10.3.2011 Wayalailai, Waya Island, Yasawas

Kitara, cava ja tähdet

Maanantaina oli siis aika jättää hyvästit White Sandy Beachille, hypätä Yasawa Flyeriin ja vaihtaa maisemaa. White Sandy oli muuten ihan kiva mesta, mutta kuten Inni edellisessä postauksessa mainitsi, ei henkilökunta aivan sujuvasti osannut lukea harvalukuisten vieraidensa mieltymyksiä ja teki siten vierailusta hieman kiusallisen. Ei niissä tansseissa oikeasti mitään vikaa ollut, mutta joka ilta tunnin verran kaislahameisia miehiä ja toinen tunti iloisia humanistileikkejä alle kymmenen hengen jengillä, joka mieluummin pelaisi korttia ja välttäisi kaikenlaista hikoilua, osoittautui vähintäänkin epämukavaksi. Kun koko homma vielä kuorrutettiin jatkuvilla täysin övereillä ”we want to be your family away from home”- lässytyksillä, oli todellakin korkea aika vaihtaa asemapaikkaa muille rannoille.

Seuraavaksi kohteeksi valittiin täysin randomilla Long Beach-niminen mesta, josta ei tiedetty mitään muuta kuin nimi. Noh, Long Beach, ei nyt lähtökohdittain kuullosta hirveän vastenmieliseltä paikalta, eli ei todellakaan jaksettu sen enempää asiaa ajatella. Sitä paitsi, White Sandysta messiin lähtivät vielä itävaltalainen Nora, sekä brittikundit Arlie ja Dom, eli ainakin hyvää korttipeliseuraa oli edelleen tarjolla, jos vaikka pitkä ranta ei tarjoaisikaan tarpeeksi virikkeitä tulevina päivinä.

Matka Yasawa Flyerilla mestoille kesti tunnin verran ja ihan nimensä mukaisesti perillä odotti upean valkoinen, ainakin pari kilometriä pitkä ranta. Mikä yllätys. Kannettiin kamat hivenen kyseenalaiseen dormiin ja siirryttiin lounaan kautta rannalle hengailemaan. Kuten aikaisemmatkin täällä nähdyt resortit, myös Long Beach oli miellyttävän pieni ja rauhallinen paikka. Mestoilla oli meidän lisäksi kymmenkunta muuta matkalaista, mutta siinäpä se sitten olikin. Meininki oli siis aika iisiä. Esimerkiksi Beachcomberissa on kuulemma pelkkä dormitoriokin yli sadan hengen nukkumaloossi, eli tunnelma on ilmeisesti hieman hektisempi, kun näissä parinkymmenen sällin mestoissa.



Lupaavasti alkanut auringonotto katkesi heti alkuunsa, kun jokapäiväinen, about tunnin mittainen sadekuuro yllätti meidät tällä kertaa jo heti aamupäivästä. Noh, säällehän ei mitään voi, eli seuraavat hetket käytettiin palmun alla kitaraa rämpytellen. Molemmat messissä heiluneet brittikundit ja varsinkin Dom osoittautuivat erinomaisiksi kitarasankareiksi ja kun heidän reissuskebansa puuttuvat kielet saatiin korvattua meikäläisen pakasta löytyneillä vietnamilaisilla rautalangoilla, oli yhtäkkiä pystyssä yllättävän hyvät jamit. Suurimmat naurut saatiin aikaiseksi, kun muutamat paikallisväestöstä tulivat kuuntelemaan rämpyttelyä juuri kesken erittäin tunteikkaan version Tenacious D:n ”Fuck Her Gentlysta” ja hetken kuunneltuaan sällit poistuivat luonnollisesti juoksujalkaa posket punoittaen paikalta. Ilmeisesti paikalliset island-songit kertovat yleensä vähän syvällisemmistä ja vakavammista aiheista ja sisältävät suoran puheen sijasta hieman monimutkaisempia metaforia.

Iltapäivän puolelle siirryttäessä sade loppui ja koska kellään ei ollut mitään muutakaan erityisen tärkeää tekemistä, päätettiin laittaa pystyyn pienimuotoiset rantalentisturnaukset. Tai siis, ensin pelattiin eurooppalais-amerikkalaisilla joukkueilla hyvällä menestyksellä varmaan tunnin verran, kunnes paikalliset tulivat sotkemaan meidän leikit. Tarkemmin sanottuna siis, kaikkia meitä kilpailuyhteiskuntien pistelaskufiksaatioistuneita lapsia silmin nähden harmitti paikallisten ”fiji-time, fiji-rules”- tapa pelata. Aurinko paistaa, kaikilla on hauskaa ja lätkitään palloa vähän sinnepäin. Hehheh. Jos joku kilpailu järjestetään, niin kyllähän nyt pisteet lasketaan, jotta voidaan selvittää kuka voitti ja kuka hävisi? Ja tokihan jokainen tekee kaikkensa voittaakseen, eikö? Muutenhan missään ei ole mitään järkeä. Vähän kyllä hävetti huomata ärsyyntyvänsä paikallisten rennosta hälläväliä-asenteesta. Ei varmaan tekisi pahaa ottaa ainakin joissain asioissa oppia täältäpäin maailmaa. Omaksi puolustuksekseni on sanottava, että en ollut ainoa, joka olisi nauttinut hieman kurinalaisemmasta ja organisoidummasta tavasta pelata; ainakin saksalainen Jonas ja jenkkimimmi Heather poistuivat kiukusta kihisten paikalta tämän fijiläisen amatöörirantalentiksen joga boniton alettua.



Long Beachin iltarepertoaariin eivät kaikkien suureksi helpotukseksi kuuluneet minkäänlaiset väkisin hauskat pelit ja leikit, vaan meidän vieraiden ”annettiin” hengailla aivan vapaasti keskenämme koko loppupäivä. Oikeastaan kaikki paikalla heiluneet tyypit olivat nimettömäksi jäänyttä, uskomattoman chavahtavaa (ihme ettei ollut Burberry-kuosisia uima-asuja) brittipariskuntaa lukuunottamatta mukavaa sakkia ja ilta kuluikin erittäin rattoisissa merkeissä majoituslaitoksen terassilla.

Koska Long Beach osoittautui aivan mahtavaksi mestaksi ja meininki oli loistavan porukan ansiosta erittäin rattoisaa, päätettiin jäädä mestoille vielä ainakin toiseksi yöksi. Saapuessamme paikalle maanantaina, respan mimmi ei suostunut ottamaan vastaan majoitusvouchereita kuin yhdeksi yöksi kerrallaan, mutta vakuutteli toisen yön buukkaamisen onnistuvan hyvin vielä aamulla. Noh, kuten arvata saattaa, tiistaiaamuna olikin eri ääni kellossa ja meidän dormitorio-sängyt oli jotenkin mystisesti yön aikana myyty joillekin muille. Hyvän jengin ja upean mestan jättäminen suoraan sanottuna vitutti aivan valtavasti, mutta eipä siinä muu auttanut kuin painua pakkaamaan kamat ja suunnata johonkin eri osoitteeseen. Annettiin kuitenkin välitöntä verbaalista palautetta siinä määrin, että taitavat konflikteihin tottumattomien paikallisten alahuulet väpättää edelleenkin.

Tiukan palautekeskustelun kuuli muiden mukana myös Tai Felipe, saarella asunut maailmankansalainen, joka oli kuulemma kuutisen vuotta sitten ”adoptoitu” paikalliseen perheeseen ja asui nyt pitkän rannan toisessa päässä sijaitsevassa parinkymmenen hengen kylässä. Sälli tuli kertomaan, että heidän perheensä (yksi kylä, yksi perhe) pyörittää jonkinlaista pienehköä majoitusbusinesta ihan homestay-hengessä, eli jos meitä vain kiinnostaisi hieman aidompi fijiläinen elämys, niin majoitusvoucherimme kelpaisi myös heille. Meitä ei todellakaan innostanut osallistua enää yhteenkään väkisin hauskaan ”paikalliset pelit ja leikit”-iltamaan, mutta ihan aidossa saaristolaiskylässä asuminen oli kyllä erittäinkin houkutteleva vaihtoehto. Sitä paitsi, Flying Fish Villageen muuttamalla päästiin jäämään Long Beachin upealle rannalle vielä ainakin toiseksi päiväksi. Ihan loistokas sattuma siis.

Jätettiin rinkat välittömästi Long Beachin matkatavarahuoneeseen ja puskettiin pelkät reput selässä muutaman kilometrin matka Flying Fishiin, jossa meitä odotti kylän guest-bure; palmunlehdistä käsin punottu maalattiainen mökki aivan rannassa. Kylä koostui about kymmenestä buresta, joissa asui vuodenajasta riippuen kymmenestä kolmeenkymmentä ihmistä. Tällä hetkellä paikalla oli parikymmentä tyyppiä. Kaikki kyläläiset tulivat luonnollisesti esittäytymään valkonaamoille, eikä oppaita paikalliseen elämäntyyliin tutustumiseen ainakaan puuttunut. Kävi ilmi, että Flying Fish on lähes täysin omavarainen luomukylä; kaikki elintarvikkeet teetä, kahvia sekä moottoriveneiden bensoja lukuunottamatta tulevat omista pelloista, merestä tai viidakosta. Kylän ainoa, ruokailu-buressa sijainnut loisteputki toimi keittiön katolla sijainneella aurinkopaneelilla ja juomavesi saatiin sadevettä keräämällä. Lienee sanomattakin selvää, ettei kännykkäverkoista, netistä tai mistään muista modernin elämän mukavuuksista juuri tarvinnut haaveilla. Parissa kilometrissä oltiin siis tultu kuvainnollisesti aika kauaksi viereisestä backpacker resortista.



Tutustuttiin aikamme kylän meininkeihin ja ihmisiin, mutta puskettiin kuitenkin iltapäivän siestan (?) aikoihin takaisin Long Beachiin pelaamaan lentopalloa. Pelit menivät kuitenkin täsmälleen samalla tavalla kuin edellisenä päivänä ja hermojen menetyksen jälkeen painuttiin vähin äänin takaisin Flying Fishiin. Kylässä meitä oltiinkin jo odoteltu iltapäiväteelle, jonka jälkeen tarjoiltiin välittömästi päivällinen. Eihän siinä kehdannut paljoa vastustella, vaan heti teen ja omituisten pannukakkutyyppisten leivonnaisten jälkeen oli puskettava itsensä täyteen cassavaa (jonkinlainen perunan ja bataatin fijiläinen risteytys), kalaa ja perunanmakuista banaania. Mikäs siinä.

Illan pimetessä oli vuorossa päivän jännittävin ohjelmanumero kun meidät kutsuttiin osallistumaan perinteiseen cava-seremoniaan. Cava on jonkinlaisista juurista jauhettu pulveri, jota veteen sekoittamalla saadaan aikaan kuraveden näköistä liejua, jota sitten juodaan seremoniallisesti palmunlehtimatolla istuen. Kyseessä on melanesialaisiin muinaisuskontoihin liittyvä iltarituaali, jonka tarkoituksena on hiljentyä ajattelemaan esi-isiä, rauhoittua miettimään päivän tapahtumia ja tekemään kylää koskevia päätöksiä. Hommaan saattaa hyvinkin liittyä myös laulua ja tanssia jos kyseessä on iloluontoinen cava-seremonia, kuten nyt kun kylässä oli vieraita, mutta loppujen lopuksi tarkoitus on saavuttaa rauhallinen mielentila. Cavan olisi myös tarkoitus olla miedosti keskushermostoon vaikuttavaa, eli ko. kuraveden juomisella on muukin kuin pelkästään seremoniallinen merkitys. Muutamat tapaamamme reissaajat olivat kertoneet meille maistaneensa cavaa resorttien ”fijiläisilloissa”, mutta me päästiin nyt osallistumaan ihan sataprosenttisen aitoon meininkiin, mikä oli tietysti aivan loistavaa.

Homma toimi siten, että cavaa nautittaessa piti ensin taputtaa kerran käsiä yhteen, sanoa ”bula” (johon muiden tuli vastata ”bula”, ”bula vinaka”, ”vinaka vaka levu” tms.), juoda koko kookospähkinänkuoresta tehty kuppi kuravettä kerralla tyhjäksi ja taputtaa käsiä kolmasti. Kenen tahansa juodessa muut saattoivat osoittaa kunnioitusta tätä kohtaan taputtamalla käsiään yhteen. Päälliköllä oli oma pähkinänkuorensa, vanhemmilla kylänmiehillä omansa ja nuoremmilla omansa, eikä näitä tietenkään saanut sekoittaa keskenään. Me vieraat saatiin juoda päällikön kuoresta ja vieläpä ennen kyseistä sankaria, eli kunnioitus valkonaamoja kohtaan ainakin oli kohdallaan. Sitä paitsi, Inni oli takarivin varjoissa istuneen päällikön vaimon lisäksi ainoa nainen joka oli seremoniaan kutsuttu, eli siinäkin mielessä oltiin etuoikeutetussa asemassa.



Tätä jatkuikin sitten seuraavien viiden tunnin ajan. Jokaisen cava-kupillisen jälkeen laulettiin kitaroiden ja ukulelen säestämänä island-songeja, eli tunnelma ei todellakaan ollut hartaan rituaalinomainen aivan koko aikaa. Parin tunnin hengailun jälkeen joku keksi, että me voitaisiin varmaan välillä esittää jotain suomalaisiakin lauluja; ”now Thommasi song”, kuului päällikön käsky, eikä siinä siis auttanut muu kuin hakea omasta majasta kitara ja esittää muutama biisi. Tuo ”Thommasi”-nimi muuten johtuu siitä, ettei fijiläinen kutsumanimi voi päättyä konsonanttiin. Kaikki paikalliset siis kutsuvat allekirjoittanutta nimellä ”Thommasi”, mutta Innin travellerinimi, Anna, toimii ihan hyvin sellaisenaan. Jokatapauksessa, vedettiin siinä sitten Levotonta Tuhkimoa ja Paratiisia sydämemme kyllyydestä outoa kieltä ja oudon melankolisia biisejä ihmetellen seuranneelle paikallisyleisölle. Ilman minkäänlaista laulukirjaa soitellessa allekirjoittaneen suomenkielisten biisien repertoaari oli kuitenkin melko nopeasti käyty läpi ja koska päällikön niin käskiessä, oli esitettävä lisää musiikkia, ei auttanut muu kuin vaihtaa ulkomaisten artistien kappaleisiin ja toivoa ettei kukaan huomaa laulukielen muuttuneen suomesta englanniksi. Aika nopeasti kuitenkin tajuttiin, ettei paikallisilla tietenkään ole mitään käsitystä länsimaisesta populaarimusiikkikentästä ja niinpä loppuiltana kuultiinkin sitten suurten suomalaisten artistien kuten Neil Youngin, Bruce Springsteenin, Eddie Vedderin ja Guns’n Rosesin materiaalia.

Ilta oli loppujen lopuksi mielettömän hauska, erittäin opettavainen ja ennen kaikkea aito kokemus ja goisaamaan mentiin hyvinkin tyytyväisinä joskus ennen puolta yötä. Oikeastaan ainoa pettymys oli, ettei cavasta etukäteishypestä huolimatta tullut pienehkön kielenpuutumisen lisäksi juuri mitään fiiliksiä. Meidän leirissä taidetaan siis pysyä edelleenkin kuningas alkoholin nauttimisessa kun halutaan rentoutua tai muuten vain sekoittaa päätä.

Aamulla herätys oli tietysti ohjelmassa heti auringon noustessa ja koko aamupäivä meni kylässä hengaillessa, ilman mitään sen kummempaa tekemistä. Seurailtiin kun jengi punoi uusia bureja, rakenteli talojen kehikkoja ja kitki puutarhaa. Ihan perusmeininkiä siis. Lounaaksi nautitun dal-keiton jälkeen jätettiin sitten hyvästit kyläläisille ja dallailtiin takaisin Long Beachiin, jossa hypättiin Yasawa Flyeriin ja suunnattiin kohti etelää ja Waya-saarta. Wayalailain resortti odotti parin tunnin melko rajun merimatkan päässä ja vaikkei meillä luonnollisesti ollutkaan mitään ongelmia merenkäynnin kanssa, samaa ei voinut ihan kaikista kanssamatkustajista sanoa; koko katamaraani oli täynnä toinen toistaan kalpeampaa matkalaista.




Wayalailain backapacker-resortti olikin sitten edellispäivän Flyig Fishin täydellinen vastakohta; monta sataa ihmistä vetävä valtava majoituslaitos oli niin kaukana autenttisesta fijiläisestä meiningistä kuin nyt vain voi mitenkään olla ja bilematkalla olleiden brittityttöjen nousuhumalainen kirkuminen kuului pitkälle merelle asti. Noh, itsehän me oltiin majapaikkaa haluttu vaihtaa, eli majoituttiin välittömästi dormin nurkkaan ja asetuttiin riippumattoihin chillailemaan.

Iltapäivän suurinta huvia tarjosi parikymppisten englantilaismimmien toimien seuraaminen; ko. sankareilla oli messissä valtavia meikkipakkeja, kymmeniä erilaisia asukokonaisuuksia, litroittain hiuslakkaa ja hajuvettä ja vaikka mitä trooppiseen saarelaiselämään autenttisesti kuuluvia hyödykkeitä. Tytöt laittautuivat Wayalailain iltaa varten aivan kuin lähteäkseen Lontoon yöhön joka tietysti tarjosi meille samoissa kledjuissa viimeiset 10 ja puoli kuukautta viihtyneille matureille uskomattoman määrän naurunpyrskähdyksiä. Kyllä ne korkokengät nyt vain väkisinkin vaikuttavat vähän övereiltä näissä olosuhteissa, vai mitä Katie/Gems/Alex/jne.? Noh, oli Wayalailaissa muutakin jengiä , eikä kyseessä onneksi ollut mikään ihan puhdas bileresortti. Oikeastaan kaikki mestat missä oltiin näillä saarilla aikaisemmin oltu, olivat olleet hyvinkin pieniä ja rauhallisia, eikä meitä yhtään haitannut että ympärillä oli pitkästä aikaa vähän enemmän jengiä. The more the merrier.

Iltaruokailun yhteydessä koettiin tiistai-illan irvokas toisinto kun resortin ”fijiläisessä juhlassa” järjestettiin oma cava-seremoniansa. Ajatus oli toki hyvä ja varmaan niiden mielestä jotka eivät olleet ennen cavaa maistaneet kokemus oli mukava, mutta meille vertailukohta edellisiltaan oli liian lähellä. Parfyymintuoksuisten vetolaukkumatkustajien tirskuessa ympärillä, tuli väkisinkin mieleen, että tässä on nyt kyseessä vähän sellainen torremolinoslaisen porsasjuhlan melanesialainen versio. Noh, mikäs siinä, ihan hauskaa oli.

Tänään onkin sitten satanut koko päivän, eli aika on kulunut täysin sisätiloissa hengaillessa. Vettä on tullut sen verran rankasti, että vähän on alkanut pelottaa, että kun nyt ollaan tällä reissulla jo tuhottu Australia tulvilla ja Uusi-Seelanti maanjäristyksillä, niin näinköhän Fiji nyt sitten uppoaa. Toivottavasti ei.

Huomenissa poistutaan kymmenen päivän saarihyppelyiden jälkeen Yasawasilta ja siirrytään takaisin Nadiin. Tarkoituksena olisi ehkä lähteä käymään vielä Fijin pääkaupungissa, Suvassa ennen kuin jätetään ensi viikolla saarivaltiolle hyvästit ja siirrytään Pohjois-Amerikkaan. Katsotaan, katsotaan…


-Tomppa