Koska koko torstai oli mennyt rankkasadetta pidellessä, oli vähintäänkin irvokasta että perjantaina aurinko paistoi taas täydeltä terältä. Ei siinä muuta, mutta kun matkustuspäivänä ei enää mitenkään viitsisi lätkiä itseensä hirveästi aurinkorasvaa saati sitten hikoilla mitenkään ylettömästi. Edessä kuitenkin oli yli neljä tuntia Yasawa Flyerilla takaisin Nadiin. Niinpä koko aamupäivä menikin hengaillessa mahdollisimman varjoisissa riippumatoissa ja lueskellessa. Päivän paikalliskontaktista vastasi Wayalailain kokki, Elijah, joka osoittautui niin käsittämättömän kiinnostuneeksi suomalaisesta sielunelämästä ja kulttuurista, että meinasi lounas jäädä kokonaan tekemättä. Pari tuntia siinä meni rupatellessa ja lopulta lupasin toki viedä sällin pilkkimään, jos hän joskus Suomeen eksyisi. En usko että tätä lupausta tarvitsee ihan heti alkaa lunastaa.
Jokatapauksessa, lounaan jälkeen hypättiin vesille ja aloitettiin matka kohti island hoppingin alku- ja päätepistettä, Nadin Denarau-satamaa. Matkalla pysähdyttiin luonnollisesti taas poimimaan samaan suuntaan matkalla ollutta jengiä muista resorteista kyytiin ja pudoteltiin matkalle jääviä omiin stoppeihinsa. Tämä Bula-passi-saarihyppely Yasawa Flyerilla toimi kyllä kaiken kaikkiaan aivan erinomaisesti, eikä systeemistä juuri jäänyt moitittavaa. Ainoa lievähkö harmituksen aihe olikin se, ettei minkäänlaista tätä omatoimisempaa retkeä Yasawasin saaristoon ollut oikeastaan mitenkään mahdollisuus tehdä. Tai siis, kaipa aina on mahdollisuus antaa jollekin paikalliselle sen verran rahaa, että privaattikyyti saarille järjestyy, mutta enpä nyt sitten taas tiedä onko fyrkalla ostettu yksityisyyskään sen autenttisempaa. Noh, ainahan väkijoukkoja pystyi välttämään jäämällä pienemmille saarille ja skidimpiin mestoihin, kuten me suurimmaksi osaksi onnistuimmekin tekemään. Ja olihan Flyerissa aina se oma sosiaalinen puolensa; tälläkin kertaa tavattiin paljon tuttuja viikon- parin takaa, joiden kanssa reissukokemusten vaihto sai matkustusajan kulumaan mukavasti. Jo Manalla ensimmäisen kerran tavatut ranskalaiset, Anne ja Pierre olivat kaiken muun hyvän lisäksi tulossa vielä samaan hostelliin kanssamme, eli hyvän seuran lisäksi saatiin vielä puolitettua taksimatkan hinta satamasta hostellille. Loistokasta.
Nadin keskusta olikin sitten taas kymmenen päivän aurinkoisilla saarilla ja kristallinkirkkaissa merivesissä pyörimisen jälkeen suoraan sanottuna masentavan ankea. Roudattiin kamat saman tien sisään dormiin ja suunnattiin lievittämään ahdistusta kaupungin ainoaan pizzeriaan. Ei sillä etteikö pöhöttyneelle keholle todellakin tekisi hyvää olla syömättä roskaruokaa, mutta kyllä kai sitä hurskas travellerikin saa kerran muutamassa viikossa sortua länkkärimättöihin. Eikä käy kieltäminen etteivätkö Mamas Pizzerian (This pizza is very famous) lätyt olisi taas puhtaan riisi- kaladieettijakson jälkeen jumalten nektarilta maistuneet.
Safkan jälkeen suunnattiin tyytyväisinä ja vatsat turpeina läpi Nadin perjantai-illan hulinoiden takaisin hostellille, jossa meitä odotti epämiellyttävän kovalle käännetty live-televisiolähetys Japanin maanjäristyksestä. Tuijoteltiin siinä aikamme telkkaria ja kiroiltiin, ettei näin vain yksinkertaisesti voi käydä; ensin Australian tulvat ja sykloni, sitten Uuden-Seelannin maanjäristyshässäkät ja nyt sitten ilmeisesti Japanista kantautuva tsunamipelko. Voihan nyt vittu. Ranskalaishemmo Pierre oli jo selvittelemässä Pacific Tsunami Alert Centerin sivuilta, joudutaanko tässä lähtemään karkuun kohti sisämaata, eikä riemulla luonnollisesti ollut rajoja sällin ilmoittaessa diipillä patonginpurijan lontoolla, että ”yes, the whole pacific is le tsunami alert”. Ei kuitenkaan lähdetty mihinkään hötkyilemään, vaan yytsittiin Nikon Facebookkiin linkittämästä aaltokartasta, milloin tsunamin olisi tarkoitus saapua näille leveysasteille ja lueskeltiin netistä paikallisuutisien tietoja aallon voimakkuudesta sen edetessä. Puoleen yöhön mennessä päädyttiin lopulta siihen tulokseen ettei Fijille asti saapuisi juuri tallinnanlaivan peräaaltoa kummempaa tyrskyä, eli voitiin siis mennä huoletta nukkumaan.
Tai siis, niinhän sitä olisi voinut luulla. Kävi nimittäin niin onnellisesti että meksikolainen kämppiksemme, Sergio oli mennyt jo joskus seiskan aikoihin goisaamaan, eli sälli oli missannut tsunamiuutisoinnin illalla aivan kokonaan. Noh, kahden aikoihin yöllä kundi vääntäytyi ylös bunkasta mennäkseen vessaan ja mitäs muuta siellä äänettömälle käännetyn omenapuhelimen uumenissa odottikaan kuin miljoona viestiä sukulaisilta ja frendeiltä Meksikosta, joissa kaikissa varoiteltiin hyökyaallosta. Sälli meni luonnollisesti aivan paniikkiin ja herätti meidät hokien kuin transsissa ”fuckfuckfuckfuck, we have to get out of here, fuckfuckfuckfuck, we have to get out of here”. Eihän me taas Innin kanssa voitu tietää, että oliko tilanne nyt jotenkin meidän goisatessamme muuttunut ja väkisinkin siinä parin tunnin unien aiheuttamassa koomassa syke snadisti nousi. Ei kuitenkaan lähdetty speedygonzalesin hätäilyistä huolimatta mihinkään ryntäilemään, vaan vääntäydyttiin taas alakertaan telkkarin ja tietokoneen eteen selvittämään asiaa. No niinhän siinä tietysti kävi, ettei tilanne ollut mihinkään muuttunut, eli nukkuminen oli edelleen ihan turvallista. Pikku adrenaliinipiikistä johtuen goisaaminen ei kuitenkaan aivan heti onnistunut ihan kybällä, eli speedyn hätäilyistä koitui keskiyön tunneiksi muutaman tunnin univaje. Kiitti vaan.
Alkuperäissuunnitelmassa oltiin vähän fiilistelty ajatuksella käydä seuraavaksi tutustumassa Fijin pääkaupunkiin, Suvaan, mutta jotenkin vain ajatus jossain toisessa pölyisessä pikkukaupungissa tieten tahtoen hengailusta ei oikein kiinnostanut. Toisena mahdollisuutena oli hehkuteltu pääsaaren etelärannikkoa, eli Coral Coastia, mutta se tuntui tarjoavan hieman tyyriimpää toimintaa kuin Nadin läheisissä saaristoissa pyöriminen ja koska meillä ei kuitenkaan ollut enää Fijillä kuin pari päivää aikaa, niin päädyttiin valitsemaan Mamanucasin saariryhmästä joku sellainen spotti jossa ei oltu vielä käyty. Yötoiminnasta johtuen uni oli kuitenkin maistunut tavallista pidempään, eli vaikka tarkoitus oli karistaa heti aamusta Nadin pölyt jaloista, näytti tilanne nyt siltä että oltiin nukkuessamme missattu kaikki aamubotskit saarille. Ei siis auttanut muu kuin tyytyä hengailemaan kyseisessä 12 tuhannen hengen metropolissa kokonainen päivä. Buu.
Dallailtiin siis melkoisen päämäärättömästi pitkin katuja, mutta ei oikeastaan edelleenkään löydetty mitään mielenkiintoista. Kaupungissa oli toki luonnollisesti jonkinlaiset vihannesmarkkinat, mutta koska niitäkin on nyt jo nähty viimeisen kymmenen ja puolen kuukauden aikana enemmän kuin laki sallii, ei sieltäkään löytynyt hirveästi inspiraatiota. Muutaman tunnin haahuilun jälkeen vetäydyttiin takaisin hostelliin lööbailemaan ja siinähän se loppupäivä sitten menikin.
Sunnuntaiaamuna hyökättiin heti aamusta edellisiltana meidän dormiin majoittuneiden tanskalaismimmien kanssa samaan kiesiin ja suunnattiin kohti rantaa. Aivan samaan tyyliin kuin pari viikkoa aikaisemmin meidät ja kymmenkunta muuta halukasta pakattiin moottoriveneeseen jolla suunnattiin kohti Mamanucasin saariryhmää. Suurin osa porukasta oli menossa meillekin jo tutuksi tulleeseen Manaan, mutta suomalaisreissaajien matka jatkui Malolon saarelle, Walu Beachin resorttiin. Mesta oli uima-altaineen ja omine huoneineen ehkä vähän hienompi kuin mihin ollaan tällä reissulla totuttu, mutta koska kahden yön hinta oli mukavan huokea, oltiin valmiita nielemään reissuylpeytemme ja asumaan vähän siistimmissä ympyröissä pari päivää. Sitä paitsi, tarkoituksena oli käyttää kaksi viimeistä Fiji-päivää puhtaasti auringonottoon, eli mitään sen aidompaa ei ollut tarkoituskaan kokea.
Porukka Walu Beachilla oli reippaasti varttuneempaa kuin muilla saarilla ja kerrankin oltiin ihan omanikäisessämme seurassa. Ei sillä että mesta olisi ollut ilmapiiriltään mitenkään yltiösosiaalinen, melkein kaikki olivat pariskunnittain rauhallisella lomamatkalla, eikä mitään sen kummempia keskusteluita perustervehdysten lisäksi juurikaan harrastettu. Vähän ikään kuin oltiin kaloina kuivalla maalla; meidän rinkat ovat rähjääntyneet jo melko monen mailin verran reissussa, mutta Walu Beachin asiakkaista suurin osa oli tullut vetolaukkuineen lomamatkalle juuri tänne eikä mihinkään muualle. Mikäs siinä, ihan siisti paikka.
Koko sunnuntain loppupäivä meni siis uima-altaalla aurinkoa ottaessa. Välillä ruokakello tosin häiritsi rauhaa ja oli pakko käydä safkaamassa, mutta muuten päivä kului loppuun hyvinkin relasti. Walussa muuten erikoismaininnan ansaitsee buffet-tyyppinen ruokailujärjestys; oikeastaan kaikilla muilla saarilla tähän mennessä olen välittömästi pyrkinyt tekemään tuttavuutta kokkien kanssa taatakseni riittävän ruoansaannin, mutta täällä sai ihan vapaasti käydä lapioimassa lisää currya lautaselle niin halutessaan. Riittävästi ruokaa, parempi mieli.
Ja uskokaa tai älkää, aivan samoissa merkeissä kului maanantaikin. Aurinkoa, uima-allasta, ruokaa, eikä mitään muuta. Eiköhän tuo rusketus nyt vihdoin ole niin tapissa kuin olla ja voi ja voidaan hyvällä omatunnolla suunnata kohti kylmempiä ilmanaloja.
Tänään ollaankin aamiaisen jälkeen lähinnä pakattu rinkkoja ja odoteltu venekyytiä takaisin Nadiin, jossa viivytään vielä yksi yö ennen lentoa Aucklandin ja Los Angelesin kautta San Franciscoon. Muutama viikko Fijillä kului melko nopeaan tahtiin; turkoosia aivan kristallinkirkasta vettä, valkoista hiekkaa ja palmuja olisi toki voinut yytsiä vähän pitempäänkin, mutta juuri nyt kyllä tuntuu jotenkin siltä, että on jo aikakin siirtyä vähän urbaanimpaan ympäristöön.
Erikoismaininnan Fiji-pätkästä saavat paikalliset ihmiset, jotka vaikuttivat oikeasti ihan äärettömän iloisilta, ystävällisiltä ja hyväntuulisilta toisin kuin esimerkiksi Kaakkois-Aasian turistikohteiden yrmyt, jotka hymyilevät ainoastaan nähdessään setelinipun tai Visa-kortin vilahduksen. Täällä poissaolollaan loisti myös ko. maanosassa yleinen sietämättömän vaivaannuttava valkoihoisten nöyristely; melanesialaiset on jotenkin helpompi kohdata tasavertaisina ja katsoa suoraan silmiin kuin nenä maata viistäen kumartelevat osto-orjat Aasiassa. En nyt tiedä miten päädyin vertailemaan juuri näitä kahta maanosaa. Ehkä se johtuu hieman samankaltaisesta luonnosta ja maisemasta. Ehkä.
No joo, paiskottiin tuossa aamulla kaikki puolikuntoiset kesäkledjut roskikseen, koska ei niitä jaksa Suomeenkaan asti kuitenkaan raahata ja nyt tuntuukin aivan siltä että rinkka on ihan tyhjä. Ei ainakaan pitäisi minkäänlaisten painorajoitusten paukkua kun aloitetaan huomenna about kolmenkymmenen tunnin matkustaminen kohti San Franciscoa. Hauskana kuriositeettina muuten se että reissulla ylitetään kansainvälinen päivämääräraja, eli vaikka matka alkaa huomenna 16.3. aamulla, saavutaan perille 16.3. aamupäivällä. Ihmeellistä…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti