puuttunut maa osoittautui todella käymisen arvoiseksi. Kaunis vuoristoinen luonto ja se mahtava Mekong-joki, edullinen ruoka, olut ja majoitus, suhteelliset toimivat palvelut ja erityisesti ihmiset. Kuulostaa matkaopaskliseeltä, mutta Laosissa tapasimme useita paikallisia jotka halusivat aidosti jutella muutaman sanan ja olivat avuliaita yrittämättä myydä mitään, en edes ala vertaamaan heitä aiemmin tavattuihin thaiyrmyihin. Vaikkakin toistaiseksi Chiang Maistakaan ei ole kuin positiivisia kokemuksia. Katsotaan miten käy.
-Inni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti