Kuten Inni viimeksi tarinoikin, marraskuu vaihtui joulukuuksi siis sateisen harmaassa Noosan kaupungissa. Vähän kyllä tulee outo fiilis katsellessa kolmenkympin lämpötiloissa, shortsit ja släbärit jalassa, ulkona raivoavaa kesäsadetta ja kuulla viereisen supermarketin ovista kaikuvia lauluja ”talven ihmemaasta”, ”joulupukista”, ”petteri punakuonosta” ja muista ihan perinteisistä jouluteemoista. Joku tässä ei nyt oikein sovi kuvaan. Tai oikeastaan aika monikin asia tuntuu olevan jotenkin vähän poissa raiteiltaan.
Noh, vaikka lämmintä onkin, ei päättymätön sade ole kuitenkaan mitenkään hauska juttu, eli koko torstai vietettiin Swarlokseen hautautuneina kirjojen parissa. Periaatteessa olisi voitu käyttää päivä ”hyödyllisesti” seuraavaan paikkaan siirtymiseen, mutta koska perjantaiksi oli sovittu hartaasti odottamani kalaretki jonkun paikallisen fisustuspuljun kanssa, ei eteenpäinkään voinut lähteä. Jörn Donnerin sanoin tosin, ”lukeminen kannattaa aina”, eli ei kai päivä nyt niin hukkaan mennyt. Eikä Thorille sitä paitsi mitään voi; jos sataa, niin sitten sataa ja piste siihen.
Perjantai valkeni kuitenkin ihan mukavissa merkeissä; vaikka aurinko ei paistanut, ei satanutkaan, eli ei muuta kuin kamat kasaan ja laiturille odottelemaan venekapteeni Karlin saapumista paikalle. Kundi olikin jo veneineen odottelemassa ja koska meidän lisäksi miehistöön oli ilmoittautunut vain yksi sälli, brisbanelainen Dean, ei alkuhässäköissä tuhlautunut sen enempää aikaa ja päästiin muitta mutkitta Noosa-joelle flathead-jahtiin. Välineistö oli ihan tuttua kauraa; Shimanon pieniä avokeloja ja kevyehköjä, kärkitoimisia jigivapoja. Jostain syystä Aussit kuitenkin diggaavat kelaamisesta oikealla kädellä ja Karl kiroilikin kovaan ääneen sitä kuinka pohjoisella pallonpuoliskolla tehdään kaikki toisin päin, vaihtaessaan kelojen kätisyyksiä. Right back at you, big fella. Fisustustekniikkakin oli aika paljon jigikalastusta muistuttava; koukkuun viritettiin kuollut syöttikala, josta lähtevän metrin pituisen tapsin päässä, siimassa oli suurehko liukupaino, joka tietysti pomppi pohjassa veneen liukuessa eteenpäin pitkin Noosa-joen tyyntä pintaa. Vähän sellaista jigaus-for-dummies-meininkiä siis.
Muutaman ensimmäisen tunnin aikana ei kuitenkaan paljon flatheadeja näkynyt ja paikkaa vaihdettiinkin aivan joen suulta, monien erilaisten poukamien ja saarekkeiden kautta läheisen Noosa-järven matalikoille asti. Päivä oli kuitenkin viimeaikaisten sateiden jälkeen hämmästyttävän kuiva ja vaikka kalaa ei tullutkaan, mikäs siinä oli tarinoidessa niitä näitä veneen lipuessa hiljaa eteenpäin; itse kapteeni oli tullut 23 vuotta sitten Uudesta-Seelannista alun perin kaivoshommiin Australiaan, Dean oli myös jonkinlaisissa mainarikuvioissa messissä ja me tietysti yritettiin selvittää se mitä pystyttiin omituisesta pohjoisesta maasta, jossa ei kesällä aurinko laske ollenkaan. Välillä puhuttiin tietysti kalastuksestakin ja vaikka en nyt niin hirveästi pilkkimisestä tiedäkään, tuntui idea jäätyneellä järvellä kykkimisestä, paikallisista hyvinkin erikoiselta ja herätti tietysti about miljoona kysymystä. Myös hauenkalastusta ja ahvenen jigausta käsiteltiin, samoin kuin sitä, että Suomessa ei tosiaankaan ole niitä jääkarhuja. Ihan hauskaahan siinä oli jutustella kun ei muutakaan tekemistä ollut.
Ja saatiinhan niitä flatheadejakin pari kappaletta; yksi muutaman kilon yksilö allekirjoittaneelle ja yksi (vähän pienempi, tietysti) Brisbanen kundille. Itse pääsaaliin lisäksi joesta nostettiin useita pieniä ”brim-” tai ”grim-” tai jotain-minkä-nimestä-ei-saatu-selvää-kaloja ja Inni oli ainoa joka skoorasi kalan nimeltä ”javelinfish”. Ei siinä nyt mitään kalapeijaisia saatu aikaan, mutta ihan mukavasti aamupäivä kuitenkin kului.
Iltapäivän alkajaisiksi nautittiin siis Swarleyn gourmet-keittiössä aivan tuoretta flathead-filettä salaatin kera ja Noosa jäi taakse hyvillä mielin. Mitä nyt iltapäivän kunniaksi alkoi taas sataa, eli paljon muuta ohjelmaa ei päivään saatu enää mahtumaan. Yöpaikka löytyi hieman pohjoisemmasta, jostain motarinvarren levähdyspaikalta, iskuetäisyydeltä Hervey Baysta.
Lauantaina ajeltiinkin sitten heti aamusta Herveyhin. Oltiin vähän ajateltu, että voitaisiin ehkä viettää viikonloppua ko. kaupungissa ja siirtyä mahdollisesti alkuviikosta rannikon edustalla siintäneelle Fraser Islandille, jota kaikki tuntuvat ylistävän maasta taivaaseen, mutta koska taas satoi, istuskeltiin koko aamupäivä epätoivoisina Hervey Bayn pääkadun tuntumassa ja pohdittiin aika syvällisesti sitä kuinka hyvin Australian matkailuviranomaiset ovat tehneet duuninsa brändätessään mestan ikuisen auringon maaksi. Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Käytiin siinä samalla jossain nettimestassa selvittämässä tulevan viikon sääennusteet ja aika lohduttomalta näytti; koko viikoksi sadetta Queenslandin eteläosiin. Swarleyn radiossa Liam Gallagher lauloi siitä kuinka ”I lost my faith in summertime, ’cause it won’t stop raining”, eikä kyllä oltaisi voitu enempää olla samaa mieltä. Tuskinpa siellä Fraserilläkään olisi kovin hauskaa ollut sateessa telttailla vaikka hieno paikka onkin.
Vastaus syvällisiin pohdintoihin tulevien viikkojen ohjelmasta tuli sekin kuin salama kirkkaalta taivaalta, Liam Gallagherin äänellä, Swarleyn massiivisista äänentoistolaitteista; ”I take my car and drive real far”. Siinähän se ratkaisu lohduttomalta vaikuttaneeseen tilanteeseen onkin; unohdetaan Fraser, unohdetaan Hervey Bayn viikonloppuhulinat, unohdetaan hidas rannikon koluaminen pohjoiseen päin ja ajetaan ihan reilusti sinne missä aurinko paistaa. Sitä paitsi, tullaanhan me vielä tammikuussa Fraserin ohi takaisinpäin, eli jos keli vaikuttaa telttaystävällisemmältä, voi mestan katsastaa silloin. Ei siis muuta kuin Whitsundaysiin, Townsvilleen ja jos ei vieläkään paista, vaikka Cairnsiin asti yhdellä rykäyksellä. Loistosuunnitelma!
Ennen masterplänin toteuttamista oli kuitenkin erittäin mielenkiintoisen paikalliskontaktin vuoro; Hervey Bayssa asuu Jaakko-sedän vanha luokkakaveri, Kari (nyk. Gary), joka oli vuonna 69 päättänyt karistaa Suomen pölyt jaloistaan ja siirtyä lämpimämpiin ilmastoihin asustelemaan. Ihan originaali-ex-pat siis. Faijalla oli jostain syystä sällin yhteystiedot hallussa ja mahdollista audienssia tiedusteltaessa kundi tietysti toivotti suomalaiset vieraat lämpimästi tervetulleiksi kyläilemään, eikä moisesta kutsusta tietenkään voinut kieltäytyä.
Gary asui vaimonsa Marionin kanssa upeassa omakotitalossa hieman Herveyn keskustan ulkopuolella ja muutama tunti meni mukavasti niitä näitä jutellessa. Maasta toiseen muuttaminen on kyllä ollut 60-luvulla sanalla sanoen hieman erilaista touhua kuin nykyaikana ja kundi sanoikin suoraan pakottaneensa itsensä ”syntymään uudestaan” australialaisena ja olevansa nykyään ihan puhdasverinen aussi suomalaisilla sukujuurilla. Vähän eri meininki kuin nykyään globaalimman maailman aikaan, kun kuka tahansa voi milloin tahansa halutessaan asustaa muutaman vuoden tai enemmänkin jossain muualla ja silti helposti säilyttää suomalaisen identiteettinsä. Mielenkiintoisia pohdintoja.
Aikaa olisi Ruoholoilla (lausutaan tietysti rHuoHOla) voinut viettää enemmänkin, mutta koska meillä oli taskussa suuri suunnitelma 800 kilometrin siirtymästä seuraavana päivänä, jouduttiin muutaman tunnin kahvittelun jälkeen hyppäämään Swarlokseen ja lähtemään matkalle kohti pohjoista. Koska Swarleyn ajovalot ovat mallia ”huono taskulamppu vettyneillä paristoilla”, ei pimeässä juurikaan viitsi ajella ja valoisan aikana päästiin enää about sata kilometriä pohjoiseen, Childersin kaupungin lähettyville ja tietysti leiri pystytettiin tien viereiselle piknik-alueelle. Mesta oli muuten ihan mukava (saniteettitilat ja vesipiste hallussa), mutta välittömästi Paavo Pallogrillin käyttökuntoon virittämisen jälkeen mestoille tuli joku piripää nitkuilemaan ja koska meillä ei ollut aikomustakaan kokata kolmelle, päätettiin matkaa jatkaa vielä seuraavaan kaupunkiin asti.
Sokkona, iltasateessa, rekkojen välissä ajeleminen oli varsin kuumottava kokemus, mutta Triple-j radioaseman Saturday Night Houseparty pelasti tilanteen; soittolistalta kuultiin mm. Killersiä, Hard-Fi:ta, Kaiser Chiefsia ja kaiken huippuna Babyshamblesin legendaarinen ”Fuck Forever” alkuperäisenä versiona, vaikka biisissä erityisesti mainitaan, että ”they’ll never play this on the radio”. Mahtavan soittolistan avustuksella fiilis oli vähintäänkin loistava kun tunnin ajelun jälkeen saavuttiin seuraavaan kaupunkiin perustamaan leiriä. Yöpaikka oli vielä niinkin loistavasti nimetyssä kaupungissa kuin ”Gin Gin”, ja tästä revittiinkin huumoria koko ilta muutamilla Victoria Bittereillä skoolatessa. Halvat on huvit.
Sunnuntai menikin sitten kokonaan ajellessa. Ehkä Swarley ei ole ajomukavuudeltaan se kaikkein paras kiesi maan päällä, mutta ihan kivasti se kuitenkin kuljetti about 700 kilometrin matkan läpi rannikkomaiseman tyhjyyden. Jossain vaiheessa ympärille katsoessa tuli elävästi mieleen toissakesän jenkkireissu; missään ei ole ketään, tie vain jatkuu suorana eteenpäin, eikä edessäkään näy mitään. Kyllä tämäkin vaan on iso maa, eikä vielä olla edes päästy itse aavikolle asti.
Illan suussa tienvarsimaisemassa alkoi kuitenkin näkyä jonkinlaisia rancheja, kaikkialla oli valtavia sokeriruokopeltoja ja lopulta saavuttiinkin Eungellan luonnonpuisto tienoille, jonne leiriydyttiin yöksi. Eungella oli valikoitunut seuraavaksi etapiksi ihan sen takia, että Lonely Planetissa oli kehuttu mestan platypus-, eli vesinokkaeläinkantaa ja sellainenhan meiltä on vielä toistaiseksi puuttunut havaintovihkon bongaussarakkeesta. Maanantaina ajeltiinkin sitten heti aamusta Pioneer Valleyhin ja noustiin Clarke Rangen vuorille platypuksia tähyilemään. Maisemat olivat upeat ja parin näköalamestan tarkastamisen jälkeen löydettiinkin sellainen polku joka vie vuorilla virtaavan joen rannalle ja sitä kautta vesinokkaeläinten asuinsijoille.
Platypus on kuulemma arka eläin, jonka bongaaminen kysyy hermoja, mutta ensimmäinen yksilö näyttäytyi varmaan alta viiden minuutin. Elikko oli ehkä pienempi kuin olisin luullut, enemmänkin piisami kuin majava, ja se tosiaan oli erittäin omituisen näköinen; vähän kuin jonkinlaiseen saukkoon olisi kiinnitetty ankannokka. Outoa. Nokkaeläimen poistuessa näköpiiristä meitä viihdyttivät joessa parveilleet kilpikonnat, joiden elämää oli myös ihan mielenkiintoista seurata. Kaikenkaikkiaan aamu meni siis melkoiseksi eläinbongailuksi, mutta kerrankos sitä niinkin.
Poistuttaessa luonnonpuistosta päätettiin taklata eräs autotekninen ongelma joka oli vaivannut edellisen päivän pidemmänpuoleisen ajorupeaman alusta asti; Swarleyn kojelautaan oli syttynyt öljyvalo, mutta koska tässä ei todellakaan olla mitään automekaanikkoja, päätettiin käyttää vanhaa ja hyväksi havaittua keinoa ja olla vain yksinkertaisesti huomioimatta ko. ärsyttävää pikkuseikkaa ja toivoa, että se menisi pois. Noh, ei se toivomalla mennyt ja muuttui vielä pirulainen uhkaavamman näköiseksi eteenpäin ajeltaessa, eli eipä siinä auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista ja ajaa läheiselle huoltamolle öljyostoksille. Hommahan on niin, että kun T. Tarvajärvi laittaa automekaanikonhaalarit päälle, ei maailmanloppuun ole enää pitkä matka ja siellä sitä sitten harhailtiin bensa-aseman öljyhyllyjen välissä pohtien, että minkäköhänlaista extra-virgin-moottoriöljyä Swarlos mahdollisesti haluaisi juoda. Hommasta ei tietenkään omin avuin meinannut tulla yhtään mitään, mutta auttava huoltoasemahenkilökunta pelasti päivän; yleensähän bensiksiltä saa nykypäivänä esimerkiksi tuoretta ciabattaa, korvasieniä, Marimekon uuden malliston kledjuja ja tietokonepelejä, mutta kun kysyt moottoriöljyä, vastaa kesäharjoittelijatyttö epäuskoisena ”ei kai meillä mitään moottoriöljyä ole, tai ainakaan en mä oo kuullu mistään sellasesta”. Noh, tällä kertaa kyse olikin ihan oikeasta HUOLTOasemasta ja mestoille tuli ihan mekaanikko, joka valitsi oikean öljytörpön hyllystä ja näin ollen jeesasi meidät uusavuttomat takaisin tien päälle. Jee.
Iltapäivällä ajeltiin Airlie Beachin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee aivan Whitsundaysin saariryhmän edessä, parisataa kilometriä Townsvillestä etelään. Koska tässä ollaan joka päivä ajeltu vähän jonnekin, oltiin jo etukäteen päätetty, että ollaan mestoilla nyt ainakin muutama päivä ja otetaan rennosti ennen kuin lähdetään hosumaan yhtään mihinkään eteenpäin. Harmittavasti vain Airliekin on kuitenkin vähän Byron Bayn ja Surfers Paradisen tapaan tietynlainen bilemekka, eikä minnekään ”ilmaispaikalle” oikein uskaltanut sakkojen pelossa leiriytyä. Niinpä päätettiinkin puskea keskustan viereiselle leirintäalueelle ja buukata Swarleylle muutaman yön setti ihan laillista parkkitilaa. Oli kyllä itse asiassa kerrankin jopa melko huokeaa meininkiä, eli ihan koko aikaa ei edes tarvitse viettää lämpimissä suihkuissa peseytymässä saadakseen rahoilleen vastinetta.
Itse Airlie Beach on siitä omituinen mesta, että vaikka kaupunki sijaitsee nimensä mukaisesti aivan rannassa, hengailee jengi kaiket päivät keskustaan rakennetulla laguunilla, eikä itse meren rannoilla ole ketään. Ja syykin tähän on selvä; meriveden rannan tuntumassa ovat valloittaneet miljoonat meduusat, eikä kukaan halua niiden seassa uiskennella. Kysykää vaikka Inniltä, jonka kesäkuussa Filippiineillä skooratut meduusa-arvet ovat edelleen näkyvissä.
Turismikategorioissa Airlie putoaa johonkin Byron Bayn kotoisan hippifiiliksen ja Surfers Paradisen synteettisten betonikolossien väliin; itse kylä on käytännössä vain yksi katu, jonka rakennukset ovat sympaattisen matalia, mutta keskustan ulkopuolelle ollaan kaiken aikaa rakentelemassa ökyresortteja, jotka tulevat tietysti valmistuessaan muuttamaan koko mestan fiiliksen täydellisesti. Jengi on aika pitkälti backpacker-kansaa, mutta Surfersin 17-vuotiaat loistavat onneksi poissaolollaan. Itse asiassa Airlie on ihan mukava mesta.
Maanatai-iltanakin kylillä oli jonkin verran sitä kauan kaivattua hulinaa ja niinpä mekin käveltiin parin kilometrin matka camping-alueelta keskustaan ja tarkastettiin muutamankin eri baarin meiningit. Phoenixissa oli halpaa kaljaa ja ilmaista pizzaa, Beachesissa joku tubaduurix, Magnum oli valtava mesta, joka oli aivan tyhjillään maanantaina ja Paddy’s Shaenigansissa koettiin suurin ylläri pitkään aikaan; ei hihattomassa paidassa sisälle! Huh, en tiennytkään, että kyseessä oli temppeli tai sitten vain poke oli peloissaan allekirjoittaneen valtavia hauiksia katsellessaan. Noh, yksi takaisku ei mieltä masentanut ja koska seuraavana päivänä ei tarvinnut ajaa yhtään mihinkään, ilta jatkui mukavasti about kahteen asti.
Eilen vietettiinkin sitten koko päivä keskustan laguunilla hengaillessa ja vaikka ei täällä pohjoisessakaan nyt ihan silkkaa auringonpaistetta ollut, ei kyllä ihan valtavasti satanutkaan, eli kaikki oli siis juuri niin kuin Hervey Bayssa suunniteltiin. Kyllä näinkin hektistä elämää (heh) viettäessä on välillä hyvä ottaa ihan rennosti. Illan tulleen Swarleyssa nautitun sisäfileillallisen jälkeen mentiin vielä tarkastelemaan tiistain meininkejä isolle kirkolle, mutta koska maanantain tasolle ei päästy oikeastaan missään soittoravintolassa, päätettiin tulla jo puolen yön aikoihin autolle goisailemaan.
Ja tänäänhän ohjelma olikin sitten täsmälleen sama kuin eilen, sillä erotuksella, että päätettiin varata huomiseksi jonkinlainen veneretki, jotta nähtäisiin itse Whitsundaysin saaristoa vähän toiseltakin kantilta ja kaipa siellä pitäisi pitkästä aikaa päästä vähän snorklaamaankin. Maisemien pitäisi olla uskomattomat, eli huomista odotellessa…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti