Maanantai aloitettiinkin sitten juuri niin kuin hyvä viikko kuuluukin aloittaa; menemällä vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Kuten Inni edellisessä postauksessa kirjoitti, edellisellä visiitillä San Franciscoon meillä jäi Alcatrazin visiitti kovasta yrityksestä huolimatta tekemättä, eli tällä kertaa oli ihan pakko hypätä valtavien turistilaumojen jatkoksi ja käydä väijymässä mitä kyseinen rangaistuslaitos pitää sisällään. Viimeksi ei mitenkään osattu ennakoida, että ko. vankila olisi niin suosittu, että liput pitää varata viikon verran etukäteen ja tällä kertaa flabarit olikin hommattu jo Fijiltä käsin varmuuden välttämiseksi. Ei siis muuta kuin lähes joka-aamuisen Pinecrestin diner-aamiaisen kautta kävellen kohti rantaa ja sen laiturialueita.
Käytiin noutamassa liput Alcatraz-reissun alkupisteestä, laiturilta numero 33 ja painuttiin omaa lähtöämme odotellessa laiturille 39 väijymään edellisellä kerralla suuren vaikutuksen tehneitä merijellonia. Tällä kertaa näitä valtavia merten maksamakkarapötkylöitä loikoili niitä varten rakennetuilla ponttoneilla vain n. satakunta, joka parin vuoden takaiseen tuhanteen hylkeeseen verrattuna oli kyllä valtava pettymys. Missä lienevät hengailleet. Tällä kerralla kaikki merimakkarat mahtuivat jopa goisailemaan aamupäiväuniaan kiipeämättä toistensa päälle ja toimintaa oli siis harmittavan vähän. Noh, olivathan ne pötkylät edelleenkin ihan hauskaa katseltavaa, mutta edellisrundin valtava merieläinkaaos ja oinkoink-kakofonia jäivät kuitenkin tällä kertaa kokematta.
Hylkeiden vähyyteen pettyneinä mentiin vielä ehkä tunniksi katselemaan laituri 39:n turistikrääsäkauppoja, jonka jälkeen puskettiin jonottelemaan Alcatraz-lauttaan. Mestoilla oli arviolta miljoona muutakin vankilakokemuksennälkäistä turrea ja laskeskeltiinkin siinä odotellessamme että vankilakokemuksen täytyy olla lauttayhtiölle (ja varmaan San Franciscon kaupungille) aivan valtava business; lauttalähtöjä puolentoista mailin matkalle satamasta The Rockille on kymmenen päivässä ja jos jokainen botski vetää viisi sataa matkustajaa, kertyy pelkistä lipputuloistakin jo 150 000 taalaa päivässä. Ja kun mukaan lasketaan kaikki oheisrahastus (Alcatraz-logo on tietysti painettu aivan kaikkeen mahdolliseen lippiksistä ”irronneisiin” muurin palasiin ja baseball-palloista kännyköihin), summa varmasti vähintään tuplautuu. Noh, mikäs siinä, tämähän on yrittäjyyden luvattu maa.
Keli oli pilvinen ja erittäin tuulinen ja aivan samoin kuin edelliselläkin kerralla San Franciscossa, ”Sunny California” ei edelleenkään oikein lunastanut lempinimensä asettamaa lupausta. Taitaa olla vain nerokkaiden markkinamiesten tuotoksia tämäkin. Laitetaan samaan sarjaan ”aurinkoisen Australian”, ”ystävällisten thaimaalaisten” ja muiden tällä reissulla urbaanilegendoiksi todistettujen myyttien kanssa. Toisaalta, nyt on kuitenkin vasta maaliskuu, eli ei kai tässä nyt mitään shortsikelejä ole lupakaan odotella.
Lautta seilasi ”Kivelle” vartin verran ja heti ensimmäisenä meitä oli vastaanottamassa vanhempi (tietysti viiksekäs) puistonvartija (Alcatrazin saari kuuluu luonnollisesti koko maan laajuiseen luonnonpuistojärjestelmään siinä missä Grand Canyon ja Yellowstonekin), joka paikalliseen tyyliin tuntui olevan niin ekstaasissa työskentelystä tässä ”upean loistokkaassa, kulttuurihistoriallisesti elintärkeässä, superextramahtavassa turistikohteessa” ettei mitään järkeä. Nyt ei sitten saa käsittää väärin; on erittäin siistiä että joku on aivan fiiliksissä duunistaan, mutta en nyt voi mitenkään uskoa, että tämäkään sälli enää arviolta neljänkymmenen vuoden palveluksen jälkeen herää joka aamu hymyssä suin mennäkseen töihin kertomaan tuhansille turisteille missä päin ikivanhaa vankilaa vessa sijaitsee. Saatan toki olla vain jotenkin ultrakyyninen, mutta amerikkalainen tapa tehdä pienimmästäkin asiasta jumalan lahja ihmiskunnalle nyt vain sattuu välillä kalskahtamaan meikäläisen korvaan hieman tekopyhältä. Varsinkin kun tässä nyt seistiin jäähileisessä kevättuiskussa ja venailtiin malttamattomana odottavan karjalauman keskellä lupaa puskea minne tahansa sisätiloihin tuulensuojaan.
Puistonvartijan horistuaan hehkutuksensa, siirryttiin porukassa mäkeä ylöspäin, vankilan vanhaan varastorakennukseen katselemaan esittelyvideota ennen itse kaltereiden taakse siirtymistä. Discoveryn tuottama, Alcatrazin historiasta kertova pätkä keskittyi itse vankilatoiminnan lisäksi saaren historiaan sotilastukikohtana (ennen vankila-aikoja), saaren luonnonihmeisiin (lintuja ja kasveja) sekä erittäin mielenkiintoiseen parin vuoden jaksoon 60-70-luvun vaihteessa jolloin intiaaniaktivistit olivat vallanneet saaren reservaatikseen ja herätelläkseen päättäjiä intiaanien oikeuksia koskevissa kysymyksissä. Oltiinkin ihmetelty, miksi satamarakennuksissa oli vanhoja tageja ”indians welcome”- ja ”indian territory”-teksteillä ja näistä aktivistivuosistahan se vastaus sitten löytyi. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että aihe oli edelleen melko arka, koska tätä ja paria muuta aiheesta kertovaa videota enempää tietoa asiasta ei sitten löytynytkään. Ei toki mikään yllätys.
Alkufiilistelyjen jälkeen päästiinkin sitten itse asiaan, eli siirryttiin saaren korkeimmalla kohdalla sijaitsevaan vankilarakennukseen. Mestoilla lyötiin luurit päähän ja siirryttiin hortoilemaan ”palkintoja voittaneen” audio-tourin tahdissa pariksi tunniksi vankilan käytäville. Ja olihan se ihan viihdyttävää menoa; ääninauha oli selvästi suurella rahalla tuotettu ja vanhojen vartijoiden, sekä itse vankien tarinoita kuunteli ihan mielellään kävellessään ohjeiden mukaan pitkin yllättävän pientä vankilarakennusta. Kieltämättä näytti kyllä vähän oudolta kun arviolta pari tuhatta ihmistä tuijotteli täydellisen hiljaisuuden vallitessa vankilan seiniä ja kuunteli ääninauhalta reittiohjeita. Vähän kuin olisi ollut erittäin organisoidussa ja rauhallisessa ”silent discossa”.
Kävelykierroksen aikana kuultiin vankilan elämästä, kuuluisista vangeista, sekä tietysti pakoyrityksistä. Edelleenkään ei ole selvää mitä Frank Morrisin johtamalle vuonna 1962 karanneelle vankijoukolle tapahtui (kts. Clint Eastwood-leffa ”Pako Alcatrazista). Oli kuitenkin huvittavaa huomata, että aivan samoin kuin ko. elokuvaa katsellessa, nytkin sitä toivoi kavereiden päässeen lopulta karkuun. Tämä tietysti on moraalisesti erittäin arveluttavaa, onhan kyseessä sentään kolme väkivaltarikollista jotka olivat kärsimässä ihan laillisesti langetettua tuomiotaan.
Laadukkaan esittelykierroksen lisäksi päivän vankilavierailun kohokohta oli ehdottomasti näkymät saarelta San Franciscon kaupunkiin, sekä Golden Gate-sillalle. Jos keli olisi ollut lämpimämpi, oltaisiin voitu hyvinkin jäädä mestoille hetkeksi hengailemaan, mutta tällä kertaa ”pakollisen osuuden” oltua paketissa, hypättiin nopeasti seuraavaan lauttaan ja puskettiin takaisin mantereen puolelle lämmittelemään.
Kaiken kaikkiaan Alcatraz-keikka oli ihan mielenkiintoinen; ehkä jännittävin yksityiskohta itselleni entuudestaan tuntemattoman intiaaniepisodin lisäksi oli se rivien välistä helposti luettava fakta, ettei Alcatraz itseasiassa ollut millään tavalla hirveän erikoinen vankila. Se oli melko pieni, eivätkä sen asukkaat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olleet hirveän ”korkean profiilin” kriminaaleja. Ok, Al Capone istui saarella hieman alta neljä vuotta tuomiostaan, mutta esimerkiksi Frank ”The Birdman of Alcatraz” Stroud ei koskaan kasvattanut lintujaan ”Kivellä”, vaan ansaitsi lisänimensä kärsiessään tuomiotaan Leavenworthin vankilassa ennen siirtoaan Kaliforniaan. Ja olivathan olot saarella toki ankeat, mutta niin ne olivat varmasti kaikissa muissakin tuon ajan rangaistuslaitoksissa. Itseasiassa Alcatraz oli aikanaan erittäin moderni ja hyvin toimiva vankeinhoitolaitos. Suuri osa hurjasta maineesta on siis aivan puhdasta median kehittämää legendaa vailla sen suurempaa todellisuuspohjaa.
Kun ”vapaudut vankilasta” kortit oli jaettu, painuttiin 39-laiturille syömään lounaaksi paikallista perinneruokaa clam chowderia, jonka jälkeen dallailtiin takaisin keskustaan tapaamaan Innin Oaklandissa asuvaa muinaista luokkakaveria, Jenniä. Hienoisten kommunikaatiovaikeuksien jälkeen ja hyvän tuurin avustamana onnistuttiinkin löytämään toisemme Union Squaren liepeiltä ja iltaa suunnattiin viettämään North Beachin italialaiskaupunginosaan. Ko. kulmille ei oltukaan vielä Innin kanssa kahdestaan osuttu, eli taas oli hyötyä siitä, että joku ”paikallinen” esittelee paikkoja edes vähän. Safkailtiin italialaista, juotiin kahvia ja juteltiin muutaman tunnin verran niitä näitä kunnes Jennin piti lähteä noutamaan siskoaan lentokentältä ja me painuttiin hostellille chillailemaan ja väijymään telkkaria. Kaipa tämä on ihan itsestäänselvyys, mutta aina se vain jaksaa ihmetyttää kuinka paskaa ohjelmaa amerikkalaisesta kaapelitelevisiosta kautta linjan tulee. Mainoskatko pilaa sen pienehkönkin katselunautinnon aina kymmenen minuutin välein eikä mikään tuotantoyhtiö ilmeisesti usko enää käsikirjoitettuun ja näyteltyyn televisioon; kaikki neljäsataa kanavaa ovat täynnä samoja kura-realityja joiden rinnalla Salatut Elämät vaikuttaa varsinaiselta cinematografian riemuvoitolta. Surullista.
Tiistaina heräiltiinkin sitten taas sateen ropinaan. Kyllähän se tietysti hieman harmitti koska San Franciscoon tultiin kuitenkin sen takia, että kyseessä on erittäin siisti kaupunki jota voi helposti tutkia kävellen ja nyt sade oli pilannut joka toisen päivän. Ei kai tähän vuodenaikaan edelleenkään voi paljoa enempää vaatia tai olla mitenkään yllättynyt viileästä kelistä, mutta kuitenkin. Päivä kuluikin taas keskustassa hengaillessa; aamiainen, vähän kauppoja, lounas, kahvi ja niin edelleen. Aika rentoa, mutta samalla vähän tylsistyttävää; ydinkeskusta alkaa kuitenkin olla jo aika läpikotaisin koluttu ja oltaisiin mielellämme menty hengailemaan johonkin vähän vähemmän kansoitettuun kaupunginosaan.
Akuutista tekemisen puutteesta johtuen illalla päätettiinkin mennä eläviin kuviin katselemaan minkälaista huttua Matt Damonin ja Emily Bluntin tähdittämä Adjustment Bureau-pätkä olisi. Noh, eipä elämys muutamasta ihan hyvästä koukusta huolimatta kummoinen ollut ja koko hommasta jäikin erittäin vaisu maku. Harmi. Näin kovemman luokan hattufriikkinä itseäni lämmitti oikeastaan ainoastaan erilaisten hattujen suuri rooli tarinan kulussa, mutta siinä se sitten suurimmaksi osaksi olikin. Olisi varmaan kannattanut valita joku muu samaan aikaan tyrkyllä olleista pätkistä; Lincoln Lawyer, Hop jne.
Eilinen sää olikin sitten taas astetta parempi ja heti aamiaisen jälkeen dallailtiin aurinkoiseen Castroon hengailemaan. Sateenkaariliput hulmusivat kevättuulessa ja mestoilla vietettiin ihan asiallisen rauhallinen päivä. Kahviloita ja baarejahan Castro-kadulla on vaikka muille jakaa ja meininki on tyylikkään rentoa. Hieman ehkä ihmetystä herättää se, että kaupunginosa tuntuu olevan puhtaasti homomiesten suosiossa, eikä lepakkopariskuntia tunnu näkyvän missään. Eivät puhtaasti miehille suunnatut, tyylikkäät vaatekaupat tietysti allekirjoittanutta haittaa, mutta kieltämättä monta kertaa on tullut mieleen, onkohan jossain oma kaupunginosansa naistenväliselle rakkaudelle?
Jokatapauksessa, päivä kului kevätsäässä kuljeskellessa ja muutama vuosi sitten ilmestyneestä leffastakin tutun Harvey Milkin mukaan nimetyn aukion katsastamisen jälkeen puskettiin illaksi vielä North Beachiin nauttimaan italialaista viimeisen San Francisco-illan kunniaksi. Aperitiivioluet nautittiin kuitenkin Pittsburghista kotoisin olevien sällien all-american-sports-bar-tyyppisessä juottolassa, joka osoittautui sen verran viihtyisäksi, että nopean italialaisen illallisen jälkeen suunnattiin vielä takaisin mestoille. Telkkarista tuli ensin Barcan peli Getafea vastaan, jonka jälkeen olikin NHL-kierroksen aika. Selänne ja Koivu ratkaisivat matsin Ducksille ja San Josen ja Dallasin välisen ottelun neljästä veskarista kolme oli suomalaisia. Futiksen ja lätkän lisäksi muutama telkkari näytti luonnollisesti koko ajan yliopistokoriksen pleijareita; näin March Madnesin ollessa käynnissä, koripalloa tuntuu tulevan joka tuutista ja ihan koko ajan. Katsottiin siis useitakin eri urheilulähetyksiä, nautittiin olutta ja ilta kului rattoisasti.
Myöhemmin oli kuitenkin palattava hyvissä ajoin hostellille pakkaamaan ympäri huonetta levinneitä kamoja rinkkoihin. Tänäänhän meitä odottivat Virgin American siivet ja heti aamusta lento (kuulemma) talviseen New Yorkiin. Vähän yli viikko San Franciscossa vierähti säästä huolimatta oikein mukavasti, eikä kaupunkiin tarvinnut tälläkään kertaa pettyä. Kyseessä on kyllä erittäin tyylikäs stadi, jossa varmasti tullaan joskus tulevaisuudessakin taas käymään. Nyt edessä on kuitenkin muutama viikko Nykiä ja Bostonia ennen paluuta takaisin Euroopan kamaralle. Katsotaan minkälaisen vierasvuoteen Mikko ja Erin ovat osanneet pedata…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti