Bula! Täällä sitä ollaan viettämässä rentoa rantaelämää Fijillä. Tarkemmin sanottuna Mamanucas-saariryhmään kuuluvalla Manan saarella, eikä tässä aamupäiväauringon paisteessa jaksa muutakaan oikein tehdä, eli päivittelenpä hieman viimeaikaisia tekemisiämme jälkipolville (ja pakkasesta kärsiville) luettavaksi.
Lauantaina oltiin siis vielä Uuden-Seelannin puolella ja päätettiin jättää Aucklandin Documentary Edgen tarjonta väliin ja suunnata Fringe-kaupunkifestarien komediaklubille väijymään ovatko paikalliset hauskoja vai eivät. Hivenen rähjäinen The Classic-klubi löytyi Queen Streetin ei-rannanpuoleisesta päädystä ja vaikutti erittäinkin suositulta lauantai-illanviettopaikalta; klubiin mahtui ehkä arviolta satakunta katsojaa, eikä vapaita paikkoja jäänyt ainuttakaan. Oltiin onneksi tapojemme mukaisesti ajoissa paikalla ja saatiin liput hommattua vaikka ei oltu niitä etukäteen varattukaan. Nautittiin siis aivan rauhassa olutta about tunnin verran ennen esityksen alkua, ja naureskeltiin muille, jotka jonottelivat hiki hatussa lippujaan vailla varmuutta siitä, kuinka moni mahtuu loppujen lopuksi sisään. Pienehköä komediaa siis jo heti kärkeen.
Ja olihan se itse showkin hauska. Mc:nä toiminut christchurcilaistäti oli vitsikäs, samoin toisena vetänyt pakollinen lihava kundi (”I’m the token fat guy”), sekä erityisesti pääesiintyjänä toiminut paikallinen sälli. Jotkut jutut tietysti menivät vähän ohi, koska paikalliset julkkikset sekä poliittinen kenttä olivat vielä puolentoista kuukauden tutustumisenkin jälkeen vähän hakusessa, mutta kyllä ne vatsalihakset saatiin nauramalla jumiin täälläkin. Meidät oli vielä asetettu istumaan aivan ensimmäiseen pöytään, lavan reunalle, eli saatiin kyllä oma osamme jokaisen esiintyjän vittuilusta. Onneksi Suomi on sen verran eksoottinen paikka, ettei monellakaan ollut loppujen lopuksi hirveän paljoa sanottavaa muusta kuin allekirjoittaneen ulkonäöstä (hattu, hiukset, parta, haahaa very funny). Lähinnä läpät kääntyivät aina saksalaisten ja ruotsalaisten pilkkaamiseen, mikä tietysti oli hauskaa.
Muut esiintyjät saivat siis aikaan välillä huomattavan paljonkin hallitsematonta bissemukiin pyrskähtelyä, mutta etukäteen hypetetty, kolmantena vetänyt jenkkisälli ei vain yksinkertaisesti ollut hirveän hyvä; tuntuu että liian usein amerikkalaiskoomikoille riittää kotikentällään semi-tuhmien vitsien puolivillainen läpilukeminen. Tämäkin heppu oletti että muutaman kikkeliläpän kertominen olisi tarpeeksi koko parinkymmenen minuutin setin vetämiseksi, mutta kundin matsku sai yleisössä aikaiseksi lähinnä myötähäpeää ja hermostunutta hymistelyä. Ei näin.
Pari tuntia meni kuitenkin erittäin mukavasti nauruhermoja koetellessa ja koska komediasettien jälkeen fiilis oli edelleen energisen nousuhumalainen, päätettiin mennä vielä muutamalle edellisiltana hyvin toimineeseen Father Ted’s-irkkupubiin. Mestoilla oli ihan kohtuullinen cover-bändi vetämässä ja iltaa jatkui vielä ehkä yhteen asti. Kaikki mukana olleet rahathan siinä kuluivat, mutta mikäs siinä, hyvä ilta kaiken kaikkiaan.
Aamulla saatiin vielä lisäohjelmanumeroksi yllätysvieraita kello kuuden aikoihin, kun joku eksynyt japokki yritti väkisin meidän huoneeseen goisaamaan. Kundi kolkutteli sen verran kauan ovelle, että oli aivan pakko kömpiä selvittämään mikä siellä oikein on hätänä. Olisi varmaan taas saatu keskusteluista hieno elokuvakohtaus aikaiseksi:
Semikrapulainen suomalaismies avaa oven: ”what”
Aasialainen sälli sanoo silmät kirkkain: ”can i come in”
Suomalainen: ”why”
Aasialainen: ”i live here”
Suomalainen: ”no you don’t”
Aasialainen: ”yes i do, i want sleep”
Suomalainen astuu pois oven edestä ja osoittaa huoneeseen, joka ei olekaan aasialaisen oletuksen mukaisesti dormitorio, vaan pieni nukkumakoppi, jossa on vain yksi sänky; ”ok, so do you want to sleep in between me and my girlfriend, or on either side”
Aasialainen menee rodullensa ominaisesti paniikkiin, alkaa hihittää hallitsemattomasti ja poistuu juosten paikalta.
Kuulin myöhemmin hostellin käytävältä tapaamaltani brittimimmiltä, että kyseinen heppu oli kolkutellut myös heidän dorminsa ovea ja saman tien kun joku oli avannut, sälli oli rynnännyt sisään, kömpinyt lähimpään bunkkaan ja nukahtanut. Outoa jengiä nuo japanilaiset.
Sunnuntaina ei sitten oikeastaan tehtykään mitään muuta kuin hengailtiin keskustan kahviloissa ja kulutettiin aikaa. Auckland olikin loppupeleissä paljon mukavampi kaupunki kuin mitä etukäteen oletettiin; ihan keskustan tuntumastakin löytyi ihan hauskoja kahvila-alueita ja puistoja, samoin kuin ytimen ulkopuolelta, Ponsonbyn kulmilta. Varmaan negatiivisiin etukäteisoletuksiin liittyi sekin, että viimeiseksi tietoa oli saatu christchurchilaisfrendeiltämme, joiden mielestä tietysti parin miljoonan asukkaan Auckland oli aivan hirveä paikka ja kaikki sen asukkaan ns. JAFA:eita (Just Another Fucking Aucklander). Asetelma on tietyllä tavalla samanlainen kun jos kysyisi turkulaisilta mitä mieltä sillä puolella jokkee ollaan suomalaisesta herrarodusta, eli helsinkiläisistä.
Illalla käytiin sitten hakemassa kamat hostellin matkatavarahuoneesta (eli common roomin nurkasta) ja suunnattiin lentokenttädösällä flygarille. Suunnitelma oli siis sama kuin Australiasta lähdön kanssa; lento seuraavaan kohteeseen oli sen verran aikaisin aamulla, että kannatti taas mieluummin mennä lentokentän lattialle makailemaan yöksi, kuin maksaa ylimääräisestä, kuitenkin liian lyhyeksi jäävästä hostelliyöstä keskustassa ja taksimatkasta lentokentälle. Silkkaa säästöä siis. Löydettiin pienen etsimisen jälkeen hyvä ja rauhallinen nurkka, jossa pystyi hetken verran goisailemaan ja suunnattiin puoli viiden aikoihin aamulla check-inniin, turvatarkastukseen ja sitä kautta Air New Zealandin siivin kohti Fijiä.
Fiilis oli luonnollisesti melko sekava kun päästiin kymmenen aikoihin perille Nadiin (lausutaan; ”nändiin”), mutta tunnelmaa nosti kummasti auringon paiste pilvettömältä taivaalta, sekä reippaasti yli kolmenkymmenen asteen lämpötila. En nyt voi valittaa että Uudessa-Seelannissa olisi ollut mitenkään erityisen kylmä, mutta aika vähäiseksihän tuo rantaelämä viimeisinä parina kuukautena loppujen lopuksi jäi. Itseasiassa oli lopulta melkoinen yllätys huomata, että Uuden-Seelannin kesä oli ihan selkeästi esimerkiksi Suomen kesää viileämpi. Olihan päivällä auringon paistaessa toki välillä erittäinkin kuuma, mutta öisin lämpömittari painui usein helposti kymmenen asteen pintaan. Kyllähän suomalaisessa kesäisessä maalaismaisemassa tanssilavalta kotiinpäin horjuva väsynyt kulkija voi ottaa nokkospusikossa välikuoleman pelkäämättä vilustumista, mutta kiwi-maassa moinen olisi aivan varmasti aiheuttanut vähintäänkin keuhkokuumeen.
Oltiin varailtu muutamaksi yöksi asumus Nadin keskustan ainoasta hostellista, Downtown Backpakersista (jossain esitteissä myös Holiday Inn, Nadi !?!?) ja mestoilta olikin järkätty mukavasti arviolta sata-asteinen minibussi kuljettamaan jengiä lentokentältä pelipaikoille. Meidän lisäksi tällä aamukoneella ei tullut yhtään muuta keskustaanmenijää, eli saatiin rauhassa hikoilla minisösän takaosassa about puolen tunnin matka 12 tuhannen ihmisen Nadin keskustaan.
Kirjauduttiin respan superhomo Rajun avustuksella sisään ja painuttiin suoraa päätä keskustaan nauttimaan brunssia, eli siis intialaisen ravintolan curry-annoksia. Etnisestihän Fijin asujaimisto koostuu puoliksi ”alkuperäisistä” fijiläisistä (melanesialaisista, jotka viittaavat itseensä nimellä ”islanders”) ja puoliksi intialaisista ”siirtolaisista”. Tietysti nämä raja-aidat ovat moneen otteeseen historian kuluessa kaatuneet, mutta perusasetelma on tämä ja selittää ruokien suuren curry-pitoisuuden.
Safkan jälkeen dallailtiin hetki keskustassa, mutta painuttiin hyvinkin nopeasti hostellille vetelemään päiväunia. Ei sillä, että olisi mitenkään ylitsevuotavaisesti väsyttänyt, mutta siksi, että Nadi nyt vain osoittautui huomattavasti tylsemmäksi kuin mitä oli etukäteen ajateltu. Pääkatu oli keskipäivällä aivan kuollut, eikä mistään muualtakaan juuri tuntunut löytyvän mitään hirveän mielenkiintoista katseltavaa. Pari temppeliä eikä juuri muuta. Yleinen katukuva oli tosin ihan magea rähjäisine pastellinvärisine taloineen ja vanhoine autoineen, mutta siinäpä se aika pitkälti olikin. Ei niitä vanhoja Toyota Mark kakkosiakaan jaksa ikuisesti tuijotella.
Tässä vaiheessa alkoikin pikkuhiljaa harmittaa, että ennakkosuunnitelmaan kuului kolmen yön viettäminen Nadissa. Oltiin nimittäin etukäteen ajateltu, ettei ensimmäisenä päivänä kuitenkaan jakseta tehdä juuri mitään, toisena tutkitaan Nadia ja kolmantena järkätään itsemme eteenpäin, kohti pienempiä saaria, mutta nyt kaupunki alkoi vaikuttaa ihan nähdyltä jo näin ensimmäisenä päivänä. Onneksi respan Raju oli myötämielinen ja ehdotti, että jos halutaan lähteä saarille heti toisena päivänä, niin voidaan jättää pari yötä ikään kuin varastoon sitä varten kun tullaan takaisin Nadiin lentääksemme pois Fijiltä. Loistavaa. Ostettiin sälliltä hyväntahdoneleenä saman tien botskiliput Manan saarelle seuraavaksi päiväksi ja painuttiin tyytyväisinä päiväunille. Eikä kyllä enää loppupäivänäkään tehty juuri mitään, eli maanantai oli sitten sitä myöten taputeltu.
Joskus aamun tunteina yllätykseksemme toistui toissaöinen episodi laumasta eksyneen japanilaisturistin yrittäessä väliimme goisaamaan. Välikohtaus tietysti ajoi miettimään, että onkohan kyseessä joku kirous, vai mistä moinen nousevan auringon maan sankareiden yllättävä mieltymys meidän huoneeseen pyrkimiseen johtuu. Eipä tästäkään nyt tietysti liiaksi haittaa yöunille ollut, mutta kyllä siinä kieltämättä tovi meni tapaukselle naureskellessa.
Episodi oli hauska vielä aamullakin kun jätettiin hyvästit Downtown Backpackersille ja suunnattiin Rajun järjestämällä kyydillä kohti venerantaa. Hostellista lähtivät mukaan myös japanilaispariskunta Miku ja Leo, mutta luotettavien todistajanlausuntojen mukaan kumpikaan kyseisistä sankareista ei ollut koputellut oveemme yöllä. Mitään muuta kavereista ei oikeastaan saatukaan irti, paitsi tietysti sitä perinteistä hihittelyä.
Veneranta sijaitsi Nadin rantahotellien (ilmeisesti siellä siis oli jonkinlainen ranta) takana, tyhjällä tontilla ja oli tietysti jo ihan täynnä reppuselkäistä jengiä, jotka kaikki halusivat pois pääsaarelta, kohti rennompia ympyröitä. Luonnollisesti lauttayhteys toimi ns. Fiji-timessa, eli pari tuntia meni istuessa rinkkojen päällä ja odotellessa. Jotenkin oli omituista huomata ärtyvänsä turhasta odottelusta, vaikka tällä reissulla tuli jo suoritettua mananamanana-kulttuurin maisterintutkinto kuuden ensimmäisen kuukauden aikana, Kaakkois-Aasiassa. Australian ja Uuden-Seelannin urbaanimpi elämänrytmi oli ilmeisesti kuitenkin saanut meidät hektisen kilpailuyhteiskunnan lapset palaamaan takaisin normaaliolotilaan ja olettamaan, että kaikki toimii tehokkaasti ja ajallaan. Noh, mikäs siinä. Tunnelmaa odotellessa toki kevensi itseironisen naureskelun lisäksi edessä siintänyt upea Mamanucasin saaristo, kristallinkirkas merivesi sekä auringon paistaminen pilvettömältä taivaalta.
Lopulta kuitenkin taivaanrannassa alkoi näky liikettä ja sieltähän se meidän paatti vihdoin saapui. Kyseessä oli ihan tavallinen isokokoinen moottorivene, jonka keulakabiiniin tungettiin parikymmentä rinkkaa ja länkkärituristit takaosan penkeille ja lattialle istumaan. Matka Mana-saarelle kesti jonkun kolmisen varttia ja aika meni toki mukavasti upeita maisemia katsellessa ja muiden reissaajien kanssa matkakokemuksia vaihtaessa.
Mana oli valikoitunut meidän ensimmäiseksi saarikohteeksi aivan puhtaasti sillä perusteella, että se oli Mamanucasin saarista kaikkein halvin. Eli siten siis paras. Aivan Tom Hanksin kuuluisaksi tekemän Castaway-saaren vieressä sijainneella pläntillä oli kolme pientä hostellia, sekä yksi korkealla aidalla loppusaaresta erotettu viiden tähden vetolaukkuturistien resortti. Hostellit olivat fijiläiseen tapaan ns. backpacker resortteja, eli yöpymisen hintaan kuului ruokailu kolme kertaa päivässä, mikä toki onkin hyvä, koska näiden turistiasumusten ja pienen alkuperäisasukkaiden kylän lisäksi saarella ei todellakaan ollut mitään muuta. Ei kauppaa, ei ravintolaa, ei kioskia, ei mitään mistä olisi voinut ostaa mitään. Täydellinen mesta siis.
Nadista tulevaa venettä oli rannalla vastaanottamassa soraääninen calypso-kuoro ja iloiset bula-huudot kaikuivat jo kauas merelle. Meidän asumuksessa, hivenen rähjäisessä Mana Lagoonissa oli vielä oma vastaanottokomiteansa toivottamassa meidät, sekä aamusta asti mukana raahautuneen japanilaispariskunnan tervetulleeksi, mutta aika nopeasti alkubriiffien (vettä ei saa juoda, ruokaa saa tähän ja tähän aikaan) jälkeen päästiin rahtaamaan rinkat hostellin matalan päärakennuksen takana sijainneeseen rähjäiseen taloon, jossa meille osoitettu nukkumakoppi sijaitsi. Talo oli itse asiassa ihan paikallisväestön kylän keskellä ja jo pelkkä kämpille käveleminen tarjosi melkoisen läpileikkauksen saarelaisten elintapoihin. Paikalliset vaikuttavat kyllä kautta linjan niin vilpittömän iloluontoisilta, ettei ihmisten tervehtimiselle ja kompulsiiviselle hymyilylle meinannut millään tulla loppua kun roudattiin kamoja majapaikkaan. Täällä ei selvästi todellakaan voi olla huonolla tuulella.
Sijoitettiin saman tien kamat kämppään, lätkittiin sata litraa aurinkorasvaa pintaan ja suunnattiin rannalle. Biitsi ei ehkä itsessään ollut ihan kaikkein hoidetuin, mutta sai pisteet aitoudesta, koosta sekä upeista näkymistä. Mana Lagoonin edessä oli vielä tarjolla runsaasti erilaisia aurinkotuoleja sekä muita rantakalusteita, eikä loppupäivänä oikeastaan tehty mitään muuta kuin chillailtiin auringossa. Kuulemma rannan edustalla sijaitsi myös ihan mukiinmenevä snorklausriuttakin, mutta eihän me nyt mitenkään heti ensimmäisenä päivänä jaksettu urheilemaan lähteä. Meillä oli liian kiire ottaa rennosti.
Safkalle huudeltiin tosiaan aina ajallaan, mutta muuten ei sitten koko päivänä rannalta poistuttukaan. Kaikki Mana Lagoonin työntekijät olivat käyneet päivän aikana vuorotellen esittäytymässä uusille tulokkaille ja illan mittaan tuli hyvinkin selväksi mikä on hivenen ränsistyneen ja kulahtaneen hostellin suurin kilpailuvaltti halvan hinnan lisäksi; kaikki kynnelle kykenevät henkilökuntaan kuuluvat hengailivat rennosti rannalla, pitivät asiakkaille seuraa ja osallistuivat tarvittaessa esimerkiksi rantalentikseen tai snorklausretkiin ihan oma-aloitteisesti, vailla mitään lisämaksuvaatimuksia. Aivan super-rentoa jengiä. Ei ihme että päärakennuksen sisäseinät oli mestoilla käyneiden travellerien toimesta kirjoiteltu täyteen henkilökuntaa ylistäviä viestejä. Erityisesti hostellin ohjelmatarjonnasta vastannut, valtavalta kaislahameiselta neekerizombielta näyttänyt Bosko, tuntui olleen kaikkien suosikki.
Myös suurin osa kanssavieraistakin vaikutti olevan rentoa porukkaa. Viimeisinä kuukausina kun ollaan oltu ainoastaan camperillä liikkeellä, niin kaikenlainen sosialisointi muiden samanhenkisten kanssa on jäänyt usein aika minimiin. Tottakai välillä ollaan leirintäalueilla hengailtu kanssamatkustajien kanssa, mutta hyvään hostelliympäristöön kuuluva tiivis yhteistunnelma on kyllä jäänyt viimeisinä kuukausina väliin. Oli siis suoraan sanottuna todella mukavaa vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia muiden reissaajien kanssa. Ja jengiähän tietysti oli joka puolelta; kun muistakin saaren hostelleista illan tullen kerääntyi jengiä meidän mestoille kaljoittelemaan, läppää tuli heitettyä ainakin Israelista, Jenkeistä, Saksasta, Ranskasta, Tanskasta, Norjasta, Englannista, Tsekeistä, Japanista, Taiwanista, Hong Kongista, Ausseista ja Hollannista kotoisin olevien reissaajien kanssa. Vielä kun mukaan lasketaan Mana Lagoonin manageri, italialainen Max (Massimo), intialainen kokki Ravi, sekä puolen kymmentä paikallista sälliä, niin koossa oli pitkästä aikaa aikamoinen kansojen cocktail.
Ilta sujuikin mukavasti 0,75 litraisia Fiji Bittereitä nauttiessa ja muihin tutustuessa. Välillä Bosko ja kumppanit olivat järkkäilleet pientä kulttuurishowta tanssiesityksen ja lyhyen tarinatuokion muodossa, mutta muuten iltaa vietettiin ihan perinteisen kaavan mukaan. Oli muuten yllättävää huomata, että näillä saarilla puolialastomana tanssiminen on nimenomaan miesten hommaa, eikä siinä ole tippaakaan mitään homoa. Hurjat soturit ne siinä koikkelehtivat hameissaan macheteja heilutellen, eikä mimmeillä ollut mitään asiaa mukaan himinöihin. Omituista. Toisaalta, saarelaisneitoset ovat kyllä sen verran ärjyn kokoisia, ettei hostellin lattia luultavasti olisi minkäänlaista yhteishytkyntää kestänytkään. Täkäläisten mimmien seurassa allekirjoittanutkin tuntee itsensä aika pieneksi.
Ilta päättyi joskus yhden aikoihin, mutta mikäs siinä, eilen ei todellakaan tarvinnut tehdä mitään muuta kuin herätä aamiaiselle ja raahautua siitä suoraan rannalle makailemaan. Ei jaksettu mennä snorklaamaan, ei kiinnostanut kiivetä saaren keskellä kohoavalle mäelle katselemaan maisemia, ei huvittanut lähteä kävelemään loputtomana molempiin suuntiin jatkuvaa hiekkarantaa, eikä myöskään jaksanut osallistua minkäänlaisiin urheilusuorituksiin. Ei siis tehty yhtään mitään muuta kuin maattiin rannalla. Välillä niinkin. Ipodilla Don Henley neuvoi, että ”take it easy, take it easy”, eikä niin monta levyä myyneen miehen neuvoja kannata olla kuuntelematta. Hyvää elämää.
Illalla aktivoiduttiin sen verran, että pelailtiin tanskalaisten mimmien, sekä ranskalaispariskunnan kanssa muutama tunti historian saatossa aivan liian vähälle huomiolle jäänyttä loistavaa Uno-korttipeliä, mutta painuttiin kuitenkin goisaamaan jo hyvissä ajoin ennen puolta yötä. Eikä todellakaan oltu ainoat, edellisillan suoritukset tuntuivat painavan silmäluomissa myös muutamalla muulla ja mestoilla olikin yllättävän hiljaista koko illan.
Tänään olisi sitten tarkoitus puskea ehkä iltapäivällä snorklaamaan tai jotain. Katsotaan, katsotaan. Ei tässä nyt itseään ole tarkoitus aktiviteeteilla läkähdyttää…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti