Nadista päästiin kuin päästiinkin pois keskiviikkona, vaikka vähän olikin mutkia menomatkassa kentälle. Hostellin respan raju Raju oli luvannut meille ilmaisen kyydin lentokentälle (antoi muuten vikan yön majoituksenkin maksutta) ja oltiin sovittu että lähdetään aamuviideltä kun kuski oli lähdössä hakemaan jotain saapuvaa porukkaa. Myöhemmin aika muutettiin kuudeksi ja kun laskeuduimme aulaan viittä vaille, sanoi yörespan leidi että kuski lähti jo, te olette myöhässä. Neidille piti vääntää rautalangasta että ei, kuskin kello lienee väärässä, oikea aika on 5.58. Noh, kuljetus soitettiin takaisin ja mekin päästiin mukaan ja Nadi Internationalille.
Oltiin tietysti tosi ajoissa kentällä, ja tilattiinkin kaikessa rauhassa viimeisillä Fijin dollareilla aamiaista jonka toteutus meni vähän sinnepäin mutta eipähän jäänyt nälkä. Samalla fiilisteltiin fijiläisten poliisien, tai mitä rajavartioita olivatkaan, mahtavaa virka-asua johon kuului univormupaidan lisäksi hame. Luottamusta herättävää.
Parin seuraavan päivän aikana oli siis tarkoitus siirtää itsensä ja kamansa San Franciscoon, jossa luvassa olisi viikon verran hengailua yhdessä Yhdysvaltojen kivoimmista kaupungeista. Oltiin mietitty tähän Pohjois-Amerikan pätkälle vähän kaikenlaista Meksikon, Costa Rican, Karibianristeilyn ja Kanadan läpi junailun väliltä, mutta päädyttiin kuitenkin tuttuun San Franciscoon. Kanada jätettiin seuraavaan kertaan maaliskuussa vielä liian kylmän kelin takia, ja nuo eteläisemmät kohteet siksi, että muutamassa viikossa ei kuitenkaan pääsisi tutustumaan paikkoihin ihan samalla intensiteetillä kuin tän matkan aiempiin kohteisiin. Seuraavalla reissulla sitten.
Loppuosa Jenkeissä ollaan sitten New Yorkissa, josta tehdään muutaman päivän retki ainakin Bostoniin. Ja eiköhän siellä riitä tekemistä ja nähtävää melko pitkäksikin aikaa. Päätettiin mennä näihin jo aikaisemmin nähtyihin ja hyviksi havaittuihin kohteisiin, että päästään viettämään kunnolla aikaa paikan päällä, eikä tule tarvetta tai kiirettä rampata enää niissä kaikkein ilmiselvimmissä nähtävyyksissä.
Eka lento suuntautui kuitenkin takaisin Aucklandiin, eli kolmisen tuntia väärään suuntaan. Matka meni ihan ok, katsoin King’s Speech -leffan, joka oli yllättävän hauska. Olin jotenkin odottanut sen olevan vakavahenkisempi, mutta parempi näin. Ansaitsi siis mun mielestä pystinsä.
Aucklandin kentällä siirryttiin sitten suoraan odottelemaan kuuden maissa illalla lähtenyttä Los Angelesin konetta. Tähän hengailuun ei muuta jännittävää liittynytkään, kuin se että lentokentän kirjakaupasta löytyi kaksi viimeistä vielä meille uutta Jack Reacher -kirjaa, eli nyt saadaan koko sarja luettua. Mainiota.
Jenkkeihin lentänyt kone oli ilmeisesti Air New Zealandin uusimpia hankintoja, ja sen ominaisuuksia ja erikoisuuksia esiteltiinkin innokkaasti. Oltiin jopa päästy johonkin omituiseen skycouch-luokkaan, joka oli jollain lailla sitä ihan perus-economya fiinimpi. Miten, se jäi epäselväksi. Leffavalinta jatkui Oscar-voittajalinjalla, vuorossa oli balettitrilleri Black Swan joka oli myöskin ihan hyvä ja Portman ansaitsi patsaansa. Suosittelen siis tätäkin. Loppuaika meni sitten harmitellessa että jos aikoo saada yhtään nukuttua, niin ei voi mitenkään ehtiä katsomaan kaikkia 22 jaksoa How I Met Your Motheria. Oi mitä ongelmia.
Aamulla olikin jälleen keskiviikko ja kaksi kolmesta lennosta takana. Köröteltiin Unitedin terminaaliin odottelemaan lisää ennen lentoa San Franciscoon. Check-in -virkailija tarjoili meille mahdollisuutta asettua viidelläkympillä stand-by -paikoille (josko näin pääsisimme lähtemään hieman aikaisemmin), mutta mehän ei tietenkään haluttu maksaa mitään ylimääräistä ja asetuttiin terminaalin penkeille kuluttamaan seuraavaa seitsemää tuntia.
Itse lento perille San Franciscoon meni alle tunnissa, ja viimein oltiin perillä. Ainakin melkein. Vielä BART-junalla keskustaan ja hostelliin. Union Square Backpackers on pari korttelia itse Union Squarelta, eli ihan kaikkien shoppailu- ja teatterialueiden lähistöllä. Hostelli nyt on vähän mitä on, mutta näin hyvällä sijainnilla ja halvalla hinnalla ei voi myöskään paljoa vaatia. Sisällä on lämmin ja suihkusta tulee lämmintä vettä. Ja oven saa lukkoon, mitä nyt hostellissa asuva liehulettityöntekijä ramppaa koko ajan huoneessa hakemassa vaatteitaan kaapista. Kämppiksinä kaksi normaalin oloista ranulipoikaa ja meidän huoneessa on jopa telkkari.
Illalla painuttiin viereiseen Pinecrest dineriin valtaville annoksille ja sen jälkeen suoraan nukkumaan. Tuosta dineristä on muuten tullut ihan meidän vakiopaikka; ei mikään teemaravintola, jossa on Marilyn Monroen ja Elviksen kuvia seinillä, vaan ihan rehti ruokala jossa kahvia saa juoda niin paljon kun jaksaa ja sitä on mahdollista tehdä 24 tuntia vuorokaudessa. Ja paikka näyttää olevan lähes täynnä koko ajan.
Torstaina, joka siis meidän sisäisellä kellolla oli jo perjantai, päätettiin hyvällä omallatunnolla viettää koko päivä kaupoilla ja hankkia tähän hieman hyisempään ilmastoon sopivia vaatteita. Saatiin mulle takki ja molemmille uudet farkut, vaikka mun pöksyt saapuvatkin vasta tiistaina Santa Barbarasta. Muuten katseltiin pitkästä aikaa ihan vakavissaan minkälaista vaatetta ja kenkää olisi tarjolla, vaikka päätettiinkin jättää suurin osa ostoksista viikon päähän New Yorkiin, sillä siellä päästään viimein outlettien ihmemaahan. Ja päästään välttämään verot. Jei.
Seuraavana päivänä satoikin sitten kaatamalla heti aamusta ja meidän hyvä suunnitelma lähteä vaeltelemaan pitkin San Franciscon hipsterikaupunginosia kariutui siihen. Lähdettiin hitaasti aamulla liikkeelle ja diner-aamiaisen jälkeen mentiin taas heilumaan kaupoille. Tomppakin sai uuden takin, eli nyt ei enää hiippailla täällä samanlaisissa tuulitakeissa.
Lauantaina satoi jälleen, ja säätiedotus lupasi pelkkää sadetta koko seuraavaksi viikoksi. Päätettiin kuitenkin että ei anneta sen haitata ja että ei aleta nyhjäämään sisällä koko viikkoa, ja puskettiin sadetta uhmaten kohti Alamo Squarea ja alueen kuuluisia värikkäitä taloja. Käytiin katselemassa pastelliväriset piparkakkutalot rankkasateessa ja sen jälkeen oli pakko vetäytyä välillä Starbucksiin kuivattelemaan ja kahville.
Kun oli aika rynnätä taas märille kaduille, todettiin että onhan tämä nyt melko perseestä, ja suunniteltiin sopiva reitti takaisin hostellille. Meillä oli muutenkin tarvis hankkia hieman majoituksia ja bussilippuja Bostoniin ja tämän homman kyytipojaksi käytiin vielä nappaamassa kulmakaupasta punaviinipullo. Hyvin hoitui varaukset. Tämän jälkeen mentiin (yllätys, yllätys) jälleen Pinecrestiin syömään ja läheiseen irkkupubiin jossa hupia tarjoili vihreisiin pukeutunut polttariporukka, Sharksin peli ja bändi, jossa oli uskomaton hopeakettu rumpali-laulaja.
Tänään sunnuntaina paistoi vastoin kaikkia odotuksia aurinko, ja se tarkoittikin sitä että oli aika lähteä tutustumaan San Francison tyylikkääseen homoalue Castroon ja vanhojen hippien ja turistien kansoittamaan Haight-Ashburyyn. Tallailttiin jonkinlaista pääkatua, Market Streetiä, länteen ja kohti Castroa. Matkan varrella kohdattiin jos jonkinlaista koditonta, maailmanlopun saarnaajaa ja ihan puhtaasti hullua, mutta jotenkin täällä se ei tunnu kovin pelottavalta, eli kadulla saa kulkea huoletta ja nämä sankarit antavat olla ihan rauhassa. Pelottavinta täällä on se että yksi pikaruokaketju mainostaa tarjoilevansa ”bottomless steak fries”. Huh.
Jo pitkällä ennen varsinaista Castroa alkoivat sateenkaariliput korvata normaalisti valtoimenaan liehuvat jenkkiliput, ja vastaan alkoi tulla huomattavasti keskivertoamerikkalaista tyylikkäämpää porukkaa. Castro oli siis oikein kiva alue, tai oikeastaan kadunpätkä, täynnä mukavannäköisiä kahviloita ja tyylikkäitä putiikkeja. Oikeastaan ainoa miinus naistenvaatteiden puutteesta.
Castrosta jatkettiin jyrkkää ylämäkeä kohti Haightia, joka on tosiaan se 60-70 -lukujen vaihteen legendaarinen hippialue, jossa näitä oman elämänsä monologeja papattavia tyyppejä notkuu jonkin verran kadunkulmissa. Mukana muutama aito vanha hippi, iPhone kourassa pyöriviä nykyhippejä ja tietysti turisteja. Eli ihan hyvä sekoitus, ja kulmilla viihdyttiinkin hyvin muutama tunti lounastaen ja vintage-kauppoja tutkien.
Aurinko paistoi oikeastaan koko päivän ja ilmassa tuoksui keväältä, eli oikein mainio sunnuntaipäivä. Käveltyä tuli ihan huomaamatta varmaan lähemmäs 30 kilometriä ja nyt onkin ihan hyvä lepuuttaa jalkoja Saturday Night Liven vitsien parissa. Huomenna tehdään tän San Franciscon visiitin ainoa varsinainen turistijuttu, eli mennään käymään Alcatrazissa, joka jäi silloin edellisellä kerralla väliin kun liput olivat myyneet loppuun. Kierros tehdään kuulokkeet päässä ja on varmastikin kunnon karjalauma-ajoa, mutta molempia kiinnostaa sen verran kyseisen saaren jännä historia että ei anneta sen haitata. Nyt toivotaan vaan että aamulla olisi samantyylinen ilma kuin tänään, niin saisi siitä venematkasta vankilaankin hieman miellyttävämmän kokemuksen.
Alcatraz-päivän jälkeen jäljellä on vielä pari päivää San Franciscoa jäljellä, ja niiden vietto riippuu varmastikin melko paljon säästä, panostetaanko päämäärättömään harhailuun vai kenties museoihin tai muuhun sisähauskaan. Torstaina sitten Virginin siivin New Yorkiin ja varmaankin ihan ensi töiksi Jerseyn puolelle outlet-ostoksille, mulla on nimittäin tasan kaksi paitaa. Ja toisessa on reikä.
-Inni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti